Lucia Berlin, kirjailija ja kirjoittaja

Lucia Berlinin teokset ovat Elizabeth Stroutin ohella olleet parasta lukemastani uudehkosta amerikkalaisesta kirjallisuudesta. Nyt teoksessa Kotiinpaluu avautuu Berlinin oman elämän vaiheet keskeneräiseksi jääneen muistelman ja kirjeiden kautta. Ne osoittavat, kuten saattoi aiempia teoksia lukeneena olettaakin, että hänen kaunokirjalliset tekstinsä ovat hyvin omaelämänkerrallisia. Dramaattisia käänteitä on runsaasti ja usein ne ovat jyrkkiä, sosiaalista nousua ja laskua, kurjuutta ja loistoa, riippuvuuksien kanssa kamppailua ja pyrkimystä selvityä ja elää hyvää elämää. Kaiken aikaa mukana kulkee kirjoittaminen.

Berlin asui useassa paikassa Yhdysvalloissa ja Meksikossa. Työpaikat vaihtuivat opettajasta siivoojaan, hammaslääkärin apulaiseen ja kotiäidin velvoitteisiin. Lopulta kirjoittamisesta ja sen opettamisesta tuli kuitenkin myös ammatti, menestystäkin, vaikka Berlin löydettiin maailmantähdeksi vasta kuolemansa jälkeen.

Koskettavaa tekstiä, taitavaa arjen kuvausta. Berlin on yksi niistä kirjoittajista, joka onnistuu kertomaan mistä tahansa asiasta yksinkertaisen kiehtovasti. Onni on, että tämä suoraan omaelämänkerrallinen kirja tuli luetuksi vasta nyt muiden tekstien jälkeen. Kaunokirjalliset teokset kantavata hyvin ilman autobiografista taustaansa, mutta toki tämä tuo teksteihin vielä lisää syvyyttä. Berlin ei kirjoita autofiktiota, kirjan naiset elävät omaa elämäänsä kirjallisuuden fiktiivisessä maailmassa, toisin kuin kirjailija omassaan.

Teksti, tuska ja nautinto

Lucia Berlinin teksteien lukeminen on vierailu tuskien temppeliin. Temppelin seinällä voi katsoa elämänkamppailuun naulittuja ihmisiä, arjen pyhimyksiä. Tekstiä mielessään toistaessaan lukee pitkän ripin ja rukouksen, myötäelää ja kokee tuskaa ja jos armahtaa itsensä, kokee puhdistautuvansa. Sieltä voi myös tulla ulos raikkaseen ilmaan, kulkea kirjallisen hautausmaan kautta ja kohottaa katseensa taivaalle, nähdä pääskyjen lentävän korkealla, sateen laskeutuvan tai myrskyn pauhaavan. Kokea kauneuden. Kaikesta huolimatta. Armottomasti, julmasti, rakastaen.

Berlinin yksi kertojaminä ymmärtää kanssakulkijaansa vasta kun huomaa olevansa hänen kaltaisensa. Kyseisessä tarinassa kertoja ymmärtää enonsa toimintaa vasta, kun on itse hänen laillaan alkoholisti. Itse Berlin, alkoholisti hänkin, kykeni irrottautumaan omasta alkoholismistaan, katsomaan sitä etäältä ja kirjoittamaan siitä. Näin hän teki monille muille kokemuksilleen. Kertoi ne punomalla ylivertaisen hienosti korkeaa ja matalaa, pinnallista ja syvällistä.  Elämänmakuista kirjallista taituruutta.

Lucia Berlinin Siivojan käsikirja 2: Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia, kertoo osittain samoja tarinoita, joita on ollut kahdessa aiemmin lukemassani kokoelmassa. Joissain tapauksissa sama tapahtumankulku kerrotaan tarinan toisen henkilön näkökulmasta. Karheutta ja kauheutta tarinoissa riittää, yksityiskohtaisia kuvauksia ja tragikoomisuutta. Tarinoiden ahdistava kauheus on kerrottu niin hyvin, että lukijan kokema tuska ylittyy tekstin ja kielen kauneuden lukemisen nautinnolla. Tarina ja kieli pitää otteessaan. Se on osoitus erinomaisesta kertomisen taidosta. Lukija jaksaa lukea tukehtumatta kirjoitettujen henkilöiden ahdistukseen. Lisähappea on tiedossa viimeistään jokaisen tarinan lopussa tai joskus myös yksinkertaisesti siinä, että tarina tai kohtaus päättyy, juuri ennen kuin lukija kääntää katseensa muualle.

Myönnettävä on, että nyt kolmatta Berlinin taidonnäytekokoelmaa lukiessa, paikoin on toiston tuntua. Se on helppo antaa anteeksi. Nämä kertomukset ansaitsevat tulla kuulluksi. Ne muistuttavat sekä ihmiselon ankeudesta ja toivottomuudesta, että osoittavat kirjallisen kuvauksen voimaa. Tekstit antavat toivoa niiden puolesta, joilla toivoa ei ole tai jotka eivät aina näe toivoa elämässään.

Berlin on myös siinä mielessä oiva kirjoittaja, että useisiin teksteihin sisältyy metatekstiä. Kertoja antaa vihjeitä siitä, miten tekstiä tulisi lukea tai miten tarina mahdollisesti päättyy. Mutta sepä päättyykin aina tavalla, jota ei voi ennakoida. Suoraakin kirjoittamisen oppia tekstissä on. Yhdessä tarinassa ollaan vankilan kirjoittajapiirissä, opettaja antaa ohjeita, vangit toteuttavat tai kiistävät ohjeet. Kirjoittajana Berlin tuntuu istuvan molemmilla puolilla - kokemusta kirjoittamisesta, sen opettamisesta ja kovista kokemuksista omassa elämässä on. Kun näistä punoo tarinan, syvällinen ja pinnallinen vuorottelevat - nautinto vaihtuu tuskaan ja kipuun, julmuus ja kärsimys nautintoon. Kirjan alku- ja jälkisanoissa kerrotaan tiiviisti kirjailija Berlinin elämäntarinaa, tuotannon syntyä ja autofiktiosta hänen tuotannossaan.

