Elämää koronan katveessa

Elizabeth Stroutin romaanihenkilö Lucy Barton siirtyy ex-miehensä kanssa koronaa pakoon New Yorkista Mainen maaseudulle. Paikalliset karsastavat newyorkilaisia tulokkaita, korona uhkaa ja tappaa ihmisiä, Lucyn tyttärillä on vaikeuksia avioliitoissaan ja Lucyn siskokin tulee uskoon kun sekä korona että trumpilaisuus ovat upottamassa liberaalin amerikkalaisen elämänideaalin menneen maailman maankamaraan.

On onni, ettei tiedä mikä meitä elämässä odottaa. Tuohon tiivistyy kirjan melankolisen positiivinen henki. Lucy päätyy myös ajattelemaan, että se minkä hän, he ja me koimme korona- karanteenin aikoina, toi esiin aiemman: Me elämme kaikki karanteenissa, kaiken aikaa. Emme vain tiedä sitä.

Stroutilla on erinomainen taito kirjoittaa yksinkertaisesti ja selkeästi. Hän punoo hienolla tavalla henkilöidensä elämän solmukohtia aikamme tapahtumiin, pistää arkisen elämänkeitoksen joukkoon hienoja mausteita ympärillä tapahtuvista muutoksista. Lucy huomaa omassa alemmuudentunteessaan ja epävarmuudessaan samoja piirteitä kuin Trumpin kannattajien pettymyksessä ja katkeruudessa. Hän ymmärtää niitä ihmisiä, jotka menivät Capitolin kukkalalle ja rikkoivat ikkunoita. Mutta pian hän huomaa oman ymmärryksensä loppuvan. Capitolin vallanneet olivat natseja ja rasisteja.

Lucyn pohdinnat ovat hämmentävän helppoja siirtää muutettavat muuttaen Suomeen. Lucy ei käytä sanoja natsi ja rasisti varmaan klasissella tavalla, mutta merkitys on helppo ymmärtää. Monia asioita voi yrittää ymmärtää ja ehkä ymmärtääkin, vaikka ei niitä hyväksyisikään. On ymmärrettävää, että koraanin tai raamatun polttaminen loukkaa monia tai on helppoa kohdistaa vihaa erilaisiin ihmisiin ja muihin elänlajeihin (kissoihin, koiriin, susiin tms.). On ymmärrettävää, että on vaikeaa nähdä, missä rasismin rajat kulkevat ja milloin ns. terve ennakkoluulo on paikallaan. Tapahtumat omassa lähipiirissä kytkeytyvät maailman menoon, mutta mihin raja on vedettävä. Oman kuplan laajuuteen tai karanteenin piiriin voi vaikuttaa. Älä mene hukkaan - näin minuakin on viisaasti neuvottu. Ja hukkaa paetessa, voi karhu tulla vastaan.

Stroutia on joissain yhteyksissä verrattu Hemingwayhin. Se ei kuitenkaan ole mielestäni kovin osuvaa. Molemmat ovat toki kertojina mestareita. Vaikka Hemingwayn kirjat ovat tasoltaan epätasaisia, niin parhaimmillaan hän on kyllä ylivertainen. Strout on tasaisen varma (ainakin näissä suomennoksissa joita olen lukenut). Hemingway on viiltävän viileä ja traaginen melankolia huokuu ja tihkuu lauseista ja sanoista ja uuttuu lukijan mieleen. Stroutin teksti puolestaan hehkuu lämpöä. Tarkkanäköisyydestään huolimatta Strout myötäelää henkilöidensä kanssa. Teksti ei silti muutu nyyhkytykseksi tai siirapiksi kuten helposti käy. 

Korona-epidemia puhdisti ilmaa ja sen jälkeen taivas on jälleen sinisempi ja kirkkaampi. Emme tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta uutta ja tuntematonta kohti, rohkeasti, on ilo kulkea.

Hämmentävä keitos

Natasha Lesterin Ranskalainen valokuvaaja on hämmentävä kirja. Luklistalle se valikoitui aiheensa mukaan ja aiheen mukaan kaunokirjallisuuden valinta on aina riski.

