Friday, November 18, 2022

Kirje Esa Saariselle


 Parahinin Esa

Kuuntelin uusimman kirjasi E.Saarisen ajatuksia elämästä, rakkaudesta & ajattelun ajattelusta.

Kirja on kiinnostava, se herätti ajattelemaan monia filosofian, yhteiskunnan ja oman elämäni yhtymäkohtia ja eroavuuksia omaasi. Se herätti myös paljon muistoja, tunteita ja tuntemuksia. Mitkä tilanteet ja olot vaikuttivat, minkälaisia perusteita ja vaikuttumia sinulla ja itselläni mahtoi olla nuoruudessa ja miksei nykyisinkin. Olen ikäisesi, vain vuotta nuorempi, koulutukseltani myös filosofi ja yhteiskuntatieteilijä, vaikka pääasiassa kuvailen itseäni filosofisesti oppineeksi paremminkin kuin uutta luovaksi filosofiksi. 

Kirjoitat hyvin ja sujuvasti, äänikirjassa luet omaa tekstiäsi miellyttävän rauhallisesti; sitä on ilo kuunnella. Tyylisi on omaperäinen, kielikuvasi usein piristäviä, usein myös rasittavia. Yltiöpositiivinen asenteesi on usein kannustava, joskus taas melkoisen ärsyttävä. Tyylilajisi on itselleni kovin vieras ja outo. Kenen tahansa muun esittämänä, näin uskon, se olisi täysin vastenmielinen. On hienoa, että meillä täällä Suomessa on julkisuuden hahmo ja ihminen Esa Saarinen, jonka ääni kuuluu kaiken poseerauksen läpi. Mutta onneksi heitä on vain tasan yksi ja ainoa. 

Olemme tavanneet muutaman kerran. Kutsuin sinut Oriveden Opistoon luennoimaan joskus 1980-luvulla. Olit silloin nouseva tähti, punk-tohtori. Kirjoittelusi ja haastattelusi olivat minulle arvoitus. Miten modaalilogiikasta väitellyt nuori filosofisankari kirjoittaa eksistentialismista ja poseeraa lehtien sivuilla? Miten nämä kaksi filosofista suuntausta, analyyttinen ja eksistentialistinen, voivat asettua samaan persoonaan? Onko kyseessä huijaus vai aito pyrkimys yhdistää tai kaapata eksistentialistinen perinne sivistyneen akateemisen perinteen huomaan?

Oriveden Opiston luennostasi en muista juuri mitään, valitettavasti. Mutta muistan, että syödesämme opiston ruokalassa, aterioit käyttäen vain haarukkaa, et tapojen mukaan veitsellä ja haarukalla. Rentoa ja radikaalia, ehkä amerikasta opittua, ajattelin. Teit kyllä vaikutuksen miellyttävällä suhtautumisella ja myöhemminkin, kun satunnaisesti näimme joissain filosofien tapaamisissa, tervehdit ystävällisesti ja välittömästi, kuin olisimme parempiakin tuttuja. Ihmettelin, miten saatat muistaa, vai esitätkö vain muistavasi.

Kirjassasi viehätti muutama kohta erityisesti. Päätit soittaa Pipsalle, kun et muutakaan voinut. Viittaat myös asioihin, joita et enää pidä kunniakkaina. Sykähdyttävä kokemus, jonka tunnevoima tavoitti jotain omassa elämismaailmassani. Kiipeäminen Pipsan kanssa tunturille ja Hegel-jakson kirjoitussolmun avautuminen Huipulta huipulle -kirjaan. Kirjoitin oman filosofian sivulaudatur-tutkielmani ja lisensiaattityöni Hegelin filosofiasta. Viimemainitun uljaalla otsikolla "Totuuden historia". Väitöskirjassani tutkin analyyttisen ja historiallisen suhdetta Ernst Cassirerin tuotannossa. 

Olet minua vuotta vanhempi, mutta tunnistan lukiovuosiesi tunnelman Hyvinkään kirjastossa. Itselleni Harjavallan kirjaston filosofian osasto oli samoilta ajoilta tuttu, myös mainitsemasi Sartren Esseitä. Lukemistoon kuului kuitenkin myös mieleenjäävästi Franz Fanon, Regis Debray ja Albert Camus. Suomalaisista teoreetikoista erityisesti Yrjö Ahmavaaran Yhteiskuntatieteiden kyberneettinen metodologia ja postivismin kritiikki (ap.1969 täydennetty 1970) teki suuren vaikutuksen lukiolaispoikaan ja kirjoitin aikoinaan aineenkin, jossa ennustin, Ahmavaaraa mukaellen, että yhteiskuntasysteemi saattaa joutua takaisinsyötteeseen vaikutuksesta virhetilaan, jossa järjestelmä korjaa itsensä, mahdollisesti verisestikin saavuttaakseen uuden tasapainon.

Kaunokirjallisuuden vaikutus oli myös suurta: John Steinbeck, William Faulkner, Ernst Hemingway, Henry Miller, Mika Waltari ja muita. Miller varmaan kytki kriittisen asenteen Yhdysvaltoihin ja kapitalismiin, kulutusyhteiskuntaan, ilmastoituun painajaiseen. Siitä tie Herbert Marcusen, Erich Frommin ja myöhemmin Jürgen Habermasin ja koko Frankfurin koulun kriittisen teoriaan oli helppo kulkea.Venäläiset klassikot, erityisesti Dostojevski, johon viittaat useasti tekstissäsi, tulivat tutuiksi pääasiassa vasta yliopistovuosien alukuaikoina 1970-luvun alkupuolella. Musiikin maailmaan tulin mukaan hippi-aallossa 1960-luvun lopulla, ensimmäinen oma LP oli Bob Dylanin Nashville Skyline (1969), levy jota edelleen kuuntelen aika ajoin. Sittemmin, yhteiskunnallisen heräämisen voimistamana, kuulin kyllä kritiikin levyn rakkaus-lyriikan lepsuudesta, mutta en muista sen koskaan häirinneen elämäni kulkua, siis tuon kritiikin. All You Need is Love ei ehkä riitä, mutta rakkaus on toki yksi elinehto ja rikkaus jota ei pidä väheksyä. Sille on luotava tilaa ja siksi kuulen sen mitä pyrit sanomaan.

Tähän asetelmaan liittyykin myös suurin ihmetykseni, Esa. Miten on mahdollista, ettet ajattelussasi ajattele tai ainakaan kerro ajattelevasi tai ajatelleesi, lainkaan rientojesi yhteiskunnallista kontekstia? Missä olit ja mitä ajattelit Biafran, Algerian, Vietnamin tai Tšekkoslovakian tapahtumien aikaan?  Entä myöhemmin, kun muuri murtui, Neuvostoliitto hajosi, Tšernobil ravisutti maaperää ja tietoisuutta, ilmaston lämpeneminen nousi keskeiseksi huolenaiheeksi? Tai kun oppilaasi Pekka Himanen kirjoitti Jyrki Kataisen hallitukselle "kukoistuksen” käsikirjaa? Saatoitko tosiaan sivuuttaa nämä ajattelematta elämää, rakkautta ