Wednesday, December 21, 2016

Kissani Jugoslavia

Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia  (Otava, Helsinki 2014) sai ilmestyessään paljon kiitosta. Kirjasta on kirjoitettu myös blogeissa melko paljon. Elina/Luettua elämää -blogissaan on kirjoittanut kirjasta oman arvionsa ja koonnut linkkilistan muihin blogeihin.

Kirja kertoo Kosovon albaanien menneisyyteen painuvasta kulttuurista, maasta pakenevista ihmisistä, maahanmuuttajista Suomessa, minä- ja seksuaalisen identiteetin rakentumisesta ja rakentamisesta kulttuuristen muutosten ja ristiriitojen paineessa. Kertojina on äiti Emine ja hänen poikansa Bekim.

Joissain arvioissa kirjaa on kehuttu rakenteensa ja vetävän alkunsa perusteella. Kumpikaan näistä seikoista ei mielestäni ole kuitenkaan kirjan onnistuneinta antia. Aloitus oli itselleni melko kryptinen ja jopa vastenmielinen ja sitä seuraavat kehittelyt pitkästyttäviä, eivät maagista realismia, eivätkä varsinkaan realismia (paitsi kirjan kertojan mielen sisäistä realismia).  Itselleni kirja alkoi aueta vasta noin 80 sivun paikkeilla. Kuvaus ja tarina alkoi edetä voimallisena virtana. Realismiksi en sitä kuitenkaan kokenut - paikkapaikoin "kohottiin" melodraamaan, paikoin "laskeuduttiin" dokumentaarisen oloiseen sosiodraamaan. Kiehtovaan monimerkityksiseen teksti ei minulle auennut, kissa(t) ja käärme(et) toki sitoivat juonen kulkua, tapahtumia, henkilöitä ja paikkoja toisiinsa, mutta ainakaan omilla ja kirjan antamilla eväillä ne eivät auenneet (eikä auennut kirjan lukemisen jälkeen lukemieni arvioidenkaan perusteella).

Eittämättä kirjoittaja, Pajtim Statovcin, on taitava ja hallitsee erityylisen kirjoittamisen ja niiden rakenteellisen yhdistämisen, mutta kirjan tarina olisi kantanut hyvin ilman rakenteellista monimutkaisuutta.

Sisältö itsessään on erittäin vaikuttava, ajankohtainen ja sen soisi avautuvan kaikille aikamme maahanmuuttajuutta, toiseutta ja tulevaisuutta pohtivalle.

Sunday, December 18, 2016

Kaunokirjoituksia

Mihail Šiškin on arvelematta yksi hienoimmista, ei vain venäläisistä, vaan kaikista tuntemistani elävistä nykykirjailijoista. Aikaisemmin lukemani Neidonhius (2005, suom. 2015) ja Sinun kirjeesi (2010, suom. 2012) vakuuttivat suvereenilla kerronnallaan Šiškin kirjoittamasta romaanin taiteesta  sanan parhaassa ja myönteisimmässä mielessä.

Nyt käsillä oleva Kaunokirjoituksia (WSOY, Helsinki 2016 ) ei luonteensa vuoksi yllä mainittujen teosten tasolle, mutta Šiskinin ääni kuuluu niissä aivan läheltä, pöydän takaa tai joskus kuin kuiskauksena korvaan, hiljaa, mutta kuuluvasti, surumielisenä, mutta lujan luottavaisena. Kaikki on tässä ja nyt, muuta ei ole.

Vastaus on ongelman katoamisessa, ei sen ratkaisussa.

Samalla kun Šiškinin tekstissä puhuu ja kirjoittaa ajanhenki, hän myös tuo raastavasti esiin meidän, ihmisten, omien valintojemme draaman. Erityisesti tämä tulee esiin tekstissä Pyhän Markuksen kellotorni. 

Kirja koostuu yhdeksästä erillisestä tekstistä. Ne eivät aukea aivan helposti. Varsinkin Sokea soittoniekka jäi itselleni arvoitukseksi. Palaan sen ääreen uudelleen tai sitten jätän sen unholaan osoituksena siitä rajasta, jonka tuollepuolen en kykene Šiskiniä seuraamaan. Tästä matkasta kannattaa jo nyt olla kiitollinen.

Vappu Orlov, tekstin kääntäjä, onnistuu työssään hienosti, vaikka en alkuperäistä tekstiä kykenekään lukemaan ( mikä nautinto se olisikaan!). Hän myös oivallisesti avaa tekstejä ja niiden taustoja loppusanoissaan.

En kadehdi mielestäni helposti, mutta Šiskiniä kyllä: kirjoitustaidosta, tarinan kertomisen ja rakentamisen taidosta. Uskalluksesta antaa maailman tapahtumien kulkea oman pään kautta ja uutta se kauniikisi tekstiksi, kaunokirjoitukseksi. En kuitenkaan vaihtaisi tuota taitoa omaani, en ainakaan jos pitäisi vaihtaa myös koko elämä. Oma elämä on kuitenkin ylitse muiden. Jokaiselle meistä.