Lucia Berlinin teksteien lukeminen on vierailu tuskien temppeliin. Temppelin seinällä voi katsoa elämänkamppailuun naulittuja ihmisiä, arjen pyhimyksiä. Tekstiä mielessään toistaessaan lukee pitkän ripin ja rukouksen, myötäelää ja kokee tuskaa ja jos armahtaa itsensä, kokee puhdistautuvansa. Sieltä voi myös tulla ulos raikkaseen ilmaan, kulkea kirjallisen hautausmaan kautta ja kohottaa katseensa taivaalle, nähdä pääskyjen lentävän korkealla, sateen laskeutuvan tai myrskyn pauhaavan. Kokea kauneuden. Kaikesta huolimatta. Armottomasti, julmasti, rakastaen.Berlinin yksi kertojaminä ymmärtää kanssakulkijaansa vasta kun huomaa olevansa hänen kaltaisensa. Kyseisessä tarinassa kertoja ymmärtää enonsa toimintaa vasta, kun on itse hänen laillaan alkoholisti. Itse Berlin, alkoholisti hänkin, kykeni irrottautumaan omasta alkoholismistaan, katsomaan sitä etäältä ja kirjoittamaan siitä. Näin hän teki monille muille kokemuksilleen. Kertoi ne punomalla ylivertaisen hienosti korkeaa ja matalaa, pinnallista ja syvällistä. Elämänmakuista kirjallista taituruutta.
Lucia Berlinin Siivojan käsikirja 2: Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia, kertoo osittain samoja tarinoita, joita on ollut kahdessa aiemmin lukemassani kokoelmassa. Joissain tapauksissa sama tapahtumankulku kerrotaan tarinan toisen henkilön näkökulmasta. Karheutta ja kauheutta tarinoissa riittää, yksityiskohtaisia kuvauksia ja tragikoomisuutta. Tarinoiden ahdistava kauheus on kerrottu niin hyvin, että lukijan kokema tuska ylittyy tekstin ja kielen kauneuden lukemisen nautinnolla. Tarina ja kieli pitää otteessaan. Se on osoitus erinomaisesta kertomisen taidosta. Lukija jaksaa lukea tukehtumatta kirjoitettujen henkilöiden ahdistukseen. Lisähappea on tiedossa viimeistään jokaisen tarinan lopussa tai joskus myös yksinkertaisesti siinä, että tarina tai kohtaus päättyy, juuri ennen kuin lukija kääntää katseensa muualle.
Myönnettävä on, että nyt kolmatta Berlinin taidonnäytekokoelmaa lukiessa, paikoin on toiston tuntua. Se on helppo antaa anteeksi. Nämä kertomukset ansaitsevat tulla kuulluksi. Ne muistuttavat sekä ihmiselon ankeudesta ja toivottomuudesta, että osoittavat kirjallisen kuvauksen voimaa. Tekstit antavat toivoa niiden puolesta, joilla toivoa ei ole tai jotka eivät aina näe toivoa elämässään.
Berlin on myös siinä mielessä oiva kirjoittaja, että useisiin teksteihin sisältyy metatekstiä. Kertoja antaa vihjeitä siitä, miten tekstiä tulisi lukea tai miten tarina mahdollisesti päättyy. Mutta sepä päättyykin aina tavalla, jota ei voi ennakoida. Suoraakin kirjoittamisen oppia tekstissä on. Yhdessä tarinassa ollaan vankilan kirjoittajapiirissä, opettaja antaa ohjeita, vangit toteuttavat tai kiistävät ohjeet. Kirjoittajana Berlin tuntuu istuvan molemmilla puolilla - kokemusta kirjoittamisesta, sen opettamisesta ja kovista kokemuksista omassa elämässä on. Kun näistä punoo tarinan, syvällinen ja pinnallinen vuorottelevat - nautinto vaihtuu tuskaan ja kipuun, julmuus ja kärsimys nautintoon. Kirjan alku- ja jälkisanoissa kerrotaan tiiviisti kirjailija Berlinin elämäntarinaa, tuotannon syntyä ja autofiktiosta hänen tuotannossaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti