Koulutyttö

 

Osamu Dazailta nyt hiljattain suomeksi julkaistu Koulutyttö sisältää nimikkonovellin lisäksi toisen lyhyen tekstin, Chiyojo Edelleen kirjassa on pitkähkö kääntäjän Pekka Masosen detaljoitu teksti Saatteeksi  ja lopussa vielä Älykästä luettavaa viisaille eli viittaus kolmeen muuhun Dazain teokseen (Yllätysvieras, Erinomainen Emäntä ja Merenneito) sekä Leonard Merrickin teokseen naisetsivä n:o 3. Kaikki nämä ovat Mala Fide kustantamon tuotantoa. Myös itse teksti on varustettu seikkaperäisin alaviittein avaamaan niin japainilaisen yhteiskunnan piirteitä 1930-luvun lopussa kuin Dazain lukuisia kirjallisia viitteitä aikansa kirjalliseen maailmaan.

Dazain tekstit tässä, kuten aiemmin lukemani Tsugaru ja Epäkelpo ihmiseksi, ansaitsevat tulla luetuksi aivan sellaisenaan. En yritä tässä,  enkä muutoinkaan, paneutua "älykkääseen ja viisaaseen" kirjallisuushistorialliseen ja japanologiseen keskusteluun sen tiimoilta. Pekka Masosen, tässä ja omilla kotisivuillaan, luomat katsaukset tarjoavat tähän, uskoakseni, hyvän ja oppineen mahdollisuuden. Itselleni se näyttäytyy jopa miinakentältä, jonne voi eksyä tekstin kaidalta polulta.

Koulutyttö on kauniisti kirjoitettu tarina nuoren tytön aikuiseksi kasvamisen pohdiskelusta ja sopettamisesta hänelle tarjottuun muottiin. Kiinnostavasti Dazai käsittelee myös kirjoittamisen epävarmuutta, lahjakkutta ja niitä odotuksia, joita se omaajalleen tuo. Vaikka selitykset ja kulttuurisen kontekstin tunteminen tuo varmaan lisää itse tekstiin, saattaa se myös peittää juuri sen, mikä Dazain tekstissä epäilemättä on vahvaa, yleisinhimillistä, romaanin taidetta.

Dazai, Osamu, Koulutyttö. Suom., esipuhe ja selitykset Pekka Masonen, Mala Fide, Tampere 2026. ISBN 978-952-65038-6-8

Nimeni on Punainen

 

Kirjat tuovat ihmisen epäonneen vain syvyyttä, jota kutsumme lohduksi. 

(Kara, Orhan Pamukin kirjan henkilö)

Orhan Pamukin Nimeni on punainen ei ole helppolukuinen tai erityisen vetävä kirja luettavaksi, vaikka juonessa murhamysteeristä onkin kysymys. Perusasetelma rakentuu miniatyyrimaalauksen maailmaan 1500-luvun lopun osmanien valtakunnassa. Keskeinen kysymys on, saako ja pitääkö maailmaa kuvata siten, kuin silmä sen näkee perspektiivisesti vai siten kuin Jumala sen näkee ideaalisena.  Argumentaatio jälkimmäisen mukaan etenee jotenkin näin. Kun kuvataan vaikkapa esimerkiksi hevosta, piirtäjä havaitsee hevosen omalla tavallaan ja piirtää kuvan muististaan. Piirtämällä hevosta hän etsii kuitenkin  ideaalista hevosta, "täydellistä hevosta", sellaisena kuin Jumala hevosen näkee. Tähän päästäkseen hänen on karsittava esityksestä kaikki persoonallinen. Lopulta saavuttaessaan mestaruuden, piirtäjä (tai maalari) piirtää vain muististaan, ilman näköaistin tukea. Siksi osa mestareista joko sokeutui tai sokeutti itsensä, jotta näköaisti ei veisi harhaan ja irti Jumalan näystä. Vastaavalla tavalla perspektiivinen ja yksilöllinen kuvantaminen on irrottautumista Jumalan näkemästä ja siksi se on väärin, syntinen ja itsekeskeinen tapa nähdä maailma.

Romaanin tapahtuu yhdeksänä lumisena talvipäivänä vuonna 1591 osmanivaltakunnan pääkaupungissa Istanbulissa. Tarinaa kertoo vuorotellen eri henkilöt, joukossa myös murhaaja ja murhattu sekä kuvat, joita kiertelevä tarinankertoja ripustaa vuoroiltoina kahvilan seinälle. Varsinkin alkuksi kerronnan tapa tuntuu kömpelöltä. Eri kertojat kertovat samasta asiasta kiinnostavasti eri näkökulmista, mutta lukijalta vaaditaan aina näkökulman vaihtoa. Kerrontatapa tuo toisteisuutta joka korostaa paradigmaattista eroa eri kuvantekemisen traditioiden välillä. Ja paradigmaattisiin eroihin kuuluu juuri se, että niitä ei voi sovittaa - on tehtävä valinta, jos on riittävästi voimaa ja kykyä nähdä maailma vaihtaen paradigmasta toiseen. Kysymys ei siis ole perspektiivin muutoksesta, vaan radikaalista erosta nähdä maailma.

Lukiessa voi pohtia miniatyyrimaalareiden, kultaajien ja kalligrafien suhdetta vaikkapa nykymaailman individualistiseen selfie- ja maniopulaatiokuvien maailmaan. Tai voipa näitä pohdintoja verrata myös Faaraoiden ja pyramidien ei-naturalistisiin kuviin ja sitä kautta edetä vaikkapa Picasson kubismiin. Mutta se on toinen tarina.

Ehkä tärkeintä on huomata kuvauksien, niin kuvallisten kuin kirjallistenkin, sitotuminen niiden tekemistä ohjaavaan maailmankuvaan, maailmankatsomukseen ja itse tarinallisuuteen. Siinä Pamuk onnistuu ja siksi kirja on toki lukemisen arvoinen. Pamuk on armoton tarinankertoja.  Tarina päättyykin siihen, että Orhan, yksi tarinan henkilöistä, ei näet suinkaan kaihda valheita, jos on päättänyt kirjoittaa hyvän ja uskottavan tarinan.

Raskas dekkari, painava kaunokirjallinen teos.

Pamuk, Orhan, Nimeni on Punainen. Suom. Tuula Kojo. Tammi, Helsinki 2026. ISBN 978-952-04-8187-2

Mykkien pöytä

 

Kirjailijan yksi tehtävä on antaa ääni ihmiselle, jolla sitä ei ole. Anna-Leena Härkösen Mykkien pöytä antaa äänen Lennille, työttömälle, alkoholisoitumassa olevalle, eronneelle naiselle. Hänellä on paljon sanottavaa, mutta useimpia asioita on vaikea sanoa. Siksi alkoholi ja musta huumori. Kaksi keinoa, jolla peittää vaikeiden asioiden käsittely. Puhetta kyllä riittää, jopa kirjoitettuna.

Mykkien pöydässä ei ääntä puutu. Monet asiat koetaan sanomattakin selviksi ja usein puhe muuttuu monologiksi, jota kukaan ei kuuntele, kuule tai ei halua kuulla. Sattumalta pöytään istahtaa mies, Lasse, mutta vain hetkeksi, "ideaalikuuntelija". Lenni alistuu kuulijaksi ja alistuu myös Lassen seksileikkeihin ja nauttii siitä. Mutta Lasse kruisailee lopulta vain omissa jumalten keinussaan, jonka vauhtiin Lennillä ei ole asiaa.

Kaiken tämän ja paljon muuta Anna-Leena Härkönen onnistuu kertomaan siten, että aluksi se huvittaa ja lopuksi saattaa kyynelrajalle. Totisena tätä tarinaa ei jaksaisi tai haluaisi kuunnella tai lukea, tragikoomisena kertomuksena siitä kumpuaa outo olo. Kierolla tavalla tarina ja Härkönen onnistuu viihdyttämään näinkin syvissä vesissä.

Härkönen, Anna-Leena, Mykkien pöytä. Otava, Helsinki 2026. ISBN 978-951-1-50776-5

Humiseva harju

Charlotte Brontë, Emily Bronten sisar, napauttaa saatesanoissa, että suurta osaa Humisevasta  harjusta  peittää syvä pimeyden kauhu. Ja näin totisesti on. 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla kirjoitettu teos huokuu edelleen junttimaista elämää, jossa karkeudet ja vääryydet seuraavat toisiaan, ihmisten tunteet syöksyvät melodramaattisesti äärestä toiseen, hyvyyttä on höyhenen kevyesti, mutta pahaa tahtoa huokuu nummista loputtomassa aamun kasteessa ja illan viileydessä. 

Kirjan hahmot ja tarinakin on moneen kertaan kerrottu ja myös eläviin kuviin muokattu. Virikkeen kirjan lukemiseen sain katsottuani oivan kuvauksen sen tekijästä, Emily Brontësta. Frances O´Connorin ohjaamassa Emily´ssä (2022) kuvataan perhepiiriä, kulttuurista kontekstia ja maalaiselämän puitteita.

