Sunday, December 28, 2014

Valtonen tietää mitä tekee?


Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät  on hieno, todella hyvä, ei kuitenkaan "täydellinen" tai "virheetön", mutta lajissaan ainoalaatuinen. He eivät tiedä mitä tekevät on romaani, ei pelkästään suomalaista kirjallisuutta, vaan osa romaanin taidetta.

Mikä kirjasta tekee hyvän? Ensinnäkin se on aikalaisromaani. Tapahtumat, maailman ilmiöt, Suomi ja Yhdysvallat ovat lukijalle, ainakin ikäiselleni ja monelle nuoremmallekin, tuttuja lähimenneisyydestä ja jopa, jos näin voi sanoa, lähitulevaisuudesta.

Kirjassa esiintyy paljon herkullisia kuvauksia itse koetuista asioista mediayhteiskunnan mainonnasta, sosiaalisen median läpimurrosta, ruuasta, eläin- ja ympäristöaktivismista ja titeen etiikasta. Suomalaisen ja amerikkalaisen tapa-, arki- ja tiedekultuurin eroja on kuvattu kriittisesti molempiin suuntiin. Toiseksi  Valtosen kerronta on sujuvaa ja kielellisesti rikasta. Kerronta etenee lähes dekkarimaisesti luoden jännitteitä. Lukija aavistaa toki monet käänteet hyvissä ajoin, mutta samalla jää pohdittavaksi, miten kertoja aikoo ratkaista synnyttämänsä jännitteen. Valtonen malttaa myös pitkittää jännitettä siirtämällä tarinan painopisteitä paikan, ajan ja päähenkilöiden näkökulmien välillä. Kolmanneksi kirja on kriittisen ajattelun ja toiminnan oppikirja. Asioita katsotaan monesta näkökulmasta, päähenkilöt ovat ajattelvia henkilöitä ja vaikka hei eivät tiedä mitä tekevät, he pyrkivät analysoimaan tekojaan, arvojaan, sanomisiaan. He pyrkivät suhteuttamaan oman toimintansa omaan historiaansa, oman elämänympäristönsä yhteiskuntaan, maailman muutokseen ja erilaisten intressiryhmien pyrkimyksiin. Ja he myös pyrkivät muuttamaan maailmaa eri tavoin: Joe tieteellisen tutkimuksen, Alina mediavaikuttamisen ja Samuel kansalaisaktivismin keinoin. Kukaan heistä ei siinä kovin hyvin onnistu tai ainakin seuraukset ovat arvaamattomia heidän oman elämänsä kannalta, mutta joka tapauksessa he yrittävät.

Neljänneksi ja ehkä täm on tärkeintä, Valtosen henkilöt ovat melko sävykkäitä, vaikka samalla kovin tyypiteltyjä. Omalla tavallaan he ovat sympaattisia ja vilpittömiä pyrkimyksissään, vaikka lukija saa heistä eri kertomuksen käänteissä välillä hyvinkin vastenmielisen kuvan. Erityisesti Valtosen kerronnassa miellyttääkin juuri se taitavuus, jolla hän muuntaa kuvaa tapahtumista liukuvasti kesken kerronnan eri toimijoiden näkökulmiin. Kyse ei ole mosaiikkimaisesta moniperspektiivisestä kerronnasta tai kertojaäänien polyfoniasta - henkilöt ovat keskenään vuorovaikutuksessa, vaikkakaan eivät ymmärrä toistensa tekoja, puhetta ja tavoitteita.

Kirja ei ole kuitenkaan täydellinen.  Alun muutaman sivun jättäisin surutta pois, jotakin toisteisia kohteita voisi poistaa ja jotkut iAM-laitteen markkinoinnin manipuloivan toisteisuuden kuvaukset olisivat vakuuttaneet pienemmälläkin merkkimääräällä. Loppukohtauksen vastavuoroisen sovituksen teemat ja lähes välttämättömän epäoikeudenmukaisen kuoleman kuvaus oli ehkä liian symmetrinen ja täydelliseen tarinan päättämiseen pyrkivä. Tarinan olisi voinut hyvin jättää myös auki lopustaan. Varsinkin kun loppua kohti tarina fokusoitui vahvasti isä-poika -kertomukseksi. Äiti Alinan tarina alkoi hyvin vahvasti, mutta oheni loppua kohden. Näin poika Samuel tosin kulki äidin turvallisesta sylistä kohti oidipaalista isänmurhaa, vaikka ei siinä aivan onnistunut.

Valtonen saa teoksellaa lukijan, ainakin minut, ajattelemaan vakavasti erityisesti mediayhteiskunnan nykyisiä ilmiöitä entistä kriittisemmin. Miten olla mukana yhteiskunnassa, jossa vaikuttaminen kietoutuu entistä suoremmin sosiaalisen median mainonnan manipuloivaan järjestykseen? Emme ole enää mainonnan kohteita vaan myös mainonnan välineitä, jopa aktiivisia vertaismainostaja-kuluttajia.

Kirjoitammme tekstejä, joissa suositelemme tuotteita toisillemme - kuten tässäkin tekstissä. Miten se eroaa, tai voi erota, taiteen ja mieltäylentävän sivistystyön ihanteista?

