Loiri, Tervo ja tuhannen tapahtuman tarinat

Jari Tervo päättää laajan kertomuksensa ja tarinatuokionsa Vesa-Matti Loirista kiitoksiin. Luettelo on pitkä haastatelluista ja muista kirjan tekoa edistäneistä henkilöistä ja instituutioista. Viimeisenä listassa on "kaikista tärkein" Vesa-Matti Loiri ... ja sen alla tietysti allekirjoitus (viimeiseksi) Jari Tervo.

Tärkeintä kirjassa onkin Jari Tervon armottoman viihdyttävä taito kertoa. Hän jaksaa nähdä vaivaa elävöittääkseen tarinat, jutut ja muistelukset niiden kontekstissa. Hallitseva konteksti on ymmärrettävästi Loiri itse ja hänen tulkintansa siitä, mitä vuosien mittaan on tapahtunut, mutta myös maailman- ja Suomen historian jotkut keskeiset tapahtumat.  Tervon kertomukseen leipomat pienoiselämäkerrat Loiriin tavalla tai toisella liittyneistä ihmisistä ja heidän merkityksestään suomalaisessa kulttuurielämässä ovat kiinnostavaa antia ja siksikin on hyvä, että Tervo on ollut asialla.

Mutta suhteessa kohteeseensa, Loiriin, Tervo ei ole armoton tai viiltävä. Näiden viillosten tekeminen jää kokonaan lukijan vastuulle. Lähes naurettavuuteen saakka Tervo kääntää kuvattavansa toiminnan aina parhain päin. Loppujaksossa Loirin äänellä kuvataan, miten hän katsoo tallennetta nyrkkeilyottelusta. Hän kertoo miten niska kipeytyy, kun hän eläytyy otteluun. Nuorempana hän eläytyi antamaan iskuja, nyt vanhana miehenä hän pyrkii väistämään niitä. Ja näin hän toimii koko elämäsä ajan - jakaa iskuja muille ja pyrkii väistämään itseensä kohdistuneet iskut. Taiteilijana Loiri on kiitokset monilta osilta ansainnut ja samoin pääosin myös negatiivisen kritiikin. Ihmisenä kirjan luoma kuva ei kohdettaan imartele. Oman egon ja persoonallisuuden narsististen piirteet vahvistavat epämiellyttävää kuvaa henkilöstä nimeltä Vesa-Matti Loiri, jopa siinä määrin, että tekstin lukeminen oli myötähäpeän vuoksi joskus melko kiusallista. Lukijalla ei ole mitään mahdollisuutta tarkastaa asioiden eri osapuolten näkemyksiä asiasta, siitä mitä on jäänyt kertomatta tai mitä on unohtunut.

En ole kuulunut koskaan Loirin ihailijoihin, enkä olisi häntä halunnut nähdä, en aiemmin enkä varsinkaan nyt, kun olen tavannut hänet Tervon tekstin välityksellä. Voi vain toivoa, että kun Loirista aika jättää, hän uudelleensyntyy toiveidensa ja uskonsa mukaisesti oravana. Liian lähelle tuota oravaa ei ole syytä mennä - se joko väistää tai iskee hampaansa kiinni. Kontaktia siihen tuskin on mahdollista saada. Se elää omassa maailmassaan, itselleni kuta kuinkin käsitttämättömässä universumissa. Hyvä niin. Ilomielin olisin suonut Loirille paremman elämän, jos se olisi vallassani. Myös sen kustannuksella, että olisin jäänyt vaille hänen taiteellisesti ja viihteellisesti merkittävää tuotantoaan.