Jäähyväiset uskonnolle - kohti henkisyyttä

Jätin jäähyväiset uskonnolle jo viisikymmentäyksi vuotta sitten. Minut on kastettu, rippikoulu on käyty ja herran ehtoollinen nauttittu kerran ja vain kerran. Pakanaa minusta ei saa tekemälläkään, en minä itse eikä kukaan muukaan. Kirkostakin erosin heti 18 v. täytettyäni. Tehtyäni pesäeron uskontoon katsoin kuitenkin viisaaksi olla liittymättä "taistelevaan ateismiin" tai muutenkaan kiihkoilla uskonasioissa. Kantaani voisi kutsua post-ateismiksi, aivan kuten Timo Airaksinen nimeää omaa suhtautumistaan uskontoon ja hengellisyyteen kirjassaan Jäähyväiset uskonnolle. Henkisyyden puolustus (Bazar Kustannus Oy, Helsinki 2020). Airaksisen tavoin ihmettelen ja jätän uskonnon silleen, ainakin melkein, mutta samaa huvittenuisuutta, jonka Timo A. itselleen sallii, en oikein tavoita. Uskovaiset ovat filosofien tavoin purjehtijoita totuuden myrskyisellä merellä. Leikki on siitä usein kaukana, mutta sijansa saakoon.

Kirja on raikas, railakas ja pilke silmässä kirkastuu sitä lukiessa. Airaksinen on armoton tarinankertoja ja päästää itsensä valloilleen, poikkeaa joskus sivupoluille, mutta palaa aina keskeiseen teemaan. Miten elää henkistä elämää maailmassa, jossa hengellisyys tunkee oppejaan, käsityksiään, arvojaan, uskomuksiaan, rituaalejaan, valojaan, sotiaan, virsiään ja muita rituaaleja ovista ja ikkunoista, pyrkii juurruttamaan, täällä meillä Suomessa ja muuallakin, kristillisiä arvoja elämän perustaksi niin koulussa, armeijassa, valtiollisissa menoissa, häissä ja hautajaisissa, kasteessa, puhumattakaan kirkosta instituutiona pappeineen ja muine virkailijoineen?

Airaksinen erottaa tiukasti henkisyyden ja hengellisyyden: Henkinen ja henkistyminen, kuten henkinen elämä ja henkisyyden kokeminen, merkitsevät suuntautumista aineellisesta maailmasta, yhteiskunnasta ja ihmisistä kohti jotain korkeampaa, olennaista, tuonpuoleista ja suuremmoista ilman, että antaisi sille muodon ja loisi siitä kuvan. (s. 25) Monissa uskonnoissa kuvan tekeminen on kyllä kielletty, mutta hengellisyys jatkaa mielikuvituksen voimin kohti tuonpuoleista, mystistä ja mysteeriä, pyrkii ratkaisemaan ratkaisemattoman, luo uskonnon, kirkon, jumalan ja jumaluuden, valemaailman vailla vertaa. Ihmisen mieli ei hevin taivu ajatukseen tuntemattomattomasta, rajan tuolla puolla olevasta, siitä mistä emme voi nähdä tai kokea, jota emme saavuta rationaalisin tai josta emme saa muillakaan keinoin saada varmaa varmuutta. On vaikea hyväksyä, että joskus kaikki päättyy. Ikuisen elämän ajatus lohduttaa.

Itselleni ajatus jumalasta, jumalista tai Jumalasta kaatui ja kaatuu helposti, monen mielestä ehkä liiankin helposti: jos jumala on kaikkeus, kaikkivoipa, taivaan ja maailman luoja eikö hän samalla ole ei-mikään, nimeämätön, hän josta ei voi puhua, nimetä. Hegeliä lukieassani juuri tämä viehätti hänen dialektiikassaan: olemisen ja ei-olemisen identiteetti, josta kaikki alkaa ja johon kaikki päätyy. Werdenin-prosessi käynnistyy. Logiikan tiede, hengen fenomenologia. Airaksinen ei Hegeliin viittaa, ei ehkä koskisi tikullakaan, hänen filosofinen kotinsa on muualla ja oikea kotikin on Vaasassa, josta ponnistettaan erilaisin eväin.

Airaksinen on sujuva kirjoittaja ja oiva retoorikko. Usein hän tyytyy myös, joskin ehkä kieroa vaatimattomuuttaan (!) toteamaan, että ei tiedä tai ymmärä mistä on kysymys. Mutta näinhän se on. Tunnen itsekin lukuisia ns. tapakristittyjä, muutamia uskossa olevaa tosikristittyä ja joitakin "vierasuskoisia". Jotkut heistä varsin fiksuja ihmisiä. En kuitenkaan millään jaksa ymmärtää miten heillä on otsaa heittäytyä Jumalan ja uskonnon huomaan. Ei vaikka näen heidän onnellisen ilmeensä ja uskonsa autuuden. Tunnen myös ateisteja, jotka jaksavat jatkuvasti ihmetellä ja kamppailla uskon ja uskonnon asioiden piirissä, vierailla kirkoissa, ihailla niitä ja samalla vihata sitä vahinkoa, jota uskonto ja uskonnot maailmaan tuovat ja ovat tuoneet. Väitteeni on, että en voi tietää olisiko maailma parempi ilman uskontoa, vaikka uskon niin, mutta se ei oikeuta päättelemään, että maailma uskontojen kanssa on paras mahdollinen maailma. Uskonnot ovat kuitenkin olemassa omalla tavallaan ja miksi näin on, siihen Airaksinen antaa mainioita vihjeitä.

Kirja on ensimmäinen osa trilogiasta. Toinen osa käsittelee vanhuutta, vanhenemista ja vanhustenhuoltoa, kolmas seksiä. Tätä ensimmäistä voi kyllä suositella kaikille luettavaksi. Kiinnostavaa olisi kuulla miten siihen suhtautuu Airaksisen kanssa eri linjoilla oleva. Itselleni kirja oli terapeuttista luettavaa, sen verran vuosien mittaan on korvennut pakollinen osallistuminen erilaisiin valtakulttuurin uskonnollisiin rituaaleihin ja menoihin. Niitä ei voi välttää helposti loukkaamatta tuota itsestään selvänä pidettyä kristillis-mustaa perinnettä, eikä oikein halua tai jaksa teutaroida sitä vastaankaan. Ylimielisesti on helpompi ajatella antavansa heille anteeksi, sillä he eivät tiedä tai oikeastaan ymmärrä, mitä tekevät. Uskonto on kansan oopiumia murheen laaksossa, ei siis vain pappien tarjoamaa oopiumia kansalle. Uskontoa henkisempiä asioita on  tarjolla ja tekemistä riittää.

Tyhjää ei kannata täyttää mielikuvitusolennoilla. Tyhjä on tyhjää vaikka voimme ihmisinä (onneksi) kuvitella sitä, tätä ja tuota. Mutta vaarallinen sivuluisu alkaa, kun sekoitamme toden ja mieleikuvituksen luomat. Vai onko myös niin, että filosofia on oppineen eliitin tapa älyllistää ja vieraantua herran armosta?

Uinuvia muistoja

Patrick Modianon Uinuvia muistoja on suppea, vain 117 sivua ja nekin melko isolla fontilla ja väljästi taitettuna. Kirja kuuluu kuitenkin sarjaan ”pieni loistava timantti” tai jos ei aivan timantti, niin ainakin helmi tai kultahippunen.

Jean D. johdattaa kävelylle halki Pariisin ja halki nuoruutensa vuosikymmenten tuntemiensa naisten välityksellä. Muistelu kulkee harhailleet, eksyen, sanat ovat selkeitä, lauseetkin vain tunnelma ja muistin harsoinen hapuilevuus synnyttää kuin ylivalottuunen kuvan tai repeileen haalistuneen polaroidin. Samalla ajastaan jääneen, nostalgisen, mutta tyylikkään.

Miellyttävä kirja lukea, muta ei yllä Jotta et eksyisi näillä kulmilla teoksen intensiteettiin ja vaikuttavuuteen.

Oliven tarina

Katsoin aikoinani HBO:n mainion neliosaisen minisarjan Olive Kitteridge (valmistunut 2014). Sarjan ja nyt käsillä olevan kirjan nimihenkilö, Olive Kitteridge, on eläköityvä opettaja, koulunsa pelätyin, suorasukainen, oikukas, kitkerä ja katkera, ilkeäkin. Hän on kiltin Harryn aviopuoliso ja ainokaisen poikansa Christopherin äiti. Poika on lopulta se, joka niin kirjan kuin Oliven elämän lopputaipaleella, saa Oliven näkemään, edes hiukan, omien sanojensa ja toimintansa ikävät seuraukset elämänpiirissään ja omassa elämässään. Moni kärsii, mutta niin kärsii Olive Kitteridge itsekin, valtaosaltaan ymmärtämättä kärsimyksensä, vihansa ja ahdistuksensa syytä, itseään ja suhdettaan maailmaan. Poika Christopher toteaa, ilmeisesti omaa terapeuttiaan lainaten, ahdistuksen synnyn olevan vihassa. Olive vihaa yksinäisyyttään, mutta vielä enemmän hän vihaa muita ihmisiä ja maailman menoa. Hänen vihansa kohdistuu usein muihin, mutta myös omaan itseen ja elämään kaiken kaikkiaan. Itselleen hän vakuuttaa rakastavansa oppilaitaan, puolisoaan Harrya ja poikaansa Christopheria. Kirja on järkyttävä kuvaus siitä, miten hukkaan heitetyt mahdollisuudet rakkaudessa katkeroittavat, sokeus omien toimien seurauksista siirtää epäonnen perinnettä eteenpäin ja kylvää tuskaa. Vanhemmat odottavat lapsestaan omien unelmiensa toteuttajaa ja oman elämänsä täydellistäjää ja lopulta, kun nuo toiveet eivät toteudu, syyllistä oman elämänsä katkeruudelle.

Strout onnistuu kuvaamaan amerikkalaisen yhteiskunnan pakkopaitoja hienolla tavalla, opetukseksi ja osviitaksi, eikä vain henkilökohtaiseksi rakennusaineeksi itse kullekin, vaan myös kulttuurisen kurimuksen välttämiseksi. Oliven vanhuuden kuvauksessa on samalla lohdullisia piirteitä. Strout sanallistaa humaanin tarkastelun ylivertaisuuden yli poliittisten erojen. Inhimilliset heikkoudet eivät noudata poliittisia rajoja. Yhdysvaltojen demokraattien ja republikaanien sinänsä terävästi kuvatut erot kirjan loppupuolella, jäävät oikeutetusti humaanisen tarkastelun varjoon. Kirjan tunnelma ei kaikesta huolimatta ole synkän ja myrskyisän syyspäivän, vaan enemmin viiltävä ja kuulas, terävä kuvaus elämän hylkäävästä ja hylkäämästä naisesta, äidistä ja puolisosta puskemassa päin vaikeuksia ja lopulta pilkahdus siitä, miten koskaan ei ole liian myöhäistä sanoa elämälle kyllä, kaikesta huolimatta. Strout ei ole sentimentaalinen, mutta empaattinen.

Stroutin kirjaan perustuva sarjan päähenkilöä Olive Kitteridgeä on, kirjan mainostekstin mukaan, ”helppo rakastaa, vihata ja sääliä”. Sääliä en tuntenut, myötätuntoa kyllä, nyt kirjan lukemisen jälkeen entistäkin enemmän. Lyhyesti sanottuna: erinomainen tv-sarja ja vielä loistavampi kirja.

