Haruki Murakamin aiemmissakin kirjoissa, erityisesti 1Q84:ssä, vaikutelma elokuvallisuudesta on ollut vahva. Nyt lukemassani Pimeän jälkeen teoksessa kuvaukseen on liitetty myös kamera-ajot ja kuten aiemminkin mukana on tapahtumien musiikkitaustat.
Murakami ohjaa lukijan katsetta omaan kuvitteelliseen maailmaansa. Kaksoismaailman teema on mukana tässäkin tarinassa. Sisarukset Eri ja Mari ovat kuvauksen keskiössä, Eri tosin vain nukkuvana ja pääosin Marin kuvailemana henkilönä. Vai onko tasrina Erin unta?
Muutama muu henkilö, erikoinen jazzmuusikko ja tuntihotellin emäntä, ovat kuulijoina, toimijoina ja keskustelukumppaneina mukana, dekkarimaista ainestakin on rakennettu, jännitystä luodaan.
Pääosassa on unenomainen ajan, muistojen, ihmisten välisten suhteiden kieppuva psykotodellisuus. Tarina kulkee ja etenee, mutta ei juuri minnekään. Jos tämä olisi musiikkia, soundi on kohdallaan, mutta rytmissä, iskevyydessä ja orkestraatiossa olisi parantamisen varaa.
Valju ja väljähtynyt vaikutelma tästä jäi. Kirja ei yltänyt lähellekään Murakamin parhaimistoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti