Ajattelun filosofisia perusteita

 

niin&näin -kustantamo on tehnyt hienosti julkaisemalla Julian Bagginilta useampia varsin hyvin kirjoitettuja filosofian perusteisiin johdattavia kirjoja: Peter S. Foslin kanssa Baggini on kirjoittanut Ajattelun pikkujättiläinen ja Etiikan pikkujättiläinen. Ne ovat oiva johdanto filosofian moniin teemoihin, antavat aineistoa ajattelulle ja vinkkejä etenemiselle ajattelun taidoissa.

Tapani Kilpeläinen on ne oivasti, sujuvasti ja asiantuntevasti kääntänyt suomenkieleiselle lukijalle.

Filosofisen ajattelun opas puolestaan ohjaa ajattelemaan omaa ja muiden ihmisten ajattelun perusteita ja tottumuksia sekä kiinnittää huomion ajattelun loogisiin puutteisiin ja sudenkuoppiin.

Nämä kirjat toimivat myös hienosti jo aiemmin filosofiseen kirjallisuuteen perehtyneelle kertauksena, systematisointina ja myös päivityksenä aiemmalle. 

Eivät nämä kirjat korvaa, eivätkä yritäkkään korvata, varsinaista filosofista kirjallisuutta ja tutkimusta, mutta näistä saa useita makupaloja ja reimareita siitä, mihin suuntaan kannattaa suunnistaa totuudenetsijöiden myrskyisellä merellä.

Tällaisenaankin ne auttavat jäsentämään ajattelun sekavuuksia ja ehkä myös sekoittamaan ajattelun itsestäänselvyyksiä sopivalla tavalla. Miten se nyt menikään: ajattelu on hidastettua toimintaa ja toiminta on ajatuksista purkautuvia tekoja. Lukeminen asettuu mukavasti ajattelun ja tekojen väliin.

Baggini, Julian, Filosofisen ajattelun opas - Selvemmän ajattelun olennaiset periaatteet. Suom. Tapani Kilpeläinen. niin&näin, Tampere 2023

Baggini, Julian & Peter S. Fosl, Ajattelun pikkujättiläinen. Suom. Tapani Kilpeläinen. niin&näin Tampere 2013

Baggini, Julian & Peter S. Fosl, Etiikan pikkujättiläinen. Työkalut moraaliajatteluun. Suom. Tapani Kilpeläinen. niin&näin Tampere 2012.

Ateismi

 

Olen luultavasti ateisti, mutta aika vihainen jumalalle siitä, ettei häntä ole olemassa. (Terry Pratchett)  

Jotenkin Pratchettin tapaan voisin omaa ateismianikin luonnehtia. Olisihan se aika mukavaa ja armollista, jos voisi antaa elämänsä ja maailman murheet Herran haltuun. Isä Jumala ottaisi siipiensä (?) suojaan, hänen enkelinsä kaitsisivat horjuvaa askelta maallisilla poluilla ja kilvoittelu hyvissä teoissa ja syntien katumuksessa palkittaisiin taivaan valtakunnassa ikuisena tuonpuoleisena elämänä. Mutta samalla myös ankarat tuomion pasuunat särkisivät illuusion, helvetin kuumuus ja rikinkatkuiset rangaistukset uhkaisivat pientä kulkijaa. 

Älyllinen rehellisyys ei kuitenkaan anna tuota mahdollisuutta. En veikkaa tai lyö vetoa yleensäkään, en myöskään varmuuden vuoksi jumalan tai jumalien olemassaolon puolesta.  En siis ole agnostikko.

Käsitys omasta maailmankatsomuksestani ateistisena muodostui ja varmistui rippikoulussa noin 55-vuotta sitten. En ole siis pakana, minut on kastettu ja kasvatettu perinteisesti suomalais-kristillisen perinteen huomassa ja ripille pääsin ei-jumalaan uskovana, vaikka suuni taisi muuta todistaa, tunnustan. Hylkäsin niin sanotun taistelevan ateismin aika varhain senkin, koska olin huomaavinani, että uskon asioissa ei kovin paljon ollut kysymys rationaalisista perusteista tai argumenteista. Opiskeluaikoina jaksoin vielä joskus vääntää kadun saarnamiesten, myös buddhalaisuutta julistavien, kanssa filosofis-teologisista kysymyksistä. Siitä miksi kaikkeutta, luonnon äärettömyyttä ja ihmisen pienuutta sen rinnalla tulisi jakaa jumalan ja luonnon kesken. Miksi kaikkeuden ja ei-minkään dialektinen yhteenkäyminen synnyttäisi jumalan käsitteen tai miksi ateismi ja panteisimi eivät lankeaisi yhteen.