Keidas kauheuden ja tylsyyden keskellä: Bolaño: 2666

...tiedemiehet tietävät, että kaikki luvut ovat vain arvioita. Parhaat fyysikot, matemaatikon, kemistit ja kustantajat tietävät, että kaikki on pelkkää hapuilua pimeässä. (Herra Bubis, kirjan henkilö, s. 900)

.


On uskomatonta, että Cervantesin, Dostojevskin, Musilin, Kafkan, Döblinin, Mannin ja Joycen jälkeisenä aikana voi syntyä jotain näin oivallista. Bolañon nimen voi arvelematta lisätä tähän listaan, tämä ja hänen Kesyttömät etsivät teoksensa osoittavat uskomatonta taituruutta ja syvällistä elämän ja kirjallisuuden ymmärtämystä. Romaanitaiteen elämä ei päättynyt Karamatsovin veljiin tai Thomas Mannin Faustukseen. Ikätoverini Bolaño otti haasteen vastaan ja onnistui.

Roberto Bolañon 2666 on keidas kauheuden ja tylsyyden keskellä.  Julkaistu  on petetyn testamentin  tulos. Kirjailija kirjoitti viisi romaania ennen lähestyvää kuolemaansa ja ilmoitti tahtonaan, että kukin kirja julkaistaisiin vuoden välein. Näin hän uskoi turvaavansa perheelleen toimeentulon. Perikunta päätti toisin, ja niin meillä on luettavana järkäle, opus magna, 977 sivua tekstiä  ja jälkisanat. Hyvä näin, sillä teksti valaisee pitkään, kuin tähti jonka valo ulottuu tulevaisuuteen sen itsensä jo kuoltua.

Kirjan pakopisteenä on vuosi 2666, jolloin kaikki (nykyinen?) on unohdettu ja haudattu, hautausmaalle, joka kylpee syntymättömän lapsen silmäluomen alla, tyynessä nesteessä. Keskeisenä tapahtumien paikkana, jossa kirjan teemat ja tapahtumat tavalla tai toisella risteävät, on kuvitteellinen Pohjois-Meksikolainen kaupunki Santa Teresa. Sen esikuva on Meksikon todellinen "murhapääkaupunki", Yhdysvaltojen rajan tuntumassa oleva Ciudad Juárez, jota pidetään monien lähteiden mukaan yhtenä maailman vaarallisimpana urbaanina keskuksena.

Bolañon kirjaa voi lukea "kauhun keitaana keskellä tylsyyden aavikkoa" ( kirjan motto, Charles Baudelaire), mutta nykyinen kauhu Meksikossa ja maailmassa tekee siitä kyllä keitaan kauheuden ja tylsyyden keskellä. Etenkin neljäs kirja on tyrmäävä ja musertava loppumattomalta tuntuvine kuvauksineen sarjamurhaajan tai -murhaajien uhrien tapauksista: nuoria naisia murhataan, raiskataan brutaalisti ja hylätään Santa Teresan kujille ja joutomaille. Rikolliset, epäillyt ja todennäköiset syylliset pääsevät pälkähästä, jos sitten eivät satu murhaamaan toisiaan. Poliisi, poliitikot, vankilat ja myös journalistit kieppuvat korruption, köyhyyden ja kaoottisen todellissuuden tornadossa vailla suuntaa tai näkymää paremmasta. Rikollisuudella rikastuneetkin sekoittavat päänsä ja elämänsä omilla maalaisrancheillaan pakoillessaan virkavaltaa ja kilpailevia rikollisklaaneja.

Kirjassa on myös suvantovaiheensa, alkupuolen kirjallisuustieteellinen ja -tutkimuksellinen avaus melko perinteisin henkilödraamoin kerrottuna, lukuisat pienet kauniit kuvaukset mitä erilaisimmista elämän pienistä ja suurista asioista, syvältä ja pinnalta.

