Monday, December 31, 2018

Taivaanpallo

Olli Jalosen  Taivaanpallo (Otava 2018kertoo tarinan Angus-nimisestä pojasta, hänen varttumisestaan Saint Helenan saarella, paosta saarelta sekä tapahtumista Lontoosssa sen jälkeen. Angus tutustuu 8-vuotiaana Edmond Halleyhin kotisaarellaan ja päätyy tämän oppipojaksi ja apulaiseksi kirjan päättyessä viitisen vuotta myöhemmin.

Ajankohta on 1600-luvun loppu. Britti-imperiumi vakiinnuttaa asemaansa merentakaisilla alueilla, uskonnolliset suuntaukset kamppailevat keskenään, pakanoiden sieluista ja taikauskoa vastaan. Jumalan taivas avautuu ei vain raamatun ja pappien teologian vaan myös maallisen tieteen harjoittajien toimesta. Halleyn komeetta löydetään, taivaankannen tähdet lasketaan, linnut luokitellaan ja kirjoihin laitetaan. Angus-poika saa olla tässä kaikessa mukana terävine silmineen ja lopumattoman oppishaluisena.

Jalosen kyky käyttää kieltä on ilmiömäinen. Anguksen silmien ja korvien kautta lukijana voin nähdä kauas menneisyyteen, ihmismielen syvyyteen ja kokea kappaleen länsimaisen sivilisaation ja kulttuurin muutosta ja levittäytymistä. Kertomuksen kuljettaminen lapsen silmin, korvinja ajatuksin on lukijalle miellyttävää - asioita voidaan selvittää ja toistaa sopivasti, jotta käsitys sen ajan tieteen, uskonnon ja niiden välisen suhteen sidoksista ja ristiriidoista piirtyy selkeästi ja kiehtovasti.

Kirjassa on hienoja kuvauksia laskemisen ja lukemisen oppimisesta, ei ehkä nykytietämyksen viimeisimpien käsitysten mukaisesti, mutta tuon ajan hengelle vakuuttavasti uskollisena. Vaikka Jalosen tekstin rinnastuksia nykyiseen aikaan on helpohko nähdä, niin varsinaisia anakronismeja en huomannut. Ainoastaan laivojen romuttaminen 1600-luvulla ei kuulosta korvissa uskottavalta, vaikka termillä rautaromun romuttamisen lisäksi onkin symbolinen merkityksensä.

Kuuntelin kirjan ja selailin sen kirjanakin. Monia kiinnostavia kysymyksiä ajattelun, havaitsemisen, kokeiden ja muistamisen teemoista se herättää. Samoin kiinnostus lähteistä, joita Jalonen on käyttänyt työssään, niistä olisi kiinnostavaa kuulla tai lukea lisää. Hieno kirja.


Saturday, December 22, 2018

Pintti

Tommi Kinnusen Pintissä puhalletaan ja kerrotaan herkästi. Lasi syntyy kvartsihiekasta, soodasta ja muista aineista kuumuudesta kovalla työllä, Kinnusen tarina taas taipuu ja koskettaa kuin saunavihdan oksat kuumassa saunassa, kirpeästi ja samalla nautinollisesti iholla kihlmöiden. Joskus puhallettavan lasin sisään jää ilmakuplia ja lasi särkyy, jos jännitteitä ei saada puretuksi. Ihmiset elävät ja ratkovat elämänsä säröjä ja halkeamia, kukin tavallaan ja tahollaan. Valoa vasten nostettuna kaiverukset ja särötkin näyttävät kauneutensa.

Tyynelän perhe kasvaa lasitehtaan varjossa. Jussia - sisarusparven vanhinta - kierrätetään tehtaalla eri tehtävissä. Kun muut kehittyvät taidoissa, kasvaa Jussi vain ikää. Mutta maailman hän näkee yksityiskohtaisemmin ja terävämmin kuin muut. Jussin siskoilla on omat elämänsä ja huolensa. Helmi käy tehtaalla töissä mutta kaipaa takaisin hetkiin, joihin ei voi enää palata. Kiivasluonteisella Raililla taas on Helsingissä menneisyys, jota hän ei tajua edes piilotella. Hänestä maailmassa pärjää, jos vain on tarpeeksi tahtoa.
Hilma, Raili ja Jussi - sisarukset, heidän perheensä ja tehdasyhteisönsä 1950-luvun alun Suomessa, elävät tiivistä elämää työn ja perheen vääjäämättömässä mutta samalla lämåimässä puristuksessa. Siinä missä lasitehtaan pilli järjestää ja tahdittaa arkea, kuumat, kylmät ja vihlovat tunteet vuorottelevat vuodenaikojen tavoin mutta myös vilvoittuvat ajoittain leppeäksikin kuin viileään veteen kahlatessa. Ihmiset jakautuvat menneen muistelijoihin, paremmasta tulevaisuudesta haaveilijoihin mutta on myös niitä, onnellisimpia kaikista, jotka elävät ajassaan, nauttivat siitä mitä on, eivät sure mennyttä tai haaveilevielä tulemattomasta, paremmasta tulevaisuudesta. Vaikuttavasti Kinnunen kuvailee niin miesten kuin erityisesti naisten, Helmin ja Railin, syvimpiä tuntoja ja tuntemuksia. 

Tämä oli ensimmäinen kuuntelemani kokonainen äänikirja. Hyvä kokemus. Johtui kyllä paljolti myös valitsemastani kirjasta. Kieli on selkeää, kuvailevaa, lyyristä. Vähä vähältä pyörteet ja suvannot avautuvat, ihmisten erilaiset luonteet ja keskinäiset siteet punoutuvat kokonaisuudeksi.
Luettuna teksti tulee lähemmäs. Lukija, Antti Jaakola, onnistuu työssään erinomaisesti. Näköhavaintona, siis luettuna, teksti taitaa pysyä helposti etäällä. Vai onko sisäinen ääni/ääneni viileämpi kuin tunteella luettu teksti?

Kirja on siis erinomainen kappale karheaa 1950-luvun Suomea, myötätunnolla kuvattu ja kuvailtu.