Yö.Uni.Kuolema.Ja tähdet

 

Hämmentävä teos. Taiturimaisen kertojan kliseitä välttelevä ja samalla kliseinen ydinperheen täydellisen hajoamisen ja tuhoutumisen kuvaus. Massiivinen panoraama seitsenhenkisen perheen selvitymisyrityksistä, kun perheen perusta, tukipilari ja dominoiva päämies, Whitey McClaren, entinen pormestari kuolee yllättäen. Jäljelle jää vainaja, joka on läsnä lesken ja viiden lapsen elämässä, sisäisenä puheena, omaisuuden osittaneena patriarkkana, perheshowta pyörittäneenä seremoniamestarina.

Kirjan keskushenkilö Whitey siis selviytyy elämästään siirtymällä rajan tuolle puolen äkkiä ja yllättäen. Mutta miten selviää leski, Jessalyn, jota aviomies on kohdellut kuin prinsessaa, lasta tai invalidia, näkökulmasta riippuen? Auttaen, ansaiten, tukien, hoitaen kaikkia asioita ja jättäen lasten ja kodinhoidon vaimolleen. Entä lapset? Kunnianhimoinen perheen bisnestä jatkava vanhin poika Thom tai nuorimmainen, itseään etsivä taiteilija ja musta lammas Virgil? Entä tyttäret? Avioeroa haikaileva perheenemäntä, vanhin sisar Beverly, tutkijanurasta luopuva biologi Sophia tai koulun tiukkapipoinen rehtori Lorene?

Yhdysvaltain yhteiskunnan rakenteet, omaisuus, perhe, mieli- ja väkivaltainen poliisi, oikeusjärjestelmä, luokka- ja rotuerot, sukupuolten roolit ja niihin liittyvät odotukset, terapia ja omankädenoikeutus, eläintensuojelu ja luontokato, kaiken tämän kaiken Joyce Carol Oates onnistuu nivomaan perheen tarinaan luontevasti. Juonen käänteitä on vaikea aluksi ennustaa, mutta loppua kohti huomaa, miten JCO pyrkii välttämään monet aavistettavissa olevat käänteet.

On siis kyseessä tragedia, jossa amerikkalaisen elämänmuodon kipukohdat viilletään esiin kuin kiitospäivän kalkkuna. Varakkaan perheen patriootin hallitsema dynastia hajoaa rytisten, kun johtaja on poissa. Perheen jäsenet joutuvat identiteettikriisiin, jonka ratkaiseminen on viedä hengen tai ainakin mielenterveyden. Ahtaat ja joustamattomat roolit ovat vanteen tavoin pakottaneet päätä ja kun vanne otetaan pois, se ei helpota tai vapauta. Pää tuntuu hajoavan, elämän suunta on hukassa.

Tarina on siis omalla tavallaan amerikkalaisen familismin kritiikkiä, mutta myös sitä vahvistava. Paikoin myös ei oikein tiedä onko kirjan jotkut jaksot ironisoivaa kioskikirjallisuuden jäljittelyä vai melodramaattista romantiikan ajan modernisointia. Oatesin freskossa auringonlaskut ja uudet nousut rauhoittavat lopun tilanteen, ihmisten uudet valinnat osoittautuvat (pääasiassa) vanhaa paremmiksi, terapia auttaa selviytymään, ammatillisen uran suunnanvaihdot ja oman heikkouden sekä ominaislaadun tunnistaminen ja tunnustaminen vievät ihmisten elämää eteenpäin. Onko siis kyseessä onnellinen loppu vai kliseinen illuusio kaiken kauneudesta?

Kirjan nimi on yksi hienoimmista. Se perustuu Walt Whitmanin runooon (suom. Arvo Turtiainen, 1965):

Kirkas keskiyö

Tämä on hetkesi, oi sielu, sinun vapaalle lennollesi

sanattomuuteen,

pois kirjoista, pois taiteesta, päivä mennyt, työ tehty,

sinun syventyä täydellisesti, äänettömänä

miettimään aiheita, joita eniten rakastat,

yötä,unta, kuolemaa ja tähtiä.

