Monday, November 28, 2011

Dumari

Tuomari Nurmion tekstit, sävelet ja elämä ovat kiinnostavia - mainitussa järjestyksessä. Lindforsin, Salon ja Pesosen kirjoittamassa kirjassa on runsaasti materiaalia ja se on pääosin eläväisesti kirjoitettua tarinankerrontaa. Varsinkin Nurmion uran alkuvaiheet, joiden lyvyt ja muutamat konsertitkin tuli elettyä mukana, ovat mukavan nostalgisia ja mietteitä herättäviä. Nurmion Kohdusta hautaan  sattui itselleni taitteeseen, jossa siirryin opiskelusta työhön ja poikamiehuudesta avioon. Yksin oot sä yksinäinen -säkeet olivat askultointini näytetunnin vauhdittajina (sosiaalinen syrjäytyminen) 1979. Hienoa Nurmion levyissä ja teksteissä on niiden tietynlainen ajattomuus. Niitä lukee ja kuuntelee aivan sujuvasti yhtä hyvin silloin kuin nyt. Kirjan antia ovat monien kappaleiden yhtymät Nurmion omiin mieltymyksiin ja syntyajankohdan historiallisiin tapahtumiin.

Kiinnostavaa nähdä ja kuulla Dumaria ja Spugea tulevana lauantaina 3.12.2011 Porin Kinossa.

Friday, October 28, 2011

"Elossa olemisen ihmeellinen outous"

Paul Auster kiittää kirjansa Sunset Park  lopussa vaimoaa Siri Hustvedtiä ilmauksesta the strangeness of being alive. Elossa oleminen on kyllä outoa. Monet käyttävät paljon aikaa siihen, että miettivät mitä on, kun elossa oleminen loppuu. Ainakin, jos negaatio "ei-elossa-oleminen" otetaan kirjaimellisesti kuolemaksi. Camus´n sivullinen Meursault ei tiennyt oliko hän elossa vai kuollut, koska eli kuin kuollut. Havahtuminen elämään on muuta kuin pelkkä oleminen.

Sunset Parkin Miles Heller on kirjan alussa kunnianhimoton nuori mies, opintonsa kesken jättänyt marginaalieläjä, joka halveksii etuoikeutetun elämänsä koreita kulisseja. Kirjan lopussa hän on rakastunut, poliisin etsimä koditon, joka pohtii kannattaako edes toivoa tulevaisuutta, kun tulevaisuutta ei ole. Hän sanoo itselleen, että alkaa elää kulloistakin hetkeä, ohikiitävää hetkeä, nyt-hetkeä, joka on nyt eikä sitten enää, nykyisyyttä joka on kadonnut ikiajoiksi. Miles Heller on herännyt preesensiin, imperfekti ja futuuri saavat jäädä. Odotettavissa on menneisyyden nykyisyys ja tulevaisuuden menneisyys täyteydessään kävipä hänelle kuinka tahansa lukijan kuvittelemassa tulevaisuudessa (tai Austerin maailmassa mikäli hän sitä joskus jatkaa).

Tyylillisesti kirja on jollakin tapaa erilainen Auster - helpompi, kertovampi. Paikoitellen tulee mieleen John Irving.  Kelpo kirja.

Wednesday, October 19, 2011

Laimennettua Cronenbergia: Iho jossa elän

Almodóvarin Iho jossa elän (La piel que habito, 2011) oli pettymys. Hyvin ohjattua, näyttäviä kuvia, hyvät näyttelijät. Mutta missä on intohimo, huumori, myötäeläminen? Kun tätä vertaa loistaviin Matador (1986), Korkeat korot (1991) tai Kaikki äidistäni (1999), niin nyt on kuin olisi katsellut brittielokuvaa, tai laimennettua kanadalaisohjaajaa, Cronenbergiä.
Teema tärkeä, ihmisen (sukupuoli)identiteetti ja ulkonäön ja habituksen merkitys sisäiselle. Käsittelytapa jätti kuitenkin kylmäksi, mutta ei hyytänyt kutkuttavasti.  "Ihan kiva".

Tuesday, August 09, 2011

Ole luonani aina

Kathy H. valvoja, Ruth ja Tommy, luovuttajat, siinä Kazuo Ishiguron hienosti kertoman todellisuus-utopian keskeiset henkilöt. Ihmisen elimet ovat yksi aikamme valuutta. Kurt Wallander elokuvassa oli arvio ihmisen hinnaksi 120 000 dollaria. Tämä on myyntihinta, ostohinta voi olla mitätön tai rikollksesti hankittuna hankkijalle pyöreä nolla. Uhri voi saada jotain jos myy itsensä osina kuten kiinalaisnuorukainen myydessään munuaisensa saadakseen iPadin.

Mutta Ishiguro ei mene yksityiskohtiin. Hän kertoo tarinansa mestarillisesti. Elimien kasvattaminen, kloonaten tai muutoin, on kannattavaa, siksi ei liene vaikea kuvitella sen toteutuvan tavalla tai toisella. Kuolemattomuuden tavoittelu voi johtaa toisten kuolevaisuuden lisääntymiseen. Eikös juuri hiljattain Briteissä esitetty ajatus elimien myynnin sallimisesta (jotta opikelijat voisivat esim. maksaa opintovelkansa).

Ishiguron kyky kertoa tarinansa rauhallisesti ja ikäänkuin tunteettomasti tekee siitä pakahduttavan. Maailma on niin kuin se on.

Tuesday, August 02, 2011

Ranskalainen testamentti

Andreï Makinen Ranskalainen testamentti on jätte bra teos. Naisen kauniista hymystä (pe-tite-pomme) käynnistyvä teos virtaa verkkaisen joen tavoin Venjältä Ranskaan ja, toisin kuin joki, takaisin. Kirja on varsinaisen sisältönsä lisäksi hieno tarina tarinoista ja niiden merkityksestä. Kirjailijan venäläinen päähenkilö hukkaa ranskalaisuutensa ja löytää sen jälleen. Hän ei halua ja haluaa olla sekä venäläinen, ranskalainen, mies ja ihminen. Merkityksellistä on historia, vaikka se on myös onnistunutta terrorismia, vallankumousta, sortoa ja vääryyttä. Historia pysyy, ihmiset häviävät, sanat jäävät. Viehättävä hymy säilyttää voimansa salongeissa ja vankileireillä.

Tuesday, March 22, 2011

Edifioiva valokuva

Richard Rorty teki tunnetuksi aikoinaan ajatuksen edifioivasta filosofiasta. Edifiointi ei ole varsinaisesti kasvatusta (education), se on toimintaa joka ylevöittää mieltä, luo henkeä ja vie keskustelua eteenpäin. Valokuvien "tenhovoimassa" (auraattisuudessa) on jotain samaa: kuvaamme ja katsomme kuvia pääasiassa siksi, että ne elävöittävät mieltämme, auttavat meidät muistamaan tarinamme parhaat puolet ja käänteet. Mutta myös muistamaan hetket joihin emme haluasi joutua tai joita pitäisi välttää (esim. uutiskuvat ja dokumnetaarisen valokuvaus).

Edifioiva valokuva/valokuvaus ei ole osa valokuvaterapian tai voimauttavan valokuvauksen työtapoja, vaikka sieltä voi ammentaa käsitystä siitä, miksi kuvat vaikuttavat. Edifioiva valokuva/valokuvaus on enemmänkin yksilön ja yhteisön pyrkimystä oman itsensä rakentamiseen (autonoesis). Edifioiva valokuva/valokuvaus on yksi itsen konstruktiivista välineistä.

Asuuko henki lammessa?


Eero Ojanen
Asuuko henki lammessa?  
Oriveden Opisto 1909-2009
Kansanvalistusseura, Helsinki 2010. 303 s.


Kirjan kansikuvassa, ei siis tässä vieressä olevassa kuvassa,  kaksi nuorta naista, toinen valkoisessa toinen mustassa mekossa, istuu nurmella. Molemmat ovat juuri maistamassa juomaa kahvikupeista. Molemmat naiset ovat huoliteltuja. Sormukset ja rannerenkaat koristavat käsiä ja paljaita käsivarsia. Taustalla siintää maalaismaisemassa oleva lampi. Kuva on kirjan kannessa ja kanteen on kirjoitettu kysymys: Asuuko henki lammessa? Ja kuin lupauksena vastauksesta alaotsikkona on Oriveden Opisto 1909-2009. Kuvan merkityksen kuulee vasta kun yhdistää sen ympäristöönsä, voi kuulla kesän äänen, luonnon ja kahvikuppien kulttuurisen kilahduksen puheensorinan keskeltä.

Sitäkö Oriveden Opiston henki on? Kevyehköä keskustelua kahvikupin ääressä, luonnon ja kulttuurin maisemassa?

Oriveden Opiston ottaminen kirjan päähenkilöksi on vaativa tehtävä. Opisto on toki ollut maantieteellisesti lähes paikoillaan koko satavuotisen historiansa, mutta maailma sen ympärillä on pyörähtänyt monta kertaa. Kirjan otsikon kysymyksen ymmärtää jos on käynyt opistolla, varsinkin kesäaikaan. Lammen symbolinen arvo on muodostunut historian myötä: lampikin syntyi vasta 1929 opiston valmistautuessa 20-vuotisjuhliinsa. Henki ei siis ole tullut luonnosta, vaan se on ihmisten rakentamaa.

Opiston perustamisvuonna 1909 idän taivas oli harmaata harmaampi, mutta tänään aurinko loistaa lännestä, ehkäpä se on jo laskemassa länteen. Opisto on elänyt erilaisissa valoissa ja varjoissa: Suomi ei ollut vielä itsenäinen opiston syntyessä ja jatkaa toimeaan aikana jolloin Suomi ei enää ole perinteisessä mielessä itsenäinen; Suomi on liudentumassa osaksi euroopan yhteisöä. Alun yhteiskunnallinen intomieli on vaihtunut taiteiden tekoon, maatalousyhteiskunnan kädentaidot tietoyhteiskunnan kulttuurituotantoon. Opisto on etsinyt itseään ja tehtäviään kautta aikansa. Ja koko opiston historian aikana on voitu sanoa: opistolla on maineikas ja kunniakas historia ja hieno tulevaisuus - mutta juuri nyt elämme vaikeita aikoja.

Eero Ojanen on valinnut viisaan linjan kirjoittaessaan Opiston historiaa: Opisto ja sen vaiheet ovat pääosassa, vaikka opistoon ovat vaikuttaneet useat henkilöt. Kyseessä ei siis ole henkilöhistoriallinen (“suurmies”) kuvaus yhdestä Suomen keskeisestä kansanopistosta, vaan opisto elää elämäänsä yhteiskunnallisena toimijana, mutta myös yhteiskunnallisten tavoitteiden toimittajana.

Tullessani Opiston opettajaksi 1970-luvun lopussa, opistossa vietettiin 70-vuotisjuhlia (1979). Tehtäväni oli ohjata juhliin saapuvia vieraita. Paikalliset pankinjohtajat kiistelivät “leikkisästi” siitä, kenelle kuuluisi paras paikka salissa. Osalle näistä pankeista kävi huonosti 90-luvulle tultaessa. Opisto puolestaan on selvinnyt ajan aalloissa ja myrskyissä hyvin. Tuolloin ei julkaistu historiaa, vaan toimitettiin kokoelma Nykyihmisen etiikka ja moraali. Oriveden Opiston 70-vuotisjuhlakirja. Aikaisempia historiikkeja olivat Arvi Laaksovirran Oriveden opisto 1909-1929 ja Arvo Oksasen Oriveden Opisto 1909-1959 ja Oriveden Opisto 1909-1984. Liekö kulttuurin saralla moraalinen kestävyys sittenkin vahvempaa  kuin taloudessa. Talouden ja talouselämän arvoilla ei taida, ainakaan sellaisenaan, syntyä mitään kestävää.

Tuolloin 1970-luvulla “aika” oli muuttumassa. Ensimmäiset mieleeni jääneet keskustelut liittyvät opettajan asemaan yhteisössä, Open Univerisity -opiskeluun ja siihen sallitaanko muiden kuin kihloissa olevien eri sukupuolta olevien opiskeleijoiden asua yhdessä ja samassa opiskelijahuoneessa. Poliittinen opiskelijaliike oli talttumassa, mutta vielä Toveri-liiton, Opiston opiskelijoiden yhdistyksen, vaalikokoukset olivat kiihkeitä: opiskeltiin kokoustekniikkaa ja yhteiskunnallista vaikuttamista. Rauhanmarsseille lähdettiin sankoin joukoin Tampereella ja järjestettiin myös omia kulkueita Orivedellä. Yhteiskunnallinen linja oli laaja, muistaakseni ensimäisillä sosiaalipolitiikan luennoillani oli lähes 70-opiskelijaa.

Aika oli siis jo vaihtunut, jälleen kerran Opiston historiassa. Eero Ojanen jakaa kirjansa kolmeen pääjaksoon: Kannatusyhdistyksen aika 1909-1946, Kansanvalistusseuran aika vuodesta 1946 ja Uuteen aikaan 1970-luvulta 2000-luvulle. Ensimmäistä kautta kannatteli kansallisuusaate ja maatalousyhteiskunnan sivistystarve (“Kalevalaa ja hevoshoitoa”), toinen kausi oli suomalaisen yhteiskunnan sodanjälkeistä jällenrakennusta, tietopuolisen koulutuksen kasvun ja taideopetuksen eriytymisen ja itsenäistymisen kautta. Ja lopulta kolmas kausi 1970-luvulta lakaisee maaseutuopiston historiaan, ja vähitellen yhteiskunnallisesta opistosta tulee monialainen taideoppilaitos. Samalla myös Kansanvalistuseuran kirjeopisto yhdistyy Opiston kanssa.

Vaikka opiston päätoimintamuotona on ollut nuorille aikuisille suunnatut pitkät (syksystä seuraavaan kevääseen)  kurssit, joiden aikana kirjan nimessä mainittu lampi on pääasiassa jäässä, opiston henki on puhaltanut virikkeisestä lyhytkurssitoiminnasta ja Oriveden Suvesta. Klemetti-Opisto, Topelius-Akatemia, yhteiskunnalliset seminaarit ja kuvataidekurssit ovat koonneet vaikuttavan joukon suomalaisen kulttuurin kulloisiakin merkkihenkilöitä ja tulevia suunnannäyttäjiä koolle. Opisto on tajonnut tilaa keskustelulle ja vuorovaikutukselle. Talven pitkät kurssit ovat luoneet kuitenkin perustan monelle eri alan osaajalle. Joillekin Opistovuosi on ollut välivuosi, mutta monille myös se vuosi, jota kautta elämä on saanut suuntansa.

Opiston on “huippuyksikkö” ja se on “brändännyt” suomalaisuutta ja suomalaista kulttuuria jo kauan ennen kuin kyseiset termit keksittiin.Tuloksia korostavassa ajassamme olisi todella tärkeää, että esimerkiksi kirjoittajakoulutus vihdoin saisi sille ansaitun paikan Suomessa. Kurjuuden filosofia, opiston toimnnan merkitykseen nähden niukka rahoitus, on toki synnyttänyt monia hienoja tuloksia, mutta tuskin sen tähden, vaan siitä huolimatta.

Ojanen kirjoittaa sujuvasti ja hyvin luettavasti. Tekstin tyyli ei ole järeää ja usein kuivaksi jäävää historiallista dokumentointia, mutta ei myöskään kepää tarinointia. Sopivasti siitä väliltä. Kirjassa on mittava määrä kuvia vuosien varrelta ja erityinen kiitos on annettava myös Jenni Noposelle kirjan hienosta graafisesta asusta. Tekstin lukemisen jälkeenkin on hieno palata selailemaan kirjaa.

Lammen hengestä merten yli eurooppalaisen kulttuurin ytimiin ei ole pitkä matka. Mutta niinpä taisi kulttuurihistorioitsija Wofgang Schivelbusch jo aikoinaa todeta, että kupillinen kahvia sitoo meidät tiivisti yhteiskuntaan. Kirjan kansikuvien neidot siis eivät varmaankaan vain rupattele huolettomasti euroopppalaisen kulttuurin tilasta, vaan esittävät siitä ja koko globaalista maailmantaloudesta sattuvia huomioita. Taiteella jos millä on meidän aikanamme vielä jonkinasteista kriittistä potentiaalia. Jospa lamen henki omalla tavallaan pitää sitä edelleen yllä.

Eero Ojasen kirjoittama historia vie kansiin tärkeän jakson suomalaista kulttuurihistoriaa.

Sunday, January 16, 2011

Sacred Places - Pyhät paikat

Juha Suonpään Sacred Places - Pyhät paikat tarttui Kilo-kirjan alennusmyynnistä alle kuudella eurolla mukaan. Kirjan arvoa on toki moninkertainen. Kuvat, taitto ja kirjan teksti ovat hyvässä sopusoinnussa keskenään. Pelkistyksen taito on Suonpäällä on: kuvat ovat panoraamakuvia turistikohteista, tekstit ovat minimalistisia ja tekstisivujakin on niukasti, vaikkakin suomen lisäksi myös englanniksi.

Suonpää on kääntänyt monissa kuvissa Robert Capan ohjeen (If your pictures aren't good enough, you're not close enough.) käänteiseksi. Hän on astunut turistikohteissa askeleen taaksepäin ja saanut kohteen lisäksi, tai pelkästään useimmiten kuvan ulkopuolelle rajatut turistit mukaan kuvaan. Suonpää reflektoi kuvillaan kuvaamista ja turismia. Hän esiintyy kuvaajana, turistina ja tutkijana. Tutkijuuttaan hän reflektoi niukasti kuvaamalla projektiaa etnografiseksi.

Panoraamakuvat ovat hienoja ja hallittuja, pikkukuvat Tobleronepötköstä, hotellihuoneista ja vihjeet matkojen raadollisuudesta tekstissä sekä niukaakin niukemmat karttapiirrokset inhimillistävät viiltävän analyysin terävyyttä. Näin elämme oman elämämme turisteina, sankareina, aviopuolisoina ja perheenjäseninä, työssä ja vapaalla. Kuvissa ja kuvina, sanoissa ja sanoina.

Wednesday, January 05, 2011

Uusi kirjavuosi 2010 - 2011

Kirjavuosi 2010 

oli hyvä. Ainoastaan loppuvuonna väsymys uuvutti myös lukuinnon. Kesken jäi Italo Calvinon Koko kosmokomikka ja Don DeLillon Valkoinen kohina. Joulunajan parhaita kokemuksia tarjosi vanha veikko Michel Foucault tuoreella suomennoksella Sanat ja asiat. Oli pitkästä aikaa mukava lukea vaativaa ja kaunista tekstiä. Eihän siitä kaikkea voi ymmärtää, mutta se kuulunee asiaan (ja sanoihin). Foucalt nostaa jälleen ajatukset teorettiseen antihumanismiin - tietessä katsotaan asioita "ei kenenkään erityisesti" näkökulmasta tai sitten tietoisesti jostakin näkökulmasta. Kirjan ensimmäinen luku Hovinaiset on ehdotonta herkkua.

Nyt vuoden vaihduttaua on mahdollista tutkia joko sähköiset kirjat tarjoavat luettavaa ja voipiko niitä oikeasti lukea. Ainakin ne tuovat ulottuville vanhempaa kirjallisuutta (koska niiden copyright -oikeudet ovat menneet).