Julian Bagginin kirjassa Ateismi. Lyhyt johdanto perustellaan ja johdatellaan napakasti ateisimin perusteisiin ja oiotaan karkeimpia väärinkäsityksiä sen suhteen. Baggini antaa käyttöön käsitteellisiä välineitä, joiden avulla saadaan esiin ateismin luonne ja vivahteet (samoin kuin eri uskonnollisten suuntausten ja jumaluusoppien solmut ja loimet).

Baggini osoittaa, mielestäni oivasti, sen miten ihmisten moraali ja teot eivät ole johdettavissa akselilla ateisti-teisti. Hyvän ja pahan rajat eivät kulje uskon, epäuskon, ei-uskon, tai anti-uskon rajojen mukaan. Ajankohtaisena esimerkkinä voisi olla vaikka nyt esillä olevat presidenttiehdokkaat. Jaan ateistisen maailmankuvan Jussi Halla-ahon kanssa, mutta muutoin meillä on kovin vähän yhteisiä ihanteita tai tavoitteita. En siis presidentin vaaleissa valitse ehdokasta tällä perusteella, enkä muutoinkaan katso tarpeelliseksi taittaa peistä uskon asioissa hänen tai kenenkään muunkaan kanssa. Paras peruste uskolle on usko itse - kierkegaardilainen hyppy järjettömään. Järkiperusteet ovat kuorrutusta, kuten Bagginikin kirjassaan osoittaa. Niiden tarkoitus on lohduttaa uskovaista siitä, että vaikka hänen uskonsa on epärationaalista, sitä voidaan (yrittää) tukea myös rationaalisesti.

Myönnän kyllä, että aina välillä haluaisin Nietzshen tavoin voida pahoin uskonnollisen tekopyhyyden äärellä. Bagginin tavoin dogmaattinen ja fundamentalistinen suhtautuminen niin uskonnolliseen uskoon kuin ateismiinkin on pahasta. Oikeastaan kaipasin Bagginin teoksessa viittausta filosofiseen tai metodiseen skeptisismiin: Epäile kaikkea. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei voisi uskoa mihinkään. Nihilisimi on aika eri juttu. Itsekin uskon moneen asiaan ja tiedän vain joitain joistakin maailman seikoista. Matti Nykäsen suuhun sopivaksi asettunut toteamus elämä on laiffii on syvällisyydessän pistämätön, kun sen oikein oivaltaa. Baggini näyttää uskonvarmuuden pettävyyden ja epäsymmetrisyyden suhteessa minän ja jumalan olemassaolon suhteen (kuuluisa Descartesin cogito ergo sum viittaa vaan ajattelevaan minään, mutta fyysinen ei vielä ratkea sillä ja siksi Descartes löytää käpyrauhasen selittämään asian).  En myöskään ole absoluuttinen relativisti (vaan kontekstuaalinen relativisti) tai usko ajatukseen, että jokainen tulee autuaaksi omalla uskollaan. Usko voi horjua, romahtaa tai muuttua. Joskus tiedon tai tunteen painosta tai sen keveydestä.

Humanistisella, ei-dogmaattisella tai ei-fundamentalaistisella ateismilla ei pitkälle pötkitä. Tarvitaan naturalismia, emergeettistä materialismia (josta Baggini ei puhu) ja dialektista "kumifilosofiaa", jotta maailmankuvan verkko pysyy jollain tavoin kasassa. Baggini pysyttelee aika siististi filosofian ja logiikan ajatuskehikoissa eikä viitta uskontopsykologisiin tai sosiologisiin tutkimuksiin. Näistä on aika lailla apua sen ymmärtämiseen, miksi usko ja uskonto on niin merkittävä sosiaalinen ja yhteiskunnallinen tekijä edelleen ja miksi ateismi kaikesta huolimatta on altavastaajana. 

