Baumgartner

 

Hiljattain edesmenneen Paul Austerin Baumgartner on oivallinen pikku kirja. Vanheneva kirjailija puuhastelee kotonaan niin käsikirjoitusten, päivittäisten askareiden kuin muistojensa ja menneisyyden henkilöiden parissa. Rakenne mahdollistaa monien aiheiden ja aihepiirien sivuamisen, yksittäisten muistojen muistelun ja niiden merkitysten pohtimisen. Kirja on melankolinen tarina siitä, miten "kilometrit alkavat tulla täyteen", loppu häämöttää seuraavan mutkan takana tai ehkä vasta hieman myöhemmin.

Austerin kirjan tarinassa on hämmästyttävän paljon samaistuttavaa ja tuttua. Rauhallisesti kerrottuna ja hallitusti esitettynä. Samoja hienosyisiä tuntemuksia voi tavoittaa ja toisaalta myös peilata sitä, miten omat kokemukset ja tosielämän tarinat ovat sittenkin aika universaaleja (tai ainakin nämä amerikkalaiset tarinat muistuttavat kovasti muita länsimaisia tarinoita). Ehkä tässä piilee kirjan viehätys. Siinä on paljon kliseitä, mutta elämä on "tällaista". Jotkut pienet hetket ovat jääneet mieleen, toiset isot asiat taas kadonneet omasta mielen maisemasta. Kuukausi  tai pari omasta elämästä on ollut onnen hetkiä, keskeisiä solmukohtia, joiden merkitystä ei voi kuin ihmetellä niiden etääntyessä ja pudotessa menneisyyden kaivoon. Kauemmaksi pinnasta, aina vain syvemmälle, perustaan jonka varaan elämä rakentuu. Ikuisuus on pieni hetki, siellä on hyvä elää.

Auster, Paul, Baumgartner  (Ap. 2023). Suom. Arto Schroderus. Tammi. Helsinki 2024.  Kansi: Jussi Kaakinen. ISBN: 978-952-04-5729-7. 

4321 - Auster

Mitä yhteistä on salamaniskulla, vasemmanpuoleisella liikenteellä, palavalla savukkeella ja kirjan kirjoittamisella? Yhteys selviää lukemalla Paul Austerin opus magnan, 1141 sivuisen järkäleen. Ensimmäiseksi kiinnittää huomion tarinan laajuuteen.  Laajuus ei ole kuitenkaan itsetarkoitus, kirjan rakenne on kerronnallisesti perusteltu. Päähenkilön Archie Fergusonin henkilöhistoriallisen tarinan polveilu ja niveltyminen kerronnan kerrostumiin ja Yhdysvaltojen historiaan 1950-luvulta 1970-luvun puoliväliin edellyttää sitä.

Paul Austerin tuotanto on laaja ja kirjojen tasokin vaihteleva. 4321 on joiltain osin rohkeampaa tekstiä kuin monet aiemmat ja ehkä myös kiinnittyy enemmän amerikanjuutalaiseen kirjallisuusperinteeseen. Ferguson tarina kietotuu monin sitein juutalaisten, afro-amerikkalaisten ja valkoisen amerikan rodulliseen moninaisuuteen; niin rotu- kuin luokkataisteluunkin. Mukana on myös sodat II maailmansodasta Vietnamiin. Teemat ovat monin osin samoja kuin toisen mestarikertojan John Irvingin teoksissa. Irvingin tarinat ovat monin osin kuitenkin draamallisesti leikkaavampia ja terävämpiä. En oikein osaa sanoa miksi, mutta tuntuu, että Irvingin teokset, esimerkiksi Ystäväni Owen Meany tai erityisesti Viimeinen yö Twisted Riverissä viiltävät syvemmältä.
Uskoakseni Auster on upottanut kirjaansa paljon omia kokemuksiaa kirjoittamisesta ja siitä, mitä hän on vuosien varrella kokenut ja oppinut., asioita joita hän on kuvannut myös selkeästi omaelämänkerrallisissa teoksissaan kuten Yksinäisyyden äärellä  tai Talvipäiväkirja.

