Monday, December 16, 2019

Alku, aika ja ihminen

Olga Tokarczukin Alku ja muut ajat on hänen läpimurtoteoksensa vuodelta 2000 ( suom. Tapani Kärkkäinen, 2007).  Tokarczug ei petä tälläkään kertaa (ks. aiemmat Päivän talo, yön talo, Vaeltajat ). Kirja on kiehtova episodimainen kokonaisuus, jossa on kompleksisuutta, sisäistä koherenssia ja uskomatonta harmoniaa. Jokaisella ihmisella, asialla ja eläimellä on aikansa. Alku puolestaan on paikka jossa aika tapahtuu tai oikeastaan tapahtumat luovat kullekin oman aikansa. Alun ulkopuolellakin on jotain, mutta se esiintyy pääasiassa uhkana - pedot, petomaiset olennot, saksalaiset ja venäläiset sotilaat, puoluekoneisto, tarkastajat, slainen poliisi - kaikki ne ne vaikuttavat siihen, minkälainen aika kuvatuilla asioilla on. Ja moni tulee aikansa päähän samalla kun Alku rapistuu, kutistuu, kurjistuu, raunioituu.

Kirja vastaa perinjuurin stereotypiaa Puolasta: harmaata, hidastempoista, kohtalonomaista, sameaa, mutta samalla juurevaa; elettävä on, kaikesta huolimatta, hienostunutta kauneutta ja ylväyttä välttämättömäksi koetun edessä. Kirja liikkuu pääasiassa arkirealismin ja legendojen välimaastossa, mutta taitavasti Tokarczuk onnistuu punomaan mukaan myös kirjallisia viitteitä ja filosofisia ja teologisia pohdintoja. Kuvaus on tarkkaa sameasta kohteesta.

Kirjan aikakäsitys vastaa hyvin modernia käsitystä ajasta (ks. Rovelli, Ajan luonne). Aika on ihmisen apriorinen käsityskyvyn elementti, pyrkimys järjestää asiat menneseen, nykyiseen ja tulevaan. Aika ei ole vain mekaaninen, objektiivinen, tasalaatuinen ja tasajakoinen, fysikaalinen suure, vaan inhimillinen, joustava ja kokemusessa muokkautuva inhimillinen peruskokemus. Eläimillä tätä viimemainittua  aikaa ei ole, eläimillä ei ole muistia tai sed on ainakin hyvin rajoittunut tai toisenluontoinen kuin ihmisellä, eläimet elävät ikuisessa nykyisyydessä. Ihmisen aika Tokarczukin kuvaamana ei ole edistysuskoista valistuksen aikaa, vaan paljon perustavampaa, arkaaista, ikuista aikaa joka sitoutuu kuhunkin ihmiseen ja paikkaan. Aika kiertää omalla kehällään kohtaamatta sen paremmin historiallista kuin fysikaalistakaan aikaa, joka luodaan yliyksilöllisessä tai teoreettisessa sfäärissä. Pakopaikkoja on vähän, hulluus, kaiken hylkääminen (lähtö pois lapsuudenkodista tai isänmaasta Polasta Brasiliaan) tai uppoutuminen järjestelmän suojatiksi pimeyden syövereihin. Kirjan henkilöt etsivät erilaisia ratkaisuja vähissä olevista vaihtoehdoista tai vaihtoehdottomuudesta. Elämä esittäytyy kohtalona, välttömänä tapahtumien virtana, jossa yksilöt eivät valitse, vaan heidät valitaan - äideiksi, lapsiksi, puolisoiksi, sotilaiksi, puoluevirkailijoiksi, hulluiksi, rikkaiksi ja köyhiksi, petetyiksi ja pettyneiksi.

Tuesday, December 10, 2019

Veitsenterävästi Venezuelasta

Karina Sainz Borgon Caracasissa on vielä yö -kirja kuvaa Venezuelan viime vuosikymmenten tilannetta veitsenterävästi. Kirjoittajan loppusanoissa korostetaan kirjan fiktiivistä otetta, kirjoittajan kaunokirjallisia ambitioita ja sitä, ettei kirjan ensisijainen tarkoitus ole julistaa tai todistaa Venezuelasta. Kirja onnistuu kuitenkin parhaiten juuri kuvatessaan maan tapahtumien kaoottisuutta, väkivaltaa, röyhkeyttä ja sitä, miten köyhyyteen suistuneet ihmiset asettuvat ja joutuvat asettumaan toisiaan vastaan yrittäessään selvitä edes jollakin tavalla hengissä ahdingossaan. Näitä kuvauksia lomittaa eri tavoin ja hieman päälleliimatun oloisesti viittaukset romaanitaiteestaan tunnettuihin tekijöihin, arkkitehtuurin luomuksiin ja muuhun kultturihistoriaan. Saumattomasti ne eivät kuitenkaan asetu kokonaisuuteen. Vaikka kaunokirjalliset ansiot eivät olekaan huippuluokkaa, kirjan kuvaamat asiat ovat tärkeitä tulla kerrotuksi. Ne on myös kerrottu riittävän hyvin, jotta kirjan jaksaa ja kannattaa lukea.

Tilanne Venezuelassa kirjan kuvaamana on yksiselitteisesti kauhea. Kyseessä ei ole dokumentti, mutta silti on helppo uskoa, että kirjoittaja on kuvannut olennaisen tarkasti maan vajoamisen barbariaan. Öljytulojen varassa elävän maan talous ja yhteiskunta ajettiin kaaokseen presidentti Hugo Chávezin aikana (vallassa 1999-2013). Hänen kunnianhimoiset sosiaaliset uudistuksensa saivat yhdessä öljyn hinnan halpenemisen kanssa aikaan pitkällisen ja syvenevän talouskriisin. Chávezin seuraajan Nicolás Maduron kaudella tilanne on vain pahentunut. Itsevaltaisista menetelmistä ja laajamittaisesta korruptiosta syytetyn Maduron syrjäyttämiseen pyrkivät Venezuelan protestit 2014–2019 ovat laukaisseet maassa myös vaikean poliittisen kriisin.

Kirjan päähenkilö Amanda Falcon päätyy, miljoonien maamiestensä tavoin, hylkämään kotimaansa. Jos aiemmin 1950-luvulla maahanmuutto suuntautui Espanjasta Venezuelaan, nyt tilanne on päinvastainen. Kirjan päähenkilö ei pakene maasta jalkaisin, kuten niin monet ovat joutuneet tekemään, vaan nousee lentokneeseen ja aloittaa uuden elämän Madridissa. Tässä mielessä hän on selviytyjä ja hyväosainen. Kotimaan hylkääminen on kuitenkin aina haastavaa, etenkin jos se ei ole vpaaehtoista. Jäljelle jää viha-rakkaus suhde. Tämä teeman yhteydessä Karina Sainz Borgo tuo esille myös itävaltalaisen Thomas Bernhardin leppymätömän oman maansa pilkkaamisen ja sen ahtaan ilmapiirin kuvaamisen. Maanpakolaisuuden teema yhdistää nyt esillä olevan kirjan myös toiseen mestariin.  Roberto Bolañon kirjoissa on myös viitauksia Thomas Bernhardiin, ainakin Bolañon opus magnassa 2666. Mutta siinä missä Bolaño onnistuu keittämään monista aineksista sakean ja maittavan keiton, Karina Sainz Borgon vasta asettelee ainekset esille, silppuaa ja pilppoo ne, kuumentaa veden, mutta keitto ei ole vielä aivan hautunut valmiiksi. Nälkäiselle lukijalle tämäkin keitto kuitenkin maittaa.



Sunday, December 01, 2019

Nukkumisen ihmemaa


Berkeleyn yliopiston neurotieteen ja psykologian professori Matthew Walker kysyy kirjassaan Miksi nukumme oivan kysymyksen. Jos oletamme, että olemme nukkuneet ennen kuin ensimmäisen kerran heräämme, miksi oikeastaan heräämme lainkaan? Tai vaikka olisimme jo erehtyneet heräämään, miksi toistamme tämän uudestaan ja uudestaan?

Jo vanhojen Zen-mestareiden teksteistä voimme löytää ajatuksia, joiden mukaan nukkumisessa on kaiken viisauden ydin. Tätä ei kuitenkaan voi esittää nuorille opiskelijoille, koska he eivät kuitenkaan uskoisi. Unen maailma vapauttaa, rentouttaa ja voimauttaa monin eri tavoin. Haluamme ilmeisesti herätä, heräämme ennen aikojamme ja valvomme koska uskomme, että pystymme nukutun yön jälkeen pystyvämme tekemään jotakin ikuisessa eksistentiaalisessa ponnistelussamme säilyttää itsemme ja elämän maailmassa. Uskomme on niin vahva, että valvomme ja kärsimme elämänjanossamme univajeesta, vaikka oikeastaan tiedämme ja tunnemme, että on korkea aika mennä nukkumaan. Ludwig Wittgenstainkin taisi kirjoittaa päiväkirjassaan jotain siihen tapaan, että hän herää aamulla aina täynnä tarmoa ja uskoa siihen, että kykenee ratkaisemaan jonkin oleellisen pulman, mutta iltaan mennessä vaipuu masennukseen itsemurhaa pohtien.  Ja hän sentään uskoi yhdessä elämänsä vaiheessa ratkaisseensa kaikki filosofian ongelmat. Kunnes huomasi erehtyneensä, tai ainakin asettaneensa kysymyksen väärin. Vaikka mielen aalto ei näin voimallisesti kaikkia meitä kiikuttaisikaan, ohjeessa "nukutaan yön yli" on paljon viisautta.

Walker osoittaa monin eri tavoin, miten nukkuminen on olennaista muun muassa elämänlaadun, terveyden ja oppimisen kannalta. Esimerkit ovat usein yksinkertaisia ja kokeelliset tulokset pääasiassa muistikokeita tai taitojen oppimiseen liittyviä, ne vaikuttavat kiistattomilta ja tukevat myös intuitiivista kokemusta siitä, miten hyvin nukutun yön jälkeen asiat sujuvat. Kyse ei ole kuitenkaan vain vireystilan kohentumisesta, vaan siitä, että rem ja non-rem-unen aikana aivot työskentelevät olemassa olevan aineiston kanssa ja karsivat siitä epäolennaisuuksia pois. Kun tähän yhdistetään ihmisen vuorokausirytmi, saadaan kiinnostavia ideoita elämisen laadun parantamiseen ja oppimisen tulosten parantamiseksi.

Kirjoittaja on pitkän unitutkimuksen uran tehnyt, ääriempiristinen ja tehokkuusajatteluun sitoutunut ja hyvin amerikkalaisesti kirjoittava tutkija, siitä huolimatta, että on syntyjään britti. Kirja on kiinnostava ja vaikuttava, siitä huolimatta, että Walkerilla on hieman jankuttava tapa vakuuttaa sitä, että hän on oikeassa. Hän ei juurikaan pohdi sitä, miksi ihmiset usein toimivat toisin, vaikka tietävät sen olevan väärin. Hyvin Walker kyllä korostaa univajeen yhteiskunnnan rakenteista riippuvia asioita, mutta ei kuitenkaan tee kovin radikaaleja johtopäätöksiä kapitalistisen tavaratuotantologiikan ja univajeen yhteyksistä. Ainoana keinona kasvaviin univajeen tuottamiin ongelmiin hän näkee sen, että yritykset ja yritysjohtaja huomaavat, että nukumalla paremmin tuottavuus ja tehokkuus nousee samalla kun ihmisten omakin hyvinvointi kasvaa. Loppupuolella oleva hyperteknologinen visio itseään teknologisesti tarkkailevasta ihmisestä, itsesäätyvästä asumisympäristöstä ja taloudellisista palkkioista "oikein" nukkuville kansalaisille kuulostaa painajaiselta, ei unelta jonka haluaa nähdä, saatikka elää.

Walker korostaa riippumattomuuttaan lääketeollisuudesta ja vastustaa unilääkkeiden käyttöä niongelmien ratkaisijana (päinvastoin ne lisäävät uniongelmia ja lisäävät kuolleisuutta). Walker puhuu kognitiivisen uniterapian puolesta. Walkerin usko moderniin teknologiaan taitaa kuitenkin olla kytköksissä hänen osallisuuteensa Googlen ja eräiden muiden alan toimijoiden hankkeissa.

Mitä kirjasta opin?