Luodinkestävä lasi Mona Lisan edessä

Lucia Berlinin Ilta paratiisissa on kokoelma lyhytnovelleja. Berlin on loistava kirjoittaja. Hänen tarinansa etenevät näennäisen leppoisasti, mutta jokainen lause on tarkkaan harkittu ja äkkiä, yllättäen, virkkeessä tai lauseessa on yllättävä vertaus tai käänne. Joskus se on sivallus vasten kasvoja, joskus kuin kevyt kosketus poskeen. Nämä kohdat ovat kuin punctum valokuvassa - kohtia jotka viiltävät ja tekevät tekstistä erityisen.

Monet tekstit liikkuvat rikkaiden ja köyhien epätasa-arvoisessa maastossa. Ihmiset ovat onnettomia, juoppoja, huumeiden käyttäjiä ja/tai hylättyjä tai syrjään ajautuneita naisia. Yksi novelli on poikkeuksellisen kirjallinen. Eksyksissä Louvressa -tarina on ylitiökirjallinen ja -kulttuurinen. Siihen Berlin on kirjannut monia kirjallisia esikuvia ja tarinan henkilö kylpee Pariisin tiheässä kulttuurikeskittymässä taiteen ja taiteilijoiden (kuolleiden) ympäröimänä. Mutta jotain uupuu. Ikävä tai oikeastaan jopa se ettei edes ikävöi, tekee olon apeaksi, on vain jollain tavoin loppumattoman lohduton olo. Mona Lisan hymykään ei pääse lohduttamaan: Mona Lisaa en nähnyt. Maalauksen edessä oli aina jono, ja sen eteen oli pantu luodinkestävä lasi, niin kuin viinakauppoissa Oaklandissa. 

Merkittävien teosten tunnusmerkistöön kuuluu kompleksisuus; ristiriitojen ja harmonian yhdistyminen intensiteetiksi, joka ylittää välittömästi esillä olevan. Tuon taidon Berlin osaa ylivertaisen hienosti.

Kuuntelin kirjan ja tässä tapauksessa lukija, Karoliina Kudjoi, tuo tekstiin hienosti äänensä - siitä nauttii ikäänkuin ekstrana Kristiina Drewsin hienon suomennoksen ohessa.


JK. Onko kirjan kuunteleminen lukemista? Eronsa lukemisella ja kuuntelemisella on, toki, mutta en koe sitä olennaiseksi kysymykseksi itse kokemuksen kannalta. Tuotannollisesti on olemassa vaara, että äänikirjojen yleistyminen syrjäyttää ja kaventaa kirjallisuuden tarjontaa. On erittäin ikävää, jos ihmiset menettävät kykynsä lukea, mutta ainakin nykyisellään äänikirjat tarjoavat hyvän lisän kirjallisuuteen.

Siivoojan käsikirja ...

Lucia Berlinin Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia on kokoelma  lyhyitä kertomuksia. Lucia Berlin (1936-2004) on Elizabeth Stroutin tavoin yhdysvaltalainen kirjailija ja heidän kertomuksissaan on paljon yhtäläisyyttä. Kertomusten henkilöt elävät elämäänsä ja pienien arkisten tapahtumien virtaan iskee tietoisuus kaiken tarpeettomuudesta, aiemmin eletty näyttäytyy uudessa valossa, usein illuusio onnesta purkautuu ja osoittautuu harhaksi tai myös toisinpäin. Käsitys aiemmin tapahtuneesta onkin perustunut erehdykseen ja ihminen onkin kantanut syyllisyyttä asiasta tai tapahtumasta jota koskaan ei tapahtunut.

Berlin oli  elinaikanaan pienen piirin arvostama mestari mutta jäi suurelle yleisölle tuntemattomaksi. Yhdysvalloissa 2015 postuumisti julkaistu kokoelma sai sekä kriitikoilta että lukijoilta hurmioituneen vastaanoton. Berlinin teksti on kirkasta, yksinkertaista ja säkenöivää.  Monitasasoiset, melankoliset ja mustan huumorin sävyttämät tekstit ovat hienovaraisia ja oivaltavia kuvauksia amerikkalaisesta arjesta pesuloissa, tukiasunnoissa, katkaisuhoidossa, katolisessa koulussa, hienostokodeissa ja kaduilla.

Berlin tekstissä huokuu moniulotteisesti kirjoittajan elämä. Hän oli kirjailija, kirjallisuuden opettaja, äiti, alkoholisti, yksinhuoltaja ja sisukas nainen. Kertomuksiin suodattuu kokemus omasta lapsuudesta Yhdysvaltojen kaivoskaupungeissa, yltäkylläisistä teinivuosista Chilen Santiagossa, kolmesta epäonnistuneesta avioliitosta, elämänmittaisesta kamppailusta alkoholismin kanssa sekä Berkeleyssä, New Mexicossa ja Mexico Cityssä eletyistä vuosista ja niistä monista työpaikoista, joilla hän elätti itsensä ja neljä poikaansa.

Vertailussa Stroutiin Berlinin tarinat ovat karumpia ja karheampia, mutta toisaalta Strout tavoittaa mielen liikkeitä hienovaraisemmin. Hienoja kertojia kumpikin.