Roberto Bolaño on epäilemättä yksi hienoimmista kirjoittajista, sujuva, ajatuksiltaan terävä, huumorintajuinen ja armoton kertoja, jonka juttua kuuntelee ja ihailee, vaikka aina ei oikein ymmärrä miksi ihmeessä tämä tai tuo tarina on otettu mukaan. Kirja on  lavea ja avoin teos, jossa kohtaa kaiken, mikä meitä pelottaa, kauhistuttaa ja musertaa. Tekstissä myös viitataan Bolañon tavoitteisiin ja estetiikkaan. Teoksen tulee olla kuin taistelu, joka haavoittaa, saa veren virtaamaan ja "löyhkän leyhymään" - muotoilu on mukaelma kirjan yhden henkilön, Amalfitanon luonnehdinnasta, jossa hän vertaa suppeita ja näppärästi rakennettuja romaaneja (kuten Melvillen Bartleby tai Kafkan Muodonmuutos) uskaliaampiin romaaneihin kuten Moby Dick tai Oikeusjuttu.

Bolañon tekstin lukemiseen kannattaa varata aikaa. Kirja ei ole helppo ja eri osat vaihtelevat paljon teemoiltaan ja kerronnan tavaltaan ja tarinoiden välisiä yhteyksiä on vaikea hahmottaa, aivan kuten elämässä ja maailmassa muutoinkin. Kirjan kattavuus jäljittelee elämää, mutta ei yksi yhteen, vaan luovasti tyypitellen luomalla uraa virtaavan veden lailla lukijan omaan kokemusmaailmaan. Teksti ei ole hiljaa virtaava Don tai Dnepr, usein kuin sortuva kallio tai soramontussa laittama. Kun kirjan vihdoin saa päätökseen, ja kirjassa on toki myös melko vaativia tai pitkiä jaksoja kuljettavansa, sen soisi jatkuvan, vai pitäisikö lukeminen aloittaa alusta. Kirjan rakenne osoittautuu kehämäiseksi tai spiraaliksi. Lukija palkitaan sekä jatkuvana kirjallisella taituruudella, että panoramaattisena heijastuksena maailmasta, jossa elämme päivästä päivään, aina ja edelleen, kunnes eräänä päivänä kaikki päättyy.

Mukana Ishiguron unessa

Kazuo Ishiguron Surullinen pianisti (ap. 1995, suom. 2019) yllätti ja hämmensi. Luin kirjaa, yli 650-sivuista opusta, alusta, odottaen, milloin oivallan mistä on kysymys. Vielä sadannen sivun kohdalla näin ei tuntunut tapahtuvan ja vähän ennen puoltaväliä aloin pelätä, ettei teos varmaan  avaudu ja lopussa toivoin, että se jää avoimeksi mieltä lannoittamaan. Teksti piti otteessaan tiivistyvästi, mutta ei avautunut, sitoi ympärilleen. Ishiguro onnistuu siinä, missä suurin osa meistä epäonnistuu. Hän ei pelkästää vaikutu omasta ”unestaan”, vaan kertoo vakuuttavasti ja vaikuttavasti lukijalle ajallisesti ja paikallisesti epävakaasta maailmasta, liikaa psykologisoimatta ja samalla sitoo pienin viittauksin tarinan euroopan kulttuurihistoriaan, poliittisiinkin tapahtumiin ja lukijan omaan maailmaan.

Hain apuja kirjan ymmärtämiseen muutamasta kritiikistä ja jopa analyyttisimmista tutkimuksistakin. Niissä kerrottiin, että Ishiguro pyrki näyttämään osaamisensa kriitikoille, verrattiin kirjaa Kafkan Linnaan ja pohdittiin kerronnan epäjatkuvuuksia, toistuvia perhe- ja parisuhdemuotoja. Itselleni tuli mieleen, varsinkin kirjan alkupuolella Haruki Murakami, kirjailija johon olen kyllä Ishiguroa ennenkin verrannut, mutta en niinkään tyylillisesti. Ishiguro on tähän kirjaan mennessä esittäytynyt minulle perinteisempänä kertojana aiemmissa teoksissaan. Muistini mukaan alotin Ishiguron lukemisen mestarillisesta Pitkän päivän ilta (ap. 1989, suom. 1990) ja jatkoin siitä taaksepäin erinomaisiin Silmissä siintävät vuoret (ap.1982, suom. 1984) ja Menneen maailman maalari (ap. 1986, suom. 1988). Vuonna 2002 suomennettiin Me orvot (ap. 2000). Luin sen, mutta se jäi jollain tavalla sekavaksi mielessäni. Ole luonanani aina (ap. 2005 suom. 2011), jonka perusteella on tehty myös Mark Romanekin ohjaama samanniminen erinomainen elokuva vuonna 2010, oli jälleen täysosuma. Yösoittoja ilmestyi suomeksi 2011 (ap. 2009) ja nyt käsillä olevaa teosta edelsi 2016 suomennettu varsin oivallinen Haudattu jättiläinen (ap. 2015)

Surullisen pianistin päähenkilö, kuuluisa ja menestynyt pianisti, herra Ryder, saapuu esitelmöimään ja esiintymään saksalaiseen kaupunkiin. Hän tutustuu kaupungin yhteisölliseen tilanteeseen, tapaa kaupungissa asuvan poikansa Brunon ja vaimonsa (?), keskustelee tapahtuman järjestäjän, hotellin johtaja Hoffmanin perheen ongelmista, sekaantuu juopon ja nyt maineensa palauttamiseen pyrkivän kapellimestari Brodskyn kariutuneen parisuhteen selvittelyyn, kuuntelee kaupungin kantajien ongelmia. Hänellä on oman käsityksensä mukaan jatkuvasti kiire valmistautua puheeseensa ja esitykseensä, mutta toistuvasti hän ajautuu sivupoluille. Aikataulut eivät pidä, matkalla tapaamisiin hän eksyy, ei löydä oikeaa ovea tai unohtaa mennä lupaamiinsa kohtaamisiin, lehdistövastaanottoihin, gallerioiden avajaisiin tai tapaamaan ajallaan poikaansa. Tunnelma on painajaismainen, aikataulut, aika itse ja paikat venyvät ja taipuvat. Painajainen ei kuitenkaan tuo minulle mieleen ensisijaisesti Kafkaa, ennemminkin David Lynchin ja jossain määrin myös Andrei Tarkovskin elokuvat.

Paikoitellen kirja on hauska musta komedia, välillä taas yllättävän suorasukaista  mielenmaiseman syväluotausta.

Herkullisesti kirjan tapahtumat ja kuvaukset alkavat muistuttaa omia aiempia uniani ja kirjan tapahtumat tunkeutuvat ja kertautuvat oman mieleni yöpuolella. Valmistautumista johonkin esitykseen, luentoon, puheeseen. Valmistautumista johonkin josta ei koskaan tule valmista, kaikki menee oudolla tavalla mutkalle, vääristyy. Pyrkimystä ja hyvää tahtoa löytyy, mutta kuitenkin ajaudutaan sivupolulle, epäolennaiseen, muiden vietäväksi.

Kirjan tultua päätökseen olen mielissäni lukukokemuksesta, vaikka se oli haastava tai sen tähden. Jos Pitkän päivän illasta ja Ole luonani aina teoksista on helppo sanoa niiden olevaan mestariteoksia, Surullinen pianisti on sitä myös, mutta eri sarjassa. Ishiguro onnistui siis yllättämään ja näitä yllätyksiä toivoo lisää.