Mutta eihän kirjallisuus toisaalta ole kuin ohjattua uneksimista.
(Jorge Luis Borges, Brodien raportti, 1970, suom. Anu Partanen)
Saksalaissyntyinen ja nyttemmin Kanadassa vaikuttava Wolfram Eilenberger on saattanut teoksellaan Nykyisyyden haamuja trilogiansa ainakin tällä erää päätökseen. Aiemmissa teoksissa Eilenberger tarkasteli vuosisadan alun filosofeja ( ks. Taikurien aika) ja toisessa osassa synkkiä vuosia 1933-1943 ( ks. Vapauden tuli). Nyt hän nostaa esille II maailmansodan jälkeiset vuosikymmenet aina vuoteen 1984 saakka.
Filosofian supersankarit ja vastarinnan kiisket Theodor Wiesegrund Adorno, Paul Feyerabend, Michel Foucalt ja Susan Sontag valaistaan niin sisältä kuin ulkoa - ihmisinä, filosofeina, aikansa tulkkeina ja julkkiksina. He ovat kukin tavallaan II maailmansodan jälkeisen filosofisen valtavirtauksen - analyyttisen filosofian - kriitikoita ja haudankaivajia. He ovat kapinallisia, mutta myös perinjuurin länsimaisen intellektuaalisen maailman kasvatteja ja elävät tässä filosofisessa veljeskunnassa, jos eivät muina niin siihen vankasti kiinnittyneinä mustina lampaina.
Kirjan lukeminen oli itselleni silkkaa herkkua. Uutta tietoakin se tarjosi, mutta erityisesti uudenlaisen näkökulman ja koonnan päähenkilöistään, heidän keskinäisistä suhteistaan ja kehityksestään suhteessa angloamerikkalaisen ja osin mannermaiseenkin filosofian viime vuosisadan valtavirtauksiin. Eilenberger ei nojaudu asiantuntevassa ja vauhdikaasti etenevässä tekstissään vain kyseisten kirjoittajien julkaistuihin filosofisiin teksteihin, vaan myös heidän päiväkirjoihinsa ja kollegoilleen lähettämiin kirjeisiin. Näin teksti elää päähenkilöiden kautta sodanjälkeisen maailman toivorikasta, mutta moneen pettymykseen päättyvää aikaa. Adornoa, Feyerabendia, Foucaultia ja Sontagia yhdistää intohimoinen pyrkimys ymmärtää niin filosofian kuin aikansa nykyisyyden ydintä ja samalla asemoida oma ajattelu ja elämäntapa jollakin siedettävällä tavalla kaikkeen siihen minkä radikaali asioiden kyseenalaistaminen nostaa esiin. Kritiikin kohteeksi nousee niin Marx kuin Freud, analyyttinen looginen empirismi sekä kielifilosofia. Mutta miten ne liittyvät antifasismiin, Vietnamin sotaan, amerikkalaiseen kulttuuriteollisuuteen, naisen asemaan, seksiin, huumeisiin, politiikkaan ... ja edelleen kunkin ihmisen omaan identiteettiin, polyfoniseen teatteriin, joka käy ihmisen päässä. Joskus omassa ohjauksessa, joskus aivan omia teitään.
Ja kun päähenkilömme ovat saavuttaneet asemansa ei vain kansallisina ajattelun sankareina vaan myös kansainvälisessä intellektuellien eliittisarjassa, kulman takana on jo (sekä pian jo katederin molemmin puolin) haastajia (kuten Jürgen Habermas). Filosofien ajatusten rantautuessa opiskelijoille ja seuraajille se usein joko laimenee tai oppineiden esikuvien ajatukset vedetään mutkista suoriksi, väärinymmärettään ja hyödynnetään omiin tarkoituksiin. Silloin nämä esikuvat ovat jo ajattelussaan muualla. Useinhan on myös niin, ettei ole tarkoituskaan ymmärtää oikein vaan luoda hedelmällinen maaperä ymmärtää uudella tavalla.
Jälkisanoissa Eilenberger puolustautuu kritiikiä vastaan siitä, että hän on "jättänyt huomiotta" tai "unohtanut" joitakin puolia tekstissään. Hän on tehnyt näin Aivan ehdottomasti ja sitä paitsi tietoisesti. Kaikkia lehtiä ei voi kääntää, ei pensaista tai kirjoista. Silti olisin mielelläni lukenut jokusen sanan mannermaisen filosofian fenomenologisista juonteista ja niiden suhteesta päähenkilöiden ajatteluun. Eilenberger jatkanee vielä sarjaansa vuodesta 1984 nykypäivään. Tehtävä on entistä haastavampi, mutta hienoa odottaa jatkoa.
Eilenberger ei juurikaan avaa kirjan alaotsikon "filosfofian loppu" teemaa tai sitä seuraavaa "uuden valistuksen alkua". Loppusanoissa hän kuitenkin toteaa, aivan oikein, että joskus kirjan päähenkilöiden filosofiaa on postmodernismin nimissä yhdistetty Kantin tarkoittaman valistuksen hylkäämiseen. Tästä ei kuitenkaan ole kyse. Eilenberger ei puhu modernin projektista, mutta epäilemättä hän ja hänen kirjansa henkilöt ovat osa sitä. On rohkeasti puolustettava rohkeutta ja oikeutta ajatella itse ja myös tarvittaessa hyökätä sen puolesta mikä on arvokasta länsimaisen filosofian historiassa.
Eilenbergerin kirja on erinomainen innostaja filosofiaan ja sen aikalaiskritiikkiin. Siitä on turha etsiä, menemättä harhaan, syvällistä analyysia Adornosta, Feyerabendista, Foucaltista tai Sontagista. Mutta se voi toimia hyvänä koontana heihin aiemmin tutustuneille ja johdantona näiden kirjoittajien teksteihin. Kaunokirjallisesti parasta filosofista tekstiä heistä tarjoaa Foucault vaikkapa teoksessa Sanat ja asiat, mutta se on jo toisen tarinan alku.
Eilenberger, Wolfram, Nykyisyyden haamuja. Filosofian loppu ja uuden valistuksen alku 1948-1984. suom. Tommi Uschanov, Siltala, Helsinki 2025. ISBN 978-952-388-363-5
Foucault. Michel, Sanat ja asiat. Eräs ihmistieteiden arkeologia. Suom. Mika Määttänen, Gaudeamus, Helsinki 2010. ISBN 978-952-495-024-4.
