Friday, October 30, 2020

"Elokuvassa" Murakamin kanssa


Haruki Murakamin aiemmissakin kirjoissa, erityisesti 1Q84:ssä, vaikutelma elokuvallisuudesta on ollut vahva. Nyt lukemassani Pimeän jälkeen teoksessa kuvaukseen on liitetty myös kamera-ajot ja kuten aiemminkin mukana on tapahtumien musiikkitaustat.

Murakami ohjaa lukijan katsetta omaan kuvitteelliseen maailmaansa. Kaksoismaailman teema on mukana tässäkin tarinassa. Sisarukset Eri ja Mari ovat kuvauksen keskiössä, Eri tosin vain nukkuvana ja pääosin Marin kuvailemana henkilönä. Vai onko tasrina Erin unta?

Muutama muu henkilö, erikoinen jazzmuusikko ja tuntihotellin emäntä, ovat kuulijoina, toimijoina ja keskustelukumppaneina mukana, dekkarimaista ainestakin on rakennettu, jännitystä luodaan. 

Pääosassa on unenomainen ajan, muistojen, ihmisten välisten suhteiden kieppuva psykotodellisuus. Tarina kulkee ja etenee, mutta ei juuri minnekään. Jos tämä olisi musiikkia, soundi on kohdallaan, mutta rytmissä, iskevyydessä ja orkestraatiossa olisi parantamisen varaa.

Valju ja väljähtynyt vaikutelma tästä jäi. Kirja ei yltänyt lähellekään Murakamin parhaimistoa.


Wednesday, October 28, 2020

Kylä, Kaupunki ja Kartano


William Faulknerin Snopes trilogia alkaa Kylä teoksella, sitä seuraavat Kaupunki ja Kartano. Olen nämä nuorena  lukenut, mutten muistanutkaan kuinka loistava kirjoittaja Faulkner on. Käänteentekevä lukukokemus lukiovuosina oli Ääni ja vimma. Moninäkökulma-tekniikka avasi maailman aivan eri tavalla kuin perinteiset, esimerkiksi John Steinbeckin sinänsä oivalliset teokset. Vasta paljon myöhemmin tutustuin Mihail Bahtinin dialogisuuden ja romaanin mooniäänisyyden ideoihin ja Milan Kunderan romaanin teoriaan.

Faulknerin  lauseet ovat nautittavia, poimuilevia, uskomattoman voimakkaita ja niitä riittää, ilman toisteisuuden tuntua. Lauseet virtaavat tarinan mukana, välillä verkkaisemmin, välillä ryöpsähtäen, pyörteeseen juuttuen ja joskus tekstissä on syviä uppoumia, joista noustaan viimetipassa, juuri hetkeä ennen hukkumista. Pintaan noustessa,  raikas ilma täyttää keuhkot, aamu valkenee, usva väistyy, päivän kirkkaus ja karkea valo paljastaa maan karun kamaran, kivet hiertävät askeleen alla, silmä kohtaa kauneuden keskellä rumuutta ja ruumis kaipaa kuumuuden keskellä lopulta varjoissa paikkaa, lepoa, villeyttä, mahdollisuutta palautua ankarasta ponnistuksesta, armoa. Tapahtumien kulku jää epämääräiseksi, ristiriitaiseksi, tekemisen motiivit epäselviksi. Joskus on helpompi unohtaa kuin muistaa tai ottaa selville kuka oli tai kenet kuvitteli syylliseksi. Elämä jatkuu, vaikka kirjasarja tällä kertaa päättyy väliaikaiseen suvantoon polveiltuaan vuolaan väkivaltaisesti.

Eipä ihme, että Faulkner oli myös etevä elokuvakäsikirjoittaja. Teksti on hyvin visuaalista, hevoset, ihmiset, karja, autotkin kieppuvat pölypilvessä. Ilma on sakeaa ja juuri kun luulee asioiden selkenevän, uusi pyörre tempaa ihmiset uuteen pyöritykseen. En muistanut lainkaan, että Faulknerin teksti on näin syväluotaavaa ja rankkaa, sen kuva Amerikasta on raastava ja monet luonnehdinnat rahan ja vallankäytön kytköksistä politiikkaan ovat entistä ajankohtaisempia.Ehdottomasti kirjallisuuden ykkösluokkaa.


