Thursday, June 28, 2018

Nuoren opettajan muistelmat

Teossarjansa IV kirjassa Karl Ove aloittaa työ- ja kirjailijanuraansa. Hän pestautuu Norjan pohjoiseen sijaisopettajaksi 18-vuotiaana, heti lukion päätettyään. Meno jatkuu kuitenkin enemmän teinimeininkinä ainakin kirjan alussa. Samoin kuin edellisessä osassa, vuosikymmentä, siis 80-lukua,  kommentoidaan osuvasti siirtymäkautena. 70-luvun vakavuudesta 90-luvun keveyteen.

Ensimmäiset seksikokemukset, ainakin onnistuneet, antavat odottaa itseään. Karl Ove on turhautunut, menettää muistinsa juopotellessaan, mutta uskoo kirjoittamisensa tuovan tulosta lähitulevaisuudessa. Naiskuvaa vaivaa pahanlaatuinen huora-madonna -tyyppinen splittaus. Tytöt ja nuoret naiset ovat himoittavia ja pantavia tai sitten ihanteellisen rakkauden kohteita, saavuttamattomia. Ja kaiken kukkuraksi pohjoisen pienessä kylässä vaihtoehdot ovat vähissä, omat oppilaat aivan liian nuoria, vaikkakin nuoren opettajan halujen kohteena (etenkin ajatuksissa). Epäonnistumisen pelko, kiintymisen pelko, hylätyksi tulemisen pelko - tuttuja tuntemuksia: hylkää tai luovu ennen kuin petyt tai tulet hylätyksi. Myötäeläminen on helppoa ja mieli tekisi antaa päähenkilöille muutama kannustava ohje tai neuvo. Ja tuskin lukukokemusta haittaa - seuraa juonipaljastus -että poikuudestaan Karl Ove pääsee sentti sentiltä ja kirjan lopussa opettajan työvuoden päätyttyä lihalliset ilot avautuvat runsaasti Roskilden festivaaleilla. Teltassa tytön kanssa joka ei ole sen paremmin Karl Ove himon kuin ihastuksenkaan erityinen kohde, vain nuori nainen, joka sattuu olemaan oikeaan aikaan oikeassa paikassa Karl Ove kannalta.

Tässäkin kirjassa Knausgård onnistuu herättämään empatian, sympatian, myötähäpeän ja osin kauhistuksenkin tuntemuksia. Myötäelämistä helpottaa oma elämänhistoriani. Tosin telttailin jo nuorempana kuin käsillä olevan kirjan sankari ja opettajana aloitin "vasta" 24-vuotiaana. Sopetuminen ikäisiini oppilaisiin ja nuoriin kollegoihin sujui hieman tyylikkäämin ja vähemmän tuskaisesti. Mutta monta tarinaa siitäkin voisi kertoa . Lisäksi itselläni ei ollut Knausgårdin kaltaisia suuruuskuvitelmia ja kunnianhimoisia tavoitteita kirjailijana.

Tekstissä on myös kirjallisen maun ilmauksia. Blogini nimikkokirjailija, Thomas Mann, saa kiitettävän, samoin García Marques. Mutta yksi omista arvoasteikolla hyvin korkealla olevista ja pitämistäni kirjailijoista, Milan Kundera, puolestaan on Karl Oloville vaistomaisen inhon kohde. Hän on keinotekoinen, ei riittävän post-moderni eikä riittävän moderni kirjailija. Kunderan viehätyshän  on kuitenkin juuri siinä, että hän liikkuu ja liukuu niin taiturimaisesti juuri tuolla rajalla. Ehkäpä kysymys on myös siitä, että Mann on kunnioitettavaa historiaa. Kirjan aloitteleva kirjailija ja Taisteluni -kirjan kirjoittaja, nyt jo menestynyt ja vakiintunut 2000-luvulla, ovat samalla kentälle Kunderan kanssa. Mann istuu jo katsomossa,  mutta Kunderalta on otettava pallo pois.

Tuomariksi en tuossa ottelussa halua asettua. En tunne Knausgårdin muuta tuotantoa, mutta nyt lukemani perusteella Kundera ja Knausgård pelaavat eri peliä. Siinä missä Kundera antaa kirjojensa kautta vilkaista peiliin ja antaa häivähdyksiä ihmiselosta, Knausgård päästää katsomaan elämää kameralla, jonka näkökulma on joskus ei vain jääkaapin sisältä (kuten elokuvissa joskus tehdään), vaan myös vessanpöntöstä johon perinteisten tarpeiden lisäksi myös oksennetaan.

On aika siirtyä kirjaan no 5. Sen liepeessä kriitikko vertaa Knausgårdin merkitystä Goetheen. Aika näyttää. Yritän arvioida tilannetta muutaman tuhannen sivun jälkeen.


Tuesday, June 19, 2018

Taisteluni 3: Lapsuudesta varhaisteiniksi

Kirjan kertojan, Karl Oven tarina jatkuu kolmannessa osassa lapsuuden kokemusten kuvauksella ja kuvittelulla. Kirjailija Karl Ove valmistelee lukijaa alussa huomautuksilla siitä, että tietenkään hän ei kykene muistamaan varhaislapsuudestaan varsinaisesti mitään. Kyseessä on rekonstruktio, muistelma, jota oma muisti täydentää, unohdus pyyhkii pois ja kirjallinen fantasia ja esitystapa rikastaa.

Aluksi pelkäsin, etten jaksa näin tarkkaa kuvausta kovin pitkälle. Kirjan tyyli poikkeaa aiemmista. Niissä aikatasot ja teemat vaihtelevat, mennyt, kirjan nykyisyys ja kirjallisen kerronan pohdinnat kutotuvat kiinnostavaksi kudelmaksi. Nyt kertomus etenee melkolailla kronologisesti alun pikkupojan varhaiskokemuksista koulupojan ja varhaisteinin maailmaan. Äiti on turva, isä herättää pelkoa (päin vastoiin kuin Elane Ferrantella hänen lapsuutensa kuvauksessa teoksessa Loistava ystävä). Isän pelko, josta kirjan ensimmäisen osan alussa monella tavalla vihjattiin ja lukija odotti, milloin jotain kauheaa tai todella kauheaa tapahtuu, puhkeaa nyt sanoiksi kolmannen osan puolessa välissä. Katkeriksi, koviksi ja kovin tosiksi sanoksi. Isä on jatkuva uhka, myös silloin kun hän ei ole välittömästi läsnä. kauhun kokemus ei ole yksittäisissä teoissa. Kauhu ja pelko on jatkuvaa, sisäistettyä.

Kolmannen osan lopussa keskeiseksi kiinnostuksen kohteeksi nousevat tytöt. Heistä ja heidän paremmuusluokittelustaan tulee pakkomielle, jossa pienen pojan maku on absoluuttinen. Deittailu- ja treffikokemukset päättyvät monin osin katkerin pettymyksiin, mutta palava halu ja himo ajavat pyrkimykseen kehittyä toisen sukupuolen tuntemuksessa. Kiusatuksi tuleminen ja oman sukupuolisen identiteetin etsiminen on ankara ja voimia vaativa prosessi.

Vain paikoitellen tekstissä pohditaan kokemuksen historiallista kontekstia:

Me olimme nykyaikaisia 1970-luvun ihmisiä, ja myös ympäristömme oli nykyaikainen 1970-luvun ympäristö. Ja tunteemme, ne jotka virtasivat meissä jokaisessa noina kevätiltoina, ne olivat nykyaikaisia tunteita, vailla muuta historiaa kuin omamme. Meillä lapsilla ei ollut historiaa. Kaikki  tapahtui ensimmäistä kertaa. Emme koskaan ajatelleet että myös tunteet olisivat vanhoja, ehkä eivät yhtä vanhoja kuin vesi ja maa mutta yhtä vanhoja kuin ihmiset. (s. 2013)

Kiinnostavaa. Miten tarina jatkuu IV osassa?

Loistavia pikku naisia



Elena Ferranten Loistava ystävä on hänen Napoli -sarjansa ensimmäinen osa. Suosittu ja paljon myönteisiä mainesanoja kerännyt kirja kertoo Napolin köyhässä kaupunkikorttelissa  nuoriksi naisiksi varttuvista tytöistä. Kertoja on Elane Greco, kaupungintalon vahtimestarin esikoistytär. Elane ihailee yli kaiken ystäväänsä Linaa, suutarin tytär Rafaella Cerulloa. Lina on loistava ystävä, vaikka myös hän kutsuu Elanea loistavaksi ystäväkseen.

Tarinan yhteiskunnallinen draama rakentuu perinteisen yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ja koulutuksen kautta naisille avatuvien uusien mahdollisuuksien välille.  Mahdollisuudet ja oikeudenmukaisuun ei jakautudu tasaisesti. Elane on lahjakas ja menestyy koulussa hyvin. Opettajat tukevat hänen mahdollisuuksiaan jatkaa koulua perusopetuksen jälkeen ja perhe taipuu vastahakoisesti opettajan päättäväiseen ohjaukseen. Lina on kuitenkin joka suhteessa ylivertainen, mutta hänen solidaarisuutensa omaa perhettään kohtaan ei mahdollista koulun jatkamista. Linan tie on viitotettu perinteisesti,  naimisiin varakkaan miehen kanssa ja sitä kautta sosiaalinen kohoaminen ja reitin avaaminen omalle perheelle suutarien käsityöammatista kenkätehtaan perustajiksi.

Ferrante kirjoittaa hyvin, selkeästi ja juoni kulkee jouhevasti. Teksti on helppolukuista ja sisältö on sosiaaliselta eetokseltaan humanistinen tarina tyttöjen ja nuorten naisten mahdollisuuksista kasvaa yhteiskunnan täysivaltaisiksi, itsenäisiksi ja vapaiksi toimijoiksi. Kertomus on huolella rakennettu, jopa näytelmänomaisesti pohjustettu alun henkilöluetteloilla ja perheiden statuksen esittelyllä.

Kerronnan elävä kuvaus etenee monasti kuitenkin saippuasarjoista tutuin kääntein,"tytöt tykkää, pojat kiusaa" -tyyppisten tilanteiden kautta. Ferrante käyttää näitä keinoja kuitenkin taiten ja varoitteleekin lukijaa niistä. Joskus Elanen ja Linan suhde on rajoiltaan niin häilyvä, että epäilee, onko kyseessä jonkinlainen persoonien liudentuma tai fuusio. Näin varsinkin kirjan alkuosissa. Arvoitukseksi jää myös Linan persoonan hämärtymisen luonne. Ferrante antaa täkyjä trilogian seuraavan osan lukemiseen, jotta nämä arvoitukset aukeaisivat lukijalle. Kiinnostuksen herättää myös tulevat opiskeluvuodet 1960-luvun poliittisesti kiehuvassa Italiassa.

Olen lukenut nyt rinnakkain Karl Ove Kanausgårdin laajaa ja aika vastaavilla kentillä liikkuvaa kirjaa. Knausgård varttuu Norjassa pari vuosikymmentä myöhemmin ja kyseessä on poikien maailma. Ei liene oikeudenmukaista verrata näitä kahta, mutta teen niin kuitenkin. Kanusgård voittaa 6-2, vaikka en oikein osaa kiteyttää miksi.

Arvostamani Lumiomenan blogissa on hienosti kerrottu kirjasta ja hänen tekstissään on myös linkkejä muihin blogeihin. Lumiomenakin kirjoittaa Ferranten suuntautuvan enemmän naislukijoille, mutta rohkeat miehetkin sattavat hänen teksteihinsä tarttua.  Vertaus Knausgårdiinkin sattuu kohdalleen: 

Viimeksi olen innostunut Karl-Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan tunnustuksellisuudesta ja pohjoismaisesta angstista. Ferranten romaanisarja ei ole miehisen angstinen tai rikkirevityllä tavalla paljas, mutta vahva ja väkevä se on, ja teki heti suuren vaikutuksen.


Tarinoiden sisältö ja kirjallisen kerronnan laatu ovat hyviä. Knausgårdin monitasoinen teksti tulee lähemmäs ja rikkoo ihon, viiltää syvältä, Ferranten tytöt hipaisevat kauempaa ja rutistavat harvoin  niin että sattuu. Vertailulta ei voi välttyä, mutta onneksi molemmille kirjoille on lukijakuntansa, niin rohkeissa naisissa kuin meissä miehissäkin.