Tiivistetysti: nuku paljon (7-9 tuntia yössä), nuku säännöllisesti, mene ajoissa nukkumaan (21:00-22:00), nuku aamulla 6:00-7:00 saakka, vaikka heräisit kesken unien aamuyöllä. Ota päivänokoset (noin 30 min) ennen kello 15. Älä juo kahvia, alkoholia, älä ylensyö ainakaan illalla. Liiku kohtuullisesti ennen kello 18. Poista tietotekniikka makuuhuoneesta, viilennä ja pimennä huone. Vältä sinistä led-valoa illalla, nauti päivänvalosta aamulla ja päivällä. Älä aja autoa väsyneenä. Nuku ennen vaativaa suoritusta. Vältä unilääkkeitä. Summa summarum: älä varasta Nukkumatilta! Ole kunnon ihminen :-)! Ja lopultakin: älä ota elämäntapaohjeita liian vakavasti!

JK. Walkerin kirjassa on todettu liioittelua ja tutkimustulosten kärjistyksiä. Ks. HS 4.12.2019.

Wednesday, November 27, 2019

Päivän ja yön tarinoita

Olga Tokarczuk on kovin kiinnostunut ihmisen sisäisestä maailmasta, niin psykologi kuin koulutukseltaan onkin. Sisäinen maailma ei kuitenkaan rajoitu vain psyykeen, vaan sananmukaisesti ihmisen siällä oleviin elimiin, niin eläviin kuin jo kuolleisiin. Nyt käsillä olevassakin kirjassa, Päivän talo, yön talo, on karmivia kertomuksia siitä, miten tilanteen niin vaatiessa, ihminen on valmis syömään lajitoveriaan. Näin tapahtui myös natsien keskitysleireissä, syöjien joko tietäen tai tietämättä. Fyysiesti sillä ei liene paljon väliä, liha kuin liha, mutta psyykkiset seurakset lienevät, ainakin ei-kannibalistissa kulttuureissa, suuret. Käsitys on jo varsin vanha. Platon kirjoitti Valtion kahdeksannessa kirjassa : Kerrotaan, että jos joku maistaa uhrieläimen sisälmysten sekaan paloiteltuja ihmisen sisälmyksiä, hän muuttuu sudeksi. Platonin kertomassa tarinassa kontekstina on valtio ja se, miten kansanjohtajasta kehittyy tyranni. Edellä olevan lauseen lukeminen (tosin hieman muunneltuna Tokarzukin kirjassa) syöksee tavallisen lukion opettaja, nimeltään (sic!) Ergo Sum, ihmissusi-myytin valtaan entistä pahemmin. Ja siitä kai Tokarczugin kirjassakin juuri on kysymys: diktatuuri ja tyrannius ei rajoita ihmisiä vain ulkoisesti, vaan se tunkeutuu ihmisen sisään, syö ja mädättää psyyken ja sitä kautta myös ruumiin.

Mutta miten on kirjailija Olga Tokarczukin itsensä laita. Hänen tarinansa ovat monessa mielessä psyykkistä kannibalismia. Hän etsii ihmisen psyykestä, internetin, keskustelujen, unien ja unikertomusten avulla sisälmyksiä, joita hän nauttii ja tarjoaa lukijalle nautittavaksi uhrieläimen (tarinoiden ulkoinen puite) osien joukkoon paloiteltuna. Osa tarinoista on kyllä omalla melankolisella tavallaan kauniita. Näin syksyisenä sateisena kautena puolalaiseen maisemaan on helppo päästä sisään - kaikki on hieman hämärää, usvaista - toden ja tarinan, koetun ja kuvitellun rajat ovat liukuvia.

Tästä hämäryydestä huolimatta Tokarczug onnistuu kertomaan kauniisti, omalla tavallaan selkeästi ja nautittavasti karuista ihmiselämän käänteistä.

Friday, November 15, 2019

Aika, muisti, entropia



Italialaisen kvanttifyysikko Carlo Rovellin Ajan luonne (Ursa 2018) on hyvä pähkinä purtavaksi. Virkistävää siinä on fyysikon kyky yhdistää ymmärrettävästi vaikeat fysiikan ja kvanttifysiikan teoriat, kokemamme maailman havainnot ja tieteen sekä filosofian kontekstiin.

Laulu on tietoisuutta ajasta, laulu on aika. Rovellin ideana on, että kokemaamme aikaa ei kvanttifysiikan näkökulmasta ole olemassa. "Todellisuus" voidaan selittää ja ymmärtää ilman aikaa. Aika ei ole perustava suure, vaan johdannainen. Enropian kasvu, muutos synnyttää ajan kokemuksen. Muutos ei siis tapahdu ajassa, vaan muutos synnyttää ajan. Maailma ei ole esineiden vaan tapahtumien, prosessien ja vuorovaikutuksen maailma. Ihmisenä oleminen maailmassa synnyttää ajan, koska se on tapamme olla vuorovaikutuksessa matalan entropian tilasta kasvavaa entropiaa kohti. Aika on aivan muuta kuin mitä vaistomme antaisi ymmärtää, mutta se on myös jotain muuta mitä olemme koulun fysiikan tunnilla oppineet newtonilaisittain ajattelemaan. Muistan kyllä miten oppikoulun fysiikanopettajani toistuvasti opetti entropian kasvusta: jos laatikkoon laittaa tavarat järjestykseen, ravistaa laatikkoa, niin entropia kasvaa. Tavarat eivät mene järjestykseen, vaan epäjärjestykseen. Näin ajatellen, elämän perustehtäviä on järjestyksen ylläpito, siivous ja kon-marittaminen!

Aika on innoittanut filosofeja ja taiteilijoita, mutta ajan synty ja suunta ovat tieteen suuria ongelmia edelleen. Aika kulkee hitaammin tai nopeammin eri paikoissa ja eri nopeuksilla, menneisyys ja tulevaisuus eroavat vähemmän kuin ajattelemme, eikä maailmankaikkeus piittaa nykyhetkestämme lainkaan. Tämä on siis fysiikan kanta, filosofiassa näitä asioita on ennakkoitu (tai arvailtu, päätelty, kehitelty) monin eri tavoin. Itse olin tunnistavinani Hegelin olemisen ja ei-olemisen yhteenkäymisen ja dialektiikan monista Rovellin esittämistä ajatuskuluista. Mutta on eri asia esittää filosofisia ajatuksia spekulatiivis-rationaalisin keinoin kuin osoittaa ajatusten pätevyys matemaattis-teoreettisten mallien avulla ja edelleen yrityksellä löytää näitä teorioita tukevia havaintoja tai vasta-evidenssejä. Toisaalta en aivan vakuuttunut Rovellin Platon kritiikistä. Kiinnostavaa olisi tutkia esine-tapahtuma kontroversiota suhteessa essentialismi-fenomenalismi (tai anti-essentialismi) vastakkaisuuteen. Monissa kohdin Rovelli tuntuu kallistuvan käsitteiden suhteen pragmaattiseen nominalismiin.

Ajan luonne purkaa ajan mysteeristä vyyhtiä tieteen, filosofian ja taiteen avulla. Entropiasta Einsteiniin ja kvanttiteoriaan käsityksemme ajasta on kokenut mullistuksia. Aikaa ymmärtääksemme meidän täytyy ymmärtää, miten aistimme ja muistimme luovat aikaa. Vain menneisyydestä jää jälkiä, siksi muistamme menneisyyden, mutta emme tulevaisuutta.

Carlo Rovelli on kansainvälisesti arvostettu teoreettinen fyysikko. Hänen tutkimustyönsä keskeiset alueet luetaan kvanttigravitaation alaan. Hän on yksi silmukkakvanttipainovoimateorian kehittäjistä. Tässä kirjassa hän tuo modernin fysiikan kauneuden kaikkien ulottuville.

Wednesday, October 30, 2019

Loiri, Tervo ja tuhannen tapahtuman tarinat

Jari Tervo päättää laajan kertomuksensa ja tarinatuokionsa Vesa-Matti Loirista kiitoksiin. Luettelo on pitkä haastatelluista ja muista kirjan tekoa edistäneistä henkilöistä ja instituutioista. Viimeisenä listassa on "kaikista tärkein" Vesa-Matti Loiri ... ja sen alla tietysti allekirjoitus (viimeiseksi) Jari Tervo.

Tärkeintä kirjassa onkin Jari Tervon armottoman viihdyttävä taito kertoa. Hän jaksaa nähdä vaivaa elävöittääkseen tarinat, jutut ja muistelukset niiden kontekstissa. Hallitseva konteksti on ymmärrettävästi Loiri itse ja hänen tulkintansa siitä, mitä vuosien mittaan on tapahtunut, mutta myös maailman- ja Suomen historian jotkut keskeiset tapahtumat.  Tervon kertomukseen leipomat pienoiselämäkerrat Loiriin tavalla tai toisella liittyneistä ihmisistä ja heidän merkityksestään suomalaisessa kulttuurielämässä ovat kiinnostavaa antia ja siksikin on hyvä, että Tervo on ollut asialla.

Mutta suhteessa kohteeseensa, Loiriin, Tervo ei ole armoton tai viiltävä. Näiden viillosten tekeminen jää kokonaan lukijan vastuulle. Lähes naurettavuuteen saakka Tervo kääntää kuvattavansa toiminnan aina parhain päin. Loppujaksossa Loirin äänellä kuvataan, miten hän katsoo tallennetta nyrkkeilyottelusta. Hän kertoo miten niska kipeytyy, kun hän eläytyy otteluun. Nuorempana hän eläytyi antamaan iskuja, nyt vanhana miehenä hän pyrkii väistämään niitä. Ja näin hän toimii koko elämäsä ajan - jakaa iskuja muille ja pyrkii väistämään itseensä kohdistuneet iskut. Taiteilijana Loiri on kiitokset monilta osilta ansainnut ja samoin pääosin myös negatiivisen kritiikin. Ihmisenä kirjan luoma kuva ei kohdettaan imartele. Oman egon ja persoonallisuuden narsististen piirteet vahvistavat epämiellyttävää kuvaa henkilöstä nimeltä Vesa-Matti Loiri, jopa siinä määrin, että tekstin lukeminen oli myötähäpeän vuoksi joskus melko kiusallista. Lukijalla ei ole mitään mahdollisuutta tarkastaa asioiden eri osapuolten näkemyksiä asiasta, siitä mitä on jäänyt kertomatta tai mitä on unohtunut.

En ole kuulunut koskaan Loirin ihailijoihin, enkä olisi häntä halunnut nähdä, en aiemmin enkä varsinkaan nyt, kun olen tavannut hänet Tervon tekstin välityksellä. Voi vain toivoa, että kun Loirista aika jättää, hän uudelleensyntyy toiveidensa ja uskonsa mukaisesti oravana. Liian lähelle tuota oravaa ei ole syytä mennä - se joko väistää tai iskee hampaansa kiinni. Kontaktia siihen tuskin on mahdollista saada. Se elää omassa maailmassaan, itselleni kuta kuinkin käsitttämättömässä universumissa. Hyvä niin. Ilomielin olisin suonut Loirille paremman elämän, jos se olisi vallassani. Myös sen kustannuksella, että olisin jäänyt vaille hänen taiteellisesti ja viihteellisesti merkittävää tuotantoaan.

Monday, October 28, 2019

Kanssavaeltaja, matkalainen maan

Olga Tokarczukin matkassa viihtyy. Vaeltajat -kirjan ensiriveiltä tuntee olevansa ei niinkään kotonaan tai missään paikassa tai ajassa, vain olemassa, matkalla:  minne tahansa olemmekin matkalla, olemme aina matkalla sitä kohti. "Ei ole tärkeää missä olen", ihan sama missä olen. Olen. (s. 415)

Saman asian voisi todeta kyynisemminkin, aina on oltava jossain, aikaa ja paikkaa emme pääse pakoon. Mutta Tokarczug kertoo asiat kauniisti yhdistäen eri tarinoita väljästi matkanteon ja liikkeen mukaisesti. Hän yhdistää pikkutarkkaa kuvausta, pohdiskelevia jaksoja, toistaa tiettyjä teemoja eri yhteyksissä. Tuloksena on värikäs, harmooninen, tiheä kudos, kuin riippumatto jonka varaan on mukava asettua keinuttamaan omia ajatuksiaan.

Lukemisen iloa lisäsi myös se, että sattumalta ja hiljattain liikuin niillä seuduin missä osa kertomuksista tapahtuu. Kroatian Trogirin museosta, näin kirjassa kerrotaan, on löydetty yksi vähäpätöinen, unohdettu antiikin Kreikan aikainen jumala, Kairos, Rhodoksella puolestaan voi matkata antiikin raunioilla ja haaveilla Odysseuksen retkistä, Puolaa voi samalla kammota, paeta ja kummastella. Kairoksen merkityksiä on monia, mutta yksi niistä on kriittinen hetki, sopiva hetki tai oikea hetki, joka menee ohi, jos siihen ei tartu. Elämässä nämä hetket yllättävät ja siksi on syytä olla valppaana.

