Seitsemäs kysymys

Eksistentiaalinen rajakokemus on kirjallisuudessa aihelma, jossa tarina usein kiertyy, kääntyy tai huipentuu.  Hans Castorp lumen keskellä Thomas Mannin Taikavuoressa , tai, samoin lumessa tarpova, K. Franz Kafkan Linnassa. Richard Flanaganin taitoa kirjoittajana kuvaa hienosti  Seitsämäs kysymys, jossa hänen oma eksistentiaalisen rajakokemuksensa säästetään loppuun ja yhdistetään ihmiskunnan  eksistentiaaliseen rajakokemukseen. Hiroshiman pommi on irti, ketjureaktio jatkuu ja odotamme vain loppua, jonka "marsilaiset" saattoivat alulle.

Kirjallisuuden tehtävänä on kysyä kysymyksiä, joita pohdimme, vaikka lopulta niihin ei ole vastausta. On tosiasioita, joiden perustalta voi rakentaa teorioita ja tarinoita. Paradoksaalista on, että hyvän teorian (esimerkiksi fissiosta ja ketjureaktiosta) voi kehystää kovin erilaisiin tarinoihin: natsien voittoon II maailmansodassa, "vapaan maailman" isoon tykkiin, jolla estettiin miljoonien ihmisten kuolema pudottamalla Hiroshiman pommi, tai lopulliseen traagisen käänteeseen, jossa tarinan päähenkilö, ihmiskunta,  huomaa tehneensä kohtalokkaan virheen. Ja niin edelleen, jne., ... kunnes tarina päättyy.  That´s life - kuten Flanagan kirjassaan usein toistaa.

Flanagan on kotoisin Tasmaniasta, paikasta, josta tulee ensikuulemalta mieleen viheliäinen otus, tasmanian tuholainen. Todellisempi kuva on kuitenkin kansanmurha, jonka brittikolonialistit siellä toteuttivat. He olivat kuin marsilaiset Maailmojen sodassa. Paholaisia, marsilaisia ja tuholaisia ovatkin aivan muut, kuin Tasmanian aboriginaalit tai viidakon eläimet.

Flanaganin kirjassa yhdistyy kauno- ja tietokirjallisuus hengästyttävän hienosti. Tarina ja historia elää meissä muistina. Historia ei ole ollut, se jatkuu ja on vain nyt.

Vaikka on virhe ajatella, että voisimme absoluuttisessa mielessä valita itsemme, niin tietyssä tilanteessa ja faktisuudessa, meillä on mahdollisuus valita rajallisesta määrästä vaihtoehtoja. Ja etsiä ja löytää uusia mahdollisuuksia, faktoja ja pujahduspaikkoja elämälle. Kirjaa valitessa Seitsämäs kysymys  on hyvä valinta, epäilemättä ja ehdottomasti.

Flanagan, Richard, Seitsemäs kysymys. Suom. Aleksi Milonoff. Kustantamo S&S. Helsinki 2026. ISBN 978-951-52-6734-4

Coda

 

Kjell Westön Coda hämmensi. Tekoälyn mukaan jazzissa coda tarkoittaa tyypillisesti kappaleen loppua, joka poikkeaa vakiomuodosta, esimerkiksi toistettua päätösfraasia (tag), hidastettua loppua tai erillistä outroa.

Outro puolestaan voi olla esimerkiksi hiipuva (fade-out) toistojakso, instrumentaalinen osuus tai kokonaan uusi materiaali.

Westön Codassa ei ole kyseessä uusi materiaali. Hän kirjoittaa aiemmista teoksista kovin tuttuista teemoista. Kirjan päähenkilö on kustannustoimittaja, joka kertaa työnsä ja elämänsä kulun tapahtumia. Kirjassa Codaa kirjoittaa Willy, ympäristö on westömäinen Helsinki ja paljon oikeita kirjailijoita, musiikkikappaleita, elokuvia ja kirjallisuuspalkintoja mainitaan. Vaikutelma on kaiken kaikkiaan sisäsiittoinen, liiankin tutun oloinen ja siitä tuntuu puuttuvan viiltävyys. Päähenkilö vatvoo asioitaan, eikä pääse oikein mihinkään elämänsä kanssa. Voihan se olla realismia, mutta. jotenkin siitä tulee vaisun kiusallinen olo. Teksti ei ole säkenöivän älykästä tai raikkaan suorasukaista. Paljon kiinnostavia jaksoja ja varmaan samassa pienessä piirissä pyörineille siitä löytyy paljon "salattua tietoa", joka ei avaudu piirin ulkopuoliselle. 

Westö kirjoittaa kyllä hyvin, mutta samalla nousee harmitus kirjoittajan puolesta. Jos tämä on hänen "outronsa", niin kirjallinen ura on kyllä hyvä, mutta mestaruusluokkaan hän ei nouse. Jonkinlainen luokkanousu tapahtui, mutta keskiluokkaisuus nähdään aivan liian tutulla tavalla, keskiluokkaisesti.

Muistinvaraisesti Tritonus -kirjassaan Westö onnistuu mielestäni olemaan muutaman piirun skarpimpi.

Coda on linjassa aiempien lukemieni Weston kirjojen kanssa (ks.  tag: Kjell Westö): fade-out.

Westö, Kjell, Coda. Suom. Laura Beck. Otava, Helsinki 2026. ISBN 978-951-1-48031-0

Kaikki rakastavaiset yössä

 

Mieko Kawakamin Kaikki rakastavaiset yössä hämmensi mieltä. Hyvin läheltä ja tarkasti kuvattu tarina nuorehkosta naisesta, joka koko elämänsä ajan, ujosta koulutytöstä lähes nelikymppiseksi sisäänpäinkääntyneeksi naiseksi, ei löydä tietä omiin tunteisiinsa. Ei elämästä tai kirjallisuudesta, jonka kanssa hän on työkseenkin tekemisissä.

Irie Fuyuko on ammatiltaan oikolukija. Työkseen hän etsii kirjoista virheitä ja tarinan epäjatkuvuuksia. Täydellistä kirjaa ei ole eikä tule, virheitä löytyy aina. Samalla itse teksti jää hänelle vieraaksi - hän ei lue kirjoja, ei muista niiden sisältöä ja välttää eläytymistä niiden tunnemaailmaan. Samalla tavalla itse elämä jää hänelle vieraaksi. Hän toistaa muutaman kohtaamansa ihmisen sanoja, lainaa heidän tuntemuksiaan ja myös vaatteitaan. Kaikki jää kuitenkin tunnustelun asteelle. Koulutyttönä koetut pettymykset rakkauden herkissä alkuvaiheissa ja traumaattinen seksikokemus lukiovuosina lukitsee Fuyukon pelkojen piiriin. Olut ja riisiviini tuovat hetkellistä huojennusta, mutta samalla kietovat hänet sumujen seitteihin. Kun hän lopulta on saamassa kontaktin Mitsutsuka-san nimiseen itseään parikymmentä vuotta vanhempaan mieheen, osoittautuu sekin lopulta vain omaksi ja osin miehen luomaksi valhekuvaksi. 

Fuyuko liikkuu, toimii ja työskentelee maailmassa, jossa muut ihmiset ovat kuin hologrammeja ja siksi hän on  itselleenkin vieras. Upea sivullisuuden kuvaus ja monessa mielessä riipaiseva. Kawakamin kieli on selkeää ja tarina etenee hyvin. Kuvaus on kaunista ja avaa henkilöään kauniisti ja samaistuttavasti. Juonen käänteitä ennakoi, mutta ne eivät kulje tavanomaiseen tapaan. Vaikka Kawakamin maailma on kaunis, se on traaginen ja melankolinen sulkiessaan henkilönsä elämän ja kirjan tekstin sisään. 

Kawakami, Mieko, Kaikki rakastavaiset yössä. Suom. Markus Juslin. Tammi, Helsinki 2025. ISBN 978-952-04-7135-4

Koulutyttö

 

Osamu Dazailta nyt hiljattain suomeksi julkaistu Koulutyttö sisältää nimikkonovellin lisäksi toisen lyhyen tekstin, Chiyojo Edelleen kirjassa on pitkähkö kääntäjän Pekka Masosen detaljoitu teksti Saatteeksi  ja lopussa vielä Älykästä luettavaa viisaille eli viittaus kolmeen muuhun Dazain teokseen (Yllätysvieras, Erinomainen Emäntä ja Merenneito) sekä Leonard Merrickin teokseen naisetsivä n:o 3. Kaikki nämä ovat Mala Fide kustantamon tuotantoa. Myös itse teksti on varustettu seikkaperäisin alaviittein avaamaan niin japainilaisen yhteiskunnan piirteitä 1930-luvun lopussa kuin Dazain lukuisia kirjallisia viitteitä aikansa kirjalliseen maailmaan.

