Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjailija. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjailija. Näytä kaikki tekstit

maanantaina, tammikuuta 20, 2025

Cervantes, Miguel de



Don Quijoten patsas (yksityiskohta) kotimuseon edessä
Alcalá de Hernanesissa 5.6.2018

Miguel de Cervantesia (1547-1616) pidetään romaanikirjallisuuden perustajana. Don Quijoten ritari-hahmo on ylevä lähtökohta romaanikirjallisuudeen hahmoille, kutsuuttinpa hahmoa sitten mieleväksi, neuvokkaaksi, surulliseksi tai murheelliseksi. Käännökset vaihtelevat ja sävyjen kokonaisuudessa saattaa piillä totuus. Tuulimyllyjen vastaisesta taistelustaan parhaiten tunnettu hahmo ei ole vain hölmö idealisti, vaan myös monipuolisesti maailmaa tarkkaileva, havainnoiva ja kokeva ratsumies palvelijansa Sanzo Panzan kanssa vaeltaessaan.

Cervantes oli William Shakespearen (1564-1616) aikalainen ja sattumoisin he kuolivatkin samana vuonna, vaikka oikeastaan vain heidän maallinen vaelluksensa päättyi. Kirjoitukset jäivät elämään ja elävät edelleen. Niiden merkitys kasvaa. Moneen kertaan on sanottu romaanin olevan kuollut, viimeistään Dostojevskin Karamazovin tai Mannin Taikavuoren vietyä romaanimuodon täydellisyyteen ja päätökseen. Tarve kertoa tarinoita kuitenkin jatkuu ja se löytää muotonsa muuttuvassa maailmassa.

Olen kohdannut Don Quijoten ja hänen välityksellään Cervantesin useasti. J.A. Hollon suomentaman kolmiosaisen pokkariversion (Cervantes 1974) luin Näsinneulan lähellä Haarlan paperitehtaan kesätöissä yövuorojen aikaan kesällä 1974. Hollon käännös on vuosilta 1927–1928 ja siinä olevat runot suomensi ja suometti Yrjö Jylhä. Hyllyssäni on myös Jyrki Lappi-Seppälän käännös, joka ilmestyi vuonna 2013. Sen runot on tulkitsi puolestaan Jukka Koskelainen. Uutta käännöstä en ole kokonaisuudessaan lukenut, mutta verrannut joitain kohtia, kuten Erich Auerbachin mainiosti analysoimaa jaksoa lumotusta Dulcineasta ( ks. Auerbach 1992, 361-386). Välirullaajan apulaisellekin lukeminen yövuorossa oli sallittua, päivävuorossa lukemisen katsottiin laskevan työmoraalia. Jotain olin mielestäni jo tuolloin nähnyt, lukenut ja kokenut. Usko siihen, että hyvälle ihmiselle ei voi sattua mitään pahaan, ei elämässä eikä kuolemassa, oli vahva, vaikka vähitellen usko omaan hyvyyteen taisi karista, mutta usko siihen, että on toimittava parhaan käsityksensä mukaan säilyi vankkana. Historia meidät sitten tuomitsee, vaikkakin historiaa ei tässä yhteydessä pidä ymmärtää jonain suurena tuomarina, maailmanhengen toteutumana, vaan tarinana, jonka hallitsevana muotona on voittajien tarina. Raamatun suurta kertomusta ei näistä tarinoista kerry ja kommunistinen utopiakin, tuolloin, oli vasta alkutaipaleella. Ja niinpä Cervantesin monista tarinoista punoutuva kertomus ja Don Quijoten vaellus näyttää nyt viitisenkymmentä vuotta myöhemmin vahvimmalta ehdokkaalta "suureksi kertomukseksi" - läpi illuusioiden, harhojen ja ulkopuolisuuden kokemuksena koko maailma on, Shakespearen sanoin, näyttämö, ja miehet, naiset, kaikki siin´ esiintyvät. Käsikirjoittajana on suuri tuntematon.

Kesäkuussa 2018 nousin junaan Madridin Atochan rautatieasemalta päämääränä Alcalá de Hernanes, Cervantesin syntymäkaupunki. Miguel syntyi siellä 1547, mutta muutti sieltä jo nelivuotiaana perheensä mukana Valladoliiniin.   Alcalá de Hernanesissa on Cervantesin kotimuseo, jossa voi kurkistaa tuon ajan varakkaan espanjalaisperheen kotiin. Kaksikerroksisen atriumtalon tilat on jaettu osiin, tiloja on työlle, aterioille, naisille ja lapsille, joita Miguelin lisäksi syntyi vielä kuusi, sekä perheen isälle. Isä oli alun perin cordóbalainen välskäri Rodrigo de Cervantes. Vastaanottotilojen alla on tilava viinikellari, kuinkas muuten. On helppo kuvitella talon vilkkautta lasten leikkiessä ja isän kohdatessa elämän käännekohdat vastaanotollaan.

Don Quijote -teos alkoi niittää mainettaan vasta 58-vuotta kirjailijan syntymää myöhemmin. Don Quijote on tarina miehestä, joka luettuaan "liikaa" ritariromaaneja, irtautuu omaan maailmaansa puolustamaan ritarihyveitä. Kiinnostavaa on, miten Don Quijoten havaintomaailma taipuu hänen mielensä mukaan. Uljas ratsu on pahainen kaakki, ihana rakastettu, ylhäisöön lukeutuva kaunotar Dulcinea onkin rumaksi väitetty maalaisnainen. Mitkään tosiasiat ja faktat eivät saa Don Quijotea luopumaan harhoistaan. Vai ovatko ne harhoja? Pitäisikö paremminkin puhua tajunnan perusluonteesta.

Tajunnan intentionaalisuus on yksi filosofian ja miksei myös psykologian kiehtovimmista kysymyksistä. 


Cervantesin isän työhuone kotimuseo Alcalá de Hernanesissa 5.6.2018


Edmund Husserlin kirjoituksissa intentionaalisuus sai laajan huomion nykyaikaisessa filosofiassa. Jean-Paul Sartre identifioi intentionaalisuuden teoksessaan Oleminen ja ei-oleminen (1943) tietoisuuteen, koska piti näitä kahta erottamattomina toisistaan. Edelleen Martin Heidegger määritteli teoksessaan Oleminen ja aika (1927) intentionaalisuuden "huoleksi" (Sorge), tilaksi, jossa yksilön eksistentiaalisuus ja faktisiteetti kohtaa.

Jos ja kun matkallamme kohtaamme vihollisen tai rakastetun, kannattaa olla huolellinen siinä miten kohteen valitsee. Vai onko niin, että kohde valitsee meidät?

Niin tai näin. Oman itsen säilyttäminen on nuorallatanssia oman mielen voiman ja sille  ulkoisena maailmana näyttäytyvän paineen, tuulen ja tuiskun, ilmanalassa. 

Eteenpäin, päättäväisesti Cervantesin viitoittamaa tietä!





Auerbach, Erich, Mimesis. Todellisuudenkuvaus länsimaisessa kirjallisuudessa. SKS, Helsinki 1992. ISBN 951-717-675-0

Cervantes, Miguel de,  Don Quijote. Suom. Jyrki Lappi-Seppälä, runot Jukka Koskelainen. WSOY, Helsinki. ISBN 978-951-0-34901-4

Cervantes, Miguel de,  Don Quijote I-III. Suom. J.A. Hollo. 5.p. WSOY, Helsinki 1974. ISBN 951-0-06111-5

sunnuntaina, syyskuuta 01, 2024

Thomas Mann




Thomas Mann ja Nico-koira
Thomas Mann Nico-koiransa kanssa 

Mies istuu kevyessä varjossa pihan rottinkipenkillä mustan puudelinsa kanssa. Vaalea puku, kissimirri kaulassa, valkoiset kengät ja sukat jotka eivät oikein istu kokonaisuuteen. Olkihattu asetelmallisesti tuolilla vieressä, vasemmassa kädessä rannekello. Katse suunnattuna kuvasta poispäin, itsetietoisesti kuin viestittäen: näen jotain sellaista mitä te ette näe, mutta jos maltatte kerron teille. Kuva henkii porvarillista tyyneyttä, hillintää ja hallintaa. Se sopii miehelle, joka on saanut kasvatuksen, jonka keskeinen kehotus oli  assez - nyt riittää.

