Kirja kertoo Kosovon albaanien menneisyyteen painuvasta kulttuurista, maasta pakenevista ihmisistä, maahanmuuttajista Suomessa, minä- ja seksuaalisen identiteetin rakentumisesta ja rakentamisesta kulttuuristen muutosten ja ristiriitojen paineessa. Kertojina on äiti Emine ja hänen poikansa Bekim.
Joissain arvioissa kirjaa on kehuttu rakenteensa ja vetävän alkunsa perusteella. Kumpikaan näistä seikoista ei mielestäni ole kuitenkaan kirjan onnistuneinta antia. Aloitus oli itselleni melko kryptinen ja jopa vastenmielinen ja sitä seuraavat kehittelyt pitkästyttäviä, eivät maagista realismia, eivätkä varsinkaan realismia (paitsi kirjan kertojan mielen sisäistä realismia). Itselleni kirja alkoi aueta vasta noin 80 sivun paikkeilla. Kuvaus ja tarina alkoi edetä voimallisena virtana. Realismiksi en sitä kuitenkaan kokenut - paikkapaikoin "kohottiin" melodraamaan, paikoin "laskeuduttiin" dokumentaarisen oloiseen sosiodraamaan. Kiehtovaan monimerkityksiseen teksti ei minulle auennut, kissa(t) ja käärme(et) toki sitoivat juonen kulkua, tapahtumia, henkilöitä ja paikkoja toisiinsa, mutta ainakaan omilla ja kirjan antamilla eväillä ne eivät auenneet (eikä auennut kirjan lukemisen jälkeen lukemieni arvioidenkaan perusteella).
Eittämättä kirjoittaja, Pajtim Statovcin, on taitava ja hallitsee erityylisen kirjoittamisen ja niiden rakenteellisen yhdistämisen, mutta kirjan tarina olisi kantanut hyvin ilman rakenteellista monimutkaisuutta.
Sisältö itsessään on erittäin vaikuttava, ajankohtainen ja sen soisi avautuvan kaikille aikamme maahanmuuttajuutta, toiseutta ja tulevaisuutta pohtivalle.