Dazain tekstit tässä, kuten aiemmin lukemani Tsugaru ja Epäkelpo ihmiseksi, ansaitsevat tulla luetuksi aivan sellaisenaan. En yritä tässä,  enkä muutoinkaan, paneutua "älykkääseen ja viisaaseen" kirjallisuushistorialliseen ja japanologiseen keskusteluun sen tiimoilta. Pekka Masosen, tässä ja omilla kotisivuillaan, luomat katsaukset tarjoavat tähän, uskoakseni, hyvän ja oppineen mahdollisuuden. Itselleni se näyttäytyy jopa miinakentältä, jonne voi eksyä tekstin kaidalta polulta.

Koulutyttö on kauniisti kirjoitettu tarina nuoren tytön aikuiseksi kasvamisen pohdiskelusta ja sopettamisesta hänelle tarjottuun muottiin. Kiinnostavasti Dazai käsittelee myös kirjoittamisen epävarmuutta, lahjakkutta ja niitä odotuksia, joita se omaajalleen tuo. Vaikka selitykset ja kulttuurisen kontekstin tunteminen tuo varmaan lisää itse tekstiin, saattaa se myös peittää juuri sen, mikä Dazain tekstissä epäilemättä on vahvaa, yleisinhimillistä, romaanin taidetta.

Dazai, Osamu, Koulutyttö. Suom., esipuhe ja selitykset Pekka Masonen, Mala Fide, Tampere 2026. ISBN 978-952-65038-6-8

Nimeni on Punainen

 

Kirjat tuovat ihmisen epäonneen vain syvyyttä, jota kutsumme lohduksi. 

(Kara, Orhan Pamukin kirjan henkilö)

Orhan Pamukin Nimeni on punainen ei ole helppolukuinen tai erityisen vetävä kirja luettavaksi, vaikka juonessa murhamysteeristä onkin kysymys. Perusasetelma rakentuu miniatyyrimaalauksen maailmaan 1500-luvun lopun osmanien valtakunnassa. Keskeinen kysymys on, saako ja pitääkö maailmaa kuvata siten, kuin silmä sen näkee perspektiivisesti vai siten kuin Jumala sen näkee ideaalisena.  Argumentaatio jälkimmäisen mukaan etenee jotenkin näin. Kun kuvataan vaikkapa esimerkiksi hevosta, piirtäjä havaitsee hevosen omalla tavallaan ja piirtää kuvan muististaan. Piirtämällä hevosta hän etsii kuitenkin  ideaalista hevosta, "täydellistä hevosta", sellaisena kuin Jumala hevosen näkee. Tähän päästäkseen hänen on karsittava esityksestä kaikki persoonallinen. Lopulta saavuttaessaan mestaruuden, piirtäjä (tai maalari) piirtää vain muististaan, ilman näköaistin tukea. Siksi osa mestareista joko sokeutui tai sokeutti itsensä, jotta näköaisti ei veisi harhaan ja irti Jumalan näystä. Vastaavalla tavalla perspektiivinen ja yksilöllinen kuvantaminen on irrottautumista Jumalan näkemästä ja siksi se on väärin, syntinen ja itsekeskeinen tapa nähdä maailma.

Romaanin tapahtuu yhdeksänä lumisena talvipäivänä vuonna 1591 osmanivaltakunnan pääkaupungissa Istanbulissa. Tarinaa kertoo vuorotellen eri henkilöt, joukossa myös murhaaja ja murhattu sekä kuvat, joita kiertelevä tarinankertoja ripustaa vuoroiltoina kahvilan seinälle. Varsinkin alkuksi kerronnan tapa tuntuu kömpelöltä. Eri kertojat kertovat samasta asiasta kiinnostavasti eri näkökulmista, mutta lukijalta vaaditaan aina näkökulman vaihtoa. Kerrontatapa tuo toisteisuutta joka korostaa paradigmaattista eroa eri kuvantekemisen traditioiden välillä. Ja paradigmaattisiin eroihin kuuluu juuri se, että niitä ei voi sovittaa - on tehtävä valinta, jos on riittävästi voimaa ja kykyä nähdä maailma vaihtaen paradigmasta toiseen. Kysymys ei siis ole perspektiivin muutoksesta, vaan radikaalista erosta nähdä maailma.

Lukiessa voi pohtia miniatyyrimaalareiden, kultaajien ja kalligrafien suhdetta vaikkapa nykymaailman individualistiseen selfie- ja maniopulaatiokuvien maailmaan. Tai voipa näitä pohdintoja verrata myös Faaraoiden ja pyramidien ei-naturalistisiin kuviin ja sitä kautta edetä vaikkapa Picasson kubismiin. Mutta se on toinen tarina.