Mitä kirja siis käsittelee? Tarina pohjautuu väljästi amerikkalaisen valokuvaaja Lee Millerin elämään. Juuri tämä sai tarttumaan kirjaan. Olen nähnyt Millerin valokuvia Dublinissa James Joyce Centerissä 2014 ja hänestä on kiinnostavia dokumentteja myös Yle Areenan tarjonnassa. Kirjoittaja Natasha Lester on nettitietojen mukaan New York Timesin yksi myydyimmistä kirjoittajista. Lee Miller oli aluksi malli, mutta II maailmansodan kuluessa hänestä tuli yksi keskeisisti sotakuvaajista. Naispuolisten kuvaajien asema sodan pyörteissä ei ollut helppo. On siis tärkeää ja kiinnostavaa nostaa heidän työnsä esiin ja kirjoittaa sitä auki niin dokumentaarisessa kuin fiktiivisissäkin tarinoissa.

Lee Millerin valokuvanäyttely, Dublin 2014

Natasha Lesterin feministinen tavoite on sinällään kunnioitettava. Hän on nähnyt paljon vaivaa ja kaivanut monista lähteistä tietoa sodan kulusta ja valokuvaajien asemasta eri vaiheissa. Mukaan on punottu silloin toimineiden oikeiden ihmisten lausuntoja ja kuvailtu todellisia tapahtumia. Itse juoni on kuitenkin fiktiivinen ja kirjan päähenkilökin on nimeltään Jessica May.  Lester kuvaa sodan karuutta paikoin varsin onnistuneesti. Yhdysvaltojen toimet Euroopassa Saksan kukistamisessa ovat paljon kuvattuja. Hyvät ja pahat ovat vastakkain ja Lesterin ansioihin kuuluu, että hän ei asettele henkilöitään yksioikoisesti akselille amerikkalaiset hyviä,  saksalaiset (natsit) pahoja. Lester tuo esiin sen, miten sekä saksalaiset että amerikkalaiset sotilaat tekivät raskaita sotarikoksia - tappoivat siviilejä sekä käyttivät hyväksi ja raiskasivat naisia. Samalla Lester sortuu toiseen mustavalkoisuuteen: miehet ovat joko raakalaisia (enemmistö) tai yksittäisiä hyvännäköisiä sankareita, naiset puolestaan ovat pääasiassa juonittelevia syöjättäriä lukuunottamatta muutamia reiluja, jotka pärjäävät miesten maailmassa, joko käyttämällä reipasta miesmäistä kieltä ja oikeuksistaan kiinni pitäen tai tarpeen tullen ja silloin tällöin käyttäen "naisellisia avujaan".

Ranskalaisen valokuvaan keskeinen heikkous on ihmiskuvassa ja kielellisessä kömpelyydessä. Stereotypiat jylläävät. Miehet ovat joko raiskaajia tai ylivertaisen taitavia, helliä ja komeita rakastajia. Naiset ovat kauniita, mutta petollisia. Juonen käänteet ovat melodraamaattisia ja saippuasarjoista tuttuja. Kuka saa kenetkin ja missä vaiheessa. On tietysti virkistävää, että naiset haluavat tässä kirjassa komeat ja urheat miehen sänkyyn äkkiä ja nopeasti, kun taas miehet jarruttelevat ja viipyilevät ennen kuin vievät daaminsa uskomattomaan hurmokseen. Rakkaus ja seksi on ylivertaista, juuri sen ja vain sen oikean kanssa.  Avioliitto vain taloudellinen liittymä. Eli lyhyesti ilman keskeistä aihettaan -sotaa ja miesten ja naisten asemaa erityisoloissa - kirja on ällöttävää soopaa.

Monesti aioin jo jättää kirjan kesken, mutta aiheen tärkeys piti mukanaan. Harmi, että hyvä teema ei saanut ansaitsemaansa taitavaa kirjoittajaa tekijäkseen.  Lee Millerin tuotantoon ja elämään perustuvaa aineistoa on onneksi tulossa, muun muassa Ellen Kurasin Lee niminen elokuvat on tulossa ensi-iltaan 6.12.2023.

 

Makeannälkä

Ei ehkä paras Ian McEwan, mutta erinomainen, tämäkin.

 Kirjan päähenkilö nuori kaunis nainen, Serena Frome, palkkautuu Iso-Britannian tiedustelupalveluun, värvää petoksella kirjailija Tom Haleyn mukaan peitenimellä Makeannälkä organisoituun projektiin, rakastuu kohdehenkilöönsä, eikä siitä hyvää seuraa.

Eletään 1970-luvun alkua saarivaltiossa, joka kipuilee tuolloinkin suhteestaan Manner-Eurooppaan. Kulttuuriväkeäkin haalitaan mukaan kylmän sodan hankkeisiin monin eri tavoin, virallisilla apurahoilla ja myös ohjaamalla rahaa sopiviksi katsotuille antikommunistisille kirjailijoille. McEwan onnistuu kirjassaan luomaan elävän kuvan ajasta, jossa hänen fiktiivinen tarinansa lomittuu todellisiin historian käänteisiin. Viittauksia historian käänteisiin, oikeisiin kirjailijoihin ja poliitikkoihin on runsaasti. Tuloksena on kirjoittamisen, elämän ja historian yhteenpunoutumisen kirjava ja värikäs kudelma.

Lukijaa viedään päähenkilöiden myötä, eikä yllättävältä loppukäänteeltä vältytä nytkään.

Ian McEwanin Makeannälkä (ap. 2012) tuo juoneltaan mieleen Olli Jalosen Stalker-kirjan (2022). Molemmissa on samankaltainen perusidea. Siinä missä Jalonen on melko tosikkomainen kertoja, McEwan onnistuu viihdyttämään lukijaa joustavilla juonenkäänteillä. Ajankuvina mokolemmat ovat kyllä taitavia. Sateinen Lontoo ja 1970-luvun Britannia on harmaa, mutta McEwan kertoo siitä värikkäästi.

Halun filosofiaa

 

Timo Airaksisen kirjoittama Halun vallassa. Onnellisuutta etsimässä on suhteellisen helppoa ja viihdyttävää luettavaa. Se ei tee lukijaansa onnellisemmaksi, mutta toimii virikkeenä pohtiessamme nykyisten, etenkin varakkaiden länsimaiden, halutalouden toimintaa ja omia valintojamme sen puitteissa.

Airaksisen käsitteistöstä mieleen jäi erityisesti halukertomus. Halukertomuksen avulla oikeutamme omat halumme. Tarvitsen uuden auton, koska vanha on niin saastuttava. En kuitenkaan ole perusteellisesti tutkinut, onko todella näin esimerkiksi sen suhteen, millainen elinkaari tuotteella on. En siis oikeasti tarvitse uutta autoa vaan perustelen  haluni sen avulla. Airaksinen eritteleekin kiinnostavasti halun ja tarpeen eroja sekä tekee kiinnostavia vertailuja halun ja tarpeen käsitteen erilaisille käyttötavoille yksilöllisen valinnan retoriikassa ja  poliittisessa päätöksenteossa eri yhteiskunnissa, pääasiassa vertailemalla Yhdysvaltojen ja pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan tapaa hahmottaa tarpeita ja haluja. Usein haluja perustellaan tarpeilla, vaikka varmaan useimmat meistä kuluttajina ovat huomanneet halujen tulevan ja menevän, vaikka tarpeet säilyvät ennallaan.

Filosofisesti Airaksinen ei tässä teoksessa kaiva kovin syvälle omaa metafysiikkaansa, jossa maailmat vaihtuvat kuin takki käyttäjänsä päällä. On toki helppo ymmärtää, miten maailma on toinen, kun vaihdan takin toiseen. On myös kiinnostava ajatella, että ihminen ei etsi niinkään itseään, vaan haluaa päästä eroon (vanhasta) itsestään muuttammalla itseään niin ulkoisesti (esimerkiksi ottamalla tatuointeja tai turvautumalla plastiikkakirurgiaan) tai lukemalla sivistävää kirjallisuutta.  Kyse on kuitenki enemmän retoriikasta kuin maailman muuttumisesta tai muuttamisesta. Maailman ja maailmojen fundamenttalisuudesta kaipaisi tukevampaa otetta, jotta tarpeet ja halut (sittenkin) kiinnittyisivät muullakin tavoilla halutalouteen kuin vain rajautumalla filosofian piiristä psykologiaan tai yhteiskuntatieteeseen. Mutta tämä ei selvästikkään ole ollut tämän kirjan fokuksessa, ei vaikka haluaisinkin niin olevan.

Kyse on siis halun vallasta, ei halusta valtaan. Halujen tuolla puolen on kuitenkin niin ylevä kuin ihmisen raadollinen puolikin. Airaksinen siteeraa Nitzscheä jotenkin siihen tapaan, että kupolisissa enkelikuoro laulaa ja kryptassa ulvovat sudet. Myös Timo Airaksinen seikkailee oivasti leppoisan ymmärtäväisenä ihmisten halujen (myös omiensa) rajattomuudessa, mutta pistelee paikoin myös piikikkäästi halujen hulluuksista.

Virkistävää luettavaa.