Austerlitz - selkeyden ja sekasorron vanki

Unenomainen retki muistin maailmaan

On helppo yhtyä Susan Sontagin arvioon siitä, että W.G. Sebaldin teos on osa kirjallisuuden suuruutta. Uskomattoman hienolla tavalla Sebald onnistuu kertomaan yli kolmesataasivuisen tarinan kuin yhdellä pitkällä kamera-ajolla läpi päähenkilön mielen ja euroopan 1900-luvun historian.

Sebald tarkkailee henkilönsä kautta niin historiaa kuin sen tuotoksia. Rakennusten koosta hän tekee oivaltavia havaintoja: pienet rakennukset, karjamaja, erakkomaja, leikkimökki ja näköalapaviljonki suovat meille edes jonkinlaisen rauhan heijastuksen. Suuret rakennukset, kuten entiselle hirsipuumäelle pystyttey Brysselin oikeuspalatsi ei miellytä täysissä järjissään olevaa. Parhaat suunnitelmat kääntyvät toteutuessaan vastakohdakseen.

Austerlitz muistuttaa kirjan kertojan mukaan Ludwig Wittgensteinia: kummankin kasvoilla on sama kauhistunut ilme. Myös Wittgenstein, ei ollut vain kiinnostunut, vaan myös suunnitteli ja piirisi itsekin rakennuksia - ankaran funktionalistisia luomuksia . Hän oli hylännyt vanhempiensa yltäkylläiset palatsit ja asui pienen pienessä asunnossaan tai erakkomajassa Norjan vuorilla. Yhteys Wittgensteiniin ulotuu monii muihinkin seikkoihin, vaikka itse elämäntarinat ovat kovin erilaiset. Austerlitz on Britanniaan sotalapsena tuotu tšekki, joka selvittää omien juutalaisvanhempiensa kohtaloa 1930-luvun Euroopassa. Austerlitz on Wittgensteinin tavoin onneton filosofi, joka on jäänyt omien loogisten pohdintojensa selkeyden ja tunteiden sekasorron vangiksi. Austerlitzilla ei ole kelloa, jota hän pitää naurettavana kapistuksena. Hän toivoisi, näin hän pohtii, että kaikki ajan hetket olisivat rinnatusten ja läsnä kaiken aikaa, että se mitä hänelle ja historiassa tapahtui, ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Austerlitz taistelee valheellista ajan valtaa vastaan.

Austerlitzin kirjalliset suunnitelmat ovat suurisuuntaisia ja monialaisia. Toisaalta systemaattisia, toisaalta ilman valmisteluja syntyviä esseemäisiä luonnoksia. Yhteistä niille on, että ne eivät valmistu. Kirjan kuvituksena on löyhästi ja samalla syvästi kiinnittyviä valokuvia ja kuvioita. Valokuvilla on ikäänkuin muisti - niistä kuuluu pieniä epätoivon huokauksia. Valokuvien avulla voimme sopia tapaamisia menneisyydessä, niiden kautta etsimme paikkoja ja ihmisiä, jotka ovat meihin yhteydessä tavallaan ajan ulkopuolella.

Leipzigin kirjaston lukusali. Kuva: Candida Höfer 1997

Jotain hienon surumielistä on myös Austerlitzin pohdinnassa kirjallisuudesta, kirjoista ja kirjastoista. Onko kirjallisuus ja kirjastotkin hyvä suunnitelma, joka kääntyy vastakohdakseen? Onko hyrinän, rapinan ja rykinän täyttämä kirjastosali autuaitten saari vaiko päinvastoin rangaistussiirtola?

Marta Minujín: El Partenón de libros. documanta14, 2017

Sebaldin kirja oli minulla matkalukemisena documenta14 näyttelyssä, jonka yhtenä vaikuttavimmista teoksista on brasilialaisen Marta Minujín  kirjoista koostuva El Partenón de libros -kirjojen Parthenon.
Teokseen sisään astuessaan voi miettiä kirjallisuuden sekä avaavan meille aivan uuden ja oman maailmansa, mutta sulkeeko se samalla "elävän elämän" ulkopuolelleen jollakin peruuttamattomalla tavalla - Elämä on toissaalla? Myös Frankfurtin Städel Museumin näyttelyn  Becherin koulukunnan monissa valokuvissa toistuvana teemana on rakennusten ja myös kirjastosalien valtaa korostava symmetria.

Austerlitz oivaltaa hienosti, miten kaikki täydellisyyteen pyrkivät järjestelmät ovat lähtökohta katastrofaalisille virheille. Kirjastojen monumentaalisuus hautaa kirjat ja dokumentit tai niitä ei ole varaa enää hankkia. Esimerkkejä on yllinkyllin: viime vuosisadan rautaiseen järjestykseen pyrkineet valtiojärjestelmät ,  EU:n paikkallisen järjestyksen yhtenäistämispyrkimykset, Suomen sosiaali- ja terveysjärjestelmän uudistaminen...

Aiemmin jätin kesken tämän Sebaldin kirjan, kun en päässyt ensiyrittämällä mukaan. Emmin aloittaa uudestaan. Kirja palkitsi yrityksen monin tavoin.

Uudestisyntyvä Hamlet

Ian McEwanin Pähkinkuori on tiivisti kerrottu, erikoisesta näkökulmasta avautuva murhatarina. Kertoja on kohdussa oleva sikiö, joka kuulee äitinsä ja tämän rakastajan suunnitelman murhata  rakastajan veli, joka on sikiön isä. Kyseessä on Hamletin moderni versio ja se kerrotaan "brittimeiningillä" - ironia ja sarkastiset heitot ovat tarinan suola. McEwan on taitava kertoja ja kirjan asetelma sallii aika monien aineksien yhdistämisen johdonmukaiseksi mutta samalla omalla tavallaan hämäräksi kudokseksi.

Tarinan kiinteys on kiitettävä, keskeisistä teemoista ei lipsuta. Kertomus on myös riittävän suppea, joten sen lukee melko nopeasti. Virkistävä välipala, sopivaa kesälukemista (kesää odotellessa).

Elämä ei ole romaani

Elämä ei ole romaani. Niin sitä ainakin luulisi.

Näin Laurent Binet avaa kirjansa. Ranskankielinen nimi Kielen seitsemäs funktio (La septième fonction du langage) on saanut luonnehtivan suomenkielisen nimen Kuka murhasi Roland Barthesin? Varmemmaksi vakuudeksi kirjan kansilehdellä kerrotaan, että kyseessä on Romaani.

Romaanin taiteesta on kyse ainakin Milan Kunderan sille antamassa mielessä. Kirja liikkuu pääasissa hyvin ranskalaisella alueella henkilöidensä ja paikkojensa suhteen. Pariisin intellektuellien suhteet ovat lähtökohtaisesti juuriltaan euroopplaisia, mutta kirjassa poiketaan myös Yhdysvalloissa ja päädytään loppunäytöksessä Venetsian karnevaaleihin. Pääosassa on kuitenkin kieli, sekä järjestelmänä että erityisesti kirjoituksena ja puheena, inhimillisen viestinnän ja vuorovaikutuksen kehittyneenä muotona.

Kirjan luonne on kaikin puolin karnevalistinen ja voisipa sitä kai luonnehtia jo kuluneella termillä postmoderni.  Binet on läksynsä lukenut ja kuljettaa varsin onnistuneesti ranskalaisälymystön oppeja tekijöiden omilla nimillään, täydentää niitä fiktiivisillä keskusteluilla ja menee tekijöiden maailmaan ja muotoilee sitä aika roisin ottein. Päähenkilöinä on poliisityön konkari, turvallisuuspalvelun komisaario Jacques Bayard ja "muuan opettaja" Simon Herzog. Herzogin luennon aiheena kirjan alussa on Kuvan semiologia. Herzogin tehtävänä on tulkita tunnetusti vaikeaselkoista ranskalaista filosofiaa komisaariolle (ja lukijalle): Althusseria, Barthesia, Cixousia, Deluzea, Derridaa, Foucaultia, Guatarria,  Kristevaa, Lacania, Bernard-Henri Lèvyä, Sartrea, Saussurea, Sollersia ja useita muita. Moinen joukko voisi pilata minkä tahansa romaanin, mutta Binet onnistuu kuin ihmeen kaupalla ujuttamaan heidän ajatuksiaan juonenkuljetuksen lomaan. Itse asiassa kieli- ja romaaniteorialla leikittely onnistuu kirjassa paremmin kuin James Bond-tyyppinen juonenkuljetus. Kirjan henkilöt jäävät etäisiksi, eikä, ainakaan minua lukijana, paljon jännittänyt kuinka päähenkilöille käy. Varsinkin kuin tekstissä jatkuvasti etäännytetään muistuttamalla päähenkilöiden pohdintojen kautta siitä ovatko he todella olemassa vai ovatko he liikahenkilöitä, jotka elävät vain romaanin todellisuudessa.

Kirjan ydin on Roman Jacobsonin (1896-1982) kielifilosofiassa. Jacobson luokittelee kielen kuuden funktion avulla. Funktiot avautuvat viestintäprosessin osatekijöiden kautta: puhuja, vastaanottaja, sanoma, konteksti, yhteys ja koodi. Tarinan mukaan Jacobson olisi kehitellyt myös seitsemännen funktion, maagisen tai loitsufunktion. Tällaisen funktion taitajalla olisi valta muihin. Hän voisi esittää performatiiveja, sanoja, jotka ovat samalla tekoja. Tässä on yhtymäkohta brittifilosofi J.L.Austinin puheakti-teoriaan*. Käsikirjoitus, jossa tuo funktio paljastetaan, on päätynyt Barthesille ja siksi hänen kuolemansa ei olekaan epäonninen onnettomuus vaan harkittu murha. Barthesin murhan lisäksi kirjassa tehdään myös itsemurhia, amputoidaan sormia ja kastroidaankin väittelyssä häviäjiä. Mutta puheiden ja puhujien häivyttyä ja kuoltua jäljelle jää kirjoitus. Kieli elää elämäänsä yli puhujien. Kieli elää puhujien, kirjoittajien ja lukioiden kautta. Me emme puhu, meissä puhutaan.

Binetin teos ei ehkä kirjallisuutena yllä aivan huipulle, mutta on muutoin sitäkin inspiroivampi. Erityisesti jäi kiinnostamaan seitsemännen funktion yhteys Barthesin Valoisassa huoneessa esittämään ajatukseen valokuvasta kuvana vailla koodia. Valokuva ei ole todellisuuden kopio. Valokuva on menneen todellisuuden emanaatio: magiaa (Valoisa huone, s.94- 95). Mutta tästä ehkä enemmän Edifiova valokuva -blogissa myöhemmin.

*JK. 18.6.2017 n&n- lehdessä nro 93 kesä 2/2017 on useampi juttu J.L.Austinin puhetekoteoriasta (josta käytän edellä "vanhentunutta" termiä puheakti-teoria). Risto Koskensillan artikkeli (mt., s.64-73) avaa kyseisen teorian peruskäsitteet hyvin. Lähtökohtaisesti Jacobson on kuitenkin kiinnostavampi sikäli, että hän lähteet kielen funktioista toiminnan osana, kun taas Austin ponnistaa ikään kuin kielestä laventaen kohti toimintaa. n&n -kirjat ovat myös julkaiseet Risto Koskensillan suomennoksen J.L. Austinin teoksesta nimellä: Näin tehdään sanoilla, 2016 (How to Do Things with Words, ap. 1962).

