Viha ja kauneus

 

Kokoelmassa Viha ja rakkaus. Kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta Mihail Šiškinin on kuin  Roomeo tunnetuissa säkeissä:

Paljon aikaan saa viha, 

rakkaus viel' enemmän. 

Vihaava rakkaus! Rakastava viha!

Oi kaikkisuus, sa tyhjyydestä luotu! 

Keveys raskas! turhuus arvokas!

Oi kaaos muodoton ja muotokaunis 

Oi höyhen lyijyinen ja savu kirkas,

jääkylmä tuli, sairas terveys! 

Oi valvas uni,vastakohtas ihan!

Näin rakastan ja rakkauteen saan vihan. (Shakespeare)

Šiškinin rakkauden kohde on Venäjä, vihan kohde on Venäjä, kaunis, kiehtova, intohimon kohde, synnyinmaa. Venäjä maantieteellis-historiallisena, sotaa käyvänä imperialistisena suurvaltana, Venäjä kirjallisuutena, taiteena ja kulttuurina. Venäjä ortodoksisena uskon keskuksena.

Šiškinin käyttää itse paljon kysymysmerkkiä. Paljon hän myös lainaa tekstejä, joissa huutomerkki on yleinen, kuten Raamatun kehotuksissa. Huutomerkki on ehkä Šiškinille tarpeetonkin, koska itse teksti on lähes kokonaan tykkitulta, ohjusiskuja ja raketteja kohti Venäjää, sen ideaa menneisyydessä ja nykyisyydessä. Viha on vallitseva tunne nykyisiin päättäjiin ja eliittiin, Putiniin, Kremliin. Mutta kansakaan ei pääse helpolla. Venäjän kansa elää Šiškinin tekstissä keskiaikaa, valitsee muutoksen sijaan auktoriteetin. Valitsee kerta toisensa jälkeen uuden tsaarin, kuolleen tai valetsaarin korvaajaksi, vaikenee, selviytyy. Vain venäläinen kulttuuri ja kirjallisuus edustaa ihanaa Venäjää, mutta sen ääni on vain keveitä huutoja ja kuiskauksia lukevan eliitin korvissa.

Hienoa Šiškinin armottoman kovassa tekstissä on sen syväluotaus uskonnon ja politiikan suhteen kietotumisesta Veneäjän politiikassa. Venäjän ortodoksian tehtävänä on pelastaa maailma länsimaisen rationalismin, liberalismin, ateismin ja roomalaiskatolisen luopuruuden ahdingosta. Aatehistoria kulkee Šiškinin tekstissä jotenkuinkin siten, että kun rationalismi 1500-1600-luvulla ajoi oikeauskoiset ahtaalle, roomalaiskatolinen kirkko ja luterilaisuus pettivät sen. Tilalle asettui, ainakin osittain, myös ateismi, joka antaa ihmisen eksistentiaaliselle tyhjiölle vain nollan jumalkaipuun tilalle. Ortodoksinen kirkko, Venäjän kirkko, tarjoaa ideologisen pohjan Suur-Venäjän imperiumille, Venäjälle maailman keskuksena ja johtajana. Tsaari ja valtio ovat tuon taivaallisen tehtävän maallisia toteuttajia. Ainoat voimat kaaosta, moraalista rappiota ja arvonihilismiä vastaan.

Šiškinin rakastaa epäilemättä luomaansa kulttuurista Venäjää ja Venäjän ideaa yli kaiken. Ja samalla hän vihaa nykyistä maantieteellistä ja poliittista Venäjää yli kaiken. Vain nykyisen Venäjän tuho voi pelastaa sen ja sitä myötä Venäjän kultuurisen idean. Vladimir Putinin Venäjän on hävittävä samalla tavalla kuin Hitler kukistettiin ja vain täydellinen historian uudelleenlukeminen voi tuoda "syntien" anteeksiannon ja pelastuksen. Hallinnon, eliitin ja johdon vaihto ei yksin auta. Venäjän kansan ja jokaisen venäläisen on kannettava itse vastuu omasta ja maansa tekemisistä. Kansalaiset ovat vastuussa maansa politiikasta - tätä eivät Venäjän kansalaiset suureksi osaksi ole vielä omaksuneet oman toimintansa perustaksi. Vakaus, järjestys ja "on tultava toimeen jollain tavalla" on vallitseva mentaliteetti. Uskonnon tarjoama yhteisöllisyys on illuusio, jonka varjolla voi välttää vastuun Venäjän sotilaallisista ja poliittisista toimista.

Vaikuttavasti Šiškinin lukee venäläisiä klassikoita - Puškinia, Dostojevskia, Tolstoita, Turgenjevia, Tšehovia ... Näiden tulkintojen jälkeen ei ole koskaan enää mahdollista lukea näitä klassikoita samalla tavalla kuin ennen. Varsinkin Dostojevskin tekstit avautuivat itselleni varsin uudella tavalla ja tuntuu, etten ole niitä juuri ymmärtänyt aiemmin lukiessani. Tai en ole niitä ymmärtänyt ainakaan suhteessa venäläiseen mielenmaisemaan ja reaalipolitiikkaan. Toki tiesin, että kirjailija Dostojevski oli kova slavofiili ja isänmaansa ystävä. Mutta tämä musta nationalismi peittyi hänen mestarilliseen kirjalliseen taituruuteensa. Eikä tuo mestarillisuus tietenkään mihinkään niistä ole kadonnut. Lukijana vain saa niistä vielä enemmän, jos osaa lukea niiden kontekstia paremmin. 

Tarkkaan Šiškinin on myös lukenut Thomas Mannin tekstejä ja niiden suhdetta muutettavat muuttaen 1930-lukujen Saksaan ja 1990-1920 -luvun Venäjään. Šiškinin pistot eivät rajoitu vain kirjallisuuteen. Musiikin vaikuttajat kuten Šostakovits ja Rahmaninov saavat ansaitsemansa osan Venäjän tarinassa, niin hyvässä kuin pahassa. 

Venäjää vaivaa paatos. Šiškinin asettaa sen lukijan eteen raadollisena. Hänen sanomaansa kuuntelee ja se on hyvä kuulla. Saarna on kuitenkin saarna, maallinenkin.

Šiškinin, Mihail, Viha ja kauneus. Kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta. Suom. Vappu Orlov ja Sirpa Hietanen, WSOY, Helsinki 2024, ISBN 978-951-0-50633-2

Vaikea pala

 Mihail Šiškinin Sota vai rauha. Kirjoituksia Venäjästä ja lännestä (WSOY, Helsinki 2023) on haastava ja raastava kirja. Sen luettuaan ymmärtää ja suree Venäjän tilannetta ja Venäjän ja Lännen suhteita entistä enemmän. Šiškinin kuvaus on armoton, synkkä ja monessa mielessä venäläinen. Lyhyesti: Šiškinin mukaan ei ole odotettavassa Venäjän demokratisoitumista näkyvässä olevassa tulevaisuudessa ilman, että tapahtuu ihme. Venäjän kansa ei kaipaa muutosta, koska muutos merkitsisi kaaosta. Kansa kaipaa vakautta ja vahvaa johtajaa, itsevaltias Putinia tai, mikäli Putin epäonnistuu (Ukrainan) sodassa, uutta "Putinia" nykyisen tilalle, häntä joka palauttaa Venäjän suuruuden. Uutta oikeaa tsaaria.

Länteen suuntautuneen sivistyneistön, potentiaalisen opposition ja nuoren sukupolven voima ei riitä muutokseen. Ei ole riittänyt ennen, eikä riitä nyt. Venäjällä on ollut vain kaksi lyhyttä muutoksen mahdollisuutta, heti vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen ja uudestaan 1990-luvun Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Molemmat kerrat päättyivät eliitin vaihtoon ja voittoon, mutta itse yhteiskunnan rakenne ei muuttunut. Tsaari kaatui, kommunistisen puolueen terroristinen hallinto kaatui, mutta eliitti säilytti tai vaihtoi osin edustajiaan, mutta säilytti rakenteellisen asemansa. Kansa alistuu orjan lailla isäntien alaisuuteen sillä jokaisen on elettävä ja perheiden on selviyttävä vallitsevissa oloissa. Normina on vahvemman valta, kaikkien tietämä valhe sekä korruptoitunut systeemi, jossa "mikään ei toimi, mutta kaikki järjestyy".