Olemme, me länsimaiset kulutuskeskeiset ihmiset, laskeutuneet Taikavuorelta ajat sitten laaksoihin ja pudonneet rotkoihin ja kanjoneihin, joista nouseminen vaatii ponnisteluja.  Tavarantuotantoyhteiskunta viihdyttää meidät hengiltä, jotkut sananmukaisesti yksilöinä, toiset tulevaisuudessa maksettavana ymäristö- ja sosiaalisina katastrofeina, sotina, terrorismina.

Valtosen kirja ei jää vain yhdeksi joulunajan kausituotteeksi, vaikka se olisi alennusmyynnissä jo hetken kulttua. Merkittävä teos. Siitä jää hieno, vaikkakin kammottava, aikalaisdokumentti luettavaksi. Me tiesimme sen mitä teimme, me jopa luimme siitä ja siitä huolimatta ...

Wednesday, December 03, 2014

Viimeinen yö Twisted Riverillä

John Irvingin Viimeinen yö Twisted Riverillä on lähes snobbailevan taitava osaamisen osoitus. Irving tuntuu sanovan lukijalle: katsos näin Romaani isolla R:llä kirjoitetaan.

Kirja on uudenlaista Irvingia, ainakin siltä osin, kun hänen tuotantoaan tunnen. Aikaisemmissakin lukemissani teoksissa on ollut paljon piirteitä, jossa kirjailijan oma elämänhistoria ja kirjassa olevan kirjailijan elämänhistoria kohtaavat. Paljon on myös intertekstuaalisia viitteitä Irvingin omiin teoksiin. Irving myös jaksaa toistaa eri kohdissa miten pitkästyttävää kirjailijalle on kuulla tai lukea jatkuvasti kysymyksiä siitä, miten omaelämänkerrallisia hänen tarinansa ovat. Jätetään siis tämä teema tästä pois.

Irving aloittaa kirjansa useimmiten menemällä suoraan asiaan (in medias res)  tai tarkemmin keskelle tapahtumia. Mieleen tulee Carvaggion taulu (kuva), jossa kuvan tekijä on paikalla juuri kuoleman hetkellä. Tarinan käänne on alussa, vaikka hienolla tavalla se ei ole ratkaisevin kuolema itse tarinan kannalta. Irving kuljettaa lukijaa ensin perinteisemmän tarinankerronnan keinoin turvallisen pitkälle, jotta tarinan uskomattomat ja vulgaarit piirteet jaksaa ottaa vastaan, hyvin samaan tapaan kuin Minä olen monta -teoksessa.

Irving hallitsee kerroksellisen kerronnan. Viimeinen yö Twisted Riverillä rakentuu alun noin sadalla ensisivulla eheäksi tarinaksi, sitten tarina tulkitaa yhden kirjan sisään rakentuvan lukijan toimesta uudelleen ja edelleen osoitetaan kirjan sisäisen todellisuuden kannalta illuusioksi ja fiktioksi. Sen jälkeen tarinaa rakennetaan lisää ajallisesti etenevästi alun vuodesta 1954 aina vuoteen 2005. Samalla rikastetaan aikaisempaa tarinaa yksityiskohdilla ja paljastetaan vaihe vaiheelta alun alkuperäisen tarinan psykologista uskottavuutta. Lopulta tarinoita sidotaan yhteen ja osoitetaan miten tarina on kirjoitettu ja solmitaan tarina lopussa kiinni tarinan alkuun ja saadaan päähenkilön elämänkaarelle eräällä tavalla "onnellinen loppu".

Tarinan sisältö kaikkine käänteineen sisältää kuolemaa, rakkautta, perheen sisäisiä jännitteitä, vähemmistökansojen asemaa (intiaanit, kiinalaiset, vietnamilaiset, italialaiset), Vietnamin sotaa ja USA:n poliittista (sota)historiaa, USA:n ja Kanadan suhteita, sitä, miten kirjoja kirjoitetaan ja kustannetaan, miten karhuja ja hirviä metsästetään, miten varmistat itsemurhan onnistumisen erityisellä tavalla, mitä tapahtuu kun alaston nainen hyppää laskuvarjolla sikolättiin, kuinka erilaisia ruokia valmistetaan, miten hintelät miehet rakastavat ja himoavat isoja naisia ja lukuisia muita teemoja, aiheita, yksityiskohtia. Kummallisella tavalla Irving onnistuu kehimään moninaiset ainekset yhteen siten, että lukija aivan näkee miten asiat tapahtuvat - paikoin kuvaus on tarkkaa kuin elokuvaa katsoisi. Aineksista tulisi melkoista mättöruokaa - pyttipannua - tavallisen kokin käsissä, mutta mestari- ja pääkokki Irving auttaa päähenkilönsä apukokki Daniel Baciagalupon onnistua tarinassaan.

Vaikka Irvingin tarinassa ja henkilöissä on paljon hellyyttä ja särmää, kuvauksessa on vain vähän hunajaa. Juuri sen verran, että henkilöiden karkeus ja karheus ei käy ylivoimaiseksi. Väkivallan, aseiden ja voimankäytön jatkuva läsnäolo on painostavaa, mutta samalla henkilöt elävät, toimivat ja pyrkivät ratkaisemaan mahdollisuuksiaan elää muuttuvassa maailmassa. Usein pakenemalla, usein peittämällä asioiden tosiallisen laidan ja kantamalla tämän pakenemisen ja peittämisen tuoman taakan kohtalokkaalla tavalla.

Lukija kiittää ja harmittelee, ettei oma kirjallinen kyky yllä kyllin kuvaamaan, arvioimaan tai välittämään lukukokemuksen nautintoa.