Kunnianarvoisa Augustus

Minulla on tapana, varsinkin jos kirja on omani, taittaa lukiessani sivunkulma kohdista, joissa on kaunis tai hienosti muotoiltu lause tai ajatus. John Williamsin Augustus teoksessa taitoksia syntyi vain puolenkymmentä. Ei siksi, että kirja olisi huono. Päinvastoin. Williamsin teksti on tasaisen tyylikästä, selkeää ja varmaa; se ei kaipaa erityisiä korostuksia.

Katsotaan kuitenkin mitä tarttui.

...kirjoitan näitä ensimmäisiä sanoja tähän päiväkirjaan ja tiedän niiden tarkoitetun vain mahdollisimman omituisen lukijan luettavaksi, siis minun itseni, ... Itsenihän minä haluan diskurssini voimalla saada vakuuttuneeksi totuudesta ja toisaalta olemaan vakuuttumatta siitä. (s. 218-219)

Tämä saattaisi päteä tähänkin blogiin ja samanlainen "kontrafaktuaalinen ambivalenssi" lienee jokaiselle filosofiaa ja runoutta harrastaneelle tuttu. Sen voimankin Williams meille paljastaa:

Sillä mikään laki ei voi riittävästi määrittää yhteiskunnan henkeä eikä täyttää hyveellisyyden kaipuuta. Ne tehtävät kuuluvat runoilijoille ja filosofeille, koska heillä ei ole valtaa, ... (s. 287)

Ja kun Augustus katsoo elämäänsä taaksepäin, se saattaa nuoresta lukijasta tuntua kyyniseltä puheelta, mutta lopulta sen voi myös asettaa osaksi seesteistä suhtautumista maailman myrskyissä:

Olemme ... tulleet ikään, jossa saamme sarkastista mielihyvää niistä joutavuuksista, joiden tasolle elämämme on viimein laskeutunut. (s. 373)

... luin ja kirjoitin miehestä, jolla on minun nimeni mutta jota en tunne juuri lainkaan.(...) Oivaltaisiko hän lainkaa millainen oman itsensä karikatyyri hänestä on tullut kuten kaikista ihmisistä tulee? En usko, että oivaltaisi. (s. 378)

On onni, etteivät nuoret koskaan tajua omaa tietämättömyyttään, sillä jos tajuaisivat, he eivät löytäisi rohkeutta sinnikkyyteen. Kenties veren ja lihan vaisto estää tuon oivalluksen ja sallii pojan varttua mieheksi, kunnes tämä lopulta ymmärtää olemassaolonsa tyhjänpäiväisyyden. (s. 381)

Ja lopulta kysymys siitä, minkälainen tapahtumien, ihmisen historiallinen maailma on:

Mutta välttämättömyys on yksinkertaisesti se mitä on tapahtunut; se on menneisyyttä. (s.115)

Tämä Williamsin ajatus on aristotelinen; se mikä tapahtuu on mahdollista, ja mikä on tapahtunut on ollut välttämätöntä. Ajatus on kiehtonut minua lukiovuosista saakka - silloin innoittajana oli Yrjö Ahmavaaran 1969 ilmestynyt Yhteiskuntatieteiden kyberneettinen metodologia. Mutta siinä, missä Ahmavaarana teoretisointi johti antihumanistisiin labyrintteihin, Williamsin henkilöt säilyvät inhimillisinä ja elävinä olentoina.

Loistava kirja.

JK.

Vielä pisteet sarkastisista kommenteista:

Esimerkiksi: Hän on aina tuntunut minusta naisen perikuvalta: kylmäkiskoisen epäluuloinen, kohteliaan pahantuulinen ja ahdasmielisen itsekäs. (s. 147-148) - näin Augustus pohtii naiseuden syvintä olemusta. Pisteet rehellisestä ilmaisusta, vaikka itse ajatukseen ei yhtyisikään.

Mysteerien laguunit

Ei ole parempaa ainesta unille kuin kartta. (R.L. Stevenson)

Marco Steiner on ottanut ylläolevan motoksi esipuheeseensa Hugo Prattin Corto Maltese - Mysteerien laguunit -albumille. Corto kiertää Orinocon jokisuistosta Venezuelasta Perun kautta Venetsiaan ja Montenegroon. Kaikki alkaa fransiskaanimunkin ihoon piirretystä kartasta.

Corton kanssa on kiinnostavaa matkata - unenkaltainen logiikka ja selviytyminen roiseista tilanteista pitää mielen virkeänä. Sarkastisen historiankuljetuksen alla on näkyvissä humanistinen pyrkimys valloittaa maailma lempeydellä, ilman verilöylyä. Mutta niin kauan kuin tuo verilöyly jatkuu, uni ja matkustaminen ovat paras lääke arjen raadantaa ja kärsimystä vastaan.

Jalavan kustantaman sarjakuvan kruunaa esipuheen kirjoittajan tekstin lisäksi        Marco     D´Annan hienot valokuvat ja Heikki Kaukorannan suomennos.

Yöjuna kultaiseen leikkaukseen

Pascal Mercierin Yöjuna Lissaboniin on vaikuttava matka ihmiseen - niin mieleen, olemiseen kuin historiaankin. Etsimättä kirjan nimi ja tarina vertautuu matkaan oman itsen syvimpii salaisuuksiin ja myös peitettyihin, petettyihin intohimoihin, mieltymyksen ja turvallisuuden tunteisiin. Viehtymys rautateihin toimii kieli- ja mielikuvana, jota yksi Mercierin kirjan henkilö kuvailee: junalla matkustaminen oli kuvittelukyvyn uoma, liike, jossa mielikuvitus alkaa virrata ja päästää pintaan kuvia sielun suljetuista kammioista (s. 517).

Päähenkilön, Raimon Gregoriuksen, elämänkulku saa äkillisen käänteen tavallisena päivänä matkalla työhön. Hän jättää työnsä, nousee yöjunaan ja matkaa Lissaboniin tutkiakseen Amadeu Pradon elämää ja ajatuksia Salazarin ajan Portugalissa. Gregorius katsoo maailmaa läheltä ja kaukaa, mikro- ja makrokosmoksena, vaihtaa rikkoutuneiden silmälasiensa tilalle uudet. Maailma näyttää kovin erilaiselta matkaan lähtevästä Raimonista kuin latinan, kreikan ja heprean "totisesti oppineesta" Munduksesta (oppilaiden hänelle antama lempinimi).

Gregoruksen kiinnostuksen kohde on hänkin kyllä kirjallinen hahmo.  Amadeu... oli ennen kaikkea kieltä. (s. 434), ja vastaavilla muilla kirjallisuuteen ja kieleen viittaavilla toteamuksilla,  Mercier  korostaa päähenkilönsä kirjallista luonnetta. Amadeu piirtyy kirjan sivuilla vain ja ainoastaan oman kirjansa ja kanssaihmistensä muistojen kautta. Näin päästään syvemmälle henkilön sisäiseen maailmaan, paremmin, kuin on koskaan mahdollista todellisessa elämässä päästä sisään toisen ihmisen elämään. Kirja luo henkilön, joka vakuuttaa fiktiivisyydestään huolimatta lukijan - hänessä ja koko kirjassa tapahtuu taiteellinen totuus.

Kirja on myös vaikuttava kuvaus isän ja pojan suhteesta. Amadeun isä on tuomari, joka lopulta tuomitsee myös itsensä. Toiset ovat sinun tuomioistuimesi -lauseeseen keskittyy monet kirjan kysymykset. Me tuomitsemme ja tulemme tuomituiksi. Hyväksymme tuomiomme tai kapinoimme sitä vastaan. Joka tapauksessa olemme syyllisiä - joko omasta tai toisten miestä, usein molempien. Mercierin kirjan rakenne on varsin taitava. Eri kertojaääniä ja aikatasoja yhdistämällä hän kykenee kertomaan varsin kafkamaisen tarinan realistisessa kontekstissa. Amadeun kaipuu keskustella isänsä kanssa kilpistyy isän mykkään kärsimykseen. Asetelma antaa lukijalle aiheen itsetutkisteluun. En esimerkiksi tunnista samanlaista kaipuuta suhteessa isääni, mutta tunnistan kyllä tuon mykkyyden eräiden asioiden suhteen itsessäni, enkä osaa sitä edes pitää puutteena. En arvosta erityisesti sankaruutta, mutta tietynlainen pidättyvyys, niukkuus, karuus, pelkistyneisyys on kyllä ihanteeni. Karu yksinkertaisuus, asketismi herättää myötätuntoa ja on tavoiteltavampi ihanteena kuin välimerellinen nautiskelu - ainakin ajatuksena, vaikka tosielämässä taidan tässä asettua kultaiseen leikkaukseen - vasemalle.

Mercier välittää ankaraa käsitystä vanhemmuuden julmuudesta lapsien kasvun kannalta. Vanhempien tahdon ja pelon ääriviivat piirtyvät pienten sieluihin kuin hehkuvalla rihvelillä kirjoitettuna. Nämä ovat täysin voimattomia ja täysin tietämättömiä siitä, mitä heille tapahtuu. Meiltä menee koko elämä syöpyneen tekstin löytämiseen ja sen tulkitsemiseen, emmekä voi milloinkaan olla varmoja, että olemme ymmärtäneet sen. (s. 485) Ehkä näinkin, mutta tämä ajattelutapa kätkee itseensä lukuisia (perusteettomia) oletuksia. Vain siinä tapauksessa, että ajattelemme nykyisyyden olevan kausaalisessa suhteessa menneisyyteen ja vielä siten, että tuon menneisyyden tulkinta jollakin merkillisellä tavalla purkaa tuon syysuhteen, elämä näyttäisi tulkinnalta.  Vai onko paremminkin niin, että itse tulkinta peittää taakseen olemisen "suuren salaisuuden". Olennaista ei olekaan menneisyyden tulkitseminen vaan sen löytäminen mitä olemme tänään ja tulevaisuudessa - ihminen on tulevaisesti, kuten Martin H. taitaa asian oivasti ilmaista. Ja nykyisyys on menneisyyden tulevaisuutta ja tulevaisuuden menneisyyttä.

Mercierin kirja on täynnä hienoja yksittäisiä aforisminkaltaisia lausahduksia. Mieleen toki tuli, että jos kirjan olisi tiivistänyt vaikkapa kolmannekseen laajuudestaan, siitä olisi voinut tulla vielä kauniimpi kokonaisuus. Nyt toisteisuutta tekstissä ja ajatuksen kulussa on melko paljon ja joitakin asioita auotaan lukijalle liikaakin. Mutta lavea muoto mahdollistaa sekä sanojen pyhyyden että diktatuurin julmuuksien vastustamisen kuvauksen ja yhteenkietomisen. Me olemme levittäytyneet kauas menneisyyteen, ... (s. 543). 

Muutamasta lauseesta yhdistellen voi muotoilla Mercierin ilmaiseman kirjoittamisen idean:

(M)inussa on väkevä teksti... (s. 384). (K)un ilmaisee jonkun asian säilyttää sen voiman ja tuhoaa sen kauheuden... (s. 361) Mutta lopulta, yksityisyys on meidän viimeinen aarteemme ... (s. 449). 

JK. Katso myös Pascal Mercierin kirja:  Sanojen paino

Laveeraus Helsingistä

Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista on miellyttävä kirja sanan positiivisessa mielessä. Viikilän kieli on kaunista, läpikuultavaa. Hentoihin sävyihin sekoittuu kuitenkin riittävästi tummia kohtia, jotta vaikutelma ei ole valju. Akvarelli on juuri oikea sana kirjan otsikossa, pastellivärien sameutta ei ole,  ei myöskään öljyvärimaalauksen voimaa, eikä se siihen nimensä mukaisesti pyrikään.

Viikilällä on kyky tiivistää perusajatukset hyvin. Engelin suulla hän toteaa tämän saatua Vladimirin ritarikunnan neljännen luokan ritarin arvon. Vaikka olen köyhä ja lopen uupunut töistäni, jossakin tuolla kävelee minun näköiseni keisarin suosiota nauttiva mies. Riippumatta siitä mitä itsestäni ja töistäni milloinkin ajattelen, ritari on arvossaan muutttumaton ja herättää vastaantulijassa kunnioitusta. Huonoja päiviä varten meillä kaikilla olisi hyvä olla samanlainen haarniskoitu kaksoisolento.  (50) Hyvin sanottu. Nyt ainakin Jukka Viikilällä on tuo kaksoisolento: Finlandia-palkinto 2016. Toivottavasti se suojelee häntä esiin nousevalta pimeydeltä. Engelin sanoin Suomi on yksi ainoa kalliojärkäle. (...) Kallion voi räjäyttää, mutta pimeä pysyy kiven sisällä. (55)

Sebaldia lukiessa

Sebaldia lukiessa tulee oudon seesteinen olo. Hän tarkastelee maa-
ilmaa, kirjoittaa havainnoistaan ja pohtii asioiden satunnaista ja välttämätöntä yhteyttä, historiaa, matkalla oloa, aikaa, omia muistumiaan, sekoittaa näitä valokuviin, kulkee, vaeltaa.

Jopa keskeneräisissä muistiinpanoissa, kuten nyt käsillä olevassa, Merkintöjä Korsikasta, hän onnistuu tavoittamaan lukijalle läheisen, puhuvan tavan kirjoittaa ja välittää tunnelmaa. Muistot ovat avainsana: Ja kun meillä ei enää ole muistoja ja edessämme on tulevaisuus, jota ainutkaan ihmismielei ei enää voi käsittää, me erkanemme elämästä haluamatta viipyä edes tuokion vertaa, emmekä liioin kaipaa pääsyä takaisin edes pieneksi hetkeksi. (s. 47)

Vaikka Sebald kirjoittaa rauhoittavasti ja vakavasti, samalla tekstistä huokuu hiljainen huumori, hyvä mieli. Kirjan takakannen kuvassa lukijaa katsoo eriparisin silmin vakava, harmaantunut, mursuviiksinen, vanhahko mies. Taakse kammattujen hiuksien alla ajatus kulkee, harhaileekin varmaan, mutta teksti on kirkasta ja selkeää. Lause on vakaa, monipolvinen, ajatus yhdistää erilaiset asiat helminauhaksi tai aamun viileydessä, hämähäkin punomaksi, auringossa kimaltelevaksi ohueksi seitiksi. Sitä läheltä katsoessa maisema muuttuu epätarkaksi, ja samalla kokonaiskuvan kolmiulotteisuus tulee näkyväksi. Maisemaan uppoaa, kulkee kirjoittajan kanssa yhtä jalkaa ja kuulee Sebaldin hiljaisten askelten äänen.

Taistelu Ukrainasta

En ole tietokirjoja tavannut esitellä tai arvioida tässä blogissa. Nyt kuitenkin Richard Sakwan Taistelu Ukrainasta. Kuinka idän ja lännen intressit törmäsivät (Vastapaino, Tampere 2016) teki vaikutuksen, jonka haluan tässä jakaa. Sakwa, Venäjän ja Euroopan politiikan tutkimuksen professori Kentin yliopistosta, nousee kuvainnollisesti Taikavuorelle ja katsoo mikä johti Ukrainan 2014 tapahtumiin. Näkymä ei ole kaunis. Mahdollisuudet tilanteen ratkeamiseen eivät ole hyvät. Takana on paljon rikkonaista historiaa, selvittämättömiä ja käsittelemättömiä asioita. Ja tulevaisuus ei anna paljoa parempia eväitä. Puolan, Valko-Venäjän, Ukrainan, Venäjän ja Baltian maiden jakama alueetta on kutsuttu "tappotantereeksi" (Timothy Snyder), koska vuosina 1933-1945 noin 14 miljoonaa siviiliä surmattiin tuolla alueella natsi-Saksan ja Neuvostoliiton ottaessa yhteen.

En toista tässä Sakwan tekstiä, siihen kannattaa perehtyä itsenäisesti. Kaunokirjallisesti teksti ei ole loistavaa, mutta kylläkin asiallista. Paikoitellen on toisteisuutta ja toisinaan täsmällisempi asioiden sijoittaminen aikaan ja paikkaan olisi palvellut lukijaa paremmin. Hienosti Sakwan kirja kuitenkin avaa ei vain Ukrainan tilannetta, vaan koko Euroopan poliittista kriisiä EU:n, Yhdysvaltojen ja Venäjän kolmiodraamassa.

Kirjan luettuani, vierailtuani Ukrainassa kuluvan vuoden alussa ja seuratessani maailmanpolitiikan tilaa tällä viikolla jolloin D. Trump astuu presidentin virkaansa, mieleeni nousee seuraava. Ukrainan ongelmat kumpuavat monessa mielessä samoista lähteistä kuin koko Euroopan ja koko globaalin maailmanjärjestelmän. Ylikansallinen pääoma ja sotilaallis-teollinen tuotantojärjestelmä voimistuu ja laajentaa sekä taloudellisia markkinoitaan että poliittista vaikutusvaltaansa entisen Neuvostoliiton alueilla ja nykyisen Venäjän rajavaltioissa. Neuvostoliiton hajoamisen synnyttämä traumaa ei ole käsitelty riittävästi ja ehyttä käsitystä siitä, mitä oikein tapahtui ei ole syntynyt. Oliko kyseessä "historian loppu", joka osoitti, että länsimainen demokratia on ainoa oikea vaihtoehto ja historian lopullinen päämäärä, se vapauden valtakunta, jota kohti eri maat ja maanosat vähitellen kulkevat. Vai oliko kyseessä yhteinen kansojen voitto, jossa vapauduttiin post-stalinistisesta diktatuurijärjestelmästä ja samalla purkautui jako kahteen toisilleen vihamieliseen ja kilpailevaan bloggiin. EU:n ja NATON laajentumispolitiikka euroatlanttiseen Eurooppaan ja pyrkimys kontinentaalisen vision mukaiseen Suur-Euroopaan ovat kaksi eri asiaa. Venäjä Neuvostoliiton seuraajavaltiona ei omassa itseymmärryksessään ollut hävinnyt kylmää sotaa, vaan monessa mielessä pyrki näkemään muurin kaatumisen olleen yhteinen voitto. Ja vaikka ei näin olisi jakamattomasti ollutkaan, niin "lännen" kannalta olisi kai ollut viisasta tukea jälkimmäistä näkemystä, ainakin jos pyrkimyksenä on suhteellisen vakaa turvallisuuspolitiikka.

Euroatlanttisen laajentumispyrkimyksen ja Venäjän sisäisen voimistumisen yhteentörmäys yhdistyneenä ukrainalaisten historiallisesti kokemaan vääryyteen synnytti otollisen maaperän nationalismin nousulle Ukrainassa. Ja kun kysymys Ukrainasta asettui tilanteeseen joko-tai, nationalismi yhdistyi russofobiseen pyrkimykseen katkaista suhteet Venäjään, venäjänkielen hylkäämiseen Ukrainan virallisena kielenä ja suuntautuminen länteen koettiin ainoaksi vaihtoehdoksi.
Ajatus siitä, että Ukraina voisi olla sillanrakentaja lännen ja idän välillä ei mahtunut tähän asetelmaan.

Ilmeistä kuitenkin on, että läntinen media ei oikein jaksa tai halua paneutua Ukrainan tilanteeseen. Krimin liittämistä Venäjään ja kysymystä itäisen Ukrainan tilanteesta ei kyetä analysoimaan, vaan kaadetaan kaikki kerralla demonisoidun Putinin ja Venäjän oletetun laajentumispolitiikan piikkiin. Sakwan kirja antaa eritellyn kuvan tilanteesta ja analysoi asioita politiikan lisäksi myös kansainvälisen oikeuden näkökulmasta.

Erikoinen asetelma syntynee joka tapauksessa nyt, kun aavistellaan Trumpin ja Putinin mahdollisesti löytävän yhteisiä tavoitteita aluksi ehkä Syyrian tilanteen ratkaisemiseksi. Johtaako tämä uudenlaiseen etupiiripolitiikaan, pragmaattiseen maailmanjakoon? Jos siis olisi kuvitteellinen tilanne, jossa Yhdysvallat ja Venäjä ovat joko "vihollisia" tai "ystäviä" keskenään Trumpin ja Putinin johdolla - kumpi vaihtoehto on pelottavampi?

Kissani Jugoslavia

Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia  (Otava, Helsinki 2014) sai ilmestyessään paljon kiitosta. Kirjasta on kirjoitettu myös blogeissa melko paljon. Elina/Luettua elämää -blogissaan on kirjoittanut kirjasta oman arvionsa ja koonnut linkkilistan muihin blogeihin.

Kirja kertoo Kosovon albaanien menneisyyteen painuvasta kulttuurista, maasta pakenevista ihmisistä, maahanmuuttajista Suomessa, minä- ja seksuaalisen identiteetin rakentumisesta ja rakentamisesta kulttuuristen muutosten ja ristiriitojen paineessa. Kertojina on äiti Emine ja hänen poikansa Bekim.

Joissain arvioissa kirjaa on kehuttu rakenteensa ja vetävän alkunsa perusteella. Kumpikaan näistä seikoista ei mielestäni ole kuitenkaan kirjan onnistuneinta antia. Aloitus oli itselleni melko kryptinen ja jopa vastenmielinen ja sitä seuraavat kehittelyt pitkästyttäviä, eivät maagista realismia, eivätkä varsinkaan realismia (paitsi kirjan kertojan mielen sisäistä realismia).  Itselleni kirja alkoi aueta vasta noin 80 sivun paikkeilla. Kuvaus ja tarina alkoi edetä voimallisena virtana. Realismiksi en sitä kuitenkaan kokenut - paikkapaikoin "kohottiin" melodraamaan, paikoin "laskeuduttiin" dokumentaarisen oloiseen sosiodraamaan. Kiehtovaan monimerkityksiseen teksti ei minulle auennut, kissa(t) ja käärme(et) toki sitoivat juonen kulkua, tapahtumia, henkilöitä ja paikkoja toisiinsa, mutta ainakaan omilla ja kirjan antamilla eväillä ne eivät auenneet (eikä auennut kirjan lukemisen jälkeen lukemieni arvioidenkaan perusteella).

Eittämättä kirjoittaja, Pajtim Statovcin, on taitava ja hallitsee erityylisen kirjoittamisen ja niiden rakenteellisen yhdistämisen, mutta kirjan tarina olisi kantanut hyvin ilman rakenteellista monimutkaisuutta.