 Edelleenkään ei voi kuin ihmetellä, miten näissä oloissa saattoi syntyä tämän kaltaista kirjallisuutta. On myös ymmärrettävää, että näiden sivujen julkaisu oli silloin hyvin radikaalia, vaikka se omana aikanamme esiteään usein pukudraamalksi vajonneena romantiikkana.

Brontë taitaa tarinan kertomisen ja päihittää käännöksenäkin kielellisesti monet samaa yrittävää nykyskribenttiä. Eila Pennanen onnistuu välittämään kielelliset erot sävykkäästi ja saa toivomaan, että kykenisi lukemaan tunnetusti monisävyistä englantia alkukielisenä. Mutta hyvä näin. 

Brontë, Emily, Humiseva harju. Suom. Eila Pennanen, WSOY, Helsinki 2013. ISBN 978-951-0-40310-5

Teidän musiikkinne

 

Kari Hukkilan Teidän musiikkinne on virkistävän oivallinen kirja. Tajunnanvirta poimuttaa tarinoita keskenään ja asioita assosioidaan vapaasti. Kerronta on sijoitettu perisuomalaisesti yleisen saunan lauteille. Kertojan muistelut  Ranskasta, Algeriasta ja Bosniasta nivoutuvat lauteilla istuvien ajatuksiin maahanmuutosta, ne sekoittuvat Thomas Mannin Faustuksen ja Beethoven musiikin pohdintoihin, hämärtyvät löylyn höyryksi, mutta kuitenkin säilyttävät riittävän kiinteyden luodakseen suggestiivisen tarinan eurooppalaisesta onnesta ja onnettomuudesta, kuulemisesta, näkemisestä, kuuroutumisesta ja sokeutumisesta.

Kenen musiikki kuuluu? Hukkila on onnistunut haastavassa tavassa kirjoitaa ja luoda dramaattinen tuokiokuva eurooppalaisen mielen maisemasta. Hän ei katsele Eurooppaa (taika)vuoren korkeuksista, mutta ei uppoa myöskään kylpylän kellarialtaisiin. Saunan löylyt hämärtävät kuvaa, mutta myös pehmentävät todellisuuden kovaa purentaa ja lievittävät kuulemisen tuskaa.

Eiköhän heitetä ...?

Hukkila, Kari, Teidän musiikkinne. Teos, Helsinki 2026 ISBN 978-952-363-674-3

Viattomuuden museo

Orhan Pamukin Viattomuuden museo on erikoinen teos. Seitsensataasivuista teosta lukiessa tuli useamman kerran mieleen, miksi luen tätä. Kirjan rakkaustarinaa, 30-vuotiaan Kemalin ja 18-vuotiaan Füsun, seurataan saippuasarjamaisen melodramaattisesti. Käänteitä riittää. Kemalin, kirjan kertojan, ihastuminen ja rakkaus on luonteeltaan patologista, mutta patologian perusta on syvällä länsimaisen ja turkkilaisen yhteiskunnan perustassa.  Rakkaustarinan upottaminen tähän kontekstiin on Pamukin teoksessa oivallinen. Jos vain jaksaa lukea tekstin loppuun asti, niin konteksti ja mestarillinen intertekstuaalinen leikittely toden ja tarinan välillä avaa hienon ja ainoalaatuisen maailman. 

Viattomuuden museo on todella olemassa, Istanbulissa Çukurcuma kadulla. Sen esineistö koostuu kirjassa esillä olevista tavaroista, joita Kemal keräilee saadakseen muistoja ylivertaisen rakkautensa hetkistä ja Füsuta. Jekku on siinä, että romaanin teksti ja esineistö ovat syntyneet rinta rinnan. Kun esineiden, suolasirottimien, hiusneulojen, tupakantumppien, posliinikoirien jne., viitoittama tarina on saatu kootuksi, fyysiset esineet on koottu ja asetettu museoon pystäyttämään aika. Aika on muuttunut tilaksi, aivan kuten romaanissa tapahtumat ovat saaneet tarinan ja tekstin muodon. Kirjailija Pamuk on perustanut museon, jotta lukija voi käydä halutessaan katsomassa kirjassa olevia esineitä siinä järjestyksessä, mutta myös kokonaisuutena, joka kirjassa on tarinamuodossa.  Rakkaustarinan ohella näin tallentuu kuva 1900-luvun lopun turkkilaisesta arjen kultuurista. Samalla avautuu näkymä keräilyyn ja museoihin. Ajan filosofia, suoraan Aristoteleen klassisiin pohdintoihin yhdistettynä, on yksi kirjan kantava teema.

Kirjan ansioihin kuuluu myös Istanbulin kaupungin tarkka ja monipuolinen esittäminen tapahtumien näyttämönä, ei vain kulissina. Kirjan henkilöt ovat oivallisesti yhteiskunnallisen ensamblen runollisia tiivistymiä, vaikka perspektiivi onkin Kemalissa pitäytyessään tarkoituksellisen vino.