Mies on Thomas Mann (1875-1955), kirjailija jota on pidetty yhtenä 1900-luvun alkupuolen suurimpana ja merkittävimpänä. Hän asettui suuruuksien joukkoon laajalla sukukuvauksella, jonka ainekset sai omasta taustastaan. Buddenbrookit (1901) on romaani, jossa Mann piirtää kaaren suvun noususta vaurauteen ja sen menettämiseen. Taikavuori teoksessa (1924), hän laajentaa tarkastelua Euroopan aatteelliseen tilanteeseen.  Mielen syvyyksiin, eroksen ja thanatoksen maailmaan, hän oli sukeltanut Kuolema Venetsiassa (1912) teoksessa  ja lopulta Tohtori Faustus (1947) kaivautuu saksalaisen mytologian juuriin. Mann kirjoitti myös laajan raamatuntulkinnan Joosef-kirjasarjassa (Joosef ja hänen veljensä, 1933-1943).Thomas Mann eli omassa elämässään eurooppalaisen poliittisen tragedian ja kirjoitti pessimistisenä humanistina siitä tutkielmia koko 1900-luvun ensimmäisen puoliskon. 



Syvä on menneisyyden kaivo. Eikö sitä pitäisi sanoa tutkimattomaksi? (Mann 1947, 7)


Edellä mainitut Mannin teokset ovat itselleni hänen tärkeimmät teoksensa. Tämän lisäksi on muutama muu, hyvä, kuten Tonio Kröger (1903) ja Huijari Felix Krullin tunnustukset (1954). Joosef ja hänen veljensä sisään en ole koskaan päässyt, sen lukeminen on jäänyt kesken ja ehkä jääkin.

Mutta palataan alun kuvaan. Kuvassa oleva koira, Niko, piti kirjoista kuten isäntänsäkin. Marla Morris viittaa Stanley Gongordin kertomaan tarinaan (https://pesaagora.com/columns/thomas-mann-and-nikos-cassirer/). Sen mukaan Nikolla ei ollut lupa mennä isäntänsä työhuoneeseen. Kerran kuitenkin kävi näin ja Niko nappasi hyllystä kirjan. Niko söi, tarinan mukaan, Ernst Cassirerin kirjan. Tarina ei kerro, mikä niistä oli kyseessä, mutta koiralla oli joka tapauksessa hyvä kirjallinen maku.

Thomas Mann ja Ernst Cassirer, saksalainen uuskantilaiseksi leimautunut filosofi, purjehtivat samoihin aikoihin ja samoilla totuudenetsijöiden myrskyisillä ulapoilla ja etsivät oikeaa tietä vuoristojen kivisillä ja kiemuraisilla poluilla kohti maailmanymmärrystä. Cassirer on vain vuoden Mannia vanhempi. Molemmat ovat intohimoisen kiinnostuneita myyttien ja järjenkäytön suhteesta. 
Milan Kundera  toteaa arvioidessaan Thomas Mannin Joosef ja hänen veljensä teosta (Kundera 2001, 15-16) sen tutkivan myyttien vaikutusta, myyttien jotka aikojen perukoilta kauko-ohjaavat askeliamme. (Kundera 1993, 13). Mann nimenomaan tutkii, minkälainen vaikutus myyteillä (tai psykologisoiden jungilaisilla arkkityypeillä) on meidän toimiimme. Mann kuitenkin tuntuu esittävän Cassirerin tavoin, että myytit ovat yksi, ja vain yksi, ymmärtämisen muoto, jonka moderni aika pyrkii korvaamaan tieteellisillä selityksillä. "Kollektiivisessa tajunnassa" niiden merkitys ei ole kuitenkaan hävinnyt. 

Taikavuoren henkilöstössä humanisti Lodovico Settembrinin ja jesuiitta Leo Naphtan rooleihin on esitetty erilaisia vaihtoehtoja. Useimmiten Naphtan esikuvana on nähty unkarilainen filosofi Georg Lukács (1885 –1971)  ja Settembrinin kenkiin on asteltu brittiläistä Herbert Spenceriä (ks. esim. Oittinen 1987, Toiviainen 1977) . Wolfram Eilenberger (Eilenberger 2019, 24) puolestaan antaa roolit Cassirerille ja Martin Heideggerille (1989-1976). Taikavuoren tapahtumapaikoilla Davosissa järjestettiin muutama vuosi Taikavuoren ilmestymisen jälkeen, vuonna 1927, näiden kahden filosofin väittely. Boris Sutškov puolestaan näkee Leo Naphtassa fasistisen ideologian teesejä kehittelevän filosofoivan jesuiitan. (Sutškov 1976, 372) Joka tapauksessa Leo Naphta edustaa totalitarismia, Settembrini liberaalia demokratiaa. Mannin taitoa kirjailijana kuvaa juuri se, että hän ei aseta romaaniensa henkilöhahmoiksi todellisia henkilöitä yksi yhteen. Kyseessä on romaanihenkilö. He ovat mahdollisia, vaikkakin kuviteltuja henkilöitä, joiden kautta kirjailija tarkastelee olemassaolevia historiallisia tilanteita ja vaihtoehtoja niiden ratkaisemiseen. Puhuva henkilö romaanissa on aina jossain määrin "ideologi" . (Bahtin 1979, 153) Taikavuori on edelleen kiehtovaa luettavaa, rintamalinjat rationalismin ja irrationalismin, konservativismin ja liberalismin, demokratian ja totalitarismin välillä on nähtävillä, vaikka järki ja tunteet eivät aina kovin sensitiivisesti huomaisikaan eroa massayhteiskunnan ja -informaation ja disinformaation virrassa.

Vierailin kesällä 2012 Goethen synnyintalon rekonstruktiossa Frankfurt am Mainissa. Thomas Mann vieraili myös, vuosia ennen minua, Goethen kotitalossa. Hän tunsi olonsa kotoisaksi. Saksalaisen kulttuurin kaksi heerosta kohtasi. Molemmat olivat kulkeneet kauas kotoaan, mutta matka tuntui yhteiseltä. Itselleni katse oli historialliseen menneisyyteen, joskin jossain mielessä myös henkiseen kotiin. Mann ja Cassirer,mutta myös Heidegger, edustavat aikaa ennen minua, aikaa josta sitten Kafka, Camus ja Kundera erottautuivat, puhumattakaan Ludwig Wittgensteinista, joka aluiksi ratkaisi aiemman filosofian kaikki ongelmat, kuten hän arveli, ja loi pohjan kokonaan uudenlaiselle tarkastelutavalle myöhemmässä filosofiassaan. He ovat enemmän minun aikaani.

Goethe-talon huone, Frankfurt am Main 26.7.2012 

 

Noiden portaiden ja huoneiden tyyli, vire ja ilmapiiri olivat minulle vanhastaan tutut. Ne merkitsivät "synnyinsijoja", kuten kirjassa - elämäni kirjassa - sanotaan, ja samalla kertaa alkua jollekin valtavalle. Olin "kotona" , ja silti ujo ja myöhäinen vieras neron alkulähteillä. Koti ja suuruus koskettivat toisiaan. Porvarillinen patriisimiljöö (...) kuinka kauas taakseen hän sen jättikään! (Mann 1987, 65) 



Goethe-talon seinällä on Frankfurt am Mainin Großer Hirschgrabenin varrella on Johann Heinrich Wilhelm Tischbeinin  teos Die Stärke des Mannes. Siinä kaksi herraa, vai lienevätkö sittenkin alastomia heeroksia, ratsastaa tyynesti kohti auvoisaa tulevaisuutta. Luonto on kukistettu ja villit eläimet ihmisen saaliiksi saatu tai kesytetty vierellä kulkemaan. Tischbein ja Goethe elivät vielä aikaa jolloin ajatus siirtymästä luonnon hallinnasta sen tuhoutumiseen ja ihmisen asettumisesta itsensa viholliseksi oli todellisesti vasta nousemassa horisonttiin. Thomas Mannille tuo siirtymä oli jo vakava sairaus, joka oireili irrationaalisen ideologian nousuna ja humanistisen luonnon sivistämisen kääntymisenä luonnon raiskaukseen ja teollisen yhteiskunnan massatuotannon kirouksiksi. Järjen hallitsema maailma muuntuu maailman hallitsemaksi järjeksi, nouseva demokratia kääntyy totalitarismiksi. Kulttuuri kulttuuriteollisuudeksi. Luonnon vitsauksia ei voiteta, vaan modernin teollinen yhteiskunta kulkee kohti itsetuhoa.