Ihminen uskoo ja oppii uskomaan niihin asioihin joita pidetään arvossa siinä yhteisössä, jonka jäsen hän on tai haluaa olla. Itse en ole koskaan aikuisella iällä halunnut olla osa mitään uskonnollista yhteisöä, en jakaa sen arvoja ja tavoitteita. Mutta kuuluminen (ajatukselliseen) ateistiseen yhteisöön on merkityksellistä. Se ei estä toimimasta yhdessä kaikkien niiden kanssa yhteistyössä, jotka ovat valmiit dialogiin, jakavat tietyt perusarvot ja ovat valmiit toimimaan fundamentalistisia katsomuksia ja niiden mukaisia toimia vastaan, pyrkien etsimään rationaalisia ja humaaneja ratkaisuja.

Julian Baggini teos on siis suositeltava niin ateisteille kuin niille uskoville, jotka haluavat ymmärtää ateisimin perusteita.

Ajateltua maailmaa

Hieno ja ajatuksia herättävä teos.

Julian Baggini on haastanut perinteisen länsimaisen tavan kirjoittaa filosofiaa ja filosofian historiaa. Ajatteleva maailma. Filosofian maailmanhistoria teokselle on kysyntää aikana, jolloin länsimaat ovat altavastaajana, ainakin ajatuksellisesti, siitä mitä on ollut ja tullut maailmasta, jonka itsetietoisuudessa jo häämötti "historian loppu" - länsimaisen demokratian, vapauden ja moniarvoisuuden lopullinen voitto. Haastajina on niin islamin maailma, Kiina ja Intia sekä niiden pitkä ajatuksellinen ja osin myös filosofiseksi luonnehdittava hengen harjoituksen muoto. Länsimaiden perikato, auringonlaskun maa ponnistelee monin tavoin löytääkseen elämänvoimaa.

On ymmärrettävää, että kirjan otsikko on yliampuva. Kirjan 360 sivua vain sivuaa filosofian laveaa ja syvää kenttää. Tarkastelussa on tietämisen ja olemisen kysymykset, ihmisten asema maailmassa, tapamme elää ja ajatella sitä. Bagginin lähestymistapa  on mieluinen: miten löytää eri puolilla syntyneistä ja edelleen muotoutuvista ajattelutavoista yhteisiä ja erottuvia piirteitä siten, että ne pääsevät oikeutetusti esille omilla ehdoillaan ja omassa historiallisessa ja yhteiskunnallisessa kontekstissaan. Miten sovittaa oma filosofinen oppineisuus muihin oppineisuuden konteksteihin.

Nostan nyt esiin vain muutamia kiinnostavia kysymyksiä.

Baggini tarkastelee mielestäni hyvin perheen ja universaali-ihmisen etiikan haastetta. Pitääkö puolustaa kaikkien ihmisten oikeuksia, vapauksia ja velvollisuuksia yhtäläisesti? Kyllä, lienee useimpien filosofien, ajattelijoiden, uskontojen ja ihmisten enemmistön vastaus. Mutta pitääkö puolustaa omaa perhettä, sukua tai omaa syntymämaataan "vihollista" vastaan? Kyllä lienee tässäkin suuren enemmistön vastaus. Entä jos ne asettuvat vastakkain, kuten usein tapahtuu? Bagginin tarkastelussa tähän ei löydy universaalia filosofista vastausta. Tilanteesta ja kontekstista riippuen aristoteelinen kultainen keskitie lienee ainoa vaihtoehto ja kussakin kontekstissa joudumme ratkaisemaan menettelymme oikeutuksen ja kantamaan taakan joka siitä seuraa.

Baggini edustaa näkemystä, jonka mukaan emme voi tarkastella maailmaa luontevasti "ei-kenenkään erityisen näkökulmasta", mutta voimme kyllä nähdä, ainakin jossain määrin, maailman  moninäkökulmatekniikkaa käyttäen ja laventaa perspektiiviämme. Bagginin kirja auttaa hahmottamaan varsin hyvin sitä eroa joka, yleistäen, on idän ja lännen ajattelutavoissa. Idässä korostetaan, karkeasti luonnostellen, kokonaisuutta, harmoniaa, taustaa, maisemaa, jota vasten minuus ja ihmisen luoma on vain pieni osa tai yksityiskohta. Lännen ajattelutavassa taas korostuu yksilö, analyyttinen jäsentäminen, yksityiskohdat, fokusoituminen lähelle.