Kirjan henkilöt pohtivat eri tapoja nähdä maailma ja mailmaa. Maailman voi yrittää nähdä erillisinä esineinä tai sitten asioiden ja tapahtumien virtana, pisteittäisinä stillkuvina tai panoraamana, jota ei enää voi tavoittaa yhdellä katseella tai vilkaisulla. Maailma on liikkeessä, havaitsija liikkuu. "Todellisuus" ei ole, minä olen. Lopulta kairoksen merkitys on myös rauha; kaikki liikkuu vain suhteessa johonkin. Mutta  "kaikki" on paikallaanoloa, suhteettomuutta, liike ja aika pysähtyy, on vain nyt.

Tuesday, October 08, 2019

Oikeus oikeuksiin

On hienoa, että Kurt Sontheimerin Hannah Arendt, suuren ajattelijan elämä on saatu suomennetuksi. Kirjan tehtävänä on esitellä ja johdattaa Arendtin ajatteluun. Tämän kirja kyllä tekeekin ja Arendtin keskeiset ajatukset noustetaan näkyviin ja samalla viitataan niiden tulkinnallisuuteen ja alttiuteen monenlaiselle kritiikille.

Kirjan lopussa Sontheimer kokoaa Arendtin henkisen testamentin kuuteen pääkohtaan: henkinen avoimuus, halu ymmärtää, politiikan uusi idea, uuden alun mahdollisuus, oikeus oikeuksiin ja ystävyyden ylistys. Arendtin ajattelun ajankohtaisuus on ilmeinen. Nykyisessä maailmassa on radikaalia todeta jäännöksettömästi, että kaikilla ihmisillä tulee olla oikeus oikeuksiin, riippumatta kansallisuudesta, rodusta tai sukupuolesta. Politiikan mahdollisuus Arendtin tarkoittamassa mielessä on vain siellä, missä ihmiset voivat avoimesti ja vapaasti olla keskenään vuorovaikutuksessa. Totalitaarisen pyrkimykset eivät ole politiikkaa, vaan ne pyrkivät tukahduttamaan ja kumoamaan politiikan, luovan erimielisyyden ihmisten kesken. Rajat ja erot ihmisten välillä ovat todellisuutta, mutta myös luovat mahdollisuuden ja tarpeen ymmärtämiselle, joka ymmärtämisen ja ystävyyden kautta voi ylittää vastakkaisuudet.

Arendtin ajattelu ei ole kovin selkeää ja arkisen vallankäytön mekanismit ovat siitä osin melko kaukana. Hänen ajattelunsa antaa kuitenkin esikuvan ideaalista jota kannattaa tavoitella.

Voi olla, että Sontheimerin alkuteksti on monessa kohtaa ollut laverteleva ja toistuvasti Arendtin suuruutta ylistäessään jopa puuduttava. Tuntuu myös siltä, että suomentaja Maija Pietikäinen ei ole parhaalla mahdollisella tavalla saanut tekstiä käännetyksi luontevalle suomen kielelle. Lauserakenteet ovat usein kömpelöitä ja osa termivalinoista vaikuttaa luonnottomilta.

Hyvänä täydennyksenä Arendtin ajatuksien ajankohtaisuudesta on niin&näin lehden tuorein numero 3/2019.  Ville Suuronen esittelee ja erittelee siinä Hannah Arendtin ajattuksia politiikkaperinteen synnystä ja vertaa sitä Carl Schmittin vastaaviin. Ja tietenkin tarjolla on myös Arendtin omat tekstit, joita on viime vuosina saatu hyvin myös suomeksi. Erityisen ajankohtainen tuntuu olevan Totalitarismin synty (Vastapaino 2013).

Politiikka on kuluneen, mutta kestävän, fraasin mukaan yhteisten asioiden hoitamista. On vain huolehdittava siitä, että päätösvaltaa ei annetta muille. On pidettävä kiinni vaatimuksesta, jonka mukaan ihmisillä on oikeus ei vain osallistua vaan myös päättää omista asioistaan. Nykyisessä globaalissa maailmassa maailman asiat on otettava omiksi. Se tarkoittaa osallistumista kaikkeen päätöksentekoon, tavalla tai toisella.

Friday, September 27, 2019

Merenpeitto

Olli Jalonen jatkaa Anguksen tarinaa Merenpeitto -romaanillaan. Ensimmäisestä osasta pidin, mutta toinen osa oli pieni pettymys.

Taivaanpallo kirjassa kertoja Angus vartuu 12-vuotiaaksi ja matkustaa Sain Helenan saarelta Lontooseen Edmond Halleyn, englantilaisen tähtitieteilijän, geofyysikon, matemaatikon, meteorologin ja fyysikon, apulaiseksi. Nyt Angus on 16-vuotias nuorimies ja varttumassa aikuiseksi, yhä vain samaisen Halleyn perheen palkattomana apupoikana.

Kirjan kiinnostavuus on aikakauden kuvaus päätapahtumien sivusta, alhaalta käsin, lukijan kannalta ymmärrettävällä tavalla. Päähenkilö lukee, selittää ja tulkitsee maailmaa ympärillään. Taivaan tähdet, tähtitiede, meren syvyydet, sukeltaminen sen syvyyksiin ja monet aikakauden tieteelliset keksinnöt muuttavat maailmankuvaa ja ovat ristiriidassa ajan uskonnollisten käsitysten kanssa. Ne luovat jännitteitä henkilöiden välille ja myös Edmond Halleyn uran etenemiselle. Nämä vaikeudet heijastuvat myös päähenkilön elämään. Säätyjako on selkeä ja sitä ei juuri aseteta kyseeseen, vaikka eriarvoisuus on ilmeistä.

Kerronnan lapsekas tapa oli luonteva ensimmäisesssä Taivaankansi teoksessa, mutta tässä osassa, kun Angus on jo mieheksi kasvamassa, se ei enää tunnu luontevalta. Angus on oppinut isännältään paljon ja omasta mielestäänkin joutaisi ja ansaitsisi päästä jo vaativimpiin tehtäviin, mutta kokee maailman edelleen kovin lapsenomaisesti. Tuntuu, kuin Jalonen ei haluaisi päästää päähenkilöään kasvamaan aikuiseksi kasaamalla tämän elämään vastoinkäymisiä, jotka estävät kasvun. Historiallisena ajankuvauksena tämä on varmaan perusteltua, mutta lukijalle se esittäytyy pysähtyneisyytenä ja tankaavana toistona. Kirjan tarina ei nytkään pääty. Halleyn purjehdukset maailman merillä jatkuvat ja Angus kelluu omassa maailmassaan näennäisen paikallaanpysyvänä. On siis odotettavissa jatkoa. Olli Jalosella on mietittävää, miten säilyttää kerronnallisen jatkuvuus päähenkilön varttuessa.

Thursday, September 26, 2019

Saarikiven mielikieli

Janne Saarikiven mielikieli on epäilemättä suomi. Hän yhdistää kirjassaan Suomen kieli ja mieli  (Teos, Helsinki 2018) kiinnostavalla tavalla liberaalin kielitieteellisen ja yhteiskunnallisen näkemyksensä saarnaavaan menneen maailman konservatiiviseen nostalgiaan. Taitavana kielenkäyttäjänä, tutkijana ja tietäjänä hän tyylittelee tieteellisen tiedon ja poleemisen provokaation maastossa taitavasti.

Kiinnostavaa luettavaa, sivistävää ja monella tapaa ajatuksia herättävää. Yksi kiinnostavista väitteistä on, että periferiasta ja marginaalista maailma avautuu rikkaampana ja laveampana kuin keskuksista ja valtakulttuurista. Toki Saarikivi liudentaa väitettään "yleensä", ehkä antaakseen tilaa itselleen ja muille kulttuurieliittiin kuuluvalle, vapaasti leijuvalle sivistyneistön jäsenille. He (tai me?) kyllä kykenemme ylittämään kielellisten kompetenssiemme avustamana ahtaat rajat ja näkemään, ylittämään, alittamaan ne ja joskus myös poistamaan muurit, jos niitä yritetään rakentaa - ainakin ajatuksissamme. Vai kuinka?

Sujuvaa tekstiä. Vain paikoin häiritsee itsekorostukseen nouseva saarnaava tyyli kirjan loppupuolella. Mutta suomen kielestä kantamaansa huolta ei auta jättää yksin Saarikiven harteille.

Friday, September 13, 2019

Bolla

Pajtim Statovcin Bollan lukeminen on ristiriitainen kokemus.
Kokemuksen voisi pukea sanoiksi vaikka näin:

Loistava, vaikuttava lukijan mieltä mukanaan kuljettava draama nykyajan maailmasta, sodasta, pakolaisuudesta, häpeästä, väkivallasta, seksuaalisesta halusta ja sukupuoli-identiteetin ja kulttuurin ristiriidoista. Serbien ja albaanien vihan ja rakkauden katkera kuvaus, kuvaus siitä miten sota tuhoaa mahdollisuuden rakkauteen ja miten yhteiskunta ja kulttuuri ajaa ihmiset tuhoon. Kuvaus kirjoittamisesta, halusta elää parempaa elämää maailmassa, joka ei siihen anna edellytyksiä. Taitavaa kielenkäyttöä, erilaisten tyylien ja nyanssien leikkiä, viiltävää ja herkkää tunteiden kuvausta ja kirurginveitsen tarkkuudella tehtyjä viiltoja ihmisen mieleen ja ruumiiseen. Statovci osoittaa kirjallaan lopullisesti asettuvansa kirjallisuuden tähtikastiin - siekailemattoman romanttis-realistinen, tarkkanäköinen ja kuvia kumartelematon mestariteos.

Tai sitten näin:

Statovci on taitava kirjoittaja, mutta sortuu kirjassaan tyylilliseen vuoristorataan. Alun lähes kioskikirjallinen rakkauden huuman kuvaus, vaikkakin miesten välinen, on makeudessaan lähes tukahduttavan siirappimainen. Ja myöhemmät raaoilla yksityiskohdilla maustetut realistisilta vaikuttavat mielenliikkeiden ja tapahtumien kuvaukset taas pudottavat lukijan kuiluun. Melodraama on kyllä vaikuttava tyylilaji, varsinkin, kun taustalla on vankka historiallinen näyttämö. Serbien ja albaanien vihanpito kaikkine seurauksineen ravistelee Eurooppaa ja kirjan päähenkilöitä. Ruumis ja mieli on kaoksessa, josta ei ole paluuta. Mutta nyt Statovci liioittelee - kielellinen ja kirjallinen sirkus jättää alleen tarinan hyytävän perustan. Vähemmän olisi ollut parempaa, varsinkin, kun kirjoittajalla epäilemättä on edellytykset kirjoittaa haluamallaan tavalla. Tulevat kirjat antavat odottaa vielä parempaa.

Mutta lopulta: vähintäänkin kiinnostava teos, joka kannattaa lukea.

Monday, September 02, 2019

Tiranan sydän

Pajtim Statovci julkaisi nyt syksyllä 2019 kolmannen, Bolla  nimisen kirjansa. Sitä on ylistetty erityisesti siksi, että se on löytämässä tiensä laajemman kansainvälisen lukijakunnan ulottuville. Statovcin aiemman kirjan Kissani Jugoslavia luin loppuvuodesta 2016 ja vaikka pidin siitä, en ollut lpppuun asti vakuuttunut kirjan rakenteellisista ratkaisuista.

Tiranan sydän vuodelta 2016 on Statovcin toinen kirja. Se on rakenteeltaan helpompi, vaikka samoin kuin Kissani Jugoslavia alkaa vetää vasta puolivälin jälkeen. Kirjan päähenkilöt, Albaniasta aluksi Italiaan pakenevat nuoret Bujar ja Agir, jäävät aluksi melko etäisiksi, mutta tarinan edetessä varsinkin Bujar alkaa elää.

Kirjan päähenkilöt tekevät identiteettityötä moneen suuntaan - synnyinmaansa, sukupuolensa, työntekemisen ja pari- ja perhesuhteidensa verkostossa. Muukalaisuus, vieraantuneisuus, syrjäytyminen ja sen uhka, häpeä ja pelko oman menneisyyden, kotimaan ja oman todellisen identiteetin paljastumisesta on voimallisesti ja herkästi esitetty. Statovicillä on kielen ja kertomisen taito. Tarinaan jää paljon aukkoja ja mikäli pedanttisesti tahtoo selvittää mitä todella tapahtuu, joutuu tekemään paljon työtä ja todennäköisesti joko aukot peittyvät tai sitten aukeaa ylipääsemättömiä railoja joita ei kykene ylittämään.