Austerin kirja on kirjoittamisen oppikirja - Fergusonin oppivuosissa eritellään niin lehtitekstin erilaisia alalajeja (urheiluselostus, elokuvakritiikki, tapahtumaraportointi) kuin kaunokirjallisen esityksen kirjoittamisprosessin eri vaiheita aina kustantamisen kiemuroihin saakka. Yhdysvaltojen yliopistojen opiskelijoiden ongelmat tulevat myös hyvin kuvatuiksi aika monelta kannalta, etenkin opiskelun rahoituksen ja opinahjojen kytkennät, mutta myös akateemisen koulutuksen monipuolisuuden näkökulmasta.

Kirja on helppolukuinen vaikkakin pitkä. Osan baseball, koripallo ja amerikkalaisen jalkapallon pelikuvauksista voi toki lukea kjursorisesti, mutta osaan niistä on köteketty tarinan kannalta olennaisia sattumkisa tai vertauksia. Kyllä Auster tällä(kin) teoksellaan ansaitsee nimityksen kirjalilijoiden mestaruusluokkaan. Jokin sävy, syvyys tai tyyli siitä kuitenkin jää uupumaan. Vaikka kirjallisuus ei ole urheilua, niin sanon kuitenkin: Auster on hyvä, mutta ei kuitenkaan paini samassa sarjassa klassikkojen (esimerkiksi F.M.Dostojevski, Thomas Mann, Robert Musil tai W.G. Sebald) eikä astu palkintosijoille edes nykyklassikkojen Milan Kunderan, Mihail Šiškinin tai John Williamsin rinnalle, puhumattakaan J.M. Coetzeesta, John Irvingistä tai Philp Rothista. Listaa voisi jatkaa, mutta olennaista on: 4321 on hyvin kirjoitettu, tarttuu merkittäviin,vaikkakin melko paljon käsiteltyihin, teemoihin ihmisen identiteetin rakentamisessa ja tuo päähenkilönsä uskottavasti viime vuosisadan historian näyttämölle. Aina voi tietysti kysyä onko kirjailijan itsensä näköinen päähenkilö se kaikkein onnistunein valinta - ainakin hän on jollain tavalla tuttu ja ansainnut kirjailijan (itse)ihailun.

Austerin mielen maisemat

Paul Austerin Mielen maisemissa (Tammi 2014, ap.  Report from the Interior, 2013) ei alkusivuillaan vetänyt puoleensa. Yritys muistella omaa lapsuuttaan alle 12-vuotiaana tuntui epätoivoiselta yritykseltä. Olin jo jättää lukemisen silleen. Kuitenkin viittaukset lapsuuden kokemuksiin, syventyvä ymmärrys Austerin juutalaisuudesta ja melko vaatimattomista (keskiluokkaisista) lähtökohdista  auttoivat löytämään kosketuskohtia omiin kokemuksiin. Erikoista on lukea samoista kirjoista - erityisesti poikien seikkailukirjoista, intiaanikulttuurista ja lännenelokuvista, joihin on hieman myöhemmin itse tutustunut. Auster on itseäni kahdeksan vuotta vanhempi, vähän kuin isoveljeni, joka on puolestaan vuotta Austeria vanhempi.

Alun lapsuudenmuistelukset laajenevat kirjan edetessä nuoruuteen ja varhaisaikuisuuteen, niissä kirjoittaja on enemmän omillaan.

Auster pohtii päiväkirjan kirjoittamisen mielekkyyttä, ja sitä miksi ne jäivät kesken. Nuorena hän ei ymmärtänyt kirjoittavansa tulevaisuudessa itselleen, vieraalle henkilölle, jota ei vielä ollut. Siksi päiväkirjat jäivät kirjoittamatta. Jäljelle oli kuitenkin jääneet kirjeet, joita hän kirjoitti tulevalle, sittemmin entiselle, vaimolleen. Niiden avulla hän saattaa tarkastella omaa minäänsä nuorena, sellaisena, jonka hän on jo unohtanut, Paul Austeria, josta vasta oli tulossa kirjailija  Paul Auster.

Asetelma on samankaltainen kuin Umberto Econ kirjassa  Kunigatar Loanan arvoiituksellinen liekki (WSOY,  2005). Auster tunnistaa oman historiansa dokumentteja ja yrittää kertoa niiden avulla omaa tarinaansa. Semanttinen ja episodinen muisti käyvät vuoropuhelua keskenään ja suhteessa historian kulkuun. Mukana on myös kuvia (liiteenä), samoin kuin Econ kirjassa. Kuvan ja sanan vuoropuhelu toimii - tämä on melko harvinaista romaanikirjallisuudessa, jossa perinteisesti on väheksytty kuvaa (paitsi romaanin varhaisvaiheen naiiviksi tulkitussa kuvittamisessa - ritariromaan á la Don Quiote ja sen edeltäjät tai kuvaraamatussa).

