Thursday, February 13, 2014

Yövalvojat

Nocturama on se alue eläintarhassa,  jonne sijoitetaan yöllä valvovat eläimet. Mutta minne sijoitetaan ihmiset, jotka valvovat öisin, katsovat silmänsä sokeiksi pimeydessä, muistavat historian ja surevat?
Ja näkevätkö yöllä valvojat sellaista, mitä päivänvalossa ei voi nähdä tai jota edes ei ole olemassa päivämaailmassa?

Rax Rinnekangas on lukenut Sebaldia (Nocturama. Sebaldia lukiessa. LURRA Editions, Helsinki 2013). Winfred Georg Maximilian Sebaldin lisäksi Rinnekankaan alueella on Imre Kertész,Thomas Bernhard ja Peter Handke. Sebald on ehtymätöntä ravintoa heille, jotka ovat sisäistäneet tai pyrkivät sisäistämään kulutusta ja pelkkää viihtymistä syvemmät arvot.

Rinnekangas on kokenut hengenheimolaisuutta näiden kirjailijoiden kanssa. Selityksenä Sebaldin, ja muuttujat muuttaen, muidenkin kirjailijoiden synnylle, heidän auteur-luonteelle, on ulkopuolisuus.
Peruuttamaton ulkopuolisuus antoi hänelle kyvyn ja kielen tarkastella ennen kaikkea menneisyyden maailmaa ja ihmisen sielun maailmaa suhteessa todellisuuteen, joka älyllisen ihmisen ympärillä tuntuu kaatuvan alas täydelliseen pimeyteen, jossa kaikki on menetetyn tuntuista, koskaan toteutumattoman huomisen kaltaista. Rinnekangas tunnistaa Sebaldissa hienosti juuri sen, että Sebald ei ole kansallinen kirjailija. Milan Kundera on korostanut romaanin taiteen piilevän juuri siinä, että kirjallinen teos ylittää kansallisen rajoittuneisuuden. Ehkä tämä kansallisuuden rajoittumisen ylittäminen on avain myös elämän taiteeseen - kosmopolitismi ei kuitenkaan ole koskaan ollut kovin suosittu katsantokanta. Usein se snobiudessaan on varmaan asettunut jonnekin humansimin ja hampaattoman antropofilian lähimaastoon.

Rinnekankaan teos on hieno yritys nostaa ajatteleva kirjoittaja ja lukija kunniaan. Viisaat istuvat varjossa. Usein he jäävät sinne. Heitä eivät huomaa muut, tuskin he itsekään.




Kangastus 38

Kjell Westö on luottettava kirjoittaja, jopa siinä määrin, että hänen tapansa kirjoittaa on lähes pitkästyttävä. Aihepiirinä 1930-luvun Suomi on kuitenkin kiinnostava, joten ajattelin, että on kiinnostavaa lukea mitä Kjell kirjoittaa.

Mutta paljon sanottavaa tuosta ei kuitenkaan ole: tarinan kuljetus on selkeä, henkilöhahmoja on riittävästi, jotta erilaisia kantoja ajan henkeen ja taphtumiin voidaan välittää. Juutalaiskysymys, olympialaiset ja Stadionin avajaiskisat antavat keskiviikkoisin kokoontuvalle herraseurallle mahdollisuuden kommentoida asioita. Vuoden 1918 tapahtumat puolestaan heittävät edelleen varjonsa tapahtumien kulkuun hyvin dramaattisesti. Mutta jostain syystä kerronta on kaikesta tästä huolimatta veretöntä. Ja veri tässä tapauksessa viittaa siihen vereen, joka laittaa ihmiset intohimoisesti toimimaan maailman mylleryksessä, ei siihen vereen joka virtaa kun ihmisen fyysinen pinta murretaan verenvuodatukseen saakka.

Westö käsittelee kyllä meidän aikammekin teemoja, juutalaisuutta, homoutta, raiskauksia, kansallismielisyyttä, hulluutta. Mutta päähenkilöt ottavat etäisyyttä asioihin, vaikka traumaattiset kokemukset mieltä myllertävätkin. Asian ydin heijastuu kirjasta kuin kangastuksena.