Narkomania

 

Rax Rinnekangas on omanlaisensa kirjoittaja ja elokuvien ohjaaja. Myös Narkomania -kirjan aihepiiri  ja käsittelytapa on haastava: Peter Handke, Nobelin kirjallisuuspalkinnon 2019 saanut kirjailija, ja häneen kohdistuneet kiistat sekä laajemminkin oikeus ja velvollisuus vähintäänkin pohtia asioita eri näkökulmista silloinkin kun yleinen mielipide ajaa meitä yksioikoiseen ja mustavalkoiseen ajatteluun.

Peter Handken tapauksessa on kyse Jugoslavian hajoamisprosessista, serbien ja Serbian suhteesta länsimaihin, Natoon. Kansanmurha, kansainvälinen oikeus ja ihmisen julmuuden triangeli on haastava purtava. Se taitaa olla pala, joka on usein vain yritettävä niellä tai kakistaa kurkusta, jotta ei tukehdu. Näin Neuvostoliiton hajoaminen heijastuu eri elämän ja kulttuurin aloille. Jugoslavia oli vielä alkua. Ukraina ja Venäjän sodankäynti Ukrainan säilyttämisksi osana Venäjän imperiumia ja etupiiriä on katkeraa jatkoa, joka tulee ulottumaan tästä ajasta vielä pitkään. Nyt sotana ja jatkossa, toivottavasti, jonkinlaisena kivuliaana rauhanprosessina ja eri maiden ja kulttuurien yhteensovittumisen hierteenä. 

Rax Rinnekangas kuitenkin yrittää ja onnistuukin avaamaan ongelmavyyhteä monelta kannalta. Aina ei kovin analyyttisesti tai selkokielisesti, vaan runnollisin ja osin ainakin itselleni kryptisin tavoin. Tärkeintä on huomata yhteydet historian eri vaiheiden kautta. Hitlerin ajan Saksan menneisyyden jälkipuinti jatkuu edelleen. Hannah Arendtin tapa käsitellä fasismin ja yksittäisten ihmisen vastuuta herätti 1960-luvun alussa Eichman oikeudenkäynnin yhteydessä jyrkkää vastustusta. Fasismi ja fasistit haluttiin demonisoida ja saksalaisviha ydistyi tähän. Kyvyttömyys erottaa asioiden ymmärtäminen ja niiden hyväksyminen yhdistyneenä nationalismiin on tällaisen vihan perustana. Juuutalaisuuden, antisemitismin sekä Israelin valtion politiikan keskeinään sekoittaminen palvelee samaa pyrkimystä nähdä asiat kaksijakoisina. 

Peter Handke on oiva ja ylväs esimerkki Jugoslavian hajoamisprosessin spiraalissa. Venäjä, venäläisyys ja Putinin johtaman Venäjän valtion sotapolitiikan suhde synnyttää samankaltaista kyvyttömyyttä erottaa ihmisten toiminnan eri muotoja, pyrkimystä demonisoida vihollisen toiminta ja pyrkimys lokeroida maailma kahteen leiriin, ihmiset kahteen ryhmään, polarisoida vastakohdat, jotta maailmankuvaan saada jyrkkä kontrasti. Nationalismi eri muodoissaan synnyttää tilan, joka kääntyy lopulta myös sen kannattajia vastaan.

Tällaisen jyrän alle tallautuu helposti kirjallisuuden kannalta olennainen. Peter Handken kirjat ovat omalla tavallaan hienoja. Hän ei ole varsinaisesti mielikirjailijoitani, enkä edes ole kattavasti perehtynyt koko tuotantoon. Aika nihkeän arvionkin kirjoitin hänen Toiston pysyvyys kirjastaan, mutta varmaankin yksi Handke/vuosi saattaa hyvin mahtua lukuohjelmaani jatkossakin.

Rax Rinnekankaan kirjan motto on osuva:

Narkomania on tila,

jossa käyttäjät

ajatuvat hybrikseen,

jossa he uskovat

tulkintojensa

tietysitä asioista

olevan yhtä kuin 

totuus.

Bolla

Pajtim Statovcin Bollan lukeminen on ristiriitainen kokemus.
Kokemuksen voisi pukea sanoiksi vaikka näin:

Loistava, vaikuttava lukijan mieltä mukanaan kuljettava draama nykyajan maailmasta, sodasta, pakolaisuudesta, häpeästä, väkivallasta, seksuaalisesta halusta ja sukupuoli-identiteetin ja kulttuurin ristiriidoista. Serbien ja albaanien vihan ja rakkauden katkera kuvaus, kuvaus siitä miten sota tuhoaa mahdollisuuden rakkauteen ja miten yhteiskunta ja kulttuuri ajaa ihmiset tuhoon. Kuvaus kirjoittamisesta, halusta elää parempaa elämää maailmassa, joka ei siihen anna edellytyksiä. Taitavaa kielenkäyttöä, erilaisten tyylien ja nyanssien leikkiä, viiltävää ja herkkää tunteiden kuvausta ja kirurginveitsen tarkkuudella tehtyjä viiltoja ihmisen mieleen ja ruumiiseen. Statovci osoittaa kirjallaan lopullisesti asettuvansa kirjallisuuden tähtikastiin - siekailemattoman romanttis-realistinen, tarkkanäköinen ja kuvia kumartelematon mestariteos.

Tai sitten näin:

Statovci on taitava kirjoittaja, mutta sortuu kirjassaan tyylilliseen vuoristorataan. Alun lähes kioskikirjallinen rakkauden huuman kuvaus, vaikkakin miesten välinen, on makeudessaan lähes tukahduttavan siirappimainen. Ja myöhemmät raaoilla yksityiskohdilla maustetut realistisilta vaikuttavat mielenliikkeiden ja tapahtumien kuvaukset taas pudottavat lukijan kuiluun. Melodraama on kyllä vaikuttava tyylilaji, varsinkin, kun taustalla on vankka historiallinen näyttämö. Serbien ja albaanien vihanpito kaikkine seurauksineen ravistelee Eurooppaa ja kirjan päähenkilöitä. Ruumis ja mieli on kaoksessa, josta ei ole paluuta. Mutta nyt Statovci liioittelee - kielellinen ja kirjallinen sirkus jättää alleen tarinan hyytävän perustan. Vähemmän olisi ollut parempaa, varsinkin, kun kirjoittajalla epäilemättä on edellytykset kirjoittaa haluamallaan tavalla. Tulevat kirjat antavat odottaa vielä parempaa.

Mutta lopulta: vähintäänkin kiinnostava teos, joka kannattaa lukea.

Bolje grob nego rob! (Parempi haudassa kuin orjana!)?

John Irvingin Vapauttakaa karhut -teoksessa lauletaan useasti serbialaista laulua Parempi haudassa kuin orjana! (Bolje grob nego rob!  ). Vai olisiko asia sittenkin toisinpäin - parempi orjana kuin haudassa? Ja siihenkö vaihtoehdot jäävät?

Ihmisten keskinäinen suhde toisiinsa ja eläimiin antaa mahdollisuuden monenlaisiin vertauksiin. Kirjan nuoret miehet, Siggy ja Graff, lähtevät seitsemänsataakuutioisella Royal Enfildillä tien päälle kokemaan seikkailuja ja etsimään itseään.

Kirjan tapahtumat ajoittuvat vuoteen 1967 ja siitä kolmisenkymmentä vuotta taaksepäin, 1930-luvun loppuun, Itävallan ja Balkanin maisemiin. Tuon alueen historian ja suunnitelmalle vapauttaa eläintarhan eläimet, on helppo nähdä yhtäläisyyksiä. Vaikeampaa on tulkita mitä John Irving sillä haluaa sanoa. Tai haluaako sanoa mitään, haluaako hän vain nostattaa kysymyksen siitä, tuoko vapaus tullessaan aina verilöylyn ja syökö vallankumous lapsensa, kuten usein, vähän kliseemäisestikin, on tapana sanoa.

Kirja jakautuu kolmeen osaan: Siggy, Muistikirja ja Vapauttaminen. Ensimmäisessä luvussa leikitellään hauskasi kertomalla siitä mitä "oikeasti" tapahtui ja miten nämä tapahtumat tiivistyivät Siggyn muistikirjassa lyhyiksi aforismeiksi. Tarina on monessa mielessä kerroksEllinen.