Šiškinin kuvaus Venäjästä on vielä synkempi kuin esimerkiksi Mark Galeottin Valta ja voima. Venäjän mafia Kremlin suojeluksessa teoksessa. Galeotti analysoi Kremlin valtakoneiston ja rikkollisjärjestöjen suhdetta ja yhteistoimintaa. Šiškinin menee paljon pidemmälle. Hänen mukaansa Venäjällä ei ole mafiaa, koska Venäjän valtio on mafia, kriminaalien joukko, joka pitää kansan ruodussa. Veriraha valuu Venäjältä länteen, koska sitä ei ole turvallista säilyttää muiden roistojen ulottuvilla ja lännen pankit ja myös valtiot ovat olleet polvillaan ja kuolanneet tuon rahan perään tai sitä ei ainakaan ole tähän mennessä kyetty torjumaan. 

Šiškinin teksti ei ole kovin analyyttinen. Se on humanistinen hätähuuto tilanteessa, jossa tunnelin päässä ei näy valoa tai valo tulee korkeintaan vastaan tulevasta junasta, joka murskaa taas kerran toivon paremmasta. Šiškin valjastaa kirjallisen kykynsä venäläisen patetian voimalla puolustamaan demokratiaa ja vastustamaan nykyistä menoa Venäjällä. Hän häpeää ja pyytää anteeksi. Vain täydellinen nykyisen Venäjän valtakoneiston tuhoaminen on vaihtoehto samaan tapaan, kuin Hitlerin Saksa tuhoaminen aiemmin. Saksa teki ja tekee edelleen pesäeroa omaan synkkään menneisyyteensä. Venäjällä on sama  edessä, mikäli mielii päästä mukaanlännen demokraattiseen kehitykseen.

Lopussa Šiškinin ylistää Eurooppaa ja EU:ta niin, että hirvittää. Ihme ja EU:n edustamat arvot voivat pelastaa Venäjän. Melko surutta Šiškinin yhdistää euroopan (kiistatta hienon) kulttuuriperinnön EUn ja länsimaiden nykyisiin arvoihin.

Ymmärrystä Venäjän tilanteeseen Šiškinin kirjoitukset tuovat. Pelkoa ja epäilystä se ei vähennä. On siis oltava valppaana, jotta hyvä usko parempaan ei estä näkemästä realiteetteja.

4321 - Auster

Mitä yhteistä on salamaniskulla, vasemmanpuoleisella liikenteellä, palavalla savukkeella ja kirjan kirjoittamisella? Yhteys selviää lukemalla Paul Austerin opus magnan, 1141 sivuisen järkäleen. Ensimmäiseksi kiinnittää huomion tarinan laajuuteen.  Laajuus ei ole kuitenkaan itsetarkoitus, kirjan rakenne on kerronnallisesti perusteltu. Päähenkilön Archie Fergusonin henkilöhistoriallisen tarinan polveilu ja niveltyminen kerronnan kerrostumiin ja Yhdysvaltojen historiaan 1950-luvulta 1970-luvun puoliväliin edellyttää sitä.

Paul Austerin tuotanto on laaja ja kirjojen tasokin vaihteleva. 4321 on joiltain osin rohkeampaa tekstiä kuin monet aiemmat ja ehkä myös kiinnittyy enemmän amerikanjuutalaiseen kirjallisuusperinteeseen. Ferguson tarina kietotuu monin sitein juutalaisten, afro-amerikkalaisten ja valkoisen amerikan rodulliseen moninaisuuteen; niin rotu- kuin luokkataisteluunkin. Mukana on myös sodat II maailmansodasta Vietnamiin. Teemat ovat monin osin samoja kuin toisen mestarikertojan John Irvingin teoksissa. Irvingin tarinat ovat monin osin kuitenkin draamallisesti leikkaavampia ja terävämpiä. En oikein osaa sanoa miksi, mutta tuntuu, että Irvingin teokset, esimerkiksi Ystäväni Owen Meany tai erityisesti Viimeinen yö Twisted Riverissä viiltävät syvemmältä.
Uskoakseni Auster on upottanut kirjaansa paljon omia kokemuksiaa kirjoittamisesta ja siitä, mitä hän on vuosien varrella kokenut ja oppinut., asioita joita hän on kuvannut myös selkeästi omaelämänkerrallisissa teoksissaan kuten Yksinäisyyden äärellä  tai Talvipäiväkirja.

Austerin kirja on kirjoittamisen oppikirja - Fergusonin oppivuosissa eritellään niin lehtitekstin erilaisia alalajeja (urheiluselostus, elokuvakritiikki, tapahtumaraportointi) kuin kaunokirjallisen esityksen kirjoittamisprosessin eri vaiheita aina kustantamisen kiemuroihin saakka. Yhdysvaltojen yliopistojen opiskelijoiden ongelmat tulevat myös hyvin kuvatuiksi aika monelta kannalta, etenkin opiskelun rahoituksen ja opinahjojen kytkennät, mutta myös akateemisen koulutuksen monipuolisuuden näkökulmasta.

Kirja on helppolukuinen vaikkakin pitkä. Osan baseball, koripallo ja amerikkalaisen jalkapallon pelikuvauksista voi toki lukea kjursorisesti, mutta osaan niistä on köteketty tarinan kannalta olennaisia sattumkisa tai vertauksia. Kyllä Auster tällä(kin) teoksellaan ansaitsee nimityksen kirjalilijoiden mestaruusluokkaan. Jokin sävy, syvyys tai tyyli siitä kuitenkin jää uupumaan. Vaikka kirjallisuus ei ole urheilua, niin sanon kuitenkin: Auster on hyvä, mutta ei kuitenkaan paini samassa sarjassa klassikkojen (esimerkiksi F.M.Dostojevski, Thomas Mann, Robert Musil tai W.G. Sebald) eikä astu palkintosijoille edes nykyklassikkojen Milan Kunderan, Mihail Šiškinin tai John Williamsin rinnalle, puhumattakaan J.M. Coetzeesta, John Irvingistä tai Philp Rothista. Listaa voisi jatkaa, mutta olennaista on: 4321 on hyvin kirjoitettu, tarttuu merkittäviin,vaikkakin melko paljon käsiteltyihin, teemoihin ihmisen identiteetin rakentamisessa ja tuo päähenkilönsä uskottavasti viime vuosisadan historian näyttämölle. Aina voi tietysti kysyä onko kirjailijan itsensä näköinen päähenkilö se kaikkein onnistunein valinta - ainakin hän on jollain tavalla tuttu ja ansainnut kirjailijan (itse)ihailun.

Kaunokirjoituksia

Mihail Šiškin on arvelematta yksi hienoimmista, ei vain venäläisistä, vaan kaikista tuntemistani elävistä nykykirjailijoista. Aikaisemmin lukemani Neidonhius (2005, suom. 2015) ja Sinun kirjeesi (2010, suom. 2012) vakuuttivat suvereenilla kerronnallaan Šiškin kirjoittamasta romaanin taiteesta  sanan parhaassa ja myönteisimmässä mielessä.

Nyt käsillä oleva Kaunokirjoituksia (WSOY, Helsinki 2016 ) ei luonteensa vuoksi yllä mainittujen teosten tasolle, mutta Šiskinin ääni kuuluu niissä aivan läheltä, pöydän takaa tai joskus kuin kuiskauksena korvaan, hiljaa, mutta kuuluvasti, surumielisenä, mutta lujan luottavaisena. Kaikki on tässä ja nyt, muuta ei ole.

Vastaus on ongelman katoamisessa, ei sen ratkaisussa.

Samalla kun Šiškinin tekstissä puhuu ja kirjoittaa ajanhenki, hän myös tuo raastavasti esiin meidän, ihmisten, omien valintojemme draaman. Erityisesti tämä tulee esiin tekstissä Pyhän Markuksen kellotorni. 

Kirja koostuu yhdeksästä erillisestä tekstistä. Ne eivät aukea aivan helposti. Varsinkin Sokea soittoniekka jäi itselleni arvoitukseksi. Palaan sen ääreen uudelleen tai sitten jätän sen unholaan osoituksena siitä rajasta, jonka tuollepuolen en kykene Šiskiniä seuraamaan. Tästä matkasta kannattaa jo nyt olla kiitollinen.

Vappu Orlov, tekstin kääntäjä, onnistuu työssään hienosti, vaikka en alkuperäistä tekstiä kykenekään lukemaan ( mikä nautinto se olisikaan!). Hän myös oivallisesti avaa tekstejä ja niiden taustoja loppusanoissaan.

En kadehdi mielestäni helposti, mutta Šiskiniä kyllä: kirjoitustaidosta, tarinan kertomisen ja rakentamisen taidosta. Uskalluksesta antaa maailman tapahtumien kulkea oman pään kautta ja uutta se kauniikisi tekstiksi, kaunokirjoitukseksi. En kuitenkaan vaihtaisi tuota taitoa omaani, en ainakaan jos pitäisi vaihtaa myös koko elämä. Oma elämä on kuitenkin ylitse muiden. Jokaiselle meistä.

Neidonhius

Ajankohtainen, hienosti kirjoitettu, monitasoinen,
älykäs, kompleksinen, kiihkeä ja rauhallinen.

Mihail Šiškinin Neidonhius on hienoa kirjallisuutta. Kirjaa ei ole aivan helppo ymmärtää. Tarina etenee monessa tasossa ja tarinoiden välistä suhdetta on vaativaa hahmottaa. Mutta kaikkia tarinoita kerrotaan nautittavasti.

Kirjan ydin kiteytyy ikuisen paluun ajatukseen. Menneisyys ja tulevaisuus on läsnä nykyisyydessä. Pakolaisiksi pyrkivien tulkin pään kautta kulkee tekstiä ja sitä kautta teksti päätyy dokumentteihin. Ihmisten olemassa-olo ja heidän asemansa määrittyy tekstin kautta, aivan kuten kirjan henkilöiden olemassaolo on teksti-sidonnaista. Kirjan henkilöt esiintyvät molella näyttämöllä, foorumilla ja eri Euroopan kaupungissa.

Moskova, Pariisi, Rooma sekä Sveitsi-niminen paratiisi on venäjänkielisten pakolaisten mielenmaisemaa: rankat ja raat ihmiskohtalot kietotuvat yhteen kauniiden muistojen, haaveiden ja odotusten kanssa. Elämän jumala, Neidonhius (saniainen) värähtelee hiukkasen tuulessa, se on ollut ennen ikuista kaupunkia Roomaa ja on oleva sen jälkeenkin. Missä sitä ei näy, siellä on sen itiöt. Neidonhius kuuee maailman huudot ja kuiskaukset. Niin, niin, näin se maailma on. Mykkänä se tulkkaa menneisyyttä tulevaisuuteen ja hiljaisella olemisellaan kuiskaa ikuisuuden viestiä.

Šiškin on upottanut tekstiinsä runsaasti lainauksia ja viitteitä. Esimerkiksi Elämästä tulee yhä parempaa - viittaus on  Stalinin vuoden 1935 lausumaan: Elämästä on tullut parempaa, elämästä on tullut iloisempaa. Tekstin tyylin voi paikoitelen kokea ironiaksikin, mutta ennen kaikkea se on runnollinen kuvaus ajasta ja ajastamme. Kirjan tapa yhdistää tarinat tekee siitä omanlaisensa ja meidän ajallemme ominaisen mestariteoksen. Kirja ei ole vain hyvä ja hienosti etenevä tarina, vaan monisyinen kudelma, joka jättää lukijalle paljon purtavaa. siirtymät tarinasta toiseen eivät ole vain kerrontateknisiä "koukutuksia" vaan teos on yksi orgaaninen kokonaisuus. Kuin tiheä metsän juurakko.

Vappu Orlovin käännös on hieno, upea ja kaunis. Oikeastaan vain yhdessä kohtaa kielikorvaani särähti. Ollaan Venäjällä 1919. Kirjan kertoja kirjoittaa päiväkirjassaan sanoneensa: Pavel herää! Ei me olla missään kirjassa! Me ollaan tässä ja nyt!  Tuntematta alkuperäistekstiä tuntuisi kuitenkin luontevammalta, että kyseinen henkilö oslis käyttänyt muotoa Emme me ole (missään) kirjassa! Olemme tässä ja nyt!  Mutta ehkä kääntäjällä ja kenties  Šiškinillä on syynsä?

Kirja kannattaa siis ehdottomasti lukea rauhassa ainakin kerran, jos ei useammin.

Šiškiniltä on käännetty myös Sinun kirjeesi (2012). Täytyy etsiä se käsiin.