Kanssavaeltaja, matkalainen maan

Olga Tokarczukin matkassa viihtyy. Vaeltajat -kirjan ensiriveiltä tuntee olevansa ei niinkään kotonaan tai missään paikassa tai ajassa, vain olemassa, matkalla:  minne tahansa olemmekin matkalla, olemme aina matkalla sitä kohti. "Ei ole tärkeää missä olen", ihan sama missä olen. Olen. (s. 415)

Saman asian voisi todeta kyynisemminkin, aina on oltava jossain, aikaa ja paikkaa emme pääse pakoon. Mutta Tokarczug kertoo asiat kauniisti yhdistäen eri tarinoita väljästi matkanteon ja liikkeen mukaisesti. Hän yhdistää pikkutarkkaa kuvausta, pohdiskelevia jaksoja, toistaa tiettyjä teemoja eri yhteyksissä. Tuloksena on värikäs, harmooninen, tiheä kudos, kuin riippumatto jonka varaan on mukava asettua keinuttamaan omia ajatuksiaan.

Lukemisen iloa lisäsi myös se, että sattumalta ja hiljattain liikuin niillä seuduin missä osa kertomuksista tapahtuu. Kroatian Trogirin museosta, näin kirjassa kerrotaan, on löydetty yksi vähäpätöinen, unohdettu antiikin Kreikan aikainen jumala, Kairos, Rhodoksella puolestaan voi matkata antiikin raunioilla ja haaveilla Odysseuksen retkistä, Puolaa voi samalla kammota, paeta ja kummastella. Kairoksen merkityksiä on monia, mutta yksi niistä on kriittinen hetki, sopiva hetki tai oikea hetki, joka menee ohi, jos siihen ei tartu. Elämässä nämä hetket yllättävät ja siksi on syytä olla valppaana.

Kirjan henkilöt pohtivat eri tapoja nähdä maailma ja mailmaa. Maailman voi yrittää nähdä erillisinä esineinä tai sitten asioiden ja tapahtumien virtana, pisteittäisinä stillkuvina tai panoraamana, jota ei enää voi tavoittaa yhdellä katseella tai vilkaisulla. Maailma on liikkeessä, havaitsija liikkuu. "Todellisuus" ei ole, minä olen. Lopulta kairoksen merkitys on myös rauha; kaikki liikkuu vain suhteessa johonkin. Mutta  "kaikki" on paikallaanoloa, suhteettomuutta, liike ja aika pysähtyy, on vain nyt.

Transit - kohteessa ollaan

Ville-Juhani Sutisen Transit. Kirjallinen tutkimusmatka (Savukeidas , Turku-Tampere 2013) on oivallinen opas niin matkustamiseen kuin kirjallisuuteenkin.  Sutinen analysoi ja kuvaa matkakirjallisuuden syntyä ja kehitystä Homeroksen Odysseiasta James Joycen Ulyssekseen. 

Kirja alkaa erottamalla matkakirjallisuuden matkakuvauksista: matkakirjallisuus, jota laativat pääasiassa kirjailijat, käyttää matkaa samaan aikaan sekä miljöönä että metaforana, kulissina ja näytelmänä, toisin sanoen tekstissä on aina vähintään kaksi eri tasoa, kun taas matkaukuvaus, sellaisena kuin se esiintyy esimerkiksi matkareportaaseissa, esittää kohteensa yhdellä tasolla, pinnalta. ( s. 9-10 )

Sutisen tavoitteena ei ole teoretisoida asiasta paljon enempää ja hyvä niin. Hän toteaakin, että jaoetteluun löytyy lukemattomia poikkeuksia. Erityisesti on tärkeää mielestäni huomata, että hyvä raportti saattaa olla myös hyvää kirjallisuutta, dokumenttina ja vähintääkin tietokirjallisuuden jaloon luokkaan kuuluvana.

Sutinen puolestaan seuraa matkakirjalliisuutta sen alkuvaiheista Ksenofonin seitsenniteisestä Anabasista nykyisyyteen eikä rajoitu vain maanpäällisiin matkoihin, vaan kuvailee myös pään sisäisiin maailmoihin suuntautuvia huumetrippejä sekä viittaa myös avaruusmatkailuun.

Ville-Juhanin mukaan (m)atkustamisesta tuli 1800-luvun toisella puoliskolla banaalia ja salaperäisyys alkoi kuivettua turismin synnyttyä. (131) Ja hieman myöhemmin: Matkasta on otettava vastuu, ...Muuten se on vain turismia. (198). 

Niin mielellään kuin matkailijaksi identifioituisikin ja siitä haaveilisi, pääasiallisena matkustamisen muotona omassa elämässä on tullut työ- ja lomamatkustus. Omasta elämästä voi siis yrittää löytää matkailijan piirteitä, vaikka varsinainen matkustus rajoittuisikin turismiin. 

Nykyturistilla onkin vaikea oikeuttaa oma matkustuksensa - matkustamisen etiikka nousee kyllä jo  Sutisen esittelemässä matkakirjallisuudessa monasti esiin. Tutkimusmatkojen, uskonnollisten ristiretkien ja kolonialististen valloitusretkien matkaraporttien ohella matkakirjallisuudessa on pohdintaa matkojen oikeutuksesta ja niiden vaikutuksia matkustajiin itseensä ja heidän omaan itse- ja maailmankuvaansa. Lisänsä kirjallisuuteen tuovat siirtolaisuuden synnyttämät ja uuden yhteiskuntakenteen syntyminen  Yhdysvalloissa, muiden muassa erityisen hobo-kirjallisuuden synty. Oma lukunsa syntynee nykyisistä laajoista siirtolaisaalloista, ne eivät vielä näy Sutisen tekstissä.

Matkakirjallisuuden kehittyessä syntyy vähitellen käsitys itse matkustamisen filosofiasta, eksistentialismista ja metafysiikasta. Nykyturistilla, ja myös matkailijalla, on lisäksi syytä pohtia matkustamisen ekologiaa - matkustamisen vaikutusta ilmastoon, ympäristöön sekä turismin sosiaalista, kulttuurista ja taloudellista rakennetta muokaavaan vaikutukseen. 

Sutinen käsittelee siis kirjassaan matkailijoita, ei turisteja. Vastuun ottaminen matkasta merkitsee Sutiselle pyrkimystä nähdä matkalla pinnan taakse tai läpi sekä ottamaan kokemukseensa itserefleksiivisen otteen. Turismi ilmiönä sulkee oikeastaan nämä piirteet pois - turisti on useimmiten lomalla, matkailija pyrkii selvittämään oman tai toimeksiantajansa intressin mukaisesti asioita.

Jos matkoilla aiemmin oli oma mystiikkansa, niin matkustamisen arkipäiväistyminen toi ja tuo parhaimmilaan tullessaan myös myönteisiä asioita: Ihmiset ovat aina ja kaikkialla vain ja ainoastaan ihmisiä, hyvässä ja pahassa ... matkakirjallisuus ei etsi kulissien takaa aina uusia löytöjä ja erikoisia ihmisiä, vaan uusia näkökulmia ja erikoisia ideoita. Joskus ne tarkoittavat tavallisuutta. (s. 192)

Turismi on monille arkipäiväistä ja tavallista. Siitäkin pitäisi ottaa vastuu osana oman elämän matkaa. Turhaa on nostalgisoida menneiden matkailijoiden uutuuden löytämisen tai syvällisten kokemusten perään tai ryhytyä extreme matkailijaksi etsimällä maailman pimeimpiä loukkoja. Kirjan lopulla Sutinen nostaa esille Baudrillardin Amerikka -teoksen. Baudrillar päätyy ajatukseen, jonka mukaan emme voi mennä pintaa syvemmälle, koska pinta on kaikki. Kuvat ovat todempia kuin mikään todellinen maisema. Ja kuvissa meidän pitää matkata.  (s.204) Samassa yhteydessä Sutinen viittaa myös Don DeLillon Valkoinen kohina -kirjaan, jossa kuvaillaan "Amerikan kuvatuinta latoa". Matkakuvat, niin valo- kuin mielen kuvat,  tuottavat itsensä toisintoja. Matkoilla olemme usein tekemisissä enemmän  matkaoppaiden, toisten matkalaisten kuin paikallisten asukkaiden kanssa ja kohtaamamme paikalliset ovat valtaosaltaan turistien vastapareja erilaisissa palveluammateissa. Kuvat vievät kohteiden sielun. Onneksi meille jää kuitenkin kuvien leikki ja se minkä jo Nietzsche oivalsi totuudesta Rutassa lähellä Genovaa vuonna 1886:  Ehkä totuus on nainen, jolla on perusteita olla näyttämättä perusteitaan?  On osattava elää: siihen vaaditaan että pysähtyy urhoollisesti pintaan, poimuun, ihoon, palvoo silmälumetta, uskoo muotoihin, säveliin, sanoihin, silmänlumeen koko Olympokseen! ... kreikkalaiset olivat pintapuolisia - koska he olivat syviä! ( Nietzsche, Iloinen tiede, Otava, Helsinki 1989, 13, suom. J.A. Hollo)