Bagginin kirja antaa hyvää pohjaa myös ajankohtaiselle globaalin talouden ja politiikan ymmärtämiselle. Kiinan, Yhdysvaltojen ja eurooppalaisten perinteiden eroja ja yhtäläisyyksiä tuodaan mielenkiintoisesti vertailuun. Afrikan perinne jää vähemmälle ja Venäjän ajattelun historian puuttumisen Baggini tuo itsekin esille ja jättää sen perinteen paremmin tunteville viestikapulan jatkaa vertailevaa filosofista tutkimusta.

Länsimaisen historian suuruuksista jäin kaipaamaan Platonin, Hegelin, Heideggerin ja erityisesti Wittgensteinin ajattelun mukaan tuomista tarkasteluun. Aristoteles on Bagginin tarkastelussa, syystäkin, vahvasti esillä, mutta Platonin monet pohdinnat olisi voinut tuoda vahvemmin idän filosofian teemojen kontekstiin vertailtavaksi. Hegelin olemisen ja ei-olemisen pohdinta ja hengen fenomenologia olisi oiva rinnastuskohde idän filosofioiden kokonaisvaltaisuutta ja harmoniaa painottaville perinteille. Heideggerin kehitelmät runoudesta ja filosofisesta tiivistämisestä, maailman maailmoimisesta olisivat myös luonteva pakopiste ajattelun maailmanperspektiivissä. Ja lopulta Wittgenstein. Nyt Baggini viittaa vain perheytäläisyyden ajatukseen Wittgensteinilla hahmottaessaan käsitteiden sukulaisuutta keskenään. 

Tractatuksen ajatuksia vahvasti tiivistäen, siten kuin sen olen ymmärtänyt, Wittgenstein tiivisti mahdolliset ongelmat ja niiden ratkaisukeinot hienosti:

1. Matemaattiset ongelmat - ratkeavat matemaattisesti (jos ratkeavat).

2. Luonnontieteelliset ongelmat - ratkeavat empiirisen tutkimuksen ja luonnontieteellisen teoriamuodostuksen avulla (jos ratkeavat).

3. Em. yhdistelmät. Filosofian tehtävä on selventää käsiteanalyysin avulla ilmenevän ongelman matemaattiset ja empiirisesti ratkaistavissa olevat puolet.

4. Mikäli ongelmat eivät lankea kohtiin 1-3, ne ovat näennäisongelmia ja niistä on vaiettava (filosofiassa, matematiikassa ja luonnontieteessä). Ne siis häviävät tai paremminkin uppoavat siihen mystiseen ei-kielelliseen, josta emme voi puhua, mutta joka itse asiassa on kaikkein tärkeintä.

Neljäs luokka on haastava: voimmeko saada ja miten kosketuksen ei-kielellisesti ilmaantuvaan, olevaan ja voidaanko sitä ilmaista välillisesti kielellisesti tai toisin, ei-kielellisesti ja kommunikatiivisesti. Jos tyydymme vain kolmeen ensimainittuun, realistiseen maailmaan, olemme havaittavan pinnan ja ideaalisen (matemaattisen-loogisen) vankina. Jos taas pyrimme transsendentaaliseen maailmaan murtamalla fasadin, putoamme kaninkolosta Liisan ihmemaahan, Narniaan tai kuljemme oven kautta muille maille, joihin toisilla ei ole tulemista. Myös minämme saattaa murtua ja käydä itsellemme vieraaksi ja minän jatkuvuuden illuusio kadota. Runous, musiikki, jokin postuloitu mahdollinen maailma? Kenties. 

Wittgenseinin myöhäisfilosofian ajatukset elämänmuotojen, kielen ja arjen filosofiasta lienee edelleen polku, jota ei ole kuljettu läheskään loppuun, eikä kuljeta niin pitkään kuin maailma, ihmisen maailma tai maapallon globaali luonto sallii ja antaa mahdollisuuden ajatteluun.