Turkkilaisen yhteiskunnan kulttuurinen perusristiriita 1900-luvun loppupuolelta alkaen on perinteen ja länsimaisen kulttuurin murtautuminen tämän perinteen sisään. Erityisesti seksuaalista vapautumista ja naisen aseman muutosta on samalla sekä ihailtu, tavoiteltu että paheksuttu. Kemalin rakkauden patologia kumpuaa suoraan tästä ristiriidasta: hän haluaa sekä perinteisen, oman sosiaaliluokkansa sisällä olevan avioliiton, mutta ei halua luopua alemmassa luokassa olevasta kaupan myyjättärestä, rakastajattarestaan. Alku näyttää Kemalin mielessä lupaavalta, mutta johtaa vähitellen ikävöintiin ja kaipuuseen, jossa onnen voi saavuttaa vain glorifioimalla tarinan elämää suuremmaksi tragediaksi.

Tarinan ikkuna-aukoista näkyy ja kuuluu Turkin poliittisen historian konfliktit, oikeiston ja vasemmiston väkivaltaiset yhteenotot, sotilasvallankaappaus, ulkonaliikkumiskiellot ja vaikeudet saada länsimaisia luksustuotteita suvun juhliin. Ristiriita on ylisukupolvinen. Myös Kemalin isällä oli vaimon lisäksi sivusuhde, joka tunteiden ekonomiassa oli ylivertaisen arvokas. 

En ole Pamukilta muita kirjoja (vielä) lukenut. Idean kirjaan sain tanskalaisesta sarjasta Maailmannnaiset. Siinä maailmaa ja elämää nähneet vanhemmat ladyt poikkeavat Viattomuuden museoon ja ylistävät sen ja kirjan aistillisuutta ja eroottista voimaa.  Nyt kirjaa lukiessa huomasin, että Netflixissä on nähtävissä kirjan perustalta tehty sarja. Pelonsekaisesti odotan sen näkemistä. Mahdollisuudet epäonnistua ovat ilmeiset - saippuasarjan tekstin perusteella voi kyllä tehdä, mutta taito ja maku pysyä sillä köydellä, jonka Pamuk on jännittänyt Bosborinsalmen ylle, vaatii mestaruutta. 

Pamuk, Hrhan, Viattomuuden museo. Ap. 2008. Suom. Tuula Kojo, Tammi, Helsinki 2010. ISBN 978-951-31-4272-8

Jäähyväisvärit

Bernhard Schlink onnistuu Jäähyväisvärit novellikokoelmassa luomaan viiltäviä ja osin hätkähdyttäviäkin tuokiokuvia hetkistä, jolloin on luovutettava ja sanottava hyvästit kuoleman, välirikon tai saavuttamattomuuden vuoksi. Schlinkin päähenkilö on useimmiten noin 70-vuotias mies, joten samaistumiskohteena itseäni lähellä. 

Kokemukseni ovat kuitenkin toiset. Hautajaiset, suhde vanhempiin, sisariin ja veljeen, vaimoon ja ihastumisetkin ovat kyllä tuttuja, mutta tarinat erilaisia. Yksi kirjan hahmoista pohtii Augustinuksen lausetta rakasta ja tee mitä tahdot. Helppoahan se olisi jos vain tietäisi mitä tahtoo: Se mitä saamme aikaan, on meidän ja ei ole. Joskus saamme teoillamme aikaan onnen hetkiä, hetkiä jotka oikeastaan ovat elämämme. Kestolla ei tässä ole merkitystä. Onni voi olla joskus vain katse ja mahdollisuus, toisinaan kuukausi tai kaksi taikalampun alla, joskus kestävämpi. Voimme myös leikkiä jos olisimme tehneet toisin leikkiä, mutta yhtä kaikki, olemme sitä mitä olemme olleet. Muistamme ja unohdamme, luomme tarinaa ja liitämme sen kertomukseen.

Kirjoitusten kokoelma päättyy, hieman naiivisti, mutta uskoa luoden minä olen onnenpekka. Mutta ehkä tässä on Ernst Blochin hienosti tiivistämä paradoksi: Meille on toivo annettu niiden vuoksi, joilla toivoa ei ole. Olemme kaikki toivottomia romantikkoja, onnenpekkoja, jos vain oivallamme kahden virheellisen kuvan stereovaikutelman, oman ja muiden.

Schlink Bernhard, Jäähyväisvärit. Suom. Pirkko Roinila, WSOY, Helsinki 2022.  ISBN 978-951-0-48107-3