Hyvän kuvauksen ja kiinnostavan keskustelun Tiranan sydämestä voi lukea Kaisa-Reetta T:n blogista.  Itselleni riittää nautinto hyvin kirjoitetusta kielestä ja kauniista katkelmista, ajatuksia herrättävistä vaiheista ruumiillisuuden ja maailmallisuuden pyörteissä, kyvystä, pyrkimyksestä ja rohkeudesta esittää asiat kerroksina, joiden läpi ei aina voi nähdä.

Tiranan sydän oli palkitsevampi kokemus verrattuna esikoisteokseen. En epäile tarttua Bollaan, vaikka sen ennkkoylistykset asettavatkin odotukset korkealle.

Thursday, August 15, 2019

Siivoojan käsikirja ...

Lucia Berlinin Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia on kokoelma  lyhyitä kertomuksia. Lucia Berlin (1936-2004) on Elizabeth Stroutin tavoin yhdysvaltalainen kirjailija ja heidän kertomuksissaan on paljon yhtäläisyyttä. Kertomusten henkilöt elävät elämäänsä ja pienien arkisten tapahtumien virtaan iskee tietoisuus kaiken tarpeettomuudesta, aiemmin eletty näyttäytyy uudessa valossa, usein illuusio onnesta purkautuu ja osoittautuu harhaksi tai myös toisinpäin. Käsitys aiemmin tapahtuneesta onkin perustunut erehdykseen ja ihminen onkin kantanut syyllisyyttä asiasta tai tapahtumasta jota koskaan ei tapahtunut.

Berlin oli  elinaikanaan pienen piirin arvostama mestari mutta jäi suurelle yleisölle tuntemattomaksi. Yhdysvalloissa 2015 postuumisti julkaistu kokoelma sai sekä kriitikoilta että lukijoilta hurmioituneen vastaanoton. Berlinin teksti on kirkasta, yksinkertaista ja säkenöivää.  Monitasasoiset, melankoliset ja mustan huumorin sävyttämät tekstit ovat hienovaraisia ja oivaltavia kuvauksia amerikkalaisesta arjesta pesuloissa, tukiasunnoissa, katkaisuhoidossa, katolisessa koulussa, hienostokodeissa ja kaduilla.

Berlin tekstissä huokuu moniulotteisesti kirjoittajan elämä. Hän oli kirjailija, kirjallisuuden opettaja, äiti, alkoholisti, yksinhuoltaja ja sisukas nainen. Kertomuksiin suodattuu kokemus omasta lapsuudesta Yhdysvaltojen kaivoskaupungeissa, yltäkylläisistä teinivuosista Chilen Santiagossa, kolmesta epäonnistuneesta avioliitosta, elämänmittaisesta kamppailusta alkoholismin kanssa sekä Berkeleyssä, New Mexicossa ja Mexico Cityssä eletyistä vuosista ja niistä monista työpaikoista, joilla hän elätti itsensä ja neljä poikaansa.

Vertailussa Stroutiin Berlinin tarinat ovat karumpia ja karheampia, mutta toisaalta Strout tavoittaa mielen liikkeitä hienovaraisemmin. Hienoja kertojia kumpikin.

Monday, August 05, 2019

Kaikki on mahdollista

Elizabeth Strout on Kaikki on mahdollista kirjan takakannen mukaan pidetty ja paljon luettu yhdysvaltalainen kirjailija. Häntet on palkittu Olive Kitteridge -teoksesta (tunnettu myös hienona televisiosarjana) ja Nimeni on Lucy Barton -teoksesta.  Mutta onko hän todella lukemisen arvoinen?

Kyllä, ja vielä kerran kyllä.  Stroutilla on oiva taito kuvata arkielämän käänteitä ja antaa tekstin tyyneltä vaikuttavassa virrassa iskuja niin sydämen murhenäytelmistä kuin arjen tragedioista. Tuntuu kuin asiat vain tapahtuisivat, vaikka ihmiset kuinka tekevät ratkaisuja ja päätöksiä ja toimivat saavuttaakseen tavoitteensa  tai ehkä juuri siksi. On oltava tarkkana siitä mitä tavoittelee, joskus tavoitteet toteutuvat, mutta eivät tuo onnea, joskus ne jäävät kaihertamaan toteutumattomuudellaan. Amerikkalainen unelma toteutuu tai sitten ei. Ihmiset eivät tunne toisaan ja tavoittavat yhteyden vain sattumuksien kautta, harva tuntee itseään edes välttävästi. Niin tai näin, elämä on on joka tapauksessa  yhtä sotkua ( kannen lieveteksti). [ Onneksi on niin&näin -lehti, jossa monen nykyisen ja menneen kirjoittajan voimin laitetaan asioita filosofiseen järjestykseen ja palkitaan lukija filosofisella lohdutuksella: asiat voisivat olla näinkin. ]

Jokaisen ihmisen elämä on "pieni suuri elämä". Kerrotaan David Bowien sanoneen, kun häneltä kysyttiin, kuka oikeastaan olet: Olen maailman ensimmäinen ja ainoa David Bowie. Tuota lausetta sopii kokeilla muutettavat muuttaen.

Kannattaa lukea ennen kuin koira ahmii tekstin: kaikki on mahdollista!

Friday, July 26, 2019

Tšernobylistä nousee aktiivisuutta

Vierailin Tšernobylissä alkuvuodesta 2018. Katsoin neliosaisen Chernobyl-sarjan HBO:lta nyt keväällä 2019 ja 12.7.2019 luin HS:n sivuilta siitä, miten Ukrainan presidentti kertoo siitä miten tästä saastuneesta alueesta aiotaan tehdä turistikohde, joka osoittaa luonnon toipumisen ihmeen. Ei mene kuin 24 000 vuotta ja alue on jälleen asuinkelpoinen. Nyt virallisesti vihitty uusi suojakuori kestää sata vuotta, edellinen kesti 30-vuotta (epäilyjä tosin on, että se vuoti). Ehkäpä 100-vuoden päästä insinööritekniikka on niin kehittynyttä, että voidaan rakentaa 1000-vuotta kestävä kupu, jota varmaan hallinnoi 1000-vuotinen valtakunta. Voi tätä kaikkivoipaisuuden julistusta, eikö mikään riitä!

Svetlana Aleksijevitšin  Tšernobylistä nousee rukous -kirjan lukenut ymmärtää, että Tšernobylin ydinvoimaonnettomuudesta (26.4.1986) on kysymys paljosta muustakin kuin siitä, mitä tapahtui tuolloin, muutamia vuosia ennen ja jälkeen katastrofin. Keväällä 1986 asuin Orivedellä ja muistan, kuinka naapuriini muutti perhe Saksasta. He kyselivät, olivatko kottaraiset pudonneet Suomessa puusta radioaktiivisuuden vuoksi. Tällaista ei täällä tapahtunut, mutta saksalaisista lehdistä he olivat asian näin ymmärtäneet. Näin ilmeisesti olisi voinut käydä ja myös koko läntinen Eurooppa oli vaaravyöhykkeessä. Mutta se miltä me täällä vältyimme, kohtasi ja kohtaa edelleen lukuisia ihmisä niin Ukrainassa kuin Valko-Venäjällä.

Oivaltavasti Aleksijevitš pohtii kirjoittaessaan Tšernobylistä, kirjoittaako hän menneisyydestä vai tulevaisuudesta. Vähintäänkin on syytä kirjoittaa preesensissä - Tšernobyl on, sitä ei voi unohtaa, sitä ei voi vain muistella ja kirjata historiankirjoituksen yhdeksi episodiksi. Tšernobyl on kohdattava nyt. Nykyisyys on menneisyyden tulevaisuutta ja tulevaisuuden menneisyyttä, ehkä siis futuurikin on tarpeen. Sanotaan, että joka ei tee virheitä, ei yleensä tee muutakaan. Eikö ole myös niin, että kun toimitaan atomivoiman kanssa, myös virheet ovat mahdollisia ja todennäköisiä. Yhdinvoimaonnettomuudet eivät siis ole poissuljettua todellisuutta, ydinaseiden käytön mahdollisuus tuntuu kasvavan ja ydinenergiajätteen säilömisellä on riskinsä.
Tšernobylin suojavyöhyke Ukrainan ja Valko-Venäjän rajalla 5.1.2017

Aleksijevitšin kirjan merkitys on siis ennen kaikkea sisällössä. Lisäksi se on hyvin kirjoitettu ja edustaa kiinnostavaa kirjallisuuden muotoa, niin sanottua yhteisöromaania. Kirjailija on haastatellut Tšernobylin alueen ihmisiä ja erittyisesti hän tuo esiin Valko-Venäjän alueen kärsimykset ja osallisuuden. Haastateltavat eivät säästä itseään etsiessään selitystä ja ymmärrystä sille mitä tapahtui, miksi niin kävi ja olisivatko he itse voineet jollakin tavalla toimia toisin. Kirjan todistukset ja tarinat ovat järkyttäviä jo itsessään, mutta erityisen kiinnostava teksin osa on kappale jossa Kirjailija haastattelee itse itseään huomiotta jääneestä historiasta ja siitä, miksi Tšernobyl kyseenalaistaa koko maailmankuvamme (s. 38-51). Kirja todellakin haastaa haastattelemaan itseään ja asettaa maailmankuvan koetukselle.
Aleksejevitšin kirja päättyy katastrofi-turismin kritiikkiin. Olin itse tuollainen turisti ja mielestäni ymmärrän kritiikin perustan. Mutta toisaalta käymällä alueella, näkemällä edellä mainitun fiktiivisen (mutta todenoloisen) sarjan ja lukemalla käsillä olevan kirja alan vasta hahmottaa Tšernobylin merkityksen. Sitä on vaikea rinnastaa mihinkään. Kirjan yksi haastateltava, Natalja Arsenjevna Rostova tiivistää ongelman hyvin:  Olemme yhtä aikaa Tšernobylin uhreja ja uhripappeja. (s. 356)

Yksi toinen kirjan kertojista, Victor Latun, sanoo, rupesin valokuvaamaan, koska minulta loppuivat sanat ...

Tšernobylin reaktori 3:n suojakupu  5.1.2017


Enemmän ottamiani kuvia kalli.kuvat.fi -osoitteessa.

Wednesday, July 24, 2019

Leonardon opissa

Erinomainen kirja - hyvin kirjoitettu, perusteellinen, opettavainen. Walter Isaacsin Leonardo da Vinci  tutkii päähenkilönsä elämää alusta loppuun uusimman tutkimustiedon, tulkinnan ja aiempaa kommentoiden. Pääpaino on Leonardon maalaustaiteessa, mutta merkittävästi käsitellän myös hänen muita kiinnostuksen kohteitaan - tiedettä, näyttämö-ja tapahtumasuunnittelua, vesirakentamista ja lukuisia muita. Leonardosta oli moneksi, monet projektit jäivät kesken ja hän tuli tunnetuksi siitä, ettei saanut aloittamiaan töitä valmiiksi.

Kirja on varsin opettavainen. Jokaisen kuvataiteen harrastajan tulisi se (ja tietysti paljon muutakin) lukea. Leonardon opit ovat kyllä hyviä ja ajatuksia herättäviä. Pienenä häiritsevänä tekijänä kirjassa on Isaacsin pyrkimys rinnastaa da Vinchi ja Steve Jobs. Yhtäläisyyksiä toki löytyy, mutta sittenkin. Epäilen Jobsin painuvan unholaan sadassa tai parissa sadassa vuodessa, mutta da Vinchi säilyttää asemansa. Itselleni tärkeämpänä pidin Vinchin opetuksia maalauksien ominaisuuksista, en niinkään Isaacsin kokoamia opetuksia siitä, minkälainen persoona da Vinchi oli. Meitä on moneksi ja kammottava olisi maailma, jossa kaikki pyrkisivät olemaan Leonardon kaltaisia. Leonardolta voi siis oppia monia asioita, kirjaan tähän joitakin mieleen jääneen seikan kuvataiteen alueelta:

1) Tavoitteena on luoda kaksiulotteiselle pinnalle hahmo, joka kohoaa siitä irti, tämä edellyttää perspektiiviopin hallintaa, tarkkaa havainnointia ja mittaamista.
2) Valohämyn, valon ja varjon,  käyttö teräväpiirron sijaan, chiaroscuro
3) Reunojen ja sävyjen pehmentäminen ja sulauttaminen siten, että esineitä kuvataan siten, kun ne meille ilmenevät, sfumato
4) Tarkka sommittelu ja luova erilaisten muotojen assosiatiivinen käyttö.
5) Kokeellisen menetelmän, teoreettisen pohdiskelun ja analogiapäättelyn luova yhdistäminen (joka toi usein kiinnostavia tuloksia, vaikka johti usein myös epäpäteviin tuloksiin).