Blondi - totuuden ja intohimon tuollapuolen

Joyce Carol Oatesin Blondi teosta on ylistetty - eikä syyttä. Tarina blondista, jonka ongelma ei ollut siinä että hän olisi ollut tyhmä blondi - vaan siinä ettei hän ollut blondi eikä tyhmä, onnistuu viemään mukanaan. Teksti on luovaa kirjoittamista parhaimmillaan. Se yhdistää todella tapahtunutta fiktioon monessa mielessä. Marilyn Monroe on itsessään fiktion tuote, kertomus kirjassa on fiktio tuosta fiktiosta ja osa tuota fiktiota, jonka perustana on myös "todelliset tapahtumat", ihmiset ja elämä.  Entäpä jos totuus onkin nainen, tuo intohimon hämärä kohde?

Joyce Carol Oatesin tekstiin on kuitenkin helppo uskoa, kunhan muistuttaa itselleen, että se ei ole, kuten kirjoittajakin korostaa, faktoihin perustuva elämäkerta tai muistelma. Blondista, siis Marilyn Monroesta, eli Norma Janesta, ei kuitenkaan muodostu kovin älykästä kuvaa. Hän on, siis tässä kuvauksessa, korkeintaan nokkela ja katuviisautta elämässään kartuttava, miesten ja toisten katseen armoilla rimpuileva, saaliina verkossa pyristelevä fisu. Objekti joka ei pääse irti omasta peiliminästään eikä kykene löytämään Norma Janea, vaan kadottaa sen kerta kerran jälkeen. Näinhän se varmaan käy. Me emme tunne, vaan meissä tunnetaan, me emme ajattele vaan meissä ajatellaan - kuten strukturalismia venyttämällä voisi sanoa. Meillä on kaksi väärää kuvaa itsestämme, oma ja toisten. Ja lisäksi vielä joillain meistä tämä toisten kuvittelema. Tai myös itse kuvittelemamme elämä, kuten autofiktiivisessä kirjallisuudessa.

Kirja on oikein hieno ja ajankohtainen nykyisenä aikana, jolloin trikkipeilit editoivat meistä mieleisiä kuvia ja vieraannuttavat kiehtovasti meidät itsestämme ja muista ihmisistä. Työ, leikki ja peli sekä niin sanottu oma aika vaativat entistä herkempää, taitavampaa, vahvempaa ja itsetietoisempaa tapaa rakentaa oma minä-identiteetti. Uudestaan ja uudestaan, päivä päivältä, tunnista toiseen.

Joyce Carol Oatesin kirjoittaa hyvin ja monet tekstuaaliset keinot ovat hyvin käytössä. Lukija pysyy hereillä ja kertomuksen eri aikatasot, tarkastelukulmat sekä värisävyt heijastuvat kaleidoskoopin tavoin lukijan mieleen. Kirjan Marilyn tai Norma Jean myös purkaa kuvaa sokerisesta hempukasta. Kirjan nainen on monin paikoin karkeasanainen, likainen, petetty pettäjä, holtiton - koneiston asa, sen ja miesten hyväksikäyttämä. Mutta osa kuitenkin.

Kirjassa on monia hienoja ikoniseen tähtikulttiin liittyviä havaintoja. Hollywoodin ja Marilynin historioitsijoille, kommentaattoreille ja ihailijoille kirjassa riittäisi kommentoitavaa loputtomasti. Kiinnostavaa olisi nähdä, kirjan fiktiivisestä luonteesta huolimatta ja sen tähden, kommentoitu painos.

Tirkistelijälle kirja on aarreaitta, kunhan muistaa, että avaimenreiästä näkyvä ei ole totta yleensäkään, mutta tässä tapauksessa sieltä näkyy kirjailijan projisoima kuva kohteesta valkokankaalla, joka on lukijan oma mieli.