                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                 



Johann Heinrich Wilhelm Tischbein 1787: Die Stärke des Mannes
 ( Myös "järkikuvaksi" kutsuttu - ihminen hallitsee järjellään muuta luomakuntaa.) 

Tuntuu oudolta väittää Tischbeinin kuvaa "järkikuvaksi". Paremminkin ihmisen järki on siinä johtanut pahasti harhaan. Luontoa pyritään hallitsemaan miekoin ja keihäin. Vain aseiden kehittymättömyys oli luonnon puolella. 150-vuotta kuvan valmistumisen jälkeen tilanne oli jo toinen. Luonnon tuhoaminen mahdollistui, aseet kääntyivät entistä tehokkaampina toista ihmistä kohti, järki tuhotui. Vai olisiko sittenkin ollut mahdollista rakentaa jonkinlainen "järjen kansanrintama"  kuten Georg Lukács esitti?

Thomas Mannin ja Franz Kafkan suhde vertautuu filosofiassa Ernst Cassiserin ja Martin Heideggerin suhteeseen. Thomas M. ja Ernst C. olivat vanhan liiton miehiä, joiden herrasmiesmäinen, klassinen ja konservatiivinen maailma sai väistyä Franz K:n ja Martinin  H:n paremmin maailman absurdiksi kokevaan elämäntuntoon. Georg Lukács on tämän vastakkaisen käsityksen ilmaissut realismin ja irrationalismin vastakkaisuuden kautta. Siinä missä realistisen lähestymistavan ideana on kuvata totuudenmukaisesti todellisuutta ja paljastaa ja näyttää sen epäkohdat, irrationalistisen käsityksen mukaan taide puhkaisee fasadin, jonka totalitaarinen ideologia on luonut  joko propagandan tai kulttuuriteollisuuden lumemaailman lupauksin. Taide ei ole maailman peilikuva, ei edes ikkuna josta sitä katsotaan vaan aktiivinen vasara, jolla sitä taotaan tai veitsi, joka puhkaisee maailmaa peittävän kalvon. Taiteen tehtävänä on tarvittaessa raastaa ja provosoida. Joskus viillot eivät auta, on tuhottava panssari, joka erottaa meidät "todellisuudesta".

Mann on porvari, mutta ei pikkuporvarillisessa mielessä. Häneen sopii hyvin ne sanat jotka hän osoittaa Goethelle (Mann 1987, 65-105). Mannin mukaan Goethen elämänasenteessa, elämänkansalaisuudessa, on jotain uhmakkaan positiivista. On kuljettava varmoin askelin elämässä. Ollaan lähellä aristokraattien elämänasennetta, mutta samalla siinä on jotain brutaalia. Goethen tavoin Mann tuskin tunsi itseään onnelliseksi. Hän varmaankin jakoi Goethen tuntemuksen, jonka mukaan hän ei pitkästä elämästään ollut onnellinen kuin vajaat neljä viikkoa. Elämäni oli ikuista kiven kääntämistä, kiven, joka yhä uudestaan tahtoi tulla nostetuksi. Onko asia totta vai tarua, se ainakin kuvaa hyvin suvaitsevaisuutta ilman lempeyttä. Goethe ja Mann ovat saksalaisia porvareita, tapakonservatiiveja, mutta samalla ankaria ja radikaaleja sulkeutuneen pikkuporvarillisuuden kriitikkoja. He taistelevat (omasta mielestään) ihmisyyden puolesta ja pyrkivät pelastamaan ihmiset poroporvareiden verkostoista. 




Mann, Thomas,


Buddenbrookit. Erään suvun rappio, ap.1901, suom. Ilona Nykyri, WSOY, Helsinki 2010. ISBN 978-951-0-32360-1

Kuolema Venetsiassa (novelli, 1912), teoksessa Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia. Suom. Oili Suominen, Tammi, Helsinki 2010. ISBN 978-951-31-4847-8 

Taikavuori, ap. 1924, suom. Kai Kaila, WSOY, Helsinki 1982. ISBN 951-0-11328-X

Joosef-sarja (Joosef ja hänen veljensä)
Jaakobin tarina , ap.1933, suom. Lauri Hirvensalo, WSOY, Helsinki 1947 
Nuori Joosef , ap.1934, suom. Lauri Hirvensalo, WSOY, Helsinki 1947 
Joosef Egyptissä, ap. 1936, suom. Lauri Hirvensalo, WSOY, Helsinki 1948 
Joosef ruokkija, ap.1943, suom. Lauri Hirvensalo, WSOY, Helsinki 1948 

Tohtori FaustusSakasalaisen säveltäjän Adrian Leverkühnin elämä erään hänen ystävänsä kertomana. ap.1947, suom. Sinikka Kallio, Weilin+Göös, Helsinki 1979. ISBN 951-35-1256-8

Huijari Felix Krullin tunnustukset , ap.1954, suom. Kai Kaila, Gummerus, Helsinki 2005. ISBN: 951-20-6926-1 

Totuudesta ja kauneudesta. Esseitä kirjallisuudesta ja filosofiasta. Suom. Vesa Oittinen, Otava, Helsinki 1987. ISBN 951-1-09741-5


Muut lähteet ja aineistot,




Eilenberger, Wolfram. Taikurien aika. Filosofian suuri vuosikymmen 1919-1929. Ap. 2018. Suom. Tommi Uschanov, Siltala, Helsinki 2019. ISBN 978-952-234-550-9
Kundera, Milan, Petetyt testamentit. Suom. Jan Blomstedt. WSO, Helsinki 2001

Kundera, Milan, Romaanin taide. Suom. Jan Blomstedt ja Riikka Stewen, Siltala, Helsinki 1993

Oittinen, Vesa, Saatteeksi, teoksessa Mann, Thomas 1987

Oksala, Teivas, Homeroksesta Alvar Aaltoon. Eurooppalaisia klassikkoja ja humaisteja. Weilin& Göös, Helsinki 1985. ISBN 951-35-3662-9 

 Morris, Marla, Thomas Mann and Niko’s Cassirer. https://pesaagora.com/columns/thomas-mann-and-nikos-cassirer/ Luettu 6.8.2024

Saariluoma, Liisa, Faust ja saksalaisuus: myyttinen "olemusajattelu" Thomas Mannin romaanissa "Tohtori Faustus". Teoksessa: Saariluoma, Liisa (toim.) Keijujen kuningas ja musta Akhilleus. Myytit modernissa kirjallisuudessa, SKS, Helsinki 2000. ISBN 951-746-195-X

Sutškov, Boris, Realismin historialliset kohtalot. Edistys, Neuvostoliitto 1976

Toiviainen, Seppo, Nuori Lukács. Kriittinen esitys Georg Lukácsin varhaisesta ajattelusta ja toiminnasta (1906-1929). Kansankulttuuri, Helsinki 1977. ISBN 951-615-142-6

 

perjantaina, elokuuta 02, 2024

Franz Kafka


"Everything you love will probably be lost, but in the end, love will return in another way."

Kaiken rakastamasi todennäköisesti menetät, mutta lopulta rakkaus palaa toisella tavalla.

Gregor Samsan herääminen levottomista unistaan vaikutti aamuepresson tavoin, kun luin sen yli 50-vuotta sitten. Espresso oli tuolloin itselleni tuntematon eikä se muutoinkaan kuulu Kafkan maailmaan. Mutta Kafkan kuvaama maailma on todempi tänään kuin aikanaan yli 100-vuotta sitten.

On vaikea kuvata niitä säikeitä, joiden kautta Kafka on vaikuttanut maailmaan, itseen ja käsitykseen maailmasta. Tuntuu kuitenkin tarpeelliselta kerrata käsitystä Kafkasta. Ja mitä enemmän sitä nyt tein, heinäkuussa 2024, sitä harhaisemmalta aiempi kuva näyttää. Mustavalkoisen, pelkistyneen jyrkän ja synkän Kafkan kuva alkaa väreillä valoa ja värejä. Ehkä olenkin ollut syöpäläinen, joka vasta nyt herää ihmisenä?

Idea Gregor Samsan tarinan kääntämisestä ei tosin ole omani tai edes omaperäinen.

Mainio brittikirjailija Ian McEwan käänsi kirjassaan syöpäläisen, tällä kertaa konkreettisemmin  torakan, jaloilleen. Torakka herää aamulla ja huomaa muuttuneensa ihmiseksi. McEwan taitaa satiirin, vaikka ei yllä kafkamaiseen kylmäävään viileyteen. Näin Petteri Orpon hallituksen aikana (20. kesäkuuta 2023 - ) on kitkerää, vaikkakin myös virkistävää, lukea 2019 ilmestynyttä fiktiota brittihallituksen touhusta ja tohinasta 2000-luvun alussa, 100-vuotta Kafkan maailmaa myöhemmin. McEwan kuvailee herkullisesti "torakoiden" pyrkimystä kääntää kaikki päälaelleen. Ihmisen olo kevenee niin, että pian ei yksilö tunne painavansa enää mitään kun hallitus opettaa kansaa kurjuuteen. Maailman painoa asettuu hartioille, ei niinkään aivoihin ja ajatteluun. Kyky nähdä tai uskoa omiin vaikutusmahdollisuuksiin heikkenee ja vaihtoehdot käyvät vähiin. On ryömittävä ihmisten tavoin mukana historian valtavirrassa tai piilouduttava torakan tavoin lattialistan taakse, marginalisoiduttava ihmisyyden viimeisille rannoille. Maailmanhenki ei nouse ratsun selkään tai asetu Teslan rattiin. Historian nykyisten "suurmiesten" on parempi suojautua panssariautoon, kuin asettua julkiselle paikalle viuhuvien luotien armoille.

Mutta oliko Kafkan maailma lohduton? Vai oliko niin, että vain Kafkan kirjojen maailma on lohduton? Ainakaan Kafka ei tunnu itse olevan lohduton, hän kuvaa maailman lohduttomuutta, mutta tuntuu suhtautuvan siihen myös hilpeän tai synkän ironisesti.

Dora Diamant, Kafkan viimeinen elämänkumppani, on muistelmissaan kertonut hienon tarinan Kafkasta ja nukkensa kadottaneesta pikkutytöstä. He olivat olleet Kafkan kanssa kävelyllä Berliinin Tiergartenissa.  He tapavat pikkutytön, joka on kadottanut nukkensa. Lohduttaakseen tyttöä, Kafka kertoo hänelle, että nukke ei ollut kadonnut, vaan lähtenyt matkalle. Kafka kirjoittaa tytölle päivittäin nuken nimissä kirjeitä, joissa nukke kertoo matkastaan. Lopulta Kafka ostaa tytölle uuden nuken. Myöhemmin, Kafkan jo kuoltua, tyttö, nyt jo nuori nainen, löytää nuken sisältä kirjeen, jossa todetaan, että vaikka tämä nukke näyttää erilaiselta kuin tytön kadottama, niin pitkällä matkalla voi muuttua. 

Kirjailija ja toimittaja Jordi Sierra i Fabra on kirjoittanut romaanin  (alkuperäinen espanjankielinen teos Kafka y la muñeca viajera), joka perustuu tähän tarinaan ja tuo sen laajemman yleisön tietoisuuteen. Myös Paul Auster on sisällyttänyt tarinan omaan kirjaansa Sattumuksia Brooklynissä. (Auster 2005) Austerin tarina päättyy tosin hieman eri tavoin, mutta idea on sama.

Kafkalla on ylivertaisen hieno taito kertoa tarinaa jossa unenomainen ja reaalinen eivät vain sekoitu, vaan ovat yhtä. Koskaan ei voi oikein varmasti tietää, mitä todella (?) tapahtuu - tapahtuuko vain kirjan henkilön päässä outoja vai onko hän vajonnut oman todellisuutensa unimaailmaan. Vaikka Kafka ei ollut vieraillut Yhdysvalloissa hän kirjoittaa elävästi maan eroista Eurooppaan teoksessa Amerikka. Kafka oli vain kahdeksan vuotta nuorempi kuin Thomas Mann (s. 1875). Mannin keskeinen teos Taikavuori ilmestyi Kafkan kuolinvuonna 1924. Vertailu Hans Castorpin, Taikavuoren nuorenmiehen, ja Amerikan Karl Rossmannin välillä osoittaa miten eri maailmoissa Kafka ja Mann elivät. Mannille lumous oli  katoamassa eurooppalaisesta sivistyksestä. Eurooppa ja maailma sen myötä oli pahasti sairas. Se kaipasi huolta ja hoitoa parantolassa. Kafka taas itse sairastuu tuberkuloosiin ja hänen sankarinsa karkoitetaan Amerikkaan, jossa eurooppalaisella sivistyksellä ei oikein edes pyyhitty tähteitä pöydältä, vaan se oli muuttunut hyödyttömäksi tai jopa haitalliseksi.

Kafkan Päiväkirjoista on kiinnostava lukea hänen harjoitelmiaan. Osa noista harjoitelmista päätyi sittemmin myös julkaisuiksi. Kafkan maine on usein ylittänyt, ohittanut tai sumentanut hänen kirjalliset ansionsa. Kunderan tavoin on syytä pitää erillään kirjailija ja kirjailijan teokset. Tämä on entistä tärkeämpää näinä moraalisen närkästyksen kulta-aikoina, jolloin taiteen tuotokset saatetaan heittää pesuveden mukana, kun kirjailijan likapyykkiä pestään, usein hänen kuolemansa jälkeen (viittaan tässä esimerkiksi Alice Munron, Picasson, Woody Allenin ja Roman Polańskin  tapauksiin). Kirjallisuuden ja taiteen tekijällä on toki intiimi suhde omiin töihinsä, mutta suhde ei ole suora. Usein kirjailija tuo tekstisään esiin kokeilevia puolia omasta egostaan ja asettaa henkilöihinsä myös pimeitä sektoreita, kulkipa hän niitä omassa elämässään julkisesti, pimennossa tai ei ollenkaan.

Tuberkuloosifragmenteissa Kafka tiivistää ajatteluaansa hienosti:

20 Sinä itse olet harjoitus. Et suinkaan opiskelija. (Kafka 2012, 28)

Ville-Juhani Sutinen on nimennyt esipuheessa Tuberkuloosifragmentteihin Kafkan mietelmät maallisiksi Talmudeiksi. (Sutinen 2012, 5) Kafka tuntuu sanova, että meidän ihmisten tulee etsiä ja harjoittaa itseämme, ratkaisua tai ratkaisuja ei löydy itsemme ulkopuolelta. Jeesuksen tavoin, minä olen tie, totuus ja elämä, ei siis hän, Jeesus. Ja Jeesushan sanoo myös, minä olen hän. Kukin meistä on minä ja voimme pyrkiä kohottamaan itsemme jumalaksi, mutta samalla pitäisi olla nöyrä (mahdottoman) tehtävän edessä. Pahuus vaanii, hyvyys on meissä. Siksi,

30 Hyvyys on tietyssä mielessä lohduttomuutta. (Kafka 2012, 31)

Kaikesta tästä "syvähenkisyydestä" huolimatta ja sen tähden synkkä hilpeys, kuten Sutinen sen nimeää, on yksi mahdollinen valita suhteessa maailman absurdiuteen. Karl Rossmann, Amerikka-teoksen päähenkilö, on hyvä esimerkki hyvästä ihmisestä, joka asettuu lohduttomaan asemaan yhteiskunnassa ja kulttuurissa joka on peruuttamattomasti vieras, kuin labyrintti tai muotoaan muuttava kartanorakennus, seikkailu, joka ei johda Graalinmaljan löytymiseen tai kohoamiseen korkeammalle. Ihminen on vieras itselleen ja muille.

Kafkologia on oma maailmansa. Mikäli Kafkan lisäksi haluaa perehtyä siihen, hyvä aloitus on tutustuminen Kai Laitisen Nälkätaiteilijan esipuheeseen (Laitinen 1999). Sitäkin tärkeämpi on kuitenkin Milan Kunderan teksti Petetyissä testamenteissa  (Kundera 1993).

JK. 3.2.2025.  Yle Areenassa on nyt tammikuusta 2025 lähtien (poistuu 27.1. 2027) ollut nähtävissä erinomainen itävaltalaisohjaaja David Schalkon sarja Kafka. Alku on enteilee kevyttä ja jopa kosiskelevaa Kafka-myytin krnevalisointia, mutta edetessään tarina syvenee. Itse pidin erityisesti sarjan 5/6 jaksosta. Siinä Franz Kafka tapaa Milenan (roolissa valloittava Liv Lisa Fries). Heidän keskustelunsa ja rakastumisensa kuvataan hienossa puiston rauhassa. Tuossa hetkessä virtaavan veden äärellä raja kirjallisuuden ja elämän välillä saattoi hetkeksi ylittyä tai lomittua.

Kafka, Franz,

Amerikka. Ap. Amerika(1927)Suom. Elvi Sinervo, Tammi, Helsinki 1965. Ilmestynyt myös nimellä Mies joka katosi.  Suom. Markku Mannila. Jälkisanat Otto Mattsson. Otava, Helsinki 2000. ISBN 951-1-16488-0.

Linna. Ap. Das Schloss (1926). Suom. Aarno Peromies, Otava, Helsinki 1996. ISBN 951-1-11142-6

Muodonmuutos & Rangaistussiirtolassa. Ap. Die Verwandlung (1915) ja In der Strafkolonie (1919). Suom. Aarno Peromies. Otava, Helsinki 2007. ISBN-13: 978-951-1-21919-4

Oikeusjuttu. Ap. Der Prozess (1925). Suom. Aarno Peromies, Otava, Helsinki 2002. ISBN 951-1-18402-4

Nälkätaiteilija. Novelleja. Saksankielisistä kokoelmista suom. Aarno Peromies, Kristiina Kivivuori ja Eeva-Liisa Manner. Gummerus, Jyväskylä 1999. ISBN 951-20-5580-5

Päiväkirjat 1909-1923. Ap. osia 1937, suomennos perustuu Fisherin laitokseen vuodelta 2008. Suom. Panu Turunen, Sammakko, Turku 2024.  ISBN 978-952-483-434-6

Tuberkuloosifragmentit. Suom. Ville-Juhani Sutinen, Savukeidas, Turku-Tampere 2012. ISBN 978-952-268-045-7

Muu kirjallisuus ja lähdeaineisto:

Auster, Paul, Sattumuksia Brooklynissä. Ap. The Brooklyn Follies. Suom. Erkki Jukarainen. WSOY, Helsinki 2005. ISBN 978-951-31-4067-0

Kundera, Milan, Petetyt testamentit. Ap. Les testaments trahis, 1993, suom. Jan Blomstedt, WSOY, Helsinki 2001. ISBN 951-0-24879-7

Laitinen, Kai, Franz Kafka.  Esipuhe teoksessa Kafka, Franz, Nälkätaiteilija (Kafka 1999) 

Majander, Antti, HS 16.6.2024

McEvan, Ian, Torakka.  Ap. The Cockroach (2019) Suom. Jaakko Kankaanpää, Otava, Helsinki 2019.

Der Spegel 1.6.2024

Sutinen, Ville-Juhani, Esipuhe. Teoksessa Tuberkuloosifragmentit,  Kafka 2012 



 

maanantaina, heinäkuuta 01, 2024

Milan Kundera


Sillä koko ihmiselämä on vain taistelua vieraasta korvasta. (Kundera 1983, 97)

Milan Kundera (1929-2023) on kirjailija, kulttuuripersoona, poliitikko ja teoreetikko. Kundera on itsessään jo käsite ja hän onnistui luomaan teoksia, jotka jäävät kirjallisuuden historiaan. Näin Kundera itse halusikin. Kirjailija on hänen teoksensa, kaikki muu on turhaa.

Seuraavassa muutamia sanoja Kunderasta kirjailijana ja romaanin teorian kehittäjänä.  Poliittikko ja kulttuuripersoona Kunderan elämä jää toisaalle, jätän ne väistyväksi näkökulmaksi. Kunderan avulla yritän varastaa sinulta korvan ja silmän, hetkeksi tai toiseksi. Kirjoitan Kunderaa osaksi omaa tarinaani. Se ei ehkä käy aina selville tekstistä, ei sinulle lukijani, mutta ei minullekaan.

Mikä hänestä tekee kiinnostavan itseni kannalta? Hän on kirjailijana urbaani ateisti, individualisti, filosofisesti virittynyt maailmankansalainen, antinationalisti, voltairelaisen myrkyllisen älyllisyyden perillinen, eurooppalaisen romaanikirjallisuuden ja humanismin jälkeläinen, huumorintajuinen ja leikittelevä. Myöhäinen modernisti, joka elää mahdollisuuksien maailmassa. Hänen kirjoissaan miehet ja naiset valitsevat onnensa historian antamissa puitteissa, keveästi raskaissa oloissa. He eivät pakene vastuuta, vaan luovat oman onnensa maailmassa tragedian sankarin tai paremminkin modernin antisankarin tavoin. Saaret, meri, meitä viekottelevat seireenit ja palaamaan kutsuva Ithaka ovat nykyään sisimpämme ääniä. (Kundera 1983, 109) Haluamme palata kotiin jota ei ole, mutta jonka voimme luoda tai kuvitella.

Cervantesin perillinen

Kundera on kuvaillut itseään Cervantesin perilliseksi ja modernin eurooppalaisen ihmisen puolustajaksi. Hänen esikoisromaaninsa Pila ilmestyi vuonna 1967 Tšekkoslovakiassa, nyt jo historian hämärään vajoavassa sosialistisessa valtiossa. Suomeksi se julkaistiin alunperin vuonna 1974 nimellä Tšekkiläinen pila.  Myöhemmin nimi korjattiin alkuperäisen mukaiseksi (Žert - Pila). Nimen vaihdos on tärkeä. Kunderan ajatus romaanin taiteesta korostaa kirjallisuuden kykyä ylittää kansalliset rajat ja rajoitteneisuudet. Pila ei ole pila, jos se on tšekkiläinen tai vaikkapa suomalainen. Kansallinen taide on määrityksen ristiriita, oppineiden termein contradictio in adjecto

Korostamalla kirjan tai kirjailijan kansallisuutta pilataan hänen maineensa. Kundera ei ole ensisijaisesti tšekkiläinen tai ranskalainen kirjailija. Kirjailijana toimiminen on siirtymistä paperimaailmaan. Sinne voi hakea turvapaikkaa vain sillä edellytyksellä, että on mahdollisuus ja taito kirjoittaa romaaneja, kaunokirjallisuutta. Jos rajan ylitys ei onnistu kansallisvaltiossa, on vaihdettava maata ja kansallisuutta. Näin tapahtui Kunderalle. Kirjailijan on ylitettävä raja itsenäisesti ja katsottava selviääkö hän omin avuin. Lukijat ja kriitikot ratkaisevat, mutta joutuvat myös tekemään osansa päästäkseen tuohon maailmaan. Joskus myönnetään väliaikainen oleskelulupa, joskus pysyvä. Kirjailijalle tuon maailman jäsenyys on pysyvä niin kauan kuin hänen kirjansa on olemassa. Paperilla tai nyttemmin jossakin datamuodossa. Lukija on vapaa kulkemaan kirjailijan avaamasta portista tuohon maailmaan tai jäämällä ulkopuolelle.

Kaksoiskansalaisuus oli Kunderalle muutoinkin tuttua. Hän eli Tšekkoslovakiassa aikana jolloin kirjallisuus ei voinut siellä enää elää tai kukoistaa, siirtyi Ranskaan olojen pakottamana vuonna 1975, vaihtoi kirjoittamansa kielen tšekistä ranskaksi. Mutta yhtä kaikki. Juuret ovat syvällä Euroopassa, sen kirjallisuudessa, kansojen historiassa ja syvemmällä, ihmisyyden alkulähteille saakka. Kunderan kirjallinen puu ulottaa lehtensä ja latvansa kohti taivasta paperimaailmassa, jonka maisemassa se erottuu vehreänä tammena pilvistä taivasta vasten auringon painuessa jo mailleen. Jos Milan Kunderan taival tšekkiläisestä ranskalaiseksi kirjailijaksi oli haastava, kaksoiskansalaisuus reaalimaailman ja paperimaailman jäsenenä on hänelle drastinen. Lopultakin Kundera on eurooppalainen ei asuinpaikkansa vaan mielenlaatunsa mukaan.  Eurooppalainen: se joka kaipaa Eurooppaa. (Kundera 1987, 129)

Kirjallisen uransa Kundera aloitti runoilijana. Jo vuonna 1953 hän julkaisi runokokoelman Člověk zahrada širá (Ihminen: Laaja puutarha). Teoksessa hän käsitteli sosialistista realismia kommunistisesta näkökulmasta. Ennen esikoisromaaniaan Kundera oli julkaissut 1960-luvulla kolme novellikokoelmaa. Ne tunnetaan koottuna nimellä Naurettavien rakkauksien kirja (Kundera1988). Hänen runojaan en tunne, mutta kirjoissaan hän on hylännyt nuoruuteen kuuluvan lyyrisen asenteen ja siirtynyt novellistiksi tutkimaan arkipäivän proosallista elämää. ) (Ks. Kundera 2006) Novellistin eli kirjailijan on tuotettava jotakin uutta, valaistava ihmisen olemista uudella tapaa tai ainakin asetettava ihmisen olemisen tapa uusiin historiallisiin tai lokaalisiin puitteisiin.