Sisältö itsessään on erittäin vaikuttava, ajankohtainen ja sen soisi avautuvan kaikille aikamme maahanmuuttajuutta, toiseutta ja tulevaisuutta pohtivalle.

Kaunokirjoituksia

Mihail Šiškin on arvelematta yksi hienoimmista, ei vain venäläisistä, vaan kaikista tuntemistani elävistä nykykirjailijoista. Aikaisemmin lukemani Neidonhius (2005, suom. 2015) ja Sinun kirjeesi (2010, suom. 2012) vakuuttivat suvereenilla kerronnallaan Šiškin kirjoittamasta romaanin taiteesta  sanan parhaassa ja myönteisimmässä mielessä.

Nyt käsillä oleva Kaunokirjoituksia (WSOY, Helsinki 2016 ) ei luonteensa vuoksi yllä mainittujen teosten tasolle, mutta Šiskinin ääni kuuluu niissä aivan läheltä, pöydän takaa tai joskus kuin kuiskauksena korvaan, hiljaa, mutta kuuluvasti, surumielisenä, mutta lujan luottavaisena. Kaikki on tässä ja nyt, muuta ei ole.

Vastaus on ongelman katoamisessa, ei sen ratkaisussa.

Samalla kun Šiškinin tekstissä puhuu ja kirjoittaa ajanhenki, hän myös tuo raastavasti esiin meidän, ihmisten, omien valintojemme draaman. Erityisesti tämä tulee esiin tekstissä Pyhän Markuksen kellotorni. 

Kirja koostuu yhdeksästä erillisestä tekstistä. Ne eivät aukea aivan helposti. Varsinkin Sokea soittoniekka jäi itselleni arvoitukseksi. Palaan sen ääreen uudelleen tai sitten jätän sen unholaan osoituksena siitä rajasta, jonka tuollepuolen en kykene Šiskiniä seuraamaan. Tästä matkasta kannattaa jo nyt olla kiitollinen.

Vappu Orlov, tekstin kääntäjä, onnistuu työssään hienosti, vaikka en alkuperäistä tekstiä kykenekään lukemaan ( mikä nautinto se olisikaan!). Hän myös oivallisesti avaa tekstejä ja niiden taustoja loppusanoissaan.

En kadehdi mielestäni helposti, mutta Šiskiniä kyllä: kirjoitustaidosta, tarinan kertomisen ja rakentamisen taidosta. Uskalluksesta antaa maailman tapahtumien kulkea oman pään kautta ja uutta se kauniikisi tekstiksi, kaunokirjoitukseksi. En kuitenkaan vaihtaisi tuota taitoa omaani, en ainakaan jos pitäisi vaihtaa myös koko elämä. Oma elämä on kuitenkin ylitse muiden. Jokaiselle meistä.

Mustaa Taidetta

Musta Taide -sarjan kaksi uutta kirjaa putosi muutama päivä sitten postiluukusta. Ensivilkaisulla näytti siltä, että Catarina Ryöppy on ajellut Pariisin metrolla (Metro#4 Paris) ja nappaillut kuvia ikkunan läpi asemilta. Hanna Koikkalainen  puolestaan on retkeillyt Suomen ja Venäjän rajamaastossa (Raja), ottanut valokuvia ja kirjoittanut päiväkirjaa näkemästään ja muistoistaan. Rohkaisevia kirjoja kumpikin - tosin täällä Porissa ei ole metroa ja Venäjän rajakin on kaukana :-).

Pariisin metrolla olen ajanut minäkin, käynyt myös Venäjällä jokusia kertoja. On syytä iloita jokaisesta kirjasta ja kuvasta jonka valokuvaajat/taiteilijat esille asettavat. Katsojan tehtävänä on löytää sisään kuviin, halusipa ne nähdä sitten peileinä kuvaajan omasta maailmasta tai ikkunana yhteiseen maailmaamme.

Catarina Ryöpyn Metro#4 Paris -kirjassa kuvaaja jää etäälle kohteistaan sekä etäisyytenä että materiaalein mitattauna. Maanalaisen ikkunan läpi metroasemat liukenevat valojen ja värien pinnaksi, maalaukselliseksi otoksiksi ohikiitävästä, muuttuvasta ja katoavasta maailmasta. Kuvat paikallistuvat Pariisiin, taiteen ja kulttuuriin menneseen pääkaupunkiin, tihentymäpisteeseen, joka melkein automaattisesti muuttuu taideteokseksi asettuessaan kameran välityksellä ja teknisesti kiiltävälle paperille painettuna katsojan tarkasteluun.

Ryöpyn teokset toimisivat varmaan visuaalisen ihastelun kohteena paremmin isoina galleriavedoksina. Nyt odotukset asettuvat kuitenkin toisin. En voi olla vertaamatta Ryöpyn kirjaa Tamas Matekovitsin Budapest metro kirjaan. Siinä missä Matekovitsin kirja on perusteellinen, verevä ja eurooppalaisessa historiassa elävä sanallisesti ja visuaalisesti upea, siinä Ryöppy on sanallisesti aneeminen ja visuaalisesti pikkusievä.  Taidekriitikko Marja-Terttu Kivirinnan Jälkisanat eivät tilannetta kuivakkuudessaan ainakaan paranna. Liekö tavoitteena ollut skandinaavinen eleettömyys vai haluttomuus arvottaa Ryöpyn teoksia. Erilaiset kirjat ja tekijät sijansa saakoon, mutta kuitenkin.

Hanna Koikkalainen onnistuu puolestaan kirjassaan Raja oikein hienosti. Kuvat ovat myönteisessä mielessä arkisen oloisia, teksti tulee lähelle. Pehmeä painopaperi antaa kuville mattapintaisen, lähes pastejamaisen sävyn. Kuvaajan lapsuudenmuistot ja niistä valokuvaajaksi ja aikuiseksi kasvaminen, henkilökohtaisten ja valtiollisen rajan ylitykset, kutoutuvat sympaattisesti yhteen. Kirja on miellyttävä kokemus. Ajattelevaa pohdintaa, ei ylivireistä puurtamista, mutta ei myöskään mitäänsanomatonta löpinää.

Samarkandin kultainen talo

Matkalukemisena Corto Maltesen Samarkandin Kultainen talo ( Jalava, 2011) kulki tällä kertaa mukana Tamperelle, Wieniin kuin Brnohonkin. Eikä syyttä.

Jalavan julkaisemat Corto Maltese -kirjat ja niiden esipuheet ovat hienoa työtä. Omat seikkaluni eivät Corton tahtiin yllä,  ja hyvä niin. Jännitys ja seikkailu ovat kiinnostavia kun on mahdollista asettua hieman ulkopuolelle. Niin tekee Corto, onnen soturi, vaikka asettaakin itsensä usein vaaraan eri intressiryhmien ja yksittäisten ihmisten, usein roistojen, sotilaiden ja puolimaailman ihmisten keskellä.

Tämän Hugo Prattin sarjakuvan editointihistoriasta ja itse tarinastakin on hyvä kuvaus Kvaak.fi -sivustolla, en lähde sitä tähän referoimaan. Kyseessä on joka tapauksessa monipolvinen tarina, joka on (valitettavsti) edelleen hyvin ajankohtainen. Marco Steiner - esipuheen kirjoittaja -  lainaa istanbulilaista nykylähdettä: Istanbulin merkitys alkaa nyt kasvaa, niin kulttuurisesti kuin taloudellisestikin. Meidät pannaan jopa tekemään sovinto armenialaisten kanssa, ja pian on kurdien vuoro, ja sitten persialaisten,... Näin ei juuri nyt kuitenkaan näytä historian tarina etenevän. Kansainväliset, kansalliset ja etniset ryhmittymät etsivät edelleen väkivallan sävyttämästi paikkansa ja tilaansa idän ja lännen hankauspisteessä. Kansanjoukot matkaavat, ihmiskauppa kukoistaa. Ratkaisujen pitkittyessä sovinnolliset vaihtoehdot tahtovat hukkua verilammikkoon, josta heijastuu kuu ja tähti Turkin lipun tapaan.

Pratt, esipuheen kirjoittaja sekä esipuheen valokuvin kuvittava Marco D´Anna tuovat hienolla tavalla asiat esiin. Vaikka kyseessä on monien elävien kannalta kuolemanvakavat asiat, niitä käsitellään runollisen kauniisti - kuvin, sanoin, kerronnan keinoin.

Kohtasin Herta Müllerin

Jokunen aika sitten aloitin Herta Müllerin Ihminen on iso fasaani -teoksen. Ja lopetin aika pian. Tartuin kuitenkin nyt uudelleen toiseen hänen kirjoittamaansa. Tänään en halunnut tavata itseäni on vaikuttava teos, niin sisältönsä kuin ja erityisesti myös kielensä, kerrontansa ja lauseensa perusteella.

Müllerin tapa kertoa tuo mieleeni Mihail Šiskinin, vaikkakin Šiskinin  lause on pidempi. Molemmilla teksti kulkee yhden kertojan kokemaa ja näkemää polveilevasti seuraten, usein loikkienkin ulkoisessa ja sisäisessä rajanylityksiä erittyisesti merkitsemättä. Lukijana saa olla tarkka pysyäkseen mukana. Aina on mukana epäilys ymmärtääkö mikä on eri asioiden ja huomioiden  yhteys ja merkitys.

Valtiollinen poliisi kutsuu nuorta naista kuultavaksi (t)orstaina tasan kymmeneksi. Matkalla majuri Albun kuultavaksi on aikaa miettiä omaa elämää ja kohtalonomaista osallisuutta järjestelmän rattaana. Totalitarismi vääristää ihmissuhteet.  Müller tavoittaa jotain herkällä kerronnallaan: Hellyydellä on omat silmukat, jos haluan kutoa verkon kuin hämähäkki, jään siihen itse kiinni, verkko menee sotkuun. Müllerin tekstissä on tiheänä aforistisia lauseita. Joskus hengästyttävästi. Voi vain ihastua siihen, miten kirjailija on kyennyt tuottamaan näin pitkään tarinaa näin tiheää tekstiä siten, että lukijakin pysyy mukana.

On palattava Herta Müllerin muihinkin kirjoihin. Uskon, että tämä kohtaaminen synnyttää pitkän ja kestävän suhteen.

Spenglerin ihminen ja tekniikka

Oswald Spengler tunnetaan parhaiten kirjastaan, tai ainakin kirjan nimestä, Länsimaiden perikato (Der Untergang des Abendlandes, 1918,1922). Nyt Matti Simolan suomentamana ilmestynyt Ihminen ja Tekniikka (Kiuas, EU 2016)  perustuu vuodelta 1931 olevaan tekstiin Der Mensch und die Technik. Teoksessa on käännöstekstin lisäksi sitä pidempi Juhani Sarsilan essee (ss.67-151), ei niinkään “laaja tutkielma” kuten takakansi väittää, otsikolla Eläytymisen metodi: Spenglerin historianfilosofiaa. Ilolla on tervehdittävä, että kyseinen teksti täydentää suomenkielistä filosofista ja yhteiskunta- ja historianfilosofista kirjallisuutta.  Ajatuksia teksti herättää varmasti, kun siihen hiukankin paneutuu. Kriittisen ajattelun synnyttäjänä Spengler on mitä parhainta polttoainetta. Aluksi muutama sana tyylistä.