Miellyttävää Isaacsin teoksessa on sen asenne Leonardon nerouteen. Leonardo da Vinci oli nero monessa mielessä, mutta vain oman ihmettelynsä, loppumattoman kiinnostuksensa, kokeilunhalunsa ja sen vuoksi, ettei hän kaihtanut omaperäisyyttä.

Wednesday, June 05, 2019

Saatanastako apua Moskovalle?


 



On hämmentävää ja ihmeellistä löytää klassikko, joka syystä tai toisesta on jäänyt aiemmin lukematta. Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan (Master i Margarita) on loistava kirjallinen helmi - Don Quioten ja Sotamies Sveijkin kaltainen ainoalaatuinen oman maailmansa luova intensiivinen ristiriitojen kokonaisuus. 

Tulkintoja tarinalle ja sen hahmoille sekä tapahtumille on esitetty lukuisia, suuntaan jos toiseenkin. Selvää on, että kyseessä on satiirinen ja anarkistinen neuvostojärjestelmän kritiikki. Tämä "Saatana" ylittää kuitenkin historialliset rajansa ja iskee kyntensä myös nykyihmisen yhteiskunatajärjestelmän pinnallisuuksiin ja syvärakenteisiin.

Bulgakov kirjoitti kirjaa pitkään vuodesta 1928 aina kuolemaansa saakka 1940. Hänen elinaikanaan sitä ei ollut mahdollista julkaista ja vasta vuonna 1972 teksti ilmestyi ensimmäisen kerran kokonaisena teoksena. Monet sen vertaukset ja ihmetaphtumat sopinevat hyvin niin Putinin Venäjään kuin Trumpin Yhdysvaltoihinkin.

Nina Gimishanov kirjoittaa kirjasta hyvän lyhyen kuvauksen sitä kaipaavalle Kiiltomadossa.

Vaikka tunnustaudunkinn minimalismin kannattajaksi niin muotoilun, kuvien kuin kirjhallisuuden alallakin, niin runsauden hallitseminen näin ihmeellisellä tavalla tekee Bulgakovin kirjasta upean - niin luettuna kuin kuunneltunakin.

Thursday, May 09, 2019

Kevään valoa

Karl Ove Knausgårdin Kevät kirja kertoo ajasta hänen neljännen lapsensa syntymän vaiheilta. Epilogi on päivätty lapsen täyttäessä kaksi vuotta. Karl Oven vaimo on masennuksesta sairaalassa, hän hoitaa neljää lastaan ja kertoo nuorimmaiselle tilanteesta, mistä on tultu, missä ollaan ja myös mihin ollaan menossa. Ja millä tavalla hän sen tekeekään! Yksinkertaisesti kertomalla asioita, arjen yksityiskohtien merkitystä esiin nostamalla, liittämällä niitä olemassaolomme peruskysymyksiin, joissain kohdin kevyesti teoretisoimalla ensimmäisen ja toisen asteen todellisuuden luonteesta ja niiden keskinäisestä suhteesta ja olemalla läsnä tekstissä.

Jos ei olisi lukenut Knausgårdin Taisteluni teossarjaa, epäilemättä tätä kirjaa voisi kutsua vain kauniiksi ja hienoksi selviytymistarinaksi. Ehkä kiinnittäisi huomion joihinkin provosoiviin yksityiskohtiin vessakäynneistä ja ajattelisi niiden olevan jopa tyylirikkoja. Mutta kun Kevät tekstiä lukee jatkona aiempaan sen merkitys ja kauneus vain korostuu. Tässä Karl Ove Knausgård on inhimillisimmillään ja erityisestä tilanteestaan riippumatta nostaa esiin ihmisenä, miehenä ja vanhempana olemisesta universaaleja asioita. Vain äärimmäisen taitava kirjoittaja voi näin tehdä. Muutoin teksti olisi kärsimystä kirjoittajan kokemuksen lisäksi myös lukijalle.

Teoksen lopun Elämä on joskus rankkaa, mutta aina on jotain, minkä vuoksi elää. Yritä pitää se mielessä, jooko? on simppelin naiivi totuus, jonka tämän autofiktiivisen kirjan luettuaan tahtoo jopa uskoa.

Jos Taisteluni herätti ristiriitaisia ja osin negatiivisiakin tuntemuksia, niin Kevät luo kyllä valoa mieleen. Siksi sen voisi nähdä, ei vain jatkona, vaan myös johdantona ja alkulukemisena ennen Taisteluni teoksen massiivista raskaan sarjaan  egopsykoilua. Tämän lukemalla voi myös valaista reittiä Knausgårdin kirjallisen elämän tutkimusretkellä omaan sielunmaisemaansa. Kiinnostavaa tutustua myös kolmeen muuhun vuodenaikaan.

Thursday, May 02, 2019

Talvinen matka

Georges Perecin Talvinen matka (Voyage d’hiver, 1979 on suppea teksti, suomennoksena vain 9 sivua, mutta sen merkitys on arvoituksellisen suuri.  

Perecin tekstissä kirjallisuudenopettaja Vincent Degraël löytää vieraasta kirjahyllystä itselleen tuntemattoman tekijän teoksen, jota hän alkaa lukea. Kirjan toinen osa saa nuoren Degraëlin hämmentymään. Hänen lukemansa kirjan lauseet tuntuvat kovin tutuilta, ne tuntuvat olevan muiden ranskalaiskirjailijoiden kirjoittamia: tuolla on ilmiselvää Rimbaudia, tuolla Mallarméta.
Hämmentäväksi asian tekee se, että Vincent Degraëlin käsissään pitämä kirja – Hugo Vernierin Talvinen matka – on painettu vuonna 1864, aiemmin kuin kuuluisat kirjailijat ovat säkeensä helskyttäneet. Onko löytynyt tuntematon suurkirjailija, Ranskan 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kirjallisuuden todellinen alkulähde?
Degraël varmistaa, että teos on merkitty Ranskan kansalliskirjastoon. Hyllypaikkakin on tiedossa. Tosin kun hän myöhemmin tiedustelee kirjaa, käy ilmi, että se on lähetetty sitomoon vuonna 1926 eikä ole koskaan saapunut perille. Hänen oma kappaleensa taas on tuhoutunut toisen maailmansodan pommituksissa. 
Eikä muitakaan kappaleita viidensadan kappaleen painoksesta löydy. Ehkä Vernieriä plagioineet kirjailijat ovat tuhonneet ne?

Perecin teksti käsittelee tekijyyden ja plagioinnin kysymyksiä. Se on yksi ranskalaisen OuLiPo-ryhmän perusteksteistä. Teksti on runko, jonka juuret tunkeutuvat syvälle ihmisen historian, tarinallisuuden ja kirjallisuuden maaperään. Rungosta erkanee uusia oksia ja oksista on avautunut ja avautuu uusia vehreitä lehtiä.Yksi pääjuurista on haarautuma luonnontieteellisen ja humanistisen kultuurin erosta ja siitä, miten tieteellinen ja fiktiivinen kirjoittaminen eroavat. Brittifyysikko C.P. Snow esitti ajatuksen kahdesta kulttuurista 1959. Sen mukaan niin sanottujen kovien tieteiden edustajien ja ja "kirjallisten intellektuellien" eli humanistien ei ole mahdollista keskustella keskenään alojen paradigmaattisen erilaisuuden vuoksi. ( Ks. Sami Sjöbergin kommentaaria tekstiin, Sjöberg 2017)

Päivi Kosonen avaa hyvin Perecin elämän, tuotannon ja tekstien välistä suhdetta Kiiltomato -verkkolehdessä (ks. https://kiiltomato.net/georges-perec-talvinen-matka/).
Perecin tekstissä palataan myös länsimaisen kirjallisuuden alkujuurille. Platonin tekstien alkuperä on suullisessa perimässä, niiden tekstimuoto ei ole tieteellinen monografia vaan dialogiseen ja draamalliseen rakenteeseen perustuva kerronta. Myyttis-uskonnollinen ja filosofis-tieteellinen pohdinta sekoittuvat ja käyvät vuoropuhelua fiktiivis-faktisessa kirjallisessa todellisuudessa. Perec ja OuLiPo -ryhmä siis eivät palaa siis vain alkujuurille, vaan pidemmälle alkusiemeneen, josta kirjoittamisen ja tekstien eri muodot ovat saaneet alkunsa.

Lähteet ja kirjallisuutta:

Calvino, Italo, Jos talviyönä matkamies, Tammi, 3.p. Jyväskylä 2000
Perec, Georges, Talvinen matka, Poesiavihko #13, Helsinki 2017
Sjöberg, Sami, Matkan jälkeen. Suomentajan jälkisanat. Teoksessa Perec 2017
Taskinen, Tuomas, Mielettömällä matkalla ei-minnekään. n& n 1/2019, s.145-146

https://kiiltomato.net/georges-perec-talvinen-matka/

Friday, April 26, 2019

Saman taivaan alla

Juha Siron Yllämme kaartuva taivas on vaativa teos. Ilman suositusta en ehkä olisi kirjaan tarttunut ja ilman lupausta lukemisesta, olisin jättänyt kesken.

On hienoa, että kirjoittajalla on kunnianhimoa rakentaa teokseen vaativa rakenne - nyt edetään kahta kertomusta kahdessa aikatasossa. Lukijalta vaaditaan paljon ja ainakin kohdallani se oli liikaa. En kykene yhdistämään kahta tarinaa yhdeksi ja toisen tarinan kohdallakin vain osa rakentuu luontevasti. Helpoin jakso on kirjan loppupuolella, romanttis-traaginen tarina muistojen, menneisyyden ja odotusten kantamisen liian raskaasta taakasta.

Siro on oiva kehittelemään vertauksia ja monet hänen aforistisen lauseensakin ovat oivallisia. Joskus tulee taas huteja. Nämä heikentävät tekstistin voimaa. Jos lamppu on ilman varjostinta, se on alaston, mutta sen ei tarvitse olla alaston lamppu vailla varjostinta. Tai jos ajasta tuli löytää käännekohta, sen ei tarvitsisi olla sekä sarana että piste. Tuntuu kuin kirjoittaja olisi luonut runsaasti mielikuvia ja vertauksia, mutta ei malta jättää pois kaksoisilmaisuja. Joskus vertauksen sijaan metafora toimisi paremmin. Paikoin teksti on enemmän esseeneenkaltaista pohdintaa tai aforistista tiivistystä, ei niinkään romaanille ominaista kerrontaa.

Siro on jostain syystä halunnut pitää alussa lukijan kaukana kertomalla pojasta nimeä mainitsematta, mutta vasta kun siirrytään minäkertojaan teksti alkaa kulkea ja lukija, siis minä lukijana, pääsee tekstiin sisälle, mutta herkimmät kohdat kuitenkin ohitetaan oudon viileästi.

Teksti hajoaa moneen suuntaan - rakenteellisesti, sisällöllisesti ja kielellisesti. Harmi, sisällöltään ja tavoitteiltaan hieno, paikoin sujuva. Kompleksisuutta ja ristiriitoja on kuitenkin liikkaa, intensiteetti kärsii. Yllämme kaartuva taivas on repaleinen, ei suojaava.

Tuesday, April 16, 2019

Lumous haihtuu

Wolfram Eilenbergerin Taikurien aika. Filosofian suuri vuosikymmen 1919-1929 on hyvin kirjoitettu kuvaus neljän filosofian sankarin kamppailusta kymmenen vuoden aikana viime vuosisadan alkupuolella. Alkukielinen nimi (Zeit der Zauberer) viittaa taikaan, tai pikemminkin lumoukseen, jonka lopusta myös Thomas Mannin Taikavuoressa  (Der Zauberberg, 1924) on kysymys. Siksi kirjan nimenä voisi olla myös lumouksen loppu. Sillä taika ja usko järjen voittoon irrationalismin levitessä tuli tuona aikana päätökseen. Lumous haipui, Entzauberung der Welt, ilmaus, jonka Max Weber oli esittänyt modernin maailman voittona esimodernista myyttien ja maagisen maailman lopullisesta häviöstä 1917, saa uuden merkityksen. Alkoi Lukácsin termein transsendentaalin kodittomuuden  aika (Georg Lukács 1916).