Austerilla on tilaa vielä kypsyyden kauden muisteluksiin. Uskoisin, että hän haluaa kirjoittaa elämänsä valmiiksi, mikäli vuosia ja terveyttä riittää. Hyvä niin. Valitettavasti nämä muistelukset eivät kirjallisesti anna kovin paljon, mutta taustoittavat kyllä Austerin tuotantoa ja elämänkulkua yleisimminkin, hienosti.

Kirjeitä ystäviltä?

Edellisen Paul Austerin kirjan (Talvipäiväkirja) lukemisen yhteydessä jouduin jo pohtimaan sitä, mikä, lopultakin, Austerin teksteissä viehättää. Nyt lukiessani Austerin ja J.M. Coetzeen kirjeenvaightoa  Tässä ja nyt. Kirjeitä ystävyydestä samankaltainen hämmennys valloitaa mielen. Luenko heidän tekstejään kuin ystäviltä saamiani kirjeitä?

Tekstit kiinnostavat ja lukiessa on oivalluksen hetkiä ja pettymyksiä. Ensimmäinen pettymys liittyy Austerin luokattomaan perusteluun, jolla ystävykset luopuvat käsittelemästä 2008 alkaneen globaalin talouskriisin teemaa. Jo ennen kuin he aloittivat sen käsittelyn ymmärsin, että kirjeiden kirjoitusjänne 2008-2011 on poikkeuksellisen kiinnostava. Auster aloittaakin lupaavasti, Coetzee vastaa kiinnostavasti, mutta sitten he pääättävät luopua aiheesta. Miksi? Auster sanoo ilomielin jättävänsä taakse taloustieteellisen vatvonnan. Hänellä on siihen kuulemma huonot eväät.  Ja sitten tulee harvinaisen lattea, ehkäpä ironiseksi tarkoitettu, lausuma: kannatan kiihkeästi yleismaailmallista onnellisuutta. Haluaisin että jokainen maailman ihminen saisi tehdä tyydyttävää, henkisesti palkitsevaa työtä ... mutten osaa kuvitella alkuunkaan, miten niin yleviin päämääriin päästäisiin. Näin ollen sivuutan kyseiset aiheet vaikenemalla. (s. 43)

Latteaa tuo on siksi, että niin Auster ja Coetzee ovat hetkeä aiemmin virittäneet melko kiinnostan keskustelun "suurpääoman kriisistä" ja sen seurauksista ihmisten elämään maapallolla.

Toinen, mutta nyt ei pettymys, vaan oivallus syntyi Coetzeen shakkipelikokemuksista. Itse en ole innostunut mistään urheilusta, en intohimoisesti, en juuri lainkaan. Jalkapallon maailmanmestaruuskisat seurasin sattumalta ja joskus satunnaisesti Wimbledonin tennismatseja. Vuosi sitten vielä ajatelin, että voisin mennä katsomaan Ässien jääkiekkomatsien yleisön reaktioita, mutta nyt jääkiekon ympärillä käytävä keskustelu on kaiken kaikkiaan niin etovaa, että taidan sivuutta aiheen vaikenemalla :-).

Voittaminen urheilussa on aina tuntunut minusta, myös itse siihen osallistuessani, kiusalliselta. Riippumatta siitä olenko voitettu vai voittaja.

Auster ja Coetzee kirjoittavat jäntevästi ja väliin myös päästäen lukijan läheisen tuntuisesti omaan arkielämäänsä. Kiinnostavaa on lukea rinnakaisaikana syntyvistä Sunset Park  ja Talvipäiväkirja -kirjojen synnystä, vaikkakin kovin suppeasti. Auster on myötäilevämpi keskustelija, Coetzeesta löytyy ilmeisesti kovuutta enemmän, aivan samoin kuin heidän kirjoistaan. Ikääntyvät mestarit ovat joka tapauksessa hienoa luettavaa, "isoveljiä" joidan ajatusmaailmaa ei tarvitse jakaa kaikilta osin, mutta kuitenkin kuunnellen miltä maailma näyttää rapakkojen takaa katseltuna.