Tuesday, October 27, 2020

Naisia ja natsihuoria


Tommi Kinnunen on jälleen onnistunut kuvaamaan naisia haastavissa oloissa tavalla, joka on hämmentävän hienovaraista ja yksinkertaisen onnistunutta. Kirjassa Ei kertonut katuvansa II maailmansodan loppuvaiheessa joukko saksalaisten paleveluksessa olleista naisista saa mahdollisuuden palata jalan Norjasta Suomeen entisille kotisijoilleen. Kaikki on kuitenkin muuttunut. Aiemmista asekumppaneista on tullut vihollisia, saksalaisten kanssaan eri tavoin yhteistyötä tehneet naiset leimataan natsihuoriksi, hiukset leikataan, pilkataan. Paluu on varsinainen via dolorosa, mutta pelastavaa loppua ei ole näkyvisää.

Kinnunen kirjoittaa kauniisti, eläytyy herkästi kuvattaviinsa ja historiallinen kuva ajan tapahtumista ja tavoista on uskottava. Kertomus on naisesta ja ihmistä väärillä poluilla. He eivät kuitenkaan ole väärinymmärrettyjä uhreja, vaikka sodan uhreja kuitenkin. Heidän on kannettava taakka omien valintojensa vuoksi ja he myös ymmärtävät sen.

Niemals wieder! -tätä toivoisi kaikille. Vaikeaahan ei ole tuomita natseja hirviöiksi, vaikeampaa on taltuttaa hirviö itsessä.

Wednesday, October 07, 2020

Hottia Hotakaista

 


Kari Hotakaisen Tarina on paikoitellen hauska, paikoitellen karskin ironinen ja itseironinen kirjallinen tuotos. Hotakaisella on useimmiten sana hallussa, mutta joskus sanan säilän heilahtaa holtittomasti kuin kärpäslätkä, joka ei osu kohteeseensa. Jos ei tunne kirjoittajan aiempaa tuotantoa, kirjaa saattaa pitää aika surkeana ja keskeneräisenä tekeleenä, mutta kun tekijä on osoittanut taitonsa aiemmin, pitänee hieman harkita sanojaan. Miksi kirjoittaja tuhlaa lahjojaan? Mitä hän yrittää kertoa tällä "tarinalla"?

Eikö tästä aineistosta olisi saanut parempaa tuotosta aikaiseksi työstämällä siihen vaikka muutaman kerroksen lisää tai jättämällä turhat ja löysimmät heitot väliin? 

Parhaimmillaan Tarina on kuvatessaan aikamme karnevalistisia piirteitä. Kuvauksessa on niin vähän liioittelua, että pala nousee kukuun: tähänkö on tultu ja tästäkö mennään vielä edemmäs? Ironian kohteeksi nousee äänikirja jota kuuntelet, sen kirjoittaja Hotakainen, TV:stä tuttu visailija, helppoheikki sanankäyttäjä, viihdeohjelmien vakioesiintyjä, itseironinen tarinoitsija, joka tasapainoilee kyynisyyden rajoilla pyrkiessään säilyttämään oman (kaupallisen) arvonsa, itsekunnioituksensa ja ammattitaitonsa. Missä on raja kirjallisuuden ja viihteen välillä? Onko rajaa olemassa ja onko sillä väliä?

Tuskin lukea olisin jaksanut, mutta kuunneltuna kyllä. Viihteessä ei ole sinänsä mitään pahaa. Nyt Hotakainen luiskahtaa kyllä vihteen puolelle ja joskus aika heikoin eväin, prinssinakit ja coctailpiirakat eivät ravitse pitkään, mutta tuovat kyllä piristystä päivään kunnes illan tullen alkavat etoa.