Omaa lukemistani haittaa eniten ehkä kaksi syvälle juurtunutta ennakkoluuloa sekä Spengleristä että myös hänen apologeettansa Juhani Sarsilan tuotoksista. Se minkä Sarsila kokee Spenglerin vahvuudeksi, retoriinen aito, sydämestä lähtevä ja sydämeen käyvä paatos, on itselleni häiritsevä tekijä, siitä huolimatta, että en katso olevani filosofiassa missään mielessä analyyttisen suunnan edustaja.  Sarsilan ote filosofiaan on paljolti retoriikasta kumpuava – tosi filosofia on retoriikkaa eli runoutta, kuten hän toteaa (s.79).

Runouden Sarsila kuitenkin ymmärtää mielestäni kovin suppeasti. Kohdallisempi ilmaus ja vastine Aristoteleen ajan runous-termille, nykykielessä lienee kirjallisuus tai kaunokirjallisuus. Kirjallisuudessa (=runoudessa) on monenlaisia tyylejä, Spenglerin pateettinen retoriikka on niistä yksi, vaikkakaan ei mielestäni kaikkein onnistunein siihen tarkoitukseen johon hän pyrkii. Sarsila erottelee proosan ja runouden tavalla, joka ei tee oikeutta hyvin kirjoitetulle proosalle. Sarsila mainitsee kyllä Richard Rortyn, mutta ei kuitenkaan pura riittävästi páthoksen, éthoksen ja lógoksen välisiä suhteita tai niiden dialektiikkaa, vaan tyytyy toteamaan niiden yhteismitattomuuden (s.80).

 
Mutta mitä Spengler haluaa meille kertoa ihmisestä ja tekniikasta? Ihminen ei ole alkuperäisesti laumaeläin, vaan yksinäinen peto. Luovat nerot ovat tämän perimän jatkajia, johtajia ja poliitikkoja. Suuri osa ihmisistä alistuu johtajien luovan vallan alle. Työläisillä ei olisi työtä ilman omistajia ja yrittäjiä. Demokratian ajatus perustuu illuusioon ihmisten tasa-arvosta. Optimistinen usko ikuiseen kehitykseen, maailmanhistoriaan, on pelkuruutta. Selkeästi sanottu ja voimallisesti, ilman ylitsepursuavaa retoriikkaakin (kysymys on retoriikan laadusta).

Sarsila kirjoittaa kovin hyväksyvästi Spenglerin filosofisesta metodista (eläytymisen metodi), mutta ei käsittele juurikaan, ei ainakaan kriittisesti, Spenglerin demokratianvastaista ja ihmistä eriarvoistavaa tulosta, ehkä syystäkin. Voi tietysti olla niin, että demokratia on huono järjestelmä, mutta venäläistä rulettia on uskoa hyvään johtajaan, joka johdattaisi meidät parempaan lopputulokseen. Mitkään järjestelmät eivät ole hyviä, mutta silti ihmisen on järjestettävä elämänsä ja eläimellisyytensä tavalla tai toisella mahdollisimman humaaniin muotoon. Sivilisaatiokritiikki on paikallaan ja kulttuurin puolustaminen ajattelevan ihmisen velvollisuus. Spengleriläisittäin voisi myös ajatella, että vaikka kulttuurit syntyvät, kukoistavat, lakastuvat ja kuolevat, jotain niistä aina on säilynyt myös tuleville kulttuureille. Näitä tulevaisuuden siemeniä ja ituja on syytä vaalia, ei tuhota. Jos ei nisun jyvä putoa maahan ja kuole, niin se jää yksin; mutta jos se kuolee, niin se tuottaa paljon hedelmää.

Odysseus Caprilla

Alberto Moravia Keskipäivän aave on erikoinen kirja. Helppolukuinen yhden kertojan, näytelmäkirjailija Riccardo Moltenin, ajassa lineaarisesti etenevä tarina siitä, miten hän menettää rakastamansa naisen, Emilian, rakkauden ja kunnioituksen. Tarinan  puiteet ovat Italiassa, Roomassa ja Caprilla. Tekeillä on elokuva Homeroksen Odysseuksesta. Kirjan päähenkiolön tarina kietotuu Odysseuksen tarinaan ja sen tulkintaan - onko kyse komeasta herooisesta kamppailusta uhkeissa maisemissa vai psykologinen draama freudilaisittain tulkittuna. Entäpä miten on Danten tulkinnan laita?

Näin Moravioa pääsee tutkailemaan Odysseuksen tarinaa, mutta kuitenkin lukijalle jää aika pinnallinen kuva siitä, miten eri tulkitsijat ovat tarinaan uppoutuneet. Mutta kysessähän onkin romaani, ei tietokirja. Kerronta on realistista, vaikka toisin paikoin kirjan kertoja huomaakin fantasioivansa omien mielihalujensa mukaisesti.

Moravian kirja ilmestyi 1954. Aikanaan se kuvasti hienosti tulkinnallista käännettä, joka muuttaa käsitystämme historiasta ja kerronnasta. Edes kulttuurin peruseepokset eivät välty näiltä uudelleentulkinnoilta, joista osa perustuu uuteen tutkimukseen, osa kaupallistettuun tulkintaan ja osa vaikeasti määriteltävään ajan henkeen. Samalla se myös osoittaa, ettei ole teosta, on vain teoksen tulkinta tai tulkintoja. Kun tuohon yhdistetään tarinallinen käsitys minä-identiteetin kehityksestä tai rakentumisesta, niin kirjan henkilöt, kirjoittaja ja lukija kiedotaan kiehtovaan tarinaan. Tässä Moravia onnistuu, vaikka kirjailijan ääni jo alkaakin vaimeta historiallisen ajan luolaston kaikuihin.

Kertoo Tabucchi

Antonio Tabucchin Kertoo Pereira -kirja on pieni mestariteos. Kerronallisesti vähäeleinen ja ehkä perinteinenkin, lukuunottamatta toistuvaa fraasia kertoo Pereira.

Pereiran harteilla on "Lissabonilainen" -lehden kulttuurisivun kokoaminen 1930-luvun Portugalissa ja sotaa enteilevässä Euroopassa. Kokenut ja vanheneva lehtimies, lihava, hikoileva omaan maailmaansa sulkeutunut, ei ole tyypillinen kirjan sankari. Hän tapaa nuoren miehen, kertoo Pereira, joka muuttaa myös hänen elämänsä kulun. Pahaenteisesti jo sivulla yksitoista Tabucchio kirjoittaa Pereiran ajatuksena: tämä kaupunki löyhkää kuolemalta, koko Eurooppa löyhkää kuolemalta.

Tabucchion kirja on sitotunut tiivisti viime vuosisadan alun yhteiskunta- ja valtiohistoriaan, mutta kulttuuritoimituksen lehitimiehen kautta se on katsaus myös aikakauden kirjallisuuteen. Päähenkilö Pereira muistelee setänsä, epäonnistuneen kirjailijan ajatusta: filosofia käsittelee näennäisesti pelkästään todellisuutta, mutta kertoo ehkä vain fantasioita, ja kirjallisuus käsittelee näennäisesti pelkkiä fantasioita mutta kertookin ehkä totuuden. ( Eikö näin filosofinen kirjallisuus tulekin kertoneeksi, ehkä, fantastisen totuuden.)

Pereiran vaikuttimia perustellaan yhteiskunnallisten muutosten lisäksi psykologisilla, synkretistisillä teorioilla, vetoamalla Pereiran paradoksaaliseen kokemukseen, joka sumentaa tai mullistaa henkilömme elämän. Théodule Ribotin ja Pierre Janetin käsitys sielujen yhteenliittymästä selittää, että meillä onkin jakamattoman yhden "sielun" sijaan omia minuuksia, jotka kamppailevat valta-asemasta. Yksi hallitseva minä ("sielu"  tai persoona) asettuu valta-asemaan ja sen mukaisesti toimimme. Tämän hallitsevan minän myötä, syntyy normi, joka määrittää toimintatapaamme eri tilanteissa. Normaaliutemme on tulos, ei edellytys toiminnallemme. Pereiran käytös muuttuu, kun pitkän eroosien aikana vanha valtiasminä joutuu luopumaan uuden edessä. Ja tästä kirja saa hienon loppunousun pitkän kehittelyn päätteeksi.

Pratt - mies ja seikkailu

Hugo Prattin sarjakuvien viehätys on arvoitus. Yksi viehätys on aikamatkustus omaan nuoruuteen, poikakirjoihin, Tarzanin ja intiaanikirjojen maailmaan ja maailmankuvaankin. Tekstit on kirjoitettu kuitenkin Prattin tarinoissa aikuisille. Pratt kuljettaa tarinaa hienosti kuvien avulla - huikeimpana esimerkkinä on vaikkapa Mies ja seikkailu -sarjan 1 osa SUUREN POHJOLAN MIES jossa ensimmäiset vuorosanat lausutaan vasta tarinan kuljettua jo kaksitoista sivua. Alun sanattomat 69 kuvaa vie meidät 1920-luvun Pohjois-Kanadaan, jossa ratsupoliisin univormuun pukeutunut Jesuit Joe seikkailee - tapaa ja tappaa vihollisiaan arvaamattomasti, oikukkaasti. Pratt ei anna lukijalleen paljonkaan vihjeitä siitä, miksi tai minkä tähden.

Seikkailu ja mies -sarjan  kolme muuta osaa -Somalian mies, Sertãon mies ja Karibian mies - kuljettavat meidät puolestaan Somaliaan, Koillis-Brasiliaan ja Karibianmerelle. Jos 1. osan Jesut Joen toiminan perustoille ei juurikaan anneta vihjeitä, näissä osan toimijoiden yllykkeenä on maagiset vopimat, kuumuuden aiheuttama mielen sekoaminen tai fanaattinen tai kyyninen usko omaan kaikkivoipaisuuteen. Kutkuttavalla tavalla Pratt onnistuu yhdistämään fantasiansa osat erilaisten maailmankolkkiin ja poliittisiin liikehdintöihin. Joskus päähenkilöt, kuten tässä tapauksessa Karibian mies, tanskalainen merimies Svend, ottavat suoraakin kantaa tapahtumiin. Svend toteaa vallankumouksellisten olevan oikeassa, puolustaa Karibian saarten koskemattomuutta turistivirtojen tuhoilta. Työssäänkin hän pyrkii jossainmäärin edistämään "hyviä" asioita, vaikka palkollisena onkin sen palveluksessa joka maksaa.

Seikkailujen mies - sarja on suorasukaisempi kuvallisen kerrontansa ja tekstinsä suhteen verrattuna Corto Maltese -tarinoihin. Luin nyt kokoelman, jossa nimikkotarinan, Herra presidentin voodoo, lisäksi on tarinat Päitä ja sieniä sekä Banaanikongo. Tapahtumapaikat ovat eksoottisia ja kerronta sujuvaa. Varsinkin Päitä ja sieniä  kallonkutistajineen ja huumaavista sienistä kertovine taustoineen teki vaikutuksen. Erikoisen hienoa näissä Jalavan kustantamissa ja Heikki Kaukorannan suomentamissa kirjoissa on niihin liitetyt avausesseet kuvineen.

Arvoituksellisuus, seikkailu, yllättävyys. Visuaalinen kerronta, realistinen yksilöanarkismi - näistä aineksista kostuu tulinen ja maistuva keitos, jonka nauttiminen voi tuoda myös vatsaväänteitä. Vain onnensoturi voi selvitä.