Kutsu tanssiin ja tarinaan

 

Paul Austerin Talvipäiväkirja on häkellyttävän hienoa luettavaa – yksinkertaista, selkeää, lempeää ja kovaakin, miten vain haluan.  Intohimoista, loppuun asti intensiivistä, mutta samalla hidasta askellusta, koreografialtaan tilaa hienosti käyttävää, vain harvoihin nopeisiin pyörähdyksiin intotuvaa, aina liikkeet hallitusti perille vievää sulavuutta. Nilkka ei ojennu täyteen mittaan, horjahdus nostaa esiin elämän epätahdit, korostaa askelten vaikeuden ja epäonnen mahdollisuuden. Näinhän se on, tätähän minäkin.

Auster kirjoittaa kuin päiväkirjaa ja lukijana uskon kaiken kirjoitetun, en oikeastaan edes kysy onko kirjoittaja Auster vai Austerin luoma hahmo Paul Auster. Kirja on omaa identiteettiään pohtivan kirjoittajan narratiivinen retki omaan itseen. Se sopii hyväksi esikuvaksi omasta elämästään kirjoittavalle, antaa esimerkin ja keinovalikoiman jolla kirjoittaa, mutta samalla haastaa esiin kysymyksen, miksi en kirjoita yhtä hyvin kuin Auster tai ehkä myös: miten voisinkin kirjoittaa niin hyvin, kuin minä itse.

Edellä olevat kappaleet kirjoitin ennen kuin olin lukenut Austerin kirjan saamasta murskakritiikistä. The Guardian  lehden mukaan kirja on terrible book - the kind of self-induldigent, ill-conceived and poorly editer disaster   eli perin kehno tekele kuten Juhani Branderin kirja-arvioinnista (SK 17.11.2012) sen kääntää.

Olisiko Guardianin arvioijalle käynyt juuri niin, kuin edellä pelkäsin: hän on ottanut Austerin tekstin tosissaan, ei kaunokirjallisena tarinana kirjailija Paul Austerista. En myöskään ymmärrä, ehkä olen niin totinen, Branderin väitettä kirjan huumorintajuttomuudesta ja väitetystä Austerin jatkuvasta itsekorostuksesta. 

Austerin kirjan ohjelmana on hengityksen fenomenologia. Uljaimpia kohtia on kirjoittamisen asettaminen tanssin, kävelyn ja ruumiin liikkeiden yhteyteen. Puhuttu sana jää jälkeen ruumiin liikkeestä, ruumiin liike, tanssi, herättää kirjailijan henkiin. Ylösnousemus ei ole sanassa vaan ruumiissa. Kuitenkin kirjoittettu sana on jotain, jossa kirjoittaja elää. Vain siksikö, ettei tanssi suju? Enää, tässä iässä, ei voi kysyä tanssijaksi vai kirjailijaksi, jopa kysymisen aika on ohi.

Kuoleman ajatuksellinen kokeminen, kiertämättömän tulevaisuuden muistelu ja kuolemanläheisyyden kohtaaminen ovat kaksi eri asiaa, ne eivät kohtaa. Voin vain toivoa itseltäni viisautta kohdata oma elämäni katkeroitumatta, yrittää hyväksyä sitä, mikä olen ollut ja kertoa oma tarinani itselleni siedettävästi. Auster lainaa Joubertilta pari lausetta: Elämän loppu on katkera (vuodelta 1814) ja vuotta myöhemmin (1815) On oltava rakastettava (jos pystyy).  Auster kirjoittaa tässä tekstin kodassa itsestään kolmannesa persoonassa, meneenä minänään. Voi olla että nyt ja tulevaisuudessa Joubertin pohdinta tuntuu mairealta ja jonninjoutavalta, mutta jossain elämän vaiheessa se on sinua liikuttanut. Minkäs teet, voit unohtaa itsesi tai kertoa (harha)polkusi osaksi tarinaasi.

Minulle oli yllätys, että Austerin kirja Yksinäisyyden äärellä onkin hänen varhaistuotantoaan, vuodelta 1982. Luin sen jokin aika sitten suomennoksena, enkä pannut merkille kirjan varhaista alkuperäisvuotta. Siinä Auster kirjoitta suhteestaan isäänsä ja isän kuolemaan. Talvipäiväkirjassa on enemmän äidin kuolemasta ja äidistä, mutta myös isästä, isäpuolesta ja suhteesta vaimon sukuun.