Viimeisen osan alussa Irving tai tarkemmin kirjan kertoja Graff tekee myös tekstiin liittyviä niin rakenteellisia kuin sisältöön viittaavia kommentteja. Muistikirjan rakenne lomittaa kaksi aikatasoa, vuoden 1967 kerronnan ja 1930-tapahtumien kerronnan, keskenään. Graff myös huomauttaa, että perustelu lomittamiselle on myös siinä, että Siggy luo joitain hämäriä yhteyksiä oman kamalan menneisyytensä ja eläintarhaiskusuunnitelmansa välille; vaikken minä kylläkään tajua kaikkea siinä piilevää logiikkaa.

Tässä on varmaan vihje myös lukijalle - kirjan logiikkaa ja eri asioiden yhteyksiä on vaikea hahmottaa, mutta juuri siinä piilee kirjan viehätys. Vetävästi ensimmäisessä luvussa alkanut tarina, road movien tapaan etenevä, tulee toisessa luvussa kuoppaiselle tielle, jossa edetään melko verkkaisesti ajassa edestakaisin kulkien. Viimeisessä luvussa tarina etenee jouhevammin kohti loppuratkaisua. Kirja päähenkilöt tosin jatkavat kuvitteellista elämäänsä hämärää tulevaisuutta kohti.

Yksi kirjan hienoista tiivistyksistä on sivulla 268. Siinä Siggy pohtii sitä, mitä teet jos puolisataa eläintä on irrallaan eläintarhassa.

Miten sanot:" Okei, menkää ulos portista ja tehkää se nopeasti!"

Jotkut niistä eivät kenties edes suostu lähtemään.

Se on yksi syy, miksi olen aina epäillyt Nooan siistiä keinoa marssittaa kaikki eläimet pareittain laskusiltaa myöten arkkiin.

Uskoa tämä koettelee. Tuskin on mieltä keskustella kaaoksen mahdollisuudesta, koska kyse on joukon mielentilasta, Me joko saamme ne mukaan tai sitten emme. Eikä rajaa voi vetää mihinkään. Ei tällä kertaa.

Ei ole kovinkaan selvää, että eläimet, puhumattakaan ihmisistä, haluavat olla vapaita. Erich Fromm on hienosti omissa teksteissään kuvannut sitä, miten ihmiset pikemminkin pakenevat vapaudesta kohti turvallisuutta, kuin ottavat vastaan vapauden arvaamattomuuden. Suloinen sana vapaus maistuukin useille meistä karvaalta.

JUGOSLAVIAN historian museo, Belgrad, Serbia.

Kirjan tapahtumiin on helpohko mennä mukaan. 60-luvun lopussa haaveilin ajavani Royal Enfieldillä (mutta varmaan "vain" 500-kuutioisella!) tai Indiana-pyörällä, vapaana ja avoinna maailman sattumuksille, jonnekin, kauas pois. Tapahtumapaikkana Wien ei ole niinkään tuttu, mutta kirjan vanhempi kerrostuma, 30-luvun Jugoslavian alue tuli tutuksi joitain vuosia sitten Serbiaan ja Montenegroon suuntautuneella matkalla. Näillä vuorilla Titon partisaanit taistelivat. Jugoslavia oli yritys sulattaa alueen monia kansoja elämään sovussa toistensa kanssa. Nyt Jugoslavia on mennyttä eikä tilanne ole vieläkään asettunut aloilleen. Eri kansat koettelevat rajojaan.

Titon muistomuseossa (Belgrad)  on kokoelma soihduista,
joita juoksutettiin läpi Jugoslavian yhtenäisyyden merkeissä.

Titon elinaikana rakennettu muistokeskus on edelleen olemassa (nykyään nimellä Jugoslavian historian museo). Siellä on muun muassa soihtuja, joita nuoret, tulevaiuuden toivot, juoksuttivat vuosittain läpi eri Jugoslavian alueiden Titon kunniaksi  Nuorison päivänä 25. toukokuuta (Myös Titon syntymäpäivän kunniaksi). Näiden soihtujen oli määrä valaista ja johdattaa kansat yhdessä kohti valoisaa tulevaisuutta. Toisin kävi. Titon haave vapauttaa ihmiset oli sittenkin ehkä paremminkin yritys laittaa kansat häkiin ja estää niitä käymästä toistensa kimppuun. Mutta sitten tuli jälleen vapaus - ihmiset eivät marssineet häkeistään ulos kauniisti parijonossa. Kyse oli joukkojen mielentilasta. Kyse on joukon mielentilasta.