Ehkä tärkeintä on huomata kuvauksien, niin kuvallisten kuin kirjallistenkin, sitotuminen niiden tekemistä ohjaavaan maailmankuvaan, maailmankatsomukseen ja itse tarinallisuuteen. Siinä Pamuk onnistuu ja siksi kirja on toki lukemisen arvoinen. Pamuk on armoton tarinankertoja.  Tarina päättyykin siihen, että Orhan, yksi tarinan henkilöistä, ei näet suinkaan kaihda valheita, jos on päättänyt kirjoittaa hyvän ja uskottavan tarinan.

Raskas dekkari, painava kaunokirjallinen teos.

Pamuk, Orhan, Nimeni on Punainen. Suom. Tuula Kojo. Tammi, Helsinki 2026. ISBN 978-952-04-8187-2

Mykkien pöytä

 

Kirjailijan yksi tehtävä on antaa ääni ihmiselle, jolla sitä ei ole. Anna-Leena Härkösen Mykkien pöytä antaa äänen Lennille, työttömälle, alkoholisoitumassa olevalle, eronneelle naiselle. Hänellä on paljon sanottavaa, mutta useimpia asioita on vaikea sanoa. Siksi alkoholi ja musta huumori. Kaksi keinoa, jolla peittää vaikeiden asioiden käsittely. Puhetta kyllä riittää, jopa kirjoitettuna.

Mykkien pöydässä ei ääntä puutu. Monet asiat koetaan sanomattakin selviksi ja usein puhe muuttuu monologiksi, jota kukaan ei kuuntele, kuule tai ei halua kuulla. Sattumalta pöytään istahtaa mies, Lasse, mutta vain hetkeksi, "ideaalikuuntelija". Lenni alistuu kuulijaksi ja alistuu myös Lassen seksileikkeihin ja nauttii siitä. Mutta Lasse kruisailee lopulta vain omissa jumalten keinussaan, jonka vauhtiin Lennillä ei ole asiaa.

Kaiken tämän ja paljon muuta Anna-Leena Härkönen onnistuu kertomaan siten, että aluksi se huvittaa ja lopuksi saattaa kyynelrajalle. Totisena tätä tarinaa ei jaksaisi tai haluaisi kuunnella tai lukea, tragikoomisena kertomuksena siitä kumpuaa outo olo. Kierolla tavalla tarina ja Härkönen onnistuu viihdyttämään näinkin syvissä vesissä.

Härkönen, Anna-Leena, Mykkien pöytä. Otava, Helsinki 2026. ISBN 978-951-1-50776-5

Humiseva harju

Charlotte Brontë, Emily Bronten sisar, napauttaa saatesanoissa, että suurta osaa Humisevasta  harjusta  peittää syvä pimeyden kauhu. Ja näin totisesti on. 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla kirjoitettu teos huokuu edelleen junttimaista elämää, jossa karkeudet ja vääryydet seuraavat toisiaan, ihmisten tunteet syöksyvät melodramaattisesti äärestä toiseen, hyvyyttä on höyhenen kevyesti, mutta pahaa tahtoa huokuu nummista loputtomassa aamun kasteessa ja illan viileydessä. 

Kirjan hahmot ja tarinakin on moneen kertaan kerrottu ja myös eläviin kuviin muokattu. Virikkeen kirjan lukemiseen sain katsottuani oivan kuvauksen sen tekijästä, Emily Brontësta. Frances O´Connorin ohjaamassa Emily´ssä (2022) kuvataan perhepiiriä, kulttuurista kontekstia ja maalaiselämän puitteita.

 Edelleenkään ei voi kuin ihmetellä, miten näissä oloissa saattoi syntyä tämän kaltaista kirjallisuutta. On myös ymmärrettävää, että näiden sivujen julkaisu oli silloin hyvin radikaalia, vaikka se omana aikanamme esiteään usein pukudraamalksi vajonneena romantiikkana.

Brontë taitaa tarinan kertomisen ja päihittää käännöksenäkin kielellisesti monet samaa yrittävää nykyskribenttiä. Eila Pennanen onnistuu välittämään kielelliset erot sävykkäästi ja saa toivomaan, että kykenisi lukemaan tunnetusti monisävyistä englantia alkukielisenä. Mutta hyvä näin. 

Brontë, Emily, Humiseva harju. Suom. Eila Pennanen, WSOY, Helsinki 2013. ISBN 978-951-0-40310-5