Kouluvuosien kuvauksessa on myös hieno kuva ”integratiivisuuden” puolesta eksklusiivista kasvatusta vastaan. Sopisi todistukseksi mihin tahansa erityispedagogiikan kirjaan. Meidän omasta kasvustamme, siis meidän, jotka katsomme kuuluvamme ei-erityisryhmään, vaikka globaalisti sitä olemmekin, yhdessä  kasvamisesta on kysymys, vaikka myös tasa-arvosta ja oikeudesta ihmisarvoiseen elämään yleisemminkin.

En usko, että Auster henkilönä on kovin ”mukava”, mutta kunnioietttavan hienosti hän osaa kertoa oman ”amerikkalaisen unelmansa” toteutumisen, ilman ylpeyttä tai nousukasmaisuutta. New Yorkin kasvatti kertoo ytimekkäästi myös surunsa 11.9. tornien tuhoiskuun, koruttomasti.

Näin siis koin Austerin tekstin, kovasti toisin kuin muutama muu lukija ja kirjallisuuskriitikko. Ymmärrän kyllä, ettei Talvipäiväkirja ole Austerin merkittävin kirja, se ei yllä Yksinäisyyden äärellä -kirjan tunnustuksellisuuden tasolle, ei vertaudu Austerin varsinaisiin  kaunokirjallisiin teoksiin, mutta juuri siinä on sen viehätys: kuin tavanomainen elämäntarina, mutta hyvän kirjoittajan kirjoittamana. Ilman tuota taitoa ei Austerin kirjaa jaksaisi lukea, hänen elämäntarinansa ei sinällään ole kovin kiinnostava, huikea, ei edes poikkeuksellinen. Melko sivulliseksi itsensä kokevan miehen tarina, tarina lahjakkaasta kirjoittajasta, josta tuli myös tunnettu ja varakaskin. Hän olisi voinut kuitenkin valita toisin, mutta valitsi kirjallisuuden. Hyvä niin.

"Elossa olemisen ihmeellinen outous"

Paul Auster kiittää kirjansa Sunset Park  lopussa vaimoaa Siri Hustvedtiä ilmauksesta the strangeness of being alive. Elossa oleminen on kyllä outoa. Monet käyttävät paljon aikaa siihen, että miettivät mitä on, kun elossa oleminen loppuu. Ainakin, jos negaatio "ei-elossa-oleminen" otetaan kirjaimellisesti kuolemaksi. Camus´n sivullinen Meursault ei tiennyt oliko hän elossa vai kuollut, koska eli kuin kuollut. Havahtuminen elämään on muuta kuin pelkkä oleminen.

Sunset Parkin Miles Heller on kirjan alussa kunnianhimoton nuori mies, opintonsa kesken jättänyt marginaalieläjä, joka halveksii etuoikeutetun elämänsä koreita kulisseja. Kirjan lopussa hän on rakastunut, poliisin etsimä koditon, joka pohtii kannattaako edes toivoa tulevaisuutta, kun tulevaisuutta ei ole. Hän sanoo itselleen, että alkaa elää kulloistakin hetkeä, ohikiitävää hetkeä, nyt-hetkeä, joka on nyt eikä sitten enää, nykyisyyttä joka on kadonnut ikiajoiksi. Miles Heller on herännyt preesensiin, imperfekti ja futuuri saavat jäädä. Odotettavissa on menneisyyden nykyisyys ja tulevaisuuden menneisyys täyteydessään kävipä hänelle kuinka tahansa lukijan kuvittelemassa tulevaisuudessa (tai Austerin maailmassa mikäli hän sitä joskus jatkaa).

Tyylillisesti kirja on jollakin tapaa erilainen Auster - helpompi, kertovampi. Paikoitellen tulee mieleen John Irving.  Kelpo kirja.

Yksinäisyyden äärellä

Paul Austerin "paras kirja" HS:n mukaan, tietää kansilehti kertoa. Ei ehkä paras, mutta hyvin, erittäin vaikuttava. Kirja koostuu kahdesta osasta - Näkymättömän miehen muotokuva ja Muistin kirja. Ensimmäinen osa on Austerin isästään kirjoitama muistelma, julmin kuvaus isästä mitä olen lukenut. Kuullessaan isänsä kuolemasta hän ei pystynyt loihtimaan mieleenä ainuttakaan ylevää ajatusta.

Toinen osa Muistin kirja käsittelee kirjoittamista, muistamista ja nykyisyyden kaipuuta.

Hienoa. Ajatuksia ja tunteita koskettava.