Kunderan kirjat ovat syntyneet kansallisvaltioiden Euroopassa. Ne ovat matkaoppaita paperimaailmaan, jonka passin saa kirjoittamalla hyvin. Lukijana pääsemme niiden myötä katsomaan maahan jota ei ole, unelmien, tragedioiden ja draamojen pariin. Maihin joihin haluamme tutustua, ehkä muuttaa pysyvästikin, mutta johon meillä ei ole muulla tavalla pääsyä. Kirjoittamalla Kunderasta, toistaa ihmisten puheen tapaa, jossa toinen keskeytetään fraasilla Minulle kävi aivan samoin ... Tosiassa se on vain keino aloittaa oma kertomus ja miehittää vastustajan korva hyökkäyksellä. Mutta suosion salaisuus on kuunteleminen. Tamina kantaa kahvia ja omenaviinaa asiakkaille ja menee baaritiskin taakse. Hän osaa kuunnella, hän ei sano koskaan minulle kävi samoin. (Kundera 1987, 97)

Jotta tarinan voi kuulla tarvitaan hiljaisuutta. Thomas Manniin viitaten Kundera kuvittelee Taminan suuhun kultasormuksen. Hiljainen heleä metallinen ääni, kuin kultasormus putoaisi hopeapannuun. Äänen jälkeen on tyhjyys ja sen täyttää tarina. Mutta Tamina ei ymmärrä kuulemaansa. Hänelle kapakan miesten tarinat ovat strutsien kaakatusta. Ne kilpailevat keskenään kiivaan hyökkäävästi, sillä maailmassa ei ole mitään tärkeämpää kuin se minkä ne halusivat hänelle kertoa. Kirjoja kirjoittava luo maailmankaikkeuden ja asettaa itsensä alttiiksi kritiikille. Kirjoja kirjoittavat ovat ei mitään.

Urbaani ateisti


Kundera on urbaani ja ateistinen kirjailija. Pila-kirjan alussa  päähenkilö Ludvìk tulee kotiin, rumaan kuvitteelliseen määriläiseen kaupunkiin Kosteleciin. Kaupungin esikuvaksi voi ajatella Brnon,  Kunderan syntymäkaupungin. Hänen henkilönsä katsoo menneisyyttä etäältä, välttää sentimentaalista nostalgiaa ja pyrkii tunnistamaan siitä tuttuja elementtejä. 

Elämisen keveyden tuntee parhaiten juuri kaupungissa. Yksittäisen ihmisen merkitys on siellä pienempi kuin harvaan asutulla seudulla. Väestöntiheyden kasvaessa keveys käy sietämättömäksi, niin globaalisesti kuin paikallisestikin. Yksilö ei ole suhteessa maailmaan ulkoisesti vaan osana maailmaa aistii sen painon itsessään. Suhde on siis kääntäen verrannollinen lokaalisti. Maailmanmitassa keveys lisääntyy absoluuttisesti. Keveyden teema on siis esillä alusta asti. Se nousee pääosaan Kunderan tunnetuimman teoksen nimessä Olemisen sietämätön keveys  (Kundera 1991)


Nuoruuteni hilpeä ja piikittelevä ateismi katosi yhdellä iskulla kuin teini-iän hullutus. (...) minun epäuskoni ja heidän uskonsa (kristittyjen ystävien - PK) olivat kummallisen lähellä toisiaan. (Kundera 2001, 17) Ehkä tämäkin on houkutellut Kunderan pariin. Taistelevan ateismin olen aina kokenut vieraaksi. Uskovaiset ovat veljiä ja siskoja filosofien rinnalla totuudenetsijöiden myrskyisällä merellä. He ovat tosin väärässä ja usein tunnen Nietzschen tavoin, että  kristinusko on ollut tuhoisinta ylimielisyyttä, mitä tähän mennessä on esiintynyt.


Kunderan maailmassa-oleminen

Näin olemmekin jo uppoamassa Kunderan kirjalliseen universumiin. Hän on hyvin tietoinen koodatessaan maailmaa valikoimiensa käsitteiden avulla. Romaani taide -teoksessa on luettelo keskeisimmistä sanoista. Ks.  Kuusikymmentä kolme sanaa (R.S.) (Kundera 1987, 123-156).


Näiden sanojen (termien) käsitteellinen perusta hahmottuu kuitenkin vasta, kun avaa Kunderan käsitteistön perustaa. Luettelossa ei ole olemista, mutta samassa kokoelmassa Kundera niittaa oman käsityksensä yhteen Martin Heideggerin perustuvaan analyysiin olemisesta (in-der-Welt-sein). ( Ks. Heidegger 2000 )

Ihminen on yhteydessä maailmaan niin kuin etana kotiloonsa. Hän on maailmaa, maailma on hänen ulottuvuutensa, ja sitä mukaa kuin maailma muuttuu myös hänen olemisensa (in-der-Welt-sein) muuttuu.  (Kundera, 1987,43)


Kundera välttää leimautumista teoreetikoksi professoreiden kritiikkiä välttääkseen. Eikä ole olennaista miten johdonmukaisesti tai päättäväisesti hän sitoutuu valitsemiensa käsitteiden koherenssiin. Kiinnostavaa on kuitenkin pohtia sitä, miten Kundera ajattelee puolustavansa eurooppalaista ihmistä vaikka hän tuntuu jatkuvasti todistavansa kirjoissaan miten yksilön asema muuttuu entistä kevyemmäksi suhteessa historian painoon. Kundera on tuulimyllyjä vastustava Don Quiote, mutta myös Josef K. Muuttuuko hänen individualistinen eksistentialisminsa romaanissa strukturalistisen pakkorakenteen rikkoutuneeksi kuvaksi?
 

Antropologinen ihmiskäsitys ja grafomania

Liisa Saariluoman käsityksen mukaan Kunderan ihmiskuva on antropologinen. Ihminen on sen mukaisesti muuttumaton tai häntä määrittää antropologiset vakiot. Historia on kuin maastossa raivokkaasti etenevä ratsu, joka talloo alleen, mikäli ei itse istu sen satulassa. Hegeliläinen järjen viekkaus on yli-inhimillinen ja vain nauru voi tavoittaa sen ironian, joka kuvaa ihmisen pyrkimyksiä historian ratsun taltuttamiseksi.

Kuulluksi tuleminen on Kunderan mukaan minuudelle keskeinen asia. Kirjallisuus ja kirjoittaminen syntyy siitä, että kukaan läheinen ei kuule. Kundera jopa määrittää elämän "taisteluksi vieraasta korvasta". Emme ole kiinnostuneita muiden tarinoista, haluamme kertoa omamme.

Tapa jolla kerromme tarinamme on kuitenkin kullekin ominainen. Kunderan tapa on kehitellä vaihtohetoisia ja kokeilevia minuuksia. Romaanin henkilöt ovat itsessään kokeiluja erilaisista mahdollisuuksista, eräänlaisia ideaalityyppejä. Ja itse romaanihenkilöt myös pyrkivät usein aktiivisesti muokkaamaan omaa tarinaansa muuttuvissa oloissa. Heidän muistinsa valikoi sopivia elementtejä menneisyydestä, sen lisäksi, että muisto jo itsessään rajaa menneisyydestä vain osia.  Muisto ei ole unohduksen vastakohta. Muisto on eräänlaista unohdusta. (Kundera 2001, 139)

Tyylillisesti Milan Kundera on poikkeuksetta korrekti, vaikka ironia onkin romaanin yksi keskeinen vaikuttava elementti. Hänen kirjansa käsittelevät aistivoimaisesti elämän eri puolia ja eroottinen viritys on hohkaa tekstistä. Paskasta puhutaan, muun muassa kitshin yhteydessä, mutta ihmisten ruumiillisissa toiminnoissa ei edetä aivan naturalistisiin kuvauksiin, toisin kuin vaikkapa Karl Ove Knausgårdin tekstissä. Siinä missä Milan Kundera antaa kirjojensa kautta vilkaista peiliin ja antaa häivähdyksiä ihmiselosta niin ruokapöydässä kuin sängyssä, esimerkiksi Karl-Ove Knausgård räväyttää lukijan eteen panoraaman. Knausgårdin kirjoissa lukija joutuu katsomaan elämää kameralla, jonka näkymä ei avaudu vain jääkaapin sisältä, kuten elokuvissa, vaan myös vessanpöntöstä johon päivittäisten tarpeiden lisäksi myös oksennetaan.

Kunderan näkemys grafomaniasta asettuu linjaan valistuksen dialektiikan kanssa. Järjen hallitsema maailma muuntuu maailman hallitsemaksi järjeksi. Theodor Adornon ryöpytys biografista roskakirjallisuutta vastaan osuu hyvin jo Kunderan aikaan 1900-luvun lopulle, mutta eritysesti 2000-luvun "kirjallisuuteen". Jonkin kertominen tarkoittaa, että on jotain erityistä sanottavaa, ja juuri tämä on estetty hallinnoidussa, ikuisesti samanlaisessa ja standardisoidussa maailmassa. [...] ikään kuin maailmanmenossa olisi vielä kysymys individuaatiosta, [...]ikään kuin yksityisen ihmisen sisin kykenisi vielä saamaan välittömästi aikaan jotakin: kaikkialle levinnyt elämänkerrallinen roskakirjallisuus on romaanimuodon hajoamistuote.  (lainattu, Saariluoma 2003, 314 mukaan) 

Naurun ja unohduksen kirjassa (Kundera 1983, 110) grafomanian (pinttymys kirjoittaa kirjoja) kehittyminen joukkoepidemiaksi selittyy kolmen perusehdon täyttymisellä:

(1)  yleisen hyvinvoinnin korkean tason suodessa ihmisille mahdollisuuden harjoittaa hyödytöntä toimintaa
(2) yhteiskunnallisen elämän atomisoituessa niin että seurauksena on yksilöiden yksinäistyneisyyden yleistyminen ja
(3) suurten radikaalien yhteiskunnallisten muutosten puuttuessa kansan sisäisestä elämästä

Kirjoittamisesta tulee ansa, jonka sisälle yksilöt asettuvat. Kunderan puolustama romaanitaide on selkeästi populaarikulttuurin massailmiöitä vastaan. Se on myös linjassa kirjoissa esiintyvän musiikin suhteen. Kunderan teoksien musiikki on klassista tai kansanmusiikkia.  Epäsuorasti Kundera torjuu Adornon ajattelun tavoin kulttuuriteollisuuden tuotteet unohtuneisuuden välineiksi. Naurun ja unohduksen kirjassa Kundera on laittanut filosofian professorin tupruttelemaan piippuaan ja kätkeytymään savuverhon taa ikään kuin ujostellen. Jo James Joyce on sanonut, hän sanoi, - että elämämme suurin seikkailu on seikkailun puute. (Kundera 1983, 109) Kirjoittaminen on kuitenkin tärkeää ja kirjoituksen sanoilla, kuten esimerkiksi Ludvikin Pilassa (Kundera 2003, 39) kirjoittaman postikortin tekstillä, on objektiivinen ulottuvuus. Tekstin merkitys ja tarkoitus karkaavat kirjoittajalta ja hänen on mahdotonta, ja erityisesti totalitaarisessa yhteiskunnassa, kontrolloida tai vaikuttaa siihen, miten kirjoitettua tekstiä tulkitaan tai käytetään alkuperäisestä kontekstista irroitettuna.

Kritisoitu essentialisti väsyy?


Kundera on pidetty, ihailtu, paljon luettu, runsaasti tutkittu, kritisoitu, mutta myös torjuttu, hyljeksitty ja kritisoitu. 

Kunderan ihmis-, historia- ja kirjallisuusnäkemykset ovat saaneet paljon kritiikkiä. Painavinta on ollut poliittinen "kritiikki” jonka perusteella hän ei kyennyt jatkamaan kirjailijana Tsekkoslovakiassa.  Hänet pyrittiin sulkemaan historian ulkopuolelle. Teoreettis-poliittisessa kritiikissä häntä on syytetty elitistismistä ja estetismistä, historiallisen ja poliittisen kontekstin vähättelystä ja trivialisoinnista, romaanin luonteen essentialisoinnista ja individualismista. Näin tietysti on, jos noita seikkoja pitää kritiikkinä. Kundera on myös erittäin Eurooppakeskeinen, eurosentrismin voi nähdä joko perusteltuna tai rajoitteneisuutena. Romaani on eurooppalainen synnyltään ja tyypiltään. Globalisaation ja kulttuuri-imperialismin myötä se on levittäytynyt maailmanlaajuiseksi. Kansalliset kirjallisuudet kiistelevät oman maansa kirjallisuuden rajoista ja omivat kirjailijoita itselleen. Kunderan antropologinen ihmiskäsitys kuitenkin korostaa päinvastaista samalla kun hän torjuu ajatuksen historian lopusta. Voiko  romaanien "uudellenkirjoittaminen" tuoda lisänsä romaanitaiteeseen? Ajattelen  tässä sellaisia kirjoja kuin Kamel Daoudin Tapaus Meursault (Daoud 2022)jossa Albert Camusin Sivullinen saa uuden valotuksen.

Vaikka Kundera eri tavoin väittää välttävänsä filosofista ja koukeroista, käsitteellistä kieltä, hän antaa monia hienoja esimerkkejä siitä, miten käsitteet mahdollistavat asioiden ymmärtämisen.

Tämä tulee erityisen selkeästi esiin yhden käsitteen teoksissa, joissa tarinaa avataan käsiteanalyysin ja sanojen etymologian keinoin.  Kirjailijanuransa loppuvaiheessa Kundera kirjoitti sarjan pienoisromaaneja Kiirettömyys (Kundera 1995), Tietämättömyys (Kundera 2002), Esirippu (Kundera 2005),  Merkityksettömyyden juhla (Kundera 2013) sekä esseekokoelman Petetyt testamentit (Kundera 1993). Pienoisromaanit muodostavat sarjan aiemman Identiteetti (Kundera 1988) -teoksen kanssa. Näiden välissä on kuitenkin vielä täysimittainen Kuolemattomuus (Kundera 1992). 

Kiirettömyys alkaa muutaman tapausesimerkin jälkeen hedonismin käsitteestä ja Choderos de Laclosin Vaarallisia suhteita saa ylistyksen yhtenä kaikkien aikojen suurimmista romaaneista. (Kundera 1995, 11)  Esiripussa on oivallisia käsitteellisiä erotteluja. Vaikkapa kirjallisuuden historian tarkastelu suppeassa ja laajassa kontekstissa. Niiden avulla voi helposti arvioida, minkälaisiin taide- ja kulttuuripoliittisiin umpikujiin ajaudumme, jos ryhdymme tarkastelemaan kultuuria kansallisista, suppeista konteksteista emmekä näe niitä ihmisyyden toteutumina. Keskustelu unkarilaisesta kansallisuuden korostamisesta tai perussuomalaisesta  taiteesta asettuu kerralla oikeisiin puitteisiin. Taide, tiede ja filosofia ylittävät kansalliset ja kielelliset rajat ja juuri siinä on niiden voima.

Tietämättömyyden alussa hän jälleen kerran ottaa esiin Odysseuksen ja hänen paluunsa ja paluun taian. Hän erittelee nostalgia sanan etymologiaa kreikan nostos (paluu) ja algos (kärsimys) sanojen kautta ja vertailee nostalgia-sanan käyttöä ja sanan sävyjä ja sivumerkityksiä euroopan eri kielissä. Kaipaamme johonkin josta meidät on karkoitettu, haaveilemme kotiinpaluusta, mutta tuo matka on ikuista. Muistomme kaipauksen kohteesta muuntuu, (koti)maa johon kaipaamme on landet som icke är.