Sanojen jälkeen savuke

Alkusyksyn kirjat  pinoutuvat pöydälle

Günter Grassin kirja Grimmin sanat on ilahduttavaa luettavaa. Grass punoo siinä hienosti saksalaista ja eurooppalaista historiaa, omansa ja eri kansojen, kerronnalliseksi kudokseksi, jossa liikutaan pääasiassa Saksan maaperällä, Leipzigissä, Kasselissa, Göttingenissä ja Berliinissä.

Tiergarten on vehreä, vaikka onkin jo joulukuu (2015).

Berliinissä Grass kävelee yhdessä Grimmin veljesten, Jacobin ja Wilhelmin, kanssa Tiergartenissa. Minulle oli onnellinen sattuma käyskennellä kyseisessä puistossa 2015 joulukuussa. Silloin en vielä tiennyt kuinka keskeinen paikka tuo puisto oli Grassin kirjan keskushahmoille. Tiergartenin käytävillä he pohtivat sanojen syntyä ja kehitystä, erityisesti sakasan sanojen juuria, muunnoksia ja kehkeytymiä.

Kirja on kiinnostava myös käännöksensä vuoksi. Oili Suominen avaa lyhyesti käännöksen historiaa ja vaikeuksia, sitä, miten kirja, joka on mahdoton kääntää, kääntyi kuitenkin suomeksi. Vähän saksaa osaavalle kirja antaa hienoja oivalluksia sanojen sävyistä ja myös lohdutusta siihen, etteivät esimerkiksi saksan artikkelit ole alkuperäispuhujille ja kirjoittajillekaan aina kovin helppoja.

Grosser Tiergarten, Berliini

Grassin tekstin jälkeen oli mukava siirtyä ruotsalaisen Horace Engedahlin lyhyisiin teksteihin Sen jälkeen savuke. Engedahlin aforismit ja vähän pidemmätkin pohdinnat kiertyvä kirjallisuuden ja akuneuden teemoihin. Kantin mukaan inhimillisiä kauneusihanteita vastaa yksilö, jonka ominaispiirteet ovat kaikkien yksilöiden ulkonäön keskiarvo, kirjoittaa Engedahl. Tästä hän päätyy ajatukseen, jonka mukaan, ehkäpä, kirjallisuus on äänille tehty kauneusleikkaus. Pidämme kirjallisuudesta jonka ääni muistuttaa vaivihkaa omaa sisäistä ääntämme, ääntä joka voisi olla omamme. Engedahlin ääni kyllä kiehtoo, ei vihlo kovinkaan, mutta jää paikoin laimeaksi. Engedahl osuu kuitenkin oikeisiin näppäimiin kirjoittaessaan: Yksinäinen susi on tyhmä, me kaikki olemme nähneet sen, eikä juuri auta, vaikka hänellä olisi briljantit aivot.

Hengenheimolaisuutta tunnen myös Horacen toteamukseen: Mitä mieltä siis olen oikeasti? Useimmiten en mitään mieltä. "Olla jotain mieltä" on sosiaalinen riitti, johon alistun, jotta minua ei pidettäisi hölmönä.  Engedahlin teksteistä paistaa oivallus tekemisemme perustasta:  koulupoikamainen pyrkimys tehdä tehtäviä, suorittaa ne hyvin ja saada kiitosta, pätemisen tarve toisten silmissä, vanhempien ja opettajien. Aikuisuutta oikeassa mielessä on kurkottaminen pätemisen tuolle puolen, asioiden tekemistä niiden itsensä vuoksi, odottamatta kiitosta, palkintoa tai edes paheksuntaa.

Haudattu jättiläinen

Haudattu jättiläinen on rauhoittava, mutta ei unettava,
vaikka kuvasta voisi näin päätellä.

Epäilemättä yksi hienoimmista Ishiguron teoksista ja romaanitaiteen helmi. Kirja rakentuu sekä henkilökohtaisella tasolla muistin (muistamisen ja unohtamisen) että historian merkityksen pohdiskelevana, surumieleisenä pohdiskeluna. Kirja toimii sekä emotionaaliselle että kognitiivisella tasolla, kerronta on kaunista, viipyilevää. Mukana on, yllättävästikin, paljon toiminnallisia kohtauksia tarkasti kuvattuna.

Onko ihmisen parempi unohtaa ja kulkea kuin kauniissa sumussa, jossa menneisyys peityy usvaan? Vai onko syytä toivoa sumun väistyvän, kirkaan totuuden piirtyvän esiin ja murkaavan illuusiot? Ishiguron kirja ei, ei tietenkään, vastaa joko tai. Pikemminkin on kysymys siitä, että ymmärrämme näiden välisen suhteen, kirkkaan totuuden ja elämän sumuisen illuusion vuorovaikutuksen. Kysymys on realistisen maailmankuvan ja luovan mielikuvituksen suhteesta ja samalla myös historian ja kirjallisuuden välisestä hienosta yhteydestä. Ishiguron Haudattu jättiläinen on hieno osoitus sisäisestä totuudesta, jonka lukija saattaa kirjasta tunnistaa.

John Irving ihmieiden tiellä ja sivupoluilla

John Irving on ihmeellisen taitava tarinankertoja. Sen hän on osoittanut jo moneen kertaan ja taitava hän on tälläkin kertaa. Ihmeiden tie  suorastaan pursuaa tarinaa ja annostelee tarinan juonta ja sen käänteitä lähes lääketieteellisen täsmällisesti. Aina kun lukija on uupumassa, annetaan jokin uusi vinkki siinä ihmeellisessä tarinassa joka kietotuu  päähenkilön,Juan Diegon, elämän ympärille. Juan Diago on meksikolainen kaatopaikkalapsi, joka lukutaidon myötä onnistuu nousemaan amerikkalaiseksi menestyskirjailijaksi (mikä lienee hienointa mitä ajatella saattaa :-)) Mutta identiteetti on hukassa. Lääkitys, beettasalpaajat ja Viagra, auttavat oman menneisyyden käsikirjoituksen etsimisessä ja hukkaamisessa, apuna mutta samalla hämennykseen johdattajina on myös katolilaisuuden neitsyt-huora myytteihin liittyvien parhaiden perinteiden mukaiset aavemaiset naishahmot, Miriam ja Dorothy. Biologisten vanhempien poissaolo ja adoptiovanhempien kuuluminen yhteisöjen marginaalin rajaa päähenkilön identiteetin vakautta, mutta antaa samalla mahdollisuuksia sen syväluotaukseen.

Runsaudessaan Irvingin kirja tuo mieleen Federico Fellinin tai Pedro Almódovarin elokuvien "kummallisten otusten orkesterin" ja tyyliltään myös Irvingin opettajan Kurt Vonnegutin. Mutta kyllä Irving kykenee tässäkin osoittamaan hienosti, miten moninainen, monenlainen, poikkeava ja normaali lopulta on. Elämä yllättää ja yllätys, kaikessa karvaudessaan, on sittenkin vapauttava. "Elä ja anna toisten elää" on hyvä lähtökohta. Miten vältää kuitenkin ajatus "elä ja anna toisten kuolla", varsinkin jos nämä toiset haluaisivat elää. Kirjan näyttämöinä on kaatopaikka, sirkus, suurkaupungit.

Kirjassa on ihmisten lisäksi eläimiä, koiria, kaloja ja myös poni on ikävällä tavalla kirjan kuvastoa.

Herttua katsoi mieluummin omia kuin John Irvingin luoman ihmeellisen henkilön unia.

Kirjana Ihmeiden tie ei ole Irvingin parhaita - parhaina pidän edelleen Viimeinen yö Twisted Riverillä   ja Ystäväni Owen Meany -teoksia (unohtamatta Vapauttakaa karhut -kirjaa). Huikea tarina kuitenkin, kesälukemista ja ajattelemisen aihetta kesän jälkeenkin.

Aivan parastaan Irving ei nyt anna. Vaikeus kirjaa lukiessa on sopivan kontekstin löytäminen. Tarinan ihmeet ovat sen verran vieraita, että on vaikea uppota tarinan maailmaan. Lukukokemus säröytyy kun  pohtii tarinan metatasoa: mitä Irving sanoo, minkälainen suhde tekstillä ja sen päähenkilöllä on kirjan kirjoittajaan, siis Irvingiin itseensä, mikä on kirjan henkilöiden maailman ja meidän maailmamme suhde. Miten kirja kommentoi kirjallisuuden historiaa Shakespearesta, Dickensiin, Melvilleen ja Twainiin? Ja miksi? Vai onko konteksti todellakin katolisuuden ihmetarinoissa, aidsissa ja transeksuaalisuudessa? Kirjaa voi ylistää runsaudesta tai moittia sekavuudesta ja ylipursuamisesta. Kaikki käy. Kirja on edellyttänyt runsasta pohjatyötä ja siksi se hämmentää: eikö ole ollut malttia karsia vai onko tavoitteena (ihanteena) ollutkin juuri tämänkaltainen rönsyily (ja joidenkin kohtien toisto).

Takakansi väittää kirjan olevan "hauska ja hillitön" sommitellessaan pöyristyttäviä epäonnen ilmentymiä. Samalla Irvingin väitetään olevan  ( NY Timesin kriitikon mukaan) älykäs mutta helppolukuinen. Hillitön, ehkä, mutta hauskuudesta en mene takuuseen. Lopulta kuitenkin ihmisten välisen vuorovaikutuksen salliminen monissa muodoissa, avoimuus ja elämän moninaisuuden kohtaaminen sellaisenaan, siinä lienee Irvingin kirjan sanoma. Lukijan on vain anettava sen tapahtua itselleen. Taide on totuuden tapahtuma.

Mennyttä miestä

Luigi Pirandellon Mennyttä miestä (ap.1904, suom. Liisa Ryömä, 3.p. 1993) mainostetaan etukannessa trendi-klassikoksi. Eihän siihen voinut olla tarttumatta, kun Häijään K-markitin mainio kirjojen vaihtokirjojen hylly tuon tarjoamian silmiini antoi. Trendi ja klassikko samassa paketissa lupaa karvaan-makeaa, pehmeän täyteläistä ja hellän voimakasta lukuelämystä ...

Kirja onkin kiinnostava ajatuskoe siitä, mitä tapahtuu, jos saisimme aikuisiällä valita ikään kuin vapaasti uuden identiteetin. Näin käy kirjan päähenkilö Mattia Pascalille, joka saa lehdestä lukea ruumiinsa löytyneen kuolleena. Näin hänelle avautuu vapauden tie. Mattialla on mahdollisuus kertoa uudelleen elämänsä tarina ajassa taaksepäin, mutta kantaako se eteenpäin myös tulevassa elämässä. Pirandello käsittelee ja paikoin pyöritteleekin turhankin kiemuraiosesti teemaa monella tavalla ja saattaa päähenkilönsä tilanteisiin joissa mennyt, monin tavoin "epäonnistunut" elämä, osoittautuukin ehkä sittenkin paremmaksi.

Trendikäs kirja on ainakin siinä mielessä, että kysymys oman identiteetin löytämisestä tai sen rakentamisesta ovat aikanamme hyvin ajankohtaisia. Miten lujasti olemme sidoksissa aikaamme ja paikkaamme, situaatioon ja faktisuuteen? Missä valintamme rajat kulkevat? Vai onko niin, että me emme valitse, vaan meissä valitaan, me emme puhu, meissä puhutaan, me emme ajattele, meissä ajatellaan?

