Sunday, November 18, 2012

Kutsu tanssiin ja tarinaan


 

Paul Austerin Talvipäiväkirja on häkellyttävän hienoa luettavaa – yksinkertaista, selkeää, lempeää ja kovaakin, miten vain haluan.  Intohimoista, loppuun asti intensiivistä, mutta samalla hidasta askellusta, koreografialtaan tilaa hienosti käyttävää, vain harvoihin nopeisiin pyörähdyksiin intotuvaa, aina liikkeet hallitusti perille vievää sulavuutta. Nilkka ei ojennu täyteen mittaan, horjahdus nostaa esiin elämän epätahdit, korostaa askelten vaikeuden ja epäonnen mahdollisuuden. Näinhän se on, tätähän minäkin.

Auster kirjoittaa kuin päiväkirjaa ja lukijana uskon kaiken kirjoitetun, en oikeastaan edes kysy onko kirjoittaja Auster vai Austerin luoma hahmo Paul Auster. Kirja on omaa identiteettiään pohtivan kirjoittajan narratiivinen retki omaan itseen. Se sopii hyväksi esikuvaksi omasta elämästään kirjoittavalle, antaa esimerkin ja keinovalikoiman jolla kirjoittaa, mutta samalla haastaa esiin kysymyksen, miksi en kirjoita yhtä hyvin kuin Auster tai ehkä myös: miten voisinkin kirjoittaa niin hyvin, kuin minä itse.

Edellä olevat kappaleet kirjoitin ennen kuin olin lukenut Austerin kirjan saamasta murskakritiikistä. The Guardian  lehden mukaan kirja on terrible book - the kind of self-induldigent, ill-conceived and poorly editer disaster   eli perin kehno tekele kuten Juhani Branderin kirja-arvioinnista (SK 17.11.2012) sen kääntää.

Olisiko Guardianin arvioijalle käynyt juuri niin, kuin edellä pelkäsin: hän on ottanut Austerin tekstin tosissaan, ei kaunokirjallisena tarinana kirjailija Paul Austerista. En myöskään ymmärrä, ehkä olen niin totinen, Branderin väitettä kirjan huumorintajuttomuudesta ja väitetystä Austerin jatkuvasta itsekorostuksesta. 

Austerin kirjan ohjelmana on hengityksen fenomenologia. Uljaimpia kohtia on kirjoittamisen asettaminen tanssin, kävelyn ja ruumiin liikkeiden yhteyteen. Puhuttu sana jää jälkeen ruumiin liikkeestä, ruumiin liike, tanssi, herättää kirjailijan henkiin. Ylösnousemus ei ole sanassa vaan ruumiissa. Kuitenkin kirjoittettu sana on jotain, jossa kirjoittaja elää. Vain siksikö, ettei tanssi suju? Enää, tässä iässä, ei voi kysyä tanssijaksi vai kirjailijaksi, jopa kysymisen aika on ohi.

Kuoleman ajatuksellinen kokeminen, kiertämättömän tulevaisuuden muistelu ja kuolemanläheisyyden kohtaaminen ovat kaksi eri asiaa, ne eivät kohtaa. Voin vain toivoa itseltäni viisautta kohdata oma elämäni katkeroitumatta, yrittää hyväksyä sitä, mikä olen ollut ja kertoa oma tarinani itselleni siedettävästi. Auster lainaa Joubertilta pari lausetta: Elämän loppu on katkera (vuodelta 1814) ja vuotta myöhemmin (1815) On oltava rakastettava (jos pystyy).  Auster kirjoittaa tässä tekstin kodassa itsestään kolmannesa persoonassa, meneenä minänään. Voi olla että nyt ja tulevaisuudessa Joubertin pohdinta tuntuu mairealta ja jonninjoutavalta, mutta jossain elämän vaiheessa se on sinua liikuttanut. Minkäs teet, voit unohtaa itsesi tai kertoa (harha)polkusi osaksi tarinaasi.

Minulle oli yllätys, että Austerin kirja Yksinäisyyden äärellä onkin hänen varhaistuotantoaan, vuodelta 1982. Luin sen jokin aika sitten suomennoksena, enkä pannut merkille kirjan varhaista alkuperäisvuotta. Siinä Auster kirjoitta suhteestaan isäänsä ja isän kuolemaan. Talvipäiväkirjassa on enemmän äidin kuolemasta ja äidistä, mutta myös isästä, isäpuolesta ja suhteesta vaimon sukuun.

Kouluvuosien kuvauksessa on myös hieno kuva ”integratiivisuuden” puolesta eksklusiivista kasvatusta vastaan. Sopisi todistukseksi mihin tahansa erityispedagogiikan kirjaan. Meidän omasta kasvustamme, siis meidän, jotka katsomme kuuluvamme ei-erityisryhmään, vaikka globaalisti sitä olemmekin, yhdessä  kasvamisesta on kysymys, vaikka myös tasa-arvosta ja oikeudesta ihmisarvoiseen elämään yleisemminkin.

En usko, että Auster henkilönä on kovin ”mukava”, mutta kunnioietttavan hienosti hän osaa kertoa oman ”amerikkalaisen unelmansa” toteutumisen, ilman ylpeyttä tai nousukasmaisuutta. New Yorkin kasvatti kertoo ytimekkäästi myös surunsa 11.9. tornien tuhoiskuun, koruttomasti.

Näin siis koin Austerin tekstin, kovasti toisin kuin muutama muu lukija ja kirjallisuuskriitikko. Ymmärrän kyllä, ettei Talvipäiväkirja ole Austerin merkittävin kirja, se ei yllä Yksinäisyyden äärellä -kirjan tunnustuksellisuuden tasolle, ei vertaudu Austerin varsinaisiin  kaunokirjallisiin teoksiin, mutta juuri siinä on sen viehätys: kuin tavanomainen elämäntarina, mutta hyvän kirjoittajan kirjoittamana. Ilman tuota taitoa ei Austerin kirjaa jaksaisi lukea, hänen elämäntarinansa ei sinällään ole kovin kiinnostava, huikea, ei edes poikkeuksellinen. Melko sivulliseksi itsensä kokevan miehen tarina, tarina lahjakkaasta kirjoittajasta, josta tuli myös tunnettu ja varakaskin. Hän olisi voinut kuitenkin valita toisin, mutta valitsi kirjallisuuden. Hyvä niin.