Milan Kunderan Esirippu (Kundera 2013) avaa maailman ja kirjallisuuden huumaavalla tavalla. Esirippu aukeaa ja tuntuu, kuin näkisi maailman näyttämöllä - kunnes taas huomaa, että näytelmässä esitetään näytelmää. Maailma on kuin Bunuelin elokuvan intohimon hämärä kohde. Tai ehkä vielä enemmän. Maailmassa voi käydä kuin Lynchin Lost Highway elokuvassa. Kesken esitystä näyttelijät vaihtuvat, mutta tarina jatkuu. Epäjatkuvuus luo unenomaista tuttuutta, outo on tuttua ja tuttu outoa. 

Niin taitava kirjoittaja kuin Milan Kundera onkin, ei hän aina onnistu. Viimeiseksi jäänyt teos Merkityksettömyyden juhla (Kundera 2015) jää valjuksi vanhan miehen pilaksi. Kirja eri ole merkityksetön, mutta se jää vajaaksi: esseen, tarinan ja tarinoinnin kudelma on sujuva - nykypäivä ja historia lomittuvat sujuvasti. Näyttämönä on Pariisi ja "vitsin" kautta neuvostoaikainen Stalinin hovi Kremlissä.

Kirja on pitkähkö, poimuileva anekdootti - sen lukee kyllä, mutta syvällistä kokemusta siitä ei saa. Merkityksettömyyden juhla ei ole ranskalaisen keveä tai nokkela, mutta siinä ei ole alkutuotannon 
syvää  tsekkiläistä mustaa huumoriakaan. Se ei kohoa romaanin taiteen parnasson kirkkauteen. Kirjasta huokuu katkeruus, ei nauru. Katkeruus eurooppalaisuuden laskusta mailleen, unohdukseen. Kirjan alku, jossa kirjan henkilö Alain pohdiskelee naisellisen viehätysvoiman keskittymisen ulottuvuuksia (sääret, takamus, rinnat, napa) kuulostaa vanhan miehen tunkkaiselta jorinalta.

Romaanin ja romaaniteorian siirtymä psykologisista  selityksistä eksistentiaalisten tilanteiden kuvaamiseen auttaa ymmärtämään, miksi kysymys identiteetistä  ei palaudu yksilöön vaan yksilöön yhteiskunnallisessa tilanteessa, vuorovaikutuksessa aikaansa, historiaansa ja toisiin ihmisiin (myös omaan toiseuteensa). Identiteettityö ei merkitse vaipumista omaan sisäiseen, yksilölliseen minään, vaan oman itseyden tutkimusta historiallisessa ja yhteiskunnallisessa kontekstissa.

Faktuaalisen  muistin ohella eksistentiaalinen muisti määrittää sitä mitä olemme nyt ja mitä olemme olleet. Unohdus pyyhkii, muisti muuntaa. Kundera käsittelee hienosti byrokraattisen maailman eksistentiaalista tilannetta ja sen ilmentymistä niin kirjallisuudessa (Adalbert Stiftler) kuin sosiologiassa (Max Weber) aina Kafkaan ja meidän päiviimme saakka. Esiripun hieno havainto on myös se, että monet asiat nousevat tarkasteluun juuri silloin kuin ne ovat uusia ja vielä usein huomaamattomia, eivätkä silloin, kun ne ovat jo valloittaneet elämämme, mielemme.

Kunderan tekstissä näkyy myös itsekriittinen näkemys nuoruuden ja varttuneen iän eroista. Vasta varttuneemmalla iällä on mahdollista nähdä oma elämä ja ajan historia, ei oikein, mutta uudessa valossa: Tämän kokemuksen jälkeen ... tietää, ettei kukaan olekaan se, jona itseään pitää, että tämä väärinkäsitys on yleinen, perustuvanlaatuinen, ja että se heijastaa ihmisiin (...) komiikan lempeän kajon.  (Kundera 2013, 82)

Kundera asettuu päättävästi vastustamaan "storyn" ylivaltaa. Romaani ylittää monella tavalla yksinkertaisen tarinan. Tarinallisuus (narratiivisuus) kaikessa muodikkuudessaan johtaa narratuksi tulemiseen. Hyvät tarinat ovat edelleen intensiivisiä siksi, että ne ovat sekä kompleksisia että harmoonisia. Hetken päästä lukija on pyyhkinyt pois mielestään suuren osan lukemastaan.  Ja muistaa muunneltuna lukemansa. Emme voi hallita menneisyyttä tai tulevaisuutta, mutta voimme valita mitä luemme, kirjoitamme tai puhumme. Tai ainakin uskoa, että asia on näin, juuri nyt. Romaanin tulee asettaa peliin enemmän, aina uudestaan, miten voisi löytää uuden, kätketyn aspektin "ihmisluonnosta".  Koska tuollaista essentiaalista ihmisluontoa ei ole, sitä ei löydy. Onneksi. Mutta kenkiä voi etsiä kaapista, vaikka niitä ei siellä olisikaan, kuten Ludwig Wittgenstein nokkelasti on todennut.



Käytetetyt lähteet:



Kundera, Milan,

Esirippu. Tutkielma seitsemässä osassa. Ap. Le rideau. Essai en sept parties, suom. Ville Keynäs. Siltala, Helsinki 2013.

Identiteetti. Ap. L´identité 1998. Suom. Annikki Suni, WSOY, Helsinki 1998. ISBN 951-022772-2

Kiireettömyys. Ap. La lenteur 1995. Suom. Annikki Suni, WSOY 1995. ISBN 951-020527-3

Kuolemattomuus. Ap. Nesmrtelnost 1990. Suom. Kirsti Siraste, WSOY, Helsinki 1992. ISBN 951-0-17202-2

Merkityksettömyyden juhla. Ap. La fête de l´insignifiance,  2013, suom. Ville Keynäs. Siltala, Helsinki 2015. ISBN 978-952-234-277-5

Naurettavien rakkauksien kirja. Ap. Směšné lásky, 1970, suom. Kirsti Siraste, WSOY, Helsinki 1988.

Naurun ja unohduksen kirja. Ap. Kniha smíchu a zapomněni 1978, suom. Kirsti Siraste, WSOY, Helsinki 1983. ISBN 951-0-11711-0

Olemisen sietämätön keveys. Ap. Nesnesitelná Lehkost bytí,1983, suom. Kirsti Siraste. 7.p. WSOY, Helsinki 1991. ISBN 951-013075-3

Petetyt testamentit. Ap. Les testaments trahis, 1993, suom. Jan Blomstedt, WSOY, Helsinki 2001. ISBN 951-0-24879-7

Pila. Ap. Žert, ap. suomennos Maire Uusitalo (Tšekkiläinen pila (1974) tarkistettu ranskankielisen laitoksen La plaisanterie (1985) mukaan. WSOY, Helsinki 2003. ISBN 951-0-28199-9 

Romaanin taide. Ap. L´art du roman, 1986, suom. Jan Blomstedt ja Riikka Stewen, WSOY, Helsinki 1987. ISBN 951-0-14552-1; 2. p. 1993, ISBN 951-0-18651-1

Tietämättömyys. Ap. L´ignorance 2000. Suom. Annikki Suni, WSOY, Helsinki 2002

What is novelist? New York Times 9.10.2006. Lainattu 28.6.2024, http://www.newyorker.com/magazine/2006/10/09/what-is-a-novelist

Muut lähteet:

Bahtin, Mihail, Kirjallisuuden ja estetiikan ongelmia, suom. Kerttu Kyhälä,
-Juntunen ja Veikko Airola. Kustannusliike Progress, Moskova 1979

Daoud, Kamel, Tapaus Meursault, suom. Leena Rantanen, Aviador 2022. ISBN978-952-381-070-9

Heidegger, Martin, Oleminen ja aika. Ap. Sein und Zeit, suom. Reijo Kupiainen. Osuuskunta Vastapaino, Tampere 2000. ISBN 951-768-054-6

Nietzsche, Friedrich, Hyvän ja pahan tuolla puolen: Erään tulevaisuuden filosofian alkunäytös, suomentanut J. A. Hollo. 3. painos (1. painos 1966). Otava, Helsinki 2007. ISBN 978-951-1-22231-6

Saarenheimo, Marja, Muistamisen vimma. Vastapaino, Tampere 2012 ISBN978-951-768-401-9

Saariluoma, Liisa, Milan Kundera - viimeinen modernisti. Faros, Turku 2003. ISBN 952-99497-0-7

Prahan maisemissa keväällä 1979