Pirandellon kirja päättyy epätavalliseen pohdintaan kirjallisuuden ja todellisuuden suhteesta; jokainen meistä on oman itsensä marionetti, ja lopulta potku, joka lennättää koko tönön ilmaan. Pirandelleon kirjassa oleva metateksti ja itsereflektiivisyys antaa mahdollisuuden pohtia Matia Pascalin elämää monella tasolla, suhteuttaa sitä itse kirjaan ja lukijan omaan todellisuuteen ja todellisuuskäsitykseen. Ajatus tarinallisesta identiteetistä, niin kirjallisuudessa kuin niin sanotussa todellisuudessakin, asettuu kiinnostavaan kulmaan. Tarinan luoja luo tarinaa, mutta tarinallapa onkin oma logiikkansa, uskomattoman uskottava, uskottavan uskomaton.

Kirjaan luo myös kiinnostavan lisänsä kirjailijan oman elämänhistorian suhde kirjan syntyyn sekä Pirandellon suhde omaan aikaansa ja Mussolinin Italian poliittiseen liikehdintään. Hienon kuvauksen Pirandellon yksi henklöhahmo, Anselmo Paleari, antaa muun muassa Roomalle. Rooma on kuollut kaupunki - jokainen yritys herättää sitä henkiin on turha, uskokaa pois. Uljaan menneisyytensä uneen sulkeutuneena se ei ole tietääkseen tästä mitättömästä elämästä joka itsepintaisesti kuhisee sen ympärillä. (...) Paavit tekivät siitä - omalla tavallaan tietenkin - vihkivesiastian; me italialaiset olemme omalla tavallamme tehneet siitä tuhkakupin. (s. 144) Mene, näe ja koe - elämä kuoleman läheisyydessä on joskus melko elähdyttävää.

Elämän voitto - Lopotti?

Tommi Kinnunen on epäilemättää uusi, lahjakas ja todennäköisesti tulevaisuudessakin tuottelias kirjoittaja. Hänen tapansa kirjoittaa on luotettavan varmaa ja tyylipuhdasta.

Neljän tien risteyksen jälkeen odotukset Lopotti kirjalle olivat korkeat. Hyvin kirja lupauksen lunastaa. Kinnusen tavoite kirjoittaa teos oman tien löytämisestä, halusta tulla isäksi sekä taidosta olla äiti on onnistunut. Synkkien sävyjen rinnalle on tullut ripaus lisää sarkastista huumoriakin, kohtauksia, jotka elävässä elämässä jäänevät usein toteutumatta, mutta ihmisten mielissä kyllä.

Kirjan avaa aivan upeasti tunnelmaan virittävä isän kirje tulevalle lapselleen. Kyseessä on kuitenkin ja tietenkin ja tottakai suomalainen kärsimysnäytelmä, jossa pettymyksiä, petosta ja väärinymmärrystä riittää. On mukava ajatella, että Kinnunen kirjottaa menneisyydestä, mutta samalla hän tuo menneisyys kovin lähelle nykyisyyttä.Eikä tästä kuvauksesta välttämättä nouse voimakkaana vapauden sanoma, vaan ajatus murheiden laakson syvyydestä ja pituudesta on niin vakuuttava, että sen alhosta on vaikea kuvitella varsinaista nousua onnelaan. Eikö niin, että näin on oikeastikin, mutta mikä on ollut kirjoittajan ajatus?

Mieltä kalvaa myös ajatus perinteisestä heteronormatiivisesta perhekeskeisyydestä. Vaikka näyttää siltä, että kirjassa pyritään osoittamaan sen tuhoavuus, nii toisaalta tässäkin se on kuitenkin normi, jota kaikkien tulee noudattaa. Niin sokean Helenan tai homo-Tuomaksen tulisi vain saada oikeus ja mahdollsiuus elää niin kuin keskiverto familistiperhe aiemmin. Eikö oikeasti ole mahdollisuutta ajatella tulevaa siten, että voisimme elää kukin tavallamme ilman perhekeskeisyyden luomaa käsitystä normaalista elämästä.

Kirjan päähenkilöt suistuvat raiteiltaataan, kun mahdollisuus tai halu lapsensaantiin tyrehtyy. Vaihtoehtoina on silloin vain alkoholismi tai konsumistinen elämäntapa.Vaikka lapset ja lapsenlapset ovat meille rikkaus, niin ei liene kai mahdottomuus ajatella rikasta ja merkityksellistä elämää ilman tätä. Ei tietenkään kaikille, mutta joillekin ja monellekin niin haluavalle. Ihmiskunnassa ei ole määrästä puutetta.

Teuraat tantereella - elämän salaisuuden äärellä

D. kerää voimia lukemiseen ...

John Williamsin Butcher's Crossing on armoton, hyvä ja  armottoman hyvä kirja. Lännetarina jossa emersonilainen luonnonfilosofia laitetaan koetukselle synkin tuloksin.  Nuori mies, Will Andrews, matkustaa vuonna 1873 Bostonista länteen, villiin luontoon, yliopistosta karskien miesten maailmaan. Sivistyksen reunamailla oleva Butcher's Crossing on rajatila - rautatie on vasta rakenteilla. Kaukana, tiettömien taipaleiden takana on kätketty aarre - suunnaton biisonilauma. Sen perään ratsastaa härkävankkureineen neljä miestä - Miller, Hoge, Schneider ja Andrews. Luonto näyttää voimansa, iskee takaisin. Erityisesti retkikunnan johtaja Miller antaa aseensa puhua, uudelleen ja uudelleen. Mutta kaikkia tarvitaan, metsästäjä-johtajan lisäksi nylkyriä-epäilijä-palkkarenki, varusteiden hoitaja-uskovainen sekä asioiden pohtija, retkikunnan riskisijoittaja, pääomittaja Will Andrews.

Kirjassa on kyse ihmisen ja luonnon suhteesta, eksistentiaalisesta etsinnästä, omien rajojen ja rajatilan kokemisesta. Kaikkea tätä on yllinkyllin ja hienosti kuvattuna. On myös kysymys markkinoista - puhvelinnahkaturkit menevät pois muodista. Niille käy kuin majavannahkahatuille aiemmin. Markkinatilanteen muututtua hurjimmatkaan haaveet rikastumisesta eivät toteudu. Kirjassa kuvataan oivallisesti kapitalistiseen markkinatalouteen liittyvää ns. luovaa tuhoa.

Ihminen syntyy ja hänelle syötetään valheita, ja hänet vierotetaan valheilla, ja koulussa hänelle opetetaan konstikkaampia valheita. Ihminen elää koko ikänsä valheilla, ja kenties sitten, kun on valmis kuolemaan, hän oivaltaa, ettei ole mitään, ei niin mitään paitsi sinä itse ja se mitä olisit itse voinut tehdä. Mutta sinä jätit tekemättä, koska sinulle valehdeltiin, että olisit jotain muuta. Silloin sinulle valkenee, että olisit voinut saada koko maailman, koska olet ainoa, joka tietää sen salaisuuden. Mutta silloin on liian myöhäistä: olet liian vanha.

Onneksi Williams kertoo tämän meille nautittavana tarinana. Voimme levollisin mielin ratsastaa vanhuuden iltaruskoon - tämä on ihmisen osa. Näinköhän?

Romantiikka, Anarkia ja Asiallisuus

 Hermann Brochin nimen kuulin ensimmäisen kerran nuorena filosofian opiskelijana. Liekö saksalainen professori (Albrecht?) ollut puhumassa aiheesta Mann, Musil, Broch ja Sillanpää. Yhdistelmä hämmensi - Mann ja Sillanpää olivat jo tuttuja, mutta Musilista olin vain kuullut ja Broch oli tuolloin (ehkä 1974 tai 1977) minulle tuntematon. Sittemmin Musilia ja Brochia  käännettiin myös suomeksi Robert Musilin Mies vailla ominaisuuksia ilmestyi kahdessa osassa 1980 ja 1987 Kristiina Kivivuoren hienona käännöksenä. Brochin Unissakulkijat trilogia (ap. 1931-32) kääntyi suomeksi Oili Suomisen, myös taidolla, vuosina 1988,1990 ja 1994.

Musil vei mennessän jo tuolloin, mutta Broch tuntui tuolloin vieraalta, enkä edes saanut trilogiaa luetuksi kokonaan. Nyt oli aika ja aikaa yrittää uudestaan.

Trilogian I osa - Luutnantti Pasenow eli Romantiikka. 1888 kertoo nimensä mukaisesta luutnantista, Joachim von Pasenowista, hänen isästään maatilallinen von Pasenowista,  Jochimin ystävästä, siviili Bertrandista, Joachimin rakastajattaresta böömiläisestä puolimaailman naisesta Ruzenasta ja Joachimin tulevasta kihlatusta ja vaimostaan Elisabethista. Kirja kertoo tuon ajan maailmasta Joachimin pohdintojen kautta - siviilien ja sotilaiden eetoksen eroista, sovinnaistavoista, sydämen äänestä, kunniasta.  Romantiikan tavoin juonen käänteet perustuvat ihmisten nopeisiin ja usein jyrkkiin ja nykyisen maailmankäsityksen mukaisesti psykologisesti epäuskottaviin mielenkäänteisiin.

Joachim ei vapaudu perinnäisen yhteiskunnan normeista, hänestä ei tule oman elämsä subjekti tai sankari, vaan hän taipuu toteuttamaan rooliaan ensin sotilaana ja sitten tulevana maatilallisena ja hyvän suvun tyttären, Elisabethin, aviomiehenä.

II osan pääosan ottaa kirjanpitäjä Esch ( Kirjanpitäjä Esch eli Anarkia. 1903) ja III osassa liikemies Huguenau  astuu esiin (Liikemies Huguenau eli Asiallisuus.1918). II ja III osassa ovat läsnä myös Pasenow ja Esch. Brochin kerronnan tekee kiinnostavaksi, mutta samalla haastavaksi, se että hän ei selitä henkilöidensä toimia vaan kuvaa tapahtumia kertomalla tapahtumat kerrottavien tasolta. Saksan historian käännekohdat ovat vahvasti esillä ja kolmen päähenkilönsä kautta Broch kuvaa ajan henkeä. Kirjan edetessä tullaan suoraan filosofis-teoreettiseen pohdintaan arvoista ja niiden rappiosta. Kantin ja Hegelin filosofiaa lainataan surutta ja suoraan - harvoin kaunokirjallisessa esityksessä filosofia tunkee tekstiin näin suorasukaisesti. Varsinkin viimeisessä osassa teoreettiset esseet, runomuotoiset välisoitot ja juonellinen kerronta lomittuvat melko raskaasti toisiinsa. Ajan hajoamisen kuvauksena kerronnallisen tavan muutos on oivallinen, mutta lukijalle, ainakin minulle, se on vaativa. Mieli lepää ensimmäisen ja vielä II osan tarinoissa, mutta III osassa joutuu ponnistelemaan (usein tuloksetta) ja kysymään miten kyseiset tekstit liittyvät toisiinsa.

Hieno retki 1800-1900 -luvun vaihteen maailmaan, aikaan I maailmansodan pyörteisiin, aikaan ennen Hitleriä ja II maailmansotaa. Valitettavasti monet Brochin henkilöidensä kautta osoittamat
kysymykset tuntuvat hyvin ajankohtaisilta, aivan liian ajankohtaisilta.

