Kyse on Sinusta, Esa Saarinen

 

Esa Saarisen omaelämänkerrallisen kirjasasarjan toisen osan  (KYSE ON SINUSTA.  E. Saarisen ajatuksia elämästä, rakkaudesta&ajattelun ajattelusta) alkusivuilla on hätkähdyttävä ja lupaava sitaatti Hannah Arendtilta: Toisaalta ihmisen olemassaolon ehdot - elämä itse, syntyväisyys ja kuolevaisuus, maailmallisuus, moninaisuus ja maa - eivät voi koskaan ´selittää´ sitä, mitä me olemme, tai vastata kysymykseen, keitä me olemme, yksinkertaisesti siitä syystä, että ne eivät koskaan ehdollista meitä täysin.

Hätkähdyin siitä, koska kirjasarjan 1. osan luettuani, hämmästelin sitä, miten E. Saarinen on voinut sivuuttaa  yhteiskunnallisen kontekstin oman ajattelunsa ehtona ( ks. Kirje Esa Saariselle ). Nytkö hän avaisi tätä puolta ajattelustaan? Pettymys ja puistatus kävi kuitenkin ilmeiseksi tekstiä lukiessani. Jo heti tuon lainauksen jälkeen "Saarisen poika" kyllä varoittaa, että Arendt sitaatissa särähtää joku Marx-aspekti ja valtsikkameiniki. En valtsikkameiningistä tiedä, mutta aika totaalisesti kirjan otteesta puuttuu yhteiskunnallinen näkökulma tai sen yhteiskunnallinen näkökulma välkehtii vain teollisuuden, musiikin, kulttuurin, taiteen, luovuustutkimuksen henkilöiden sekä Saarisen omien luentojen (ja ihailijoiden) kommenttien kautta - Nokia. Genelec, Marimekko sekä liuta sinänsä merkittävien henkilöiden näkemysten kautta. Eli ainakin omasta mielestäni hyvin kapeasta vinkkelistä maailmaa valotetaan. Yhteiskunnallista tapahtumista vain sotiemme sankarit ja veteraanit saavat kiitosta, muutoin tuntuu kuin ajattelun ajattelu olisi puhdasta yksilöllistä puuhastelua musiikin, designin ja läheisten ihmisten kiitoksen ja halveksunnan ristitulessa. Tulenko hyväksytyksi, kuulunko joukkoon ja haluanko kuulua siihen joukkoon, joka minut jäsenekseen hyväksyy,  on tärkeä kysymys. Mutta olisi hyvä kysyä kenen joukoissa seisoo, miksi juuri siellä ja miten rajaa ja rajoittaa sen kautta omaa näkökulmaansa. Saarinen kyllä kartoittaa "omaa joukkoaan" tiputtelemalla nimiä reippaasti. Yhteiskuntafilosofiaa ei kuitenkaan kannattaisi jättää Marxin varaan, vaikka hänet omista suosikeistaan pois sulkisikin. Monet - kuten vaikkapa Foucault tai Bourdieau - saattaisivat antaa hienon näkökulman pohdiskeluun niistä vallan ja maun kentistä, joilla Saarinen on saanut kunnian kujissa kulkea. Ja myös niistä kentistä, joiden ulkopuolelle hänet on suljettu ja suljetaan.

Olemassaolon ehdot näkyvät ajattelussa ja ajattelun ajattelussa. On tärkeää kysyä myös filosofiassa mitä ajatellaan, ei vain milloin ja miten. Tuntuu kuin E.Saarinen pyrkisi ajattelemaan ajattelua irrallaan siitä, mitä ajatellaan. Tilanne on sama, kuin yrittäisi selvittää ajattelua tutkimalla aivoja kirurgin tavoin tai löytämällä sielun paikan käpyrauhasesta. Tilanne on vastaava, jos yrittää ymmärtää kävelyä tutkimalla jalkoja. Niinpä teksti, josta J.P. Roos on ilmeisen onnistuneesti ja osuvasti Saarista piikittänyt FB-päivityksessään, on sellaista höttöä ja lentoa, etten usko edes Iltasanomien lukijoiden, joille Saarinen kertoo kirjoittavansa, jaksavan sitä lukea (innostuneesti ja innoittuen). Saarinen puolustaakin ansiokkaasti luennoimista, elävää esitystä ja sen taikavoimaa. Uskon, että elävänä esityksenä tämä onnistuukin, mutta kirjallisena esityksenä se on  aika kammottavaa. Tuntuu kuin joutuisi syömään vaalenpunaista hattaraa mahan täydeltä, lause lauseelta, kappale kappaleelta. Vähän väliä Esa huomauttaa ja lukijan väsymyksen jo oivaltaen, että tarkoituksena on käsitellä sitä tai tätä (kauneutta, unta ja rakkautta) ja niinpä lukija odottaa, milloin kirja oikein alkaa, kunnes se sitten loppuu.

Kukin tulee autuaaksi omalla uskollaan, kuten kliseisesti usein todetaan, enkä epäile, etteikö Saarisen yleisö niin Pafoksen seminaareissa, Aalto-yliopiston luennoilla ja yritysten henkilöstökoulutuksessa saisi virtaa omaan ajatteluunsa ja tekemiseensä. On siis kyseessä sama efekti kuin musiikissa elävän esityksen ja "purkitetussa" levytyksessä. Parhaimmillaan saman esittäjän jutut toimivat molemmilla, mutta usein musiikki, jota ei jaksa levyltä kuunnella, on kuunneltavaa ja nautittavaa elävänä esityksenä.

Vaikka siis suhtaudun erittäin kriittisesti Saarisen tekstin sivistykselliseen arvoon, se on kuitenkin perustaltaan vahvan humanistinen, pyrkii epäilemättä aidosti vahvistamaan ihmisten uskoa oman ajatteluunsa voimaan ja siksi en torju sitä totaalisesti. En tiedä kokevatko Pekka Himanen, Frank Martela, Lauri Järvilehto ja E. Elisabeth itsensä Saarisen oppilaiksi. Mutta samoin kuin Saarisen filosofian, heidänkin kohdallaan kannattaa kysyä, onko se valo, joka heistä heijastuu, sittenkin pimeyttä. Yksipuolisuus, vaikka postiivisuudessakin, on yksipuolisuutta. Münchausen ei nouse tukasta itse nostamalla, mutta päänsä voi saada kipeäksi sitä yrittäessä.

Kirjan lukeminen oli monin paikoin kuvottavaa. Jos tällä Saarisen menetelmällä tekisi sopan siitä tulisi -soppa, kiisseli tai sekava keitos. Ja silti siitä taitaisi puuttua suola, sokeria olisi kyllä riittävästi ellei liikaa. Esa Saarinen toteaa yhdellä lauseella jotenkin niin, että ihmisen pimeän puolen käsittely on hänelle vaikeaa. Pyrkimys ylärekisteriin, hyvään, kauniiseen ja rakkaudelliseen on Saarisen kirjassa niin vahva, että Ikaroksen siivet sulavat, ne eivät ole terästä tai wolframia. Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla. 

Simo Knuuttila vastasi viisasti, kun häneltä kysyttiin, pinnallistuuko maailmamme. Ei, maailmamme rikastuu, siihen tulee jatkuvasti lisää kerroksia. Vanha ei kuole uuden syntyessä. Olisi tylsää ja raskasta, jos olisimme koko ajan syvällisiä tai pinnallisia. Rikkaus tulee juuri syvällisen ja pinnallisen, ylä- keski- ja alarekisterin välisestä jännitteestä, dynamiikasta ja vaihtelusta. 

Daniel Kahnemanin nerokas, selkeä ja toimiva  jaottelu nopeaan ja hitaaseen ajatteluun, on mielestäni hyvä ja siihen kirjassa viitataan useasti. Nopeati ajatellen olin jo monta kertaa jättämässä Saarisen kirjan kesken ja omaan arvoonsa, mutta ajattelin kuitenkin, että luen tämän ja odotan vielä kolmannekin osan. Ehkä sen kautta kokonaisuus jäsentyy ja trilogian päätös kohottaa tai peittää tämän 2. osan heikkoudet alleen. 

DDR:n historia 1949-1990

 

Saksalais-brittiläisen historioitsija Katja Hoyerin Muurin takana. Itä-Saksan historia (2023) on varsin hyvä kuvaus DDR:n synnystä ja kehityksestä 40-vuoden jaksolta aina valtion murenemiseen, muurin murtumiseen ja käänteeseen, joka johti nykymuotoisen Saksan syntyyn 3.10.1990.

Kirja yhdistää mikro- ja makrohistoriallisen tarinan lukijan kannalta onnistuneesti. Toistuvasti kappaleiden alussa kerrotaan lyhyesti yksittäisten itäsaksalaisten kokemuksia elämän varrelta ja sitten taustoitetaan kokemuksen historialliset puitteet. Varsinkin kirjan alkupuolen kuvaus toisen maailmansodan jälkeisestä politiikasta, maan jakautumisesta ja Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeen tapahtumista luovat elävän ja järkyttävän kuvan politiikan raadollisuudesta tiellä kylmään sotaan. Kirja on kirjoitettu niin hyvin, että sisällön raskaudesta huolimatta sitä jaksaa lukea lähes ahmien.

Katja Hoyer on itse syntynyt Itä-Saksassa ja lähtökohtaisesti hänen pyrkimyksenään on löytää näkökulma DDR:n historiaan siten, että se ei ole yksipuolisesti "voittajien" näkökulma, mutta ei myöskään nostalginen kuvaus sosialistisesta onnelasta.  Hoyer pyrkii ymmärtämään miksi Itä-Saksa saattoi säilyä niinkin kauan ja saavuttaa monilla yhteiskuntaelämän alueilla hyviä tuloksia, vaikka järjestelmä perustui kansalaisten vapauksien jyrkkään rajoittamiseen, vainoharhaiseen sisäiseen vakoiluun ja yhteiskunnan militarisointiin.

Kirja on ymmärrettävästi herättänyt myös kritiikkiä, jonka mukaan Hoyer pyrkii näkemään DDR:n historian (vaalean)punaisten silmälasien läpi. Saattaa näin paikka paikoin ollakin, mutta tärkeää on huomata, että Saksojen yhdistyessä oli kuitenkin niin, että DDR yhdistyi Saksan Liittotasavaltaan ja siinä yhteydessä ei juuri kysytty sitä, miten "ossit" halusivat elämänsä järjestää. Hoyer tuo hyvin esiin miten nopeassa muutoksessa hylättiin ja jätettiin oman onnensa nojaan tuhannet entiset "kansan" omistamien  yritysten (VEB)  työttömäksi joutuneet työläiset, sotilaat, opettajat, turvallisuuspalvelun työntekijät sekä myös maassa olleet vietnamilaiset, kuubalaiset ja muut ulkomaalaiset. Vapauden ja turvallisuuden yhdistäminen ihmisten elämässä on yksi perustava haaste. Suloinen sana vapaus muuntuu ahdistavaksi ja turvallisuus vankilaksi ja valvonnaksi. Tämän hylkäyksen karvasta satoa kannetaan edelleen äärioikean laidan kannatuksena Saksan itäisissä osavaltioissa.

Hoyerin tekstissä on myös vakuuttavaa kuvausta siitä, miten energiapolitiikka oli keskeinen taustatekijä DDR:n kehityksen eri vaiheissa.

Tapahtumien vyöry, sen nopeus ja rajuus oli yllättävä ja siihen nähden käänne yhdistyneeseen Saksaan  on onnistui sittenkin varsin hyvin. Muutoksen jäljet ovat kuitenkin pidemmät ja syvemmät kuin 33-vuotta muurin murtumisen jälkeen umpeen kasvaneet haavat. Maa, jota ei enää ole, elää ihmisten muistissa ja muistoissa astuen aina uudestaan kertomusten virtaan. 