Neljä miestä uskoi ratsastavansa kohti länsimaiden synkkää iltaruskoa: Ernst Cassirer uskoen pelastavansa sen mitä pelastettavissa oli. Hän istui ratsun selässä selkä menosuuntaan ja kehitti systemaattisesti ja oppineisuuden ensyklopedisella varustuksella symbolisten muotojen filosofiaa.  Martin Heidegger  uppoutui täälläolemisen ontologiaan ja uskoi, että tulevaisesti on kohdattava kuolema ja ihmisenä olemisen ajallisuus. Walter Benjamin puolestaan vaelsi pasaaseissa ja asetti kriittisen katseen ja kielen todistamaan murhenäytelmää. Suurin kaikista ja merkittävin, surullisen ( muttei niinkään surkean)  hahmon ritari, jumalaksikin kutsuttu, traaginen antisankari Ludwig Wittgenstein,  onnistuu mielestään ratkaisemaan kaikki filosofian ongelmat lopullisesti viimeistään jo 1918, mutta huomaa ongelmien nousevan uudestaan vainoamaan ja piinaamaan mieltään. Se mikä näytti ratkaisulta osoittautuu umpikujaksi. Koditon kulkija etsii silti paluureittiä ja uusia alkuja - Sisyfos ei anna periksi.

Aluksi on kokemus filosofian kodittomuudesta ja monesti myös filosofien (akateemisesta) kodittomuudesta. Pian Eilenbergin kertoman vaiheen jälkeen nämä neljä olivat myös sananmukaisesti joko vailla kotia tai harhautuneet pitämään kotinaan tuhoon tuomittua rakennusta, kolmatta valtakuntaa. Cassirer pakenee perheineen Saksasta 2.5.1933 Sveitsiin, myöhemmin Englantiin ja  Ruotsiin  ja päätyy lopulta Yhdysvaltoihin, jossa kuolee sydänkohtaukseen 1945. Benjamin viettää 1930-luvulla kiertelevää elämää pääasiassa Pariisissa ja päätyy itsemurhaan syyskuussa 1940.  Itävaltalaissyntyinen Wittgenstein palaa Cambridgeen ja hänet kaataa syöpä vuonna 1951. Heidegger on ainoa joka jatkaa Saksassa ja pyrkii juurruttamaan ajattelunsa saksalaiseen todellisuuteen. Aluksi sen syvimpään pimeyteen johtaja Adolf Hitlerin johdolla. Sodan jälkeenkäänkään hän ei tee selkeää pesäeroa menneisyyteensä ja jatkaa työtään. Keskustelu hänen filosofiansa yhteydestä natsi-ideologiaan jatkuu yhä. Heidegger elää heistä pisimpään ja kuolee Freiburgissa 1976.

Eilenbergerin kirjan kuvaama ajanjakso on siis osa tragediaa, näytös, jolloin sankarit asettuvat urheina näyttämölle, haastavat itsensä ja toisensa sanan säilällä milloin kaksintaisteluun, milloin pohtimaan mistä oikeastaan on kysymys. Eilenberger onnistuu kertomaan tarinan ilman, että siitä tulisi makeaa melodraamaa, vaikka kertookin päähenkilöidemme yksityiselämän kiemuroista herkullisia ja toisaalta melko karuja yksityiskohtia ja anekdootteja. Hän onnistuu myös välttämään synkän tragedian. Tarina ei ole liian deeppia. Jos haluaa mennä syvälle tai syvempiin vesiin luettavaa riittää - Heideggerin, Wittgensteinin ja Benjamininkin tekstejä on saatavilla jopa suomeksi melko hyvin, ainakin alkuun. Cassirerin teoksista ei suomennoksia juuri ole, mutta pedantti oppinut Cassirer kirjoittaa selkeää saksaa ja hänen englanninkielisen teoksensa An Essay on Man ajatukset avautunevat suhteellisen helposti.

Kirjaa voi siis suositella niin johdannoksi, kertaukseksi ja täydennykseksi, tai vain mieltä virkistämään.

Thursday, April 04, 2019

Beckett, Molloy ja sanomisen rajat

Epämääräiset palat eivät sovi yhteen
Itse asiassa oli kolme, ei, vaan neljä Molloyta: minun sisäinen Molloyni, hänestä tekemäni karikatyyri, Gaberin Molloy sekä lihaa ja verta oleva Molloy, joka odotti minua jossakin. (s.142)

---

... toivo on helvetin hanke, ... (s.165)

---

Ihmismieli on käsittämätön: milloin meri, milloin majakka. (s.131)



Samuel Beckettin kirjatrilogian ensimmäinen osa,  Molloy vuodelta 1951, on sivumäärältään suppea (219 s.), mutta tiheää ja sakeaa tekstiä. Se on yhtä aikaa pehmeää ja kirkasta, pimeää ja selkeää. Sitä on viisainta lukea hitaasti ja varovaisesti, ettei törmää peräseinään tai eksy sanojen pimeydessä mielen labyrinttiin, jota Beckett kirjassa rakentaa ja purkaa. Beckett pyrkii kuvaamaan mieltä kaikessa ristiriitaisuudessaan. Hänen päähenkilönsä, Molloy, pyrkii sanomaan sen mitä ei voi sanoa. Pyrkimys totuuteen sanallisesti on mahdotonta. Totuus on kaikkeus, sanat voivat voivat vain silpoa tästä osan. Kaikkeus on myös muuttuva, joten se mikä olisi "totta" nyt, ei ole sitä enää.

Beckettin tavoiteena tuntuu olevan vuoropuhelun aikaansaaminen ajattelun kahden puolen välillä. Daniel Kahnemanin termein nopea ja hidas ajattelu vuorottelevat - välittömästi mieltä myllertävät nopeat ajatukset otetaan tarkasteluun, hidas ajattelu jauhaa lihamyllyn tavoin nopeista ajatuksista massaa, jonka muotoillaan uudestaan. Myllytyksen avulla uskotaan päästävän parempaan tulokseen, kuin nielemällä raa´at ajatuksemme sellaisenaan.

Ajatusta voi lähestyä myös Epiktetoksen filosofian näkökulmasta. Hän jakoi asiat niihin, joihin voimme vaikuttaa ja niihin, joihin emme voi vaikuttaa. Jälkimmäisiä ei kannata murehtia, ne eivät ole meidän vallassamme. Jos viiniruukkusi särkyy, älä murehdi, se ei ollut sinun vallassasi. Jos vaimosi kuolee, älä murehdi, se ei ollut sinun vallassasi. Mikä sitten on vallassani? Ajattelu, teot ja tunteet. Ehkä.

Brittivalokuvaaja ja ajattelija, papin koulutuksen saanut Sean Tucker, stoalaisuuteen ja Epiktetokseen viitaten, esittää muunnelman, jossa asiat jaetaan kolmeen: niihin, joita voin kontrolloida, niihin, joihin voin vaikuttaa ja niihin, joihin en voi vaikuttaa. Näin viimeinen 1/3 asioista häipyy murehtimisen horisontin taakse, koska en siihen voi vaikuttaa. Käytännöllistä ja näppärää aina niin kauan, kunnes pohdit tarkemmin, missä näiden kolmen asiaryhmän rajat kulkevat. Tuckerin (ja Epiktetoksen) mukaan voimme vaikuttaa tai tiukemmin kontrolloida ajatuksiamme, tunteitamme ja tekojamme. Ja jos, Kahnemanin ajatusta mukaillen, emme heti ja välittömästi, voimme asettaa ne hitaan ajattelun, arvioinnin kohteeksi. Itsekritiikkiä ja omantunnon jaakobinpainia, harjaantumista ja minän karaisemista. Vain freudilaiset epäilykset saattavat puhkaista tämän. Mitäpä jos kavala alitajuntamme, piilotajuntamme, id tai jokin alkuvoimainen liskomielemme puskee meissä ja meistä ajatuksia, tekoja ja tunteita, niin onko sittenkin niin, että me emme ajattele, meissä ajatellaan, me emme toimi, meissä toimitaan?

Ja minkälainen on se vaikuttamisen piiri, jossa elämme? Buddalaisen tai vaikkapa saamelaisen animismin mukaan se on kovin erilainen kuin vaikkapa teknokraattisen kasvuajettelun läpitunkeman kulutuskarusellin koneenkäyttäjän mukaan. Ja kuinka kaukana on horisontti, jonka takana asustavat ne asiat, joihin emme voi vaikuttaa? Kas tässä pulma.

Ja niinpä päähenkilömme, Molloy, on hukassa odottaessaan merkkejä itsestään, ehkä jo huomenna hän tulee, ehkä jo tuolla, meren rannassa tai vuoren jyrkänteellä kohtaan hänet, jota aina olet kaivannut, itseni. Walter Benjamin sanoi, meille on toivo annettu niiden vuoksi, joilla toivoa ei ole. Mutta onko niin, että tuo jäljelle jäävä toivo, on sittenkin helvetin hanke, virvatuli, epätoivon varjo, jota valoksi luulemme.

Monday, March 18, 2019

Rikinkatkuinen helvetti


Image for Rikinkeltainen taivas from Suomalainen.com Kjäll Weston Rikinkeltainen taivas oli pettymys. Aiemmat Westöt ovat olleet jollain tavoin raikkaita ja selkeitä kertomuksia, vaikka paikoitellen vähän pitkäveteisiä aineistopohjaisia kuviteltuja kaunokirjallisia historiikkeja. Nyt kirjan päähenkilön, nimeä vaille jääävän kirjailija-historianopettajan tarinointi on  sujuvaa, mutta  rikinkatkuista. Henkilöt palavat käryävällä liekillä loppuun ja vaikka päähenkilö kuinka kähjää ja yrittää puhaltaa kytevään hiillokseen, omat ja muiden asiat eivät siitä selkene, ne peittyttyvät katkuun ja tuhkaan.  Ikä ei  tuo kirjan henkilöille lisää viisautta, päin vastoin. Voimat niin eroottiseen vääntöön kuin kunnianhimoiseen kirjoittamiseenkin vain hiipuvat. Kirjan lopun lähestyessä huomaa istuvansa viilenevän tekstin ääressä ja kaipaavansa muualle.


Westö ja kirjan kirjailija eivät peittele esikuviaan. Etsimättä mieleen tulee pohjois-amerikkalainen kirjallisuus,  vaikkapa Scott Fitzgeraldin Gatsby, joka myös mainitaan. Päähenkilö, keskiluokkainen nuoruuden kynnyksellä oleva poika tutustuu suomenruotsalaiseen Alexiin, rakastuu tämän pikkusisko Stellaan, yrittää ymmärtää rikkasta ja historian omaavaa, mutta rappeutuvaa ruotsinsuomalaisen perheen yläluokkaista moraalia ja käytöstapoja sekä omaa asemaansa maailmassa ja miesten ja naisten sakeassa ja sisäänlämpeävässä verkossa. Tapakulttuuri, ruuat ja kartanoihin, kesä- ja muihin asuntoihin liittyvä nostalginen kiinnittyminen on jo moneen kertaan kerrottu. Tuntuu, kuin olisi jo aiemmin lukenut kirjan kertaalleen ja mielessään näkee kirjan pohjalta tehdyn tv-sarjan tai elokuvan, joka melkein, mutta vain melkein, onnistuu välittämään noita tunnelmia, joita kirjan kertoja ja Westö hänen kauttaan pyrkii välittämään ja toistoa käyttämällä ja jankkaamalla pyrkii luomaan. Päähenkilönä on kertoja, ja mielestäni vain kertoja,  joka yrittää selvittää totuuden omasta henkilöhistoriastaan. Kirjassa kuvatut muut henkilöt ovat vain kertojan projektioita, myös Alex ja Stella. Miksi Westö on tehnyt tämän valinnan, jää avautumatta. Huomaan, että ärsytykseni on samantapainen, kuin Ferranten Napoli-sarjaa lukiessa. Kykloopin puhe luo yksiulotteisen maailman, vaikka päätä käännellään moneen suuntaan ja ajallisesti pitkänä aikana.