Corto Maltese Siperiassa

Monen mutkan jälkeen sain kuin sainkin Rosebud-kirjakaupasta tilaamani uuden Corto Maltese -seikkailun silmieni alle. Nyt onnensoturi seikkailee Siperiassa - ja onnea tarvitaan Punaisten lyhtyjen, panssarijunien ja monia kansallisuuksia edustavien sotilaiden, kasakoiden, roistojen, herttuattarien, petturien ja kullan kiilto silmissä ryntäilevien hahmojen iskuilta välttymiseen.

Corton seikkailu on tässä väkivaltaisimmillaan, sovinismiakin kohtauksissa on, mutta Corto purjehtii ja luovii luotien, räjähdysten, konnien ja kaunottarien räjähdysherkällä kentällä sujuvasti. Prattin kynä on tarkka ja kuvat ovat selkeitä ja sujuvia, kerronnassa käytetään myös inter- ja transtekstuaalisia keinoja, joten seikkailu vie mukanaan Venäjän Aasian puoleiseen osaan, syvälle historiaan ja kysymyksiin luottamuksesta, kannanotosta ja osallistumisesta.

Kantaja

Buster Keatonin oloisella Kari Hotakaisella  on kannettavana raskas taakka - kirjoittaa samalla viihdyttävästi raskaista aiheista sortumatta ylilyönteihin - ainakaan kovin pahasti. Ruusun päivänä 23.4. jaettu kirja vaikuttaa Hotakaisen luonnoskirjasta otetulta luonnokselta, jota kirjailija on jaksanut kehitellä tiettyyn pisteeseen, mutta sitten todennut, että ei tästä sittenkään ole suureksi suomalaiseksi suurromaaniksi, mutta soppeana tekstinä siinä säihkyy pieniä hiomattomia timantteja.

Kaikki me lähdemme täältä kuin roskat rappusilta ja niin tekstitkin lentävät kansien väliin kuin syksyn hautausmaalla. On syytä irroittaa ja vaipua maahan ennen kovia pakkasia. Hotakaisen kirja on virkistävää luettavaa - sana on vapaa, ilmava, lauseet rentoja ja nautittavia. Juoni vain ei kanna aina kovin korkealle.

Maailmanloppu ja ihmemaa

Philadelphia Inquiuerin luonnehtii Murakamin Maailmanloppu ja ihmemaa teosta seuraavasti: Mielikuvituksellista, mystistä ja hauskaa ... fantasiamaailma, joka olisi voinut olla Franz Kafkan käsialaa.  Esquire taas väittää kirjan olevan (y)hdistelmä amerikkalaista komediaa ja japanilaista kauhua.

Näiden luonnehdintojen pitäisi jo herättää vahvoja epäilyä - amerikkalaista, japanilaista, komediaa, kauhua, mystistä, hauskaa, fantasiamaailma. Ehkä nämä luonnehdinnat sopivat jollakin tavalla, mutta Franz Kafkan käsialaa se ei kyllä tule mieleen. Ei ennakkoon eikä varsinkaan kirjan lukemisen jälkeen.

Haruki Murakami on melkoinen tarinankertoja. Varhaisen tuotannon Maailmanloppu ja ihmemaa oli välillä puuduttavaa luettava ja olin jo heittää lukemisen kesken, kun taas jokin säie nosti tarinaan mukaan. Päähenkilönä on jälleen kerran keski-ikäistyvä mies, eronnut, osin erakoitunut puurtaja, joka johdattuu erikoisen tarinan kaksoismaailman kiemuroihin. Yllättävää kyllä, tässä teoksessa itse juoni ei jaksanut oikein vetää, mutta tarina muuttui kiinnostavammaksi, kun siinä käsiteltiin mahdollisia maailmoja, identiteetin rakentumista ja tietoisuuden luonnetta. Yksittäiset tarkkoja havainnekuvia sisältävät lauseet Murakamin teoksissa synnyttävät myös nautinnon tunteita: Kaunottaret eivät vietä sunnuntai-iltapäivää pesulassa naistenlehtiä lukien tai Mustat ruuvit näyttivät onnellisilta riveissä lautasilla. Kauhua en tarinasta löytänyt ja hauskuuskin oli lähes puujalkavitsien tasoista. Amerikkalaisen populaarikulttuurin, japanilaisen mystiikan ja modernin kulttuurin klassikoiden kudelma on kyllä jälleen näkyvissä. Mutta jotakin jää uupumaan, jotta siitä syntyisi tällä kertaa intensiivinen, koherennti ja kompleksinen kokonaisuus.

Tuntuu siltä, että Murakami kirjoittaa yhtä ja samaa teosta aina uudelleen ja uudelleen. Kehitystä on tapahtunut. Pidän edelleen parhaana Kafka rannalla -teosta ja massiivisuudessaan IQ84 on mestariteos. Mutta kyllä Kafka on näistä vielä kaukana, edessäpäin. Tai oikeastaa tällainen vertailu ei ole edes mielekäs. Kyse taitaa sittenkin olla kokonaan erilaisesta tyylistä tai elämäntunteesta. Kafkan maailma on absurdin todellinen, hyytävä ja sisäisesti eheän looginen. Siitä puuttuu Murakamin viljelemä leikittely ja flirttailu (laskelmointi?) modernin maailman populaarikulttuurin kanssa. Kafka ja Murakami ovat eri maailmoista - modernin ja postmodernin eron voisi piirtää vaikka heidän tuotantojensa väliin.

Sinun kirjeesi

Mihail Šiškinin Sinun kirjeesi on kuin kirjailijan kirje lukijalle, minulle. Uskomattoman hienosti Šiškinin kertoo yhden tarinan sisällä monta tarinaa kahden päähenkilönsä, lääkäriksi opiskelevan Aleksandran ja neuvostoarmeijassa palevelan Vladimirin, kirjeiden kautta.

Pääteemana on sielun ja ruumiin eroavuus ja niiden mahdollisuus kohdata toisensa. Demokritoksen ajatus siitä, että ruumis koostuu osista, mutta sielu on jakamaton, johtaa Vladimirin päätelmään: ruumiit voivat koskettaa toisiaan, mutta sielujen välillä on aina välimatka, tyhjää. (s. 80) Kirjan todellisuus kuitenkin osoittaa miten päähenkilöt eivät aivan rakkautensa alkua lukuunottamatta kohtaa ruumiiltaan, mutta sielultaan he ovat tiiviissä yhteydessä ja kohtaavat kuolemassa toisensa: ihmisistä tulee sitä, mitä he ovat aina olleet: lämpöä ja valoa. 

Šiškinin tapa käsitellä maailmaa on kiehtova. Kaikki liittyy yhteen, asiat ovat niin kuin ne ovat. Toisin kuin loogisen empirismin toteavuudessa, kyseessä on kuitenkin jonkinlainen ikuinen, aina ja kaikkialla, menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa oleva läsnäoleva ikuisuus. Tosiasiat ovat sellaisia kuin ne kerrotaan ja kirjoihin kirjataan. Tulevaisuus muuttaa tämän päivän merkityksellisyyden menneisyyden höperrykseksi.

Ja jos haluaa lukea maailman hienoimman ja kauneimman kuvauksen lumisateesta, sen löytää tästä kirjasta: lumisade muuttaa kaiken yhdeksi kokonaisuudeksi. Ennen jokainen maailmassa eleli itsekseen, mutta nyt joka ikinen penkki ja tolppa, postilaatikosta nyt  puhumattakaan, ymmärtää olemassaolon täyteyden ja ykseyden, jossa ei ole saumoja.

Harmi, ettei lumisade yllä koko maailmaan - tuota ykseyttä nyt tarvitsemme. Täällä pohjolan perukoilla satumme samaan sateeseen, niin muiden pohjoismaiden kuin Venäjänkin kanssa. 

Jossakin suhteessa Venäjä ainakin on lyömätön. Kirjallisuudessa se onnistuu tuottamaan aina uusia hienoja kirjoittajia. Kirjoittajia jotka kurottavat yli kansallisten rajojen, luovat romaanin taidetta. Kuvaavaa kyllä Mihail Šiškin, leimallisesti venäläisestä maaperästä ponnistavana, asuu Sveitsissä, terveydellisistä syistä, kuten on kerrottu.

Corto Maltese

Hugo Prattin onnnensoturi on minulle aiemmin pintapuolisen tuttu. Ennen Venetsian matkaa 2014 tutustuin ystäväni E:n vihjeestä CM Venetsiassa -teokseen. Nyt hankin Jalavan kustantaman hienon värillisen uusintapainoksen Suolaisen meren balladi (2015).

Corto Maltesen hahmo on arvoituksellinen. Vieraillessani 2008 Córdoban La Mezquitan, suuren moskeija-katedraalin pylväikössä, saatoin aistia sen hämärässä ehkä sen saman seikkailullisen tunnelman ja kulttuurisen perinnön, josta Prattin sankari on ammentanut ensivaikutelmansa. Vailla kohtalonviivaa Corto rakentaa omaa elämäänsä, seikkailunsa ja unensa.

Kirjan esipuhe, runnollinen, maailmaa halaileva kaikkiallinen teksti ja hienot kuvat, on hyvä johdanto tarinaan. Mutta tämä on vasta alkua. Loppuaukeamalla Corto hyvästelee Pandoran, mutta albatrossin vaalean siiven tavoin tosi merenkulkijan matka jatkuu harhaillen niin 1915 kuin tänään.

Supersankari Lisbeth ja yli-ihmisen inkarnaatio

Se mikä ei tapa, rikkoo ihmisen. Näin tapahtuu varmaan useammin, kuin  ihmisen vahvistuminen rujossa kohtelussa ja synkissä elämän käänteissä.

Kirjoittamishistoriansa kautta kohuksi noussut David Lagercrantzin kirjoittama Milennium-sarjan jatko-osa on sujuvaa kerrontaa. Juonenkulku on suhteellisen selkeä ja teksti on jaoteltu sopiviin annospaloihin nautittavaksi.

Varsinkin kirjan alku vastaa huutoon - siis siihen, että kirjan pitäisi olla jollakin lailla kovasti huono, koskapa sen kirjoittaja on "varastanut" maineen ja henkilöt kuolleelta kirjailijalta. Kirjan alkupuoli on siis kunnossa.

Mutta erityisesti kirjan loppupuolella on heikkoja jaksoja. Mielestäni Lisbethin ja Camillan kaksos-teeman psykologisen taustan pakonomainen ymppääminen juoneen on turhaa. Samoin jaksot, joissa seikkaperäisesti kerrotaan, miten heidän kieroutumisensa liittyy sarjakuvien supersankareiden maailmaan. Kirjassa on epäuskottavia yksityiskohtia - aina kirjan  nimeä myöten. Nietzscheen viitaten tekstissä tunnutaan väittävän, että kirjan henkilöiden siirtymät hyvän ja pahan  tuollepuolen ovat peräisin Nietzschen filosofisen hahmon, yli-ihmisen, inkarnaatiosta. Tuntuu että Lagercrantzilla on tarve selittää lukijalle koko ajan, mitä kirjassa tapahtuu. Tekstistä tulee oppikirjamaista, saarnaavaa ja lapsellista. Mutta kuitenkin: kelpoa viihdettä. Kulttuuriteollisuus osoittaa voimansa; kirjoja tuotetaan ja kirjoitetaan massatuotannon ehdoin ja laatukin saadaan kohtuullisen hyvälle tasolle.