Viimeinen tuolihissi

 

John Irvingin Viimeinen tuolihissi on armottoman laaja tarina Yhdysvaltojen lähihistoriasta päähenkilö Adam Brewserin ja hänen lähipiirinsä kasvutarinana. Adam yrittää selvittää kuka on hänen isänsä, sovittelee käsitystään paljon poissaolevasta äidistään, tämän miehestä, naispuolisiseksi muuntuvasta puolisosta, serkuistaan ja Emistä, lesbosta, johon hän on rakastunut. Nuori poika kasvaa aikuiseksi mieheksi vähintäänkin haastavassa lähisuhdeverkostossa samaan aikaan, kun Yhdysvaltojen politiikassa republikaanit ja demokraatit haastavat toisiaan tavalla, jossa republikaanit, ikuiset kusipäät kirjan henkilöiden mukaan, saavat usein tukea myös vitun demokraateilta. Ongelmana lopulta Kanadaan muuttavalla Adamilla ja Emillä on suhtautuminen Yhdysvaltoihin ja sen ahdistavaan ympäristöön, joka kuitenkin antaa tarinalle yltäkylläiset puitteet.

Parasta kirjassa on sen antama kuva amerikkalaisen yhteiskunnan tapahtumista hieman eri tavoin kerrottuna, kuin uutisissa tai suuressa osassa elokuvia. Ronald Reaganin ajan pyrkimykset palauttaa Jumala kouluihin tai hänen abortinvastaiset pyrkimyksensä taustoittavat hyvin nykyamerikan jyrkkää jakautuneisuutta. Yhdysvalloissa on kyllä uskonnonvapaus, mutta ei vapautta uskonnosta. Valtio ei siellä ole ratkaisu ongelmiin, vaan itse ongelma. Valitsemalla demokraatit, valitsee pienemmän pahan, mutta itse peruskysymyksiä se ei ratkaise.

Sisällöltään kirja on suurelta osin varsin kiinnostava, mutta muodoltaan aikamoinen pettymys. Irving on armoton tarinoitsija, jolta juttu ei tahdo loppua millään. Kirjassa on paljon toisteisuutta. Ehkä ajatuksena on, että kertaamalla asioita lukija pysyy juonessa paremmin mukana. Mieleen tulee myös, että Irving on siinä asemassa, että hän ei taida sallia tekstinsä editointia, joten se paisuu yli astian reunojen, kuin pullataikina, jossa on liikaa hiivaa. Ainakaan yhdellä lukemisella minulle ei avautunut proosatekstin ja elokuvakäsikirjoitusten vaihtelun merkitys. Ja se ei tuntunut myöskään asialta, jota haluaisi uudelleen lukemalla avata. Ehdottomasti heikoin Irving mitä olen lukenut ja silti riittävän hyvä, että sen jaksaa lukea. Puolet pois voisi olla hyvä idea. "Valittujen Palojen editio" saattaisi kuoria tekstistä mainion teoksen. 

Yhdysvallat on ilmastoitu painajainen, kuten Henry Miller aikanaan sattuvasti otsikoi jo vuonna 1945 ilmestyneen oman teoksensa. Ikääntyvä Adam on kaksoiskansalainen, joka ei halua luopua kuolleesta äidistään, USA:sta, vaikka muuttaa Kanadaan. Hän haluaa olla osa suurta amerikkalaista tarinaa ja luoda sitä, mutta katsomalla sitä Kanadasta, minne monet Irvingin kirjan "sankarit" aiemmissa kirjoissa pakenivat Vietnamin sotaa ja sen synnyttämää traumaa. Nyt Yhdysvaltojen kulkiessa post-trumpilaisessa tilanteessa kohti uus-trumpilaisuutta, napanuora kestää. Irving katsoo tuolihissistä alle jäävää kivikkoa, mutta ei katkaise napanuoraa tai hyppää varmaan kuolemaan. Äidin hahmo kummittelee ja kummituksista ei pääse eroon vaikka haluaisi. Ja niistä ei pääse eroon, jos hakeutuu niiden seuraan tai antaa äidin kömpiä viereensä sänkyyn vielä aikamiehenä.