Kunnioitettavaa on pyrkimys kirjoittaa aikalaiskirjallisuutta ja huolella Westö on pohjatyönsä tehnyt. Suurin osa historiallisista tapahtumista ja uutisista on tuttua ja monet suomalaiset oikeat ja keksityt henkilöt asettuvat luontevasti tarinaan. Nuorten ja heidän vanhempiensa poliittiset ja arvokysymyksiin kohdistuvat riitansa jäävät kuitenkin valjuiksi. Westö on ilmeisesti pyrkinyt välttämään löperön suvaitsevaisuuden tai tiukkapipojen suvaitsemattomuuden hetteikkön, mutta juuri siksi lähes kaikki henkilöt pelastuvat olemasta täysin pahoja tai hyviä, mutta samalla mahdollisuudet terävämpän dramaattisuuten ja viiltävyyteen menetetään. Päähenkilön ei toki tarvitse olla samaistettavuudessaan täydellinen, mutta ei tämän kirjan päähenkilöstä ole antisankariksikaan. Paikoitellen hänen kykenemättömyydestä nähdä itseään on melko lailla raivostuttavaa, jopa siinä määrin, että kirjan loppupuolella teksti mieli sanoa: lopeta jo tuo vatvominen, irrottaudu tahmeasta hämähäkinverkosta, jonka olet itsellesi kutonut. Tai ketä kiinnostaa keskiluokkaiset murheesi.

Kiinnosti kuitenkin sen verran, että jaksoin loppuun. Samalla huomasin, että alussa ollut dekkarimainen aloitus oli hukkunut niin hyvin, että minkäänlaista jännityksen kaarta ei olllut syntynyt ja juonen paljastuminen lopussa ei sen paremmin yllättänyt kuin hämmentänytkään.

Mikäli ja kun Westö varmaan kirjoittaa lisää, harkitsen kyllä pitkään ennen kuin tartun uutuuteen, sen verran kaukaa ja akvaarion sisältä maailmaa tässä kirjassa katsellaan.

Vaikka omassa lukijan katseessani on varmaan kylmää valoa ja kohtuutonta kritiikkiä, niin se suotakoon: Westö on joka tapauksessa erittäin taitatava kirjoittaja, jolta voi odottaa vielä riman asettamista korkeammalle.

Monday, February 25, 2019

Pohjoisen Hurmeinen Niemi

Selailin Juha Hurmeen  Niemi-kirjaa sen voitettua 2017 Finlandia palkinnon. Nyt tartuin siihen korvillani ja annoin tekstin iskeä tajuntaan Tomi Alatalon sujuvasti ja elävästi lukemana. Se oli myös tarpeen. Hurme on werraton sanan säilän ja sanomisen floretin käyttäjä. Hän tykittää historian ja vallihautojen hämäristä riemukkaasti nykyammuksilla sanoja ja sanontoja niin, että heikkopäistä pyörryttää.  Tehokeinot toistavat kuitenkin itseään ja paikoin wanhat tekstit ja historian käänteet saattaisivat luettuna jo puuduttaa. Revolverin sijaan paluu jousipyssyjen aikaan olisi ehkä ollut paikoitellen suotavaa. Mutta kaiken kaikkiaan: maukas, verenhurmeinen ja kitkerä keitos kieltä, maksaa ja sappea. Suurella sydämellä kerrottuna, omia kannanottoja kaihtamatta, herroja kumartamatta. Hurttia huumoria ja hienoja iskuja nykykielen kummallisia ilmaisuja käyttäen.

Hurme väittää, että Suomessa, joka on nykyisen Niemen tämänhetkinen nimi, ei ole mitään omaa. Kaikki on tuotu ja tuotettu alkuperäisiä raaka-aineita käyttäen muilta mailta mantereilta, meren takaa aiemmista sivistyksen kehdoista ja saostettu ainekset perinteen suuruksella. Mutta tässä ei ole mitään pahaa tai väheksyttävää, päinvastoin. Kaikki kulttuurit tai koko kulttuuri on sekametelisoppaa. Ihmiset sekoittuvat, sen osoittaa  nyt muodissa oleva genetiikan tutkimuskin. Tautien ja muodin lisäksi, ja vielä tarttuvammin leviää kieli, sen lainat, muunnokset ja väänteet. Kirjassa on paljon knoppitietoa ja aiemmin historiankirjoista tutut Hjortit ja Porthanit, Kaarlet ja Kristiinat saavat osaavan ja tarinallisesti nautittavan viitan hartioilleen. Puhumattakaan kansasta.  Se ei vaikene suomeksi, ruotsiksi, saameksi, venäjäksi tai saksaksi, vaan laulaa virsiä, rekilauluja, joiikaa - juo, elää, tanssii ja melskaa milloin minkäkin kruunun tai voudin alaisuudessa tai siitä piittaamatta.

Hurme on edustava renessanssi-ihminen, biologiaa opiskellut, kaikesta kiinnostunut, hyväntahtoinen kirjallisuus- ja teatterihumanisti, mutta sopivasti myös röyhkimys, joka ei kätke led-lamppuaan mikrokuvun alle.

Sunday, February 24, 2019

Hienosti sanomisen taito

Mal vu mal dit - Huonosti nähty huonosti sanottu - on irlantilaiskirjailija Samuel Beckettin (1906-1989) myöhäistuotannon viimeisiä tekstejä vuodelta 1981. Beckett tunnetaan parhaiten näytelmistään, absurdeistä teoksista Leikin loppu ja Godot (Huomenna hän tulee), mutta hänellä on myös merkittäviä romaaneja.

Huonosti nähty huonosti sanottu on hienovireisesti nähty, sanottu ja kirjoitettu pienoisromaani, vain 60-sivuinen, tiivis, paljon paradokseja sisältävä, mutta ei absurdi kuvaus liikkumattomattomasta tai vähän liikkuvasta tarkkailijasta. Varovasti. Rauhallisesti nyt. Sitten.

Valkoisuus. Joka vuosi laajempi. Toisin sanoen joka hetki. Kaikkialla joka hetki valkoisuus valtaa alaa. (s. 25) Beckett tuntuu etsivän samaa mitä Ludwig Wittgenstein - se mitä voidaan sanoa, voidaan sanoa selvästi, mitä ei voi sanoa, siitä on vaiettava. Mutta toisin kuin Wittgenstein, joka nuoruuden rigorismista päästyään hylkää ankaran minimalismin ja tutkii miten kielipelit ankkuroituvat elämänmuotoihin, Beckett päätyy lähemmäs ajatusta, jossa ainoat todet lauseet ovat tautologioita tai antinomioita. Ne eivät kerro todellisuudesta, koska ovat aina totta: nyt sataa tai ei sada. Ambivalenssi, tautologia, antinomia toimivat kuitenkin Beckettillä siten, että ne välittävät häivähdyksen siitä mitä tapahtuu todella, ei niinkään kirjassa vaan lukijalle itselleen joka hetki. Juuri, kun onnistuu saamaan kiinni merkityksestä, se pakenee, häivähtää, hukkuu varjoon, kääntyy nurkan tuolle puolen, putoaa kaivoon, jonka pohjalta ei kuulu edes tömähdystä. Huonosti nähty huonosti sanottu lähestyy runoutta, tiivistää aikaa, kokemusta ja kieltä lähelle sokeaa pistettä, jota kautta voimme nähdä valkeuden, kuvitella kielen tuolla puolen olevan todellisuuden jota ei ole.


Friday, February 22, 2019

Ihmisiä neuvostojen maasta

Metsässä kävelee lohikäärme. Karhu tulee vastaan: "Karhu", sanoo lohikäärme, "minä syön kahdeksalta illallista. Tule silloin, minä syön sinut." Kävelee eteenpäin. Paikalle juoksee kettu. "Kettu", sanoo lohikäärme, "minä syön aamiaista seitsemältä aamulla. Tule silloin, niin minä syön sinut." Kävelee eteenpäin. Siihen hyppii jänis. "Seis, jänis." sanoo lohikäärme, "minä syön kahdelta päivällistä. Tule silloin, minä syön sinut." "Minulla on kysymys", sanoo jänis käpälää nostaen." Anna tulla.""Voiko jättää tulematta?""Voi. Minä pyyhin sinut pois listasta." Mutta kukapa pystyy esittämään sellaisen kysymyksen ... Perhana! (Aleksijevitš, s. 551)


Svetlana Aleksijevitšin Neuvostoihmisen loppu. Kun nykyhetkestä tuli second handia ( Tammi 2018) on massiivinen kaunokirjallinen dokumenttipohjainen yhteisöromaani. Neuvostoaika onnistui muovaamaan ihmisten käsitystä siitä, mikä on oikein. Neuvostoliitto oli jättimäinen koelaboratorio, jossa aatteen palo, byrokratian puristus, muutos ja sen vastarinta hioivat ja myös rusensivat ihmisiä. Paineessa ei syntynyt kirkkaasti loistavaa punatähtitimanttia, sosialismin toista vaihetta, kommunismia, uljasta neuvostoihmistä. Syntyi tuhkaa, tuskaa, murenevat haaveet, hiipuva loistava menneisyys, historian syvä ja synkkä kaivo. 

Neuvostoliitto, kansojen yhteisyys ja valtioliittojen imperiumi  kaatui 1990-luvulla, tilalle syntyi, ei toivottu vapauden valtakunta, vaan julma, eriarvoistava, oligarkkien johtama kapitalismi. Pettyneitä ihmisiä riitti molemmin ja kaikin puolin. Syyllisyyttä, nostalgiaa, kitkerää puhetta, sitä riittää, ehkä revanssihenkeäkin. Neuvostajan ihmiset elävät vielä pitkään. Osa uskoi parempaan, osa ei. Osa käänsi takkinsa uuden ajan koittaessa, osa ei. Osa pettyi uuteen aikaan ja osa ulvoi ja metsästi sutena uuden ajan aalloilla. Ajatus venäläisistä suurmiehiä kaipaavina orjasieluina nousee esiin - orjuus jatkuu, vain isännät vaihtuvat (jos edes vaihtuvat).

Vaikka murros tapahtui aivan lähellä niin maantieteellisesti kuin ajallisestikin, 1990-luvulla, vasta kirjaa lukiessa aloin ymmärtää kuinka perusteellisen sekava ja vaikea tilanne 1990-luvulla Venäjällä oli. Pahempaan oli aineksia, vaikka syntynyt Venäjän nykyisyys onkin tuon syöksysynnytyksen rujo lapsi. Kirjan kertomukset kuvaavat tapahtumia pääasiassa sisältäpäin, vaikka ulkoisiin vaikuttimiin joissakin kohtaa viitataan.

Aleksijevitšin kirja on Nobelinsa ansainnut. Kaunokirjallisesti erikoinen, tarinoista koottu panoraama Stalinin ajan Neuvostoliitosta, Gorbatšovin Perestroikan ja Jeltsinin ajan Putinin Venäjälle - kaduille ja myös katujen alle. Yhteisöasuntojen keittiöiden keskusteluista katujen mielenosoituksiin, Moskovan terroritekoihin ja Tšetšenian sotaan, Valko-Venäjälle, Ukrainaan ja ennen kaikkea venäläisen ja neuvostoihmisen sieluun. Vaikka sielua ei ole olemassakaan, venäläisessä kirjallisuudessa siihen on lähes pakko uskoa.

Thursday, February 07, 2019

Omahyväinen ystävä - Kadonneen lapsen tarina : kypsyys - vanhuus


Onko sellaista sanaa kuin antipaattinen? Ei taida olla. Ferranten Napoli-sarjan päähenkilö, Elena Greco, ei ole sympaattinen, enkä tunne empatiaa häntä kohtaan, paremminkin antipatiaa. Päähenkilö on fiktiivinen, joten omapa on vikani, kun suostuin kuuntelemaan hänen omahyväistä, itsesääliä tihkuvaa tarinaansa. Vai olenko kykenemätön empatiaan kärsivää, ystävänsä, sukunsa ja miestensä kaltoin kohtelemaa naista kohtaan?

Ferranten neliosainen Napoli-sarja jää minulle arvoitukseksi. Kirjoja on ylistetty, mutta miksi, sitä en oikein hahmota. Kirjan kuvaus viime vuosisadan lopun Napolin köyhälistökorttelin ihmisistä, Italian poliittisesta todellisuudesta, korruptiosta, mafiasta, väkivallasta, terrorismista, erilaisista ajattelutavoista, sivistyksen, eliitin ja tavallisen kansan suhteista on rikas, monipuolinen, rosoinen ja vivahteikas. Kirjan kuvaus naisten asemasta ja ystävyydestä on raastava ja se yhdistyy feministiseen pohdiskeluun naiseudesta, lasten kasvatuksesta ja heidän suhteeseensa vanhempiinsa, isään ja äitiin. Kirja tuo myös hienosti esiin tapahtuman keskiössä olevan korttelin, Napolin, Italian ja maailman laajentumisen globaaliksi asuinpaikaksi sivistyksen, varallisuuden ja internetin mahdollistaman vuorovaikutuksen avulla, mutta silti se tapa jolla kirjailija Elena Ferrante (nimimerkki) sen tekee, ei avaudu. Maailmasta tulee kortteli.

En pidä itseäni erityisen eläytyvänä lukijana. Tämä kirja, erityisesti III ja IV osa, veivät kyllä mukanaan, mutta hyvin ristiriitaisesti. Tuntemukset olivat lähinnä myötähäpeä, kiukku ja ehkä säälikin kirjan päähenkilö Elena Grecoa kohtaan. Miten näin loistavasta ystävästä ei koko kirjan aikana kehity itsenäistä ihmistä, miten hän ei kykene irrottautumaan riippuvuussuhteista ensisijaisesti ystävästään Lilystä, mutta ei myös vanhemmistaan, suvustaan, miehistä. Miten hän ripustautuu lapsiinsa ja kiinnittyy vain ulkoa tulevaan arvonantoon, kirjailijana saamaansa maineeseen ja useissa tapauksissa ei kykene muodostamaan itsenäisesti omaa kantaansa, ei Italian politiikkaan, läheisiinsä tai itseensä. Kirja on, jos sitä tarkastelee kehitysromaanina, masentava, mutta myös poikkeuksellinen siinä, että päähenkilö onnistuu rimpuilemaan samassa epävarmuuden omahyväisessä hetteikössä koko elämänsä alusta loppuun, omista päinvastaisista vakuutteluistaan huolimatta. Loistava ystävä, onko se vain ironinen tapa kuvata omaa, siis Grecon, omahyväistä itsesäälistä suhdetta kanssaihmisiinsä? Elena Greco on hukannut itsensä jo lapsena, hän on itseltään kadonnut ja yrittää kirjoittaa itseään näkyväksi.

Elena Grecon on loistava ystävä Lilylle ainakin siinä, että hän pysyy tämän ystävänä läpi elämän, mitä ystävyys sitten tarkoittaakin tässä yhteydessä. Onko se vain epäitsenäisyyden ja riippuvuuden kieroutunut ilmaus? Voi myös ajatella, että Elena kokee heijastavansa valoa, joka Lilystä häneen loistaa. Ystävykset ovat toistensa peilikuvia, vastakuvia, jing ja jang, mutta myös päinvastoin. Mutta entäpä jos se valo, joka Lilystä loistaa, onkin pimeyttä, kuinka suuri onkaan pimeys.

Kirjan rakenne estää suorien päätelmien teon. Kirjan kirjoittaja on ottanut päähenkilönsä kertoja-äänen ainoaksi näkökulmaksi koko tarinaan. Kyseessä on fiktiivinen tarina, joten lukijana en voi vedota siihen, mitä oikeasti tapahtui, tai edes mitä kirjan todellisuudessa oikeasti tapahtuu. Minulla ei ole pääsyä kirjan muiden henkilöiden todistajalausuntoihin. En ymmärrä, miksi kirjan kirjoittaja tai kirjoittajat ( Elena Ferrante on nimimerkki) tekevät valintansa näin. Onko kyseessä inhorealistinen pyrkimys osoittaa, että ihmiset, miehet ja naiset, oikeasti toimivat kirjan esittämällä tavalla, poikkeuksetta? Kirjan nimidroppailussa esiintyy vaikkapa Foucault ja siksi voisi ajatella, että tarkoitus on esittää, miten ihmiset toimivat vallan rakenteissa marionetteina. Me emme puhu, meissä puhutaan, me emme toimi, me olemme toiminnan välineitä. Rakenteet, struktuurit, yliyksilöllinen ajan henki puhaltaa lävitsemme, olemme luonnenaamioita, joita ei niinkään Jumala, vaan jokin sisäinen tai sisäistetty demoni ohjaa. Toimimme, ystävyydestä tai rakkaudesta huolimatta niin, että tuloksena on jotan, jota kukaan ei halunnut tai halua.

Ferrante on haastatteluissan korostanut, että hän haluaa häivyttää tekijän kirjaa selittävänä osana. On vain kirja, joka itsessään puhuu puolestaan. Tällainen käsitys on kuitenkin fiktiota. Tämän kirjan kirjoittaja, kuka sitten oikeasti lieneekin, on osa samaa koneistoa, yhteiskuntaa ja kulttuuria, jota hän pyrkii kuvaamaan. Kirjan viestiä ei voi irrottaa keinotekoisesti kirjoittajasta. Tässä tapauksessa se tosin toimii kiinnostuksen herättäjänä ja luo kirjalle glooriaa.

Kirja on leimallisesti kertomus, tarina, romaani, fiktio. Se kuitenkin kiinnittyy aikaansa vahvasti, en tiedä kirjan taustoja riittävästi, jotta voisin arvioida miten tarkkaan se liittyy kirjan kirjoittajan tai kirjoittajien todellisuuteen. Karl Ove Knausgårdin Taisteluni sarjassa on siinäkin hyvin raadollinen tarina, mutta kirjoittaja on läsnä, tai ainakin onnistuu luomaan kuvan läsnäolostaan. Ferranten kirjassa taas kirjoittaja piiloutuu päähenkilönsä taakse. Tulee olo, että ei kukaan voi olla noin idiootti, arkikielisesti ilmaisuna, omahyväinen ja sokea oman toimintansa suhteen, ei ainakaan jos on niin oppinut ja monta pettymystä kokenut kuin päähenkilö itse itseriittoisuudessaan väittää. Kirjan lukijana tulee vahva tunne siitä, että kirjan muillekin henkilöille olisi pitänyt antaa oma äänensä, nyt kirjan kertoja, Elena Greco, ahtaa kaikkien muiden äänen oman päänsä sokkeloihin, selittää muiden ja omaa toimintaansa milloin yhteiskunnallisin milloin yksilöpsykologisin keksityin keinoin. Kertojan pää on ahtaampi ja sokkeloisempi  kuin hänen kuvaamansa kortteli konsanaan. Vaikka kirjan lopussa tämä ahtaus tuodaankin esiin, niin itse tarinan kerronnassa se ei näy. Kirjasarja alkaa, ensimmäisessä Loistava ystävä osassa,  kertojan nykyisyydestä, siis jo varttuneen yli 60-vuotiaan kirjailija Elena Grecon muistelmana, joten hän olisi voinut, siis jos kirjan kirjoittaja (tai kirjoittajat) Elena Ferrante, niin olisi päättänyt, kertoa tarinan kehityskertomuksena.

Kirjan mieskuva on yksioikoinen, mutta onneksi tai toivottavasti sen antama kuvan naisen tai naisten sielunmaisemasta on yhtä yksioikoinen, joskin paljon tarkemmin kuvattuna. Mieskuva on kapea eikä siitä ehkä kannata sen pahemmin pahastua tai ilahtua, mutta naiskuva on vähintäänkin epäuskottava. Ainakaan, näin uskon ja toivon, Elena Grecon kaltaisia henkilöitä en soisi kovin montaa elämässäni kohtaavan ja kirjallisena henkilöstäkin sain tarpeekseni. Ferrante taidossaan kirjoittaa, voisi käyttää taitoaan vielä paremmin.

Onko siis kyseessä pessimistinen kehitysromaani? Kirjan lopussa annetaan ymmärtää, että se maailma, josta kirjassa kerrotaan olisi mennyt maailma, jonka myötä myös päähenkilön kirjalliset ponnistelut vaipuvat unholaan. Jatkumo nykyiseen 2000-lukuun piirretään enemmänkin katkoksena kuin muuntumana tai jatkumona. Epäilemättä tärkeä kirja, ajatuksia ja ristiriitaisia tunteita synnyttävä, keskusteluun haastava.

Wednesday, January 23, 2019

Elena lähtee, muut jäävät ...

Oli lähellä, että lähdin. Oli vaikea jäädä kuuntelemaan Ferranten Napoli-sarjan kolmannen osan päähenkilön kertomusta elämästään. Ei siksi, etteikö se ole vaikuttava ja tunteita herättävä. Päähenkilö, Elena Greco, yksinkertaisesti alkaa vaikuttaa tarinan edetessä entistä epämiellyttävämmältä ja omaan napaansa tujottavalta nousukkaalta, joka jatkuvasti toistaa samaa: ei ymmärrä itseään, valintojaan ja sitä mitä hänen ympärillään tapahtuu, aivan kuten hänen ystävänsä Lila häntä kritisoi. Samalla hän asettaa itsensä ylivertaiseksi muihin nähden, ei ota aidosti huomioon mahdollisuutta siitä, että erehtyy, on väärässä ja vain projisoi omat pelkonsa ympäristöönsä. Tuntuu, että Elena Grecon  on mahdotonta kohdata muita ihmisiä tasavertaisesti, tulivat nämä sitten lapsuudenystäviä korttelista, uusia tuttavuuksia yliopisto-opiskelun ajalta vanhasta sivistyneestä Airotan perheestä tai mafiapiireistä, olivatpa he naisia, miehiä, lapsia tai sukulaisia.

Voi tietysti olla, että Ferrante taitavana kertojana on tällaisiin tuntemuksiin pyrkinytkin, mutta en ole tästä kovin varma. Kertomus vie mukanaan. Suhteellisen helposti tunnistan omasta elämäntarinastani vastaavuuksia. Elena, Lila, Pietro ja Nino sekä muutama muukin henkilöhahmo on joskus kävellyt kadulla vastaan ja lähemmäskin. On kuitenkin vaikea ajatella, että Ferranten henkilöhahmot edustaisivat naisia ja miehiä yleensä tai toisaalta, että heidän käyttäytymisensä selittyisi jotenkin erityisesti  vain  ajan hengestä 1950-1970 -lukujen Napolissa, Pisassa, Milanossa ja Firenzessä. Jäljelle jää vain yksittäinen ihminen, fiktiivinen hahmo Elena Greco ja hänen maailmansa. Lukijana olin usein kyseenalaistamassa: miksi joku kertoo moista ja miksi kuuntelen? Olenko itse aina tai useasti erehtynyt naisten suhteen (toki olen joskus tehnyt niin), mutta olenko myös erehtynyt miesten, myös itseni, suhteen, aina tähän asti ja näin perusteellisesti? Ovatko ihmisten väliset suhteet aina vain tarkoitusperäistä, kaunaista, alistavaa valtapeliä tai ranking-teorian mukaista kamppailua talouden, sivistyksen tai politiikan saralla? Eikö aitoa kohtaamista, vuorovaikutusta ja (pyyteetöntä) rakkautta siis ole olemassakaan, ei ainakaan tässä maailmassa?

Henkilökuvaus on siis mielestäni melko kapeaa ja rajoittunutta, paikoin kliseistä. Yhteiskunnallinen kuvaus tahtoo peittyä tämän vehtaamisen alle. Tehokkaasti, vaikka varmaan tarkoituksella, Ferranten Elena siis kirjailija ja hänen päähenkilönsä jättävät lukijan arvuutelemaan, mikä on kertojan kuvitelmaa, mikä pyrkii kuvaamaan teoksen maailman yhteiskunnan todellisuutta ja mikä on sen suhde Italian ja Euroopan reaalitodellisuuteen noina aikoina.

Miksi en siis jätä Elena Grecoa vatvomaan oman elämänsä solmuja, miksi en jätä häntä oman onnensa ja kirjailija Ferranten huomaan? Ehkä siksi, että olen kiinnostunut miten käy kirjan IV osassa, Kadonneen lapsen tarinassa. Kypsyykö kertoja vihdoin, löytääkö hän itsensä, elämän ja maailman. Koska tarina on ensimmäisestä osasta asti kerrottu kertojan nykyisyydestä (vanhuudesta) lähtien, epäilen. Mutta kuten usein sanotaan, toivottavasti erehdyn. Hyvä tarina palkitsee lukijansa, joten go Elena, go.

Vai onko niin, että torjun kirjan feministisen (?) otteen, koska koen sen epätodellisena ja rajoittuneena? Ainakin kirja onnistuu virittämään ajatuksia, siitä on syytä olla tyytyväinen. Vai onko niin, että Ferrante onnistuu siinä, missä Elena Greco ei tunnu onnistuvan. Sympatiani kallistuu Lilan hahmoon ja antipatia Elena Grecoa kohtaan kasvaa? Samaistumisen ja identiteetin leikki on joka tapauksessa vahva ja virkistävä. Kommenttien kuuleminen muilta Ferranten lukijoilta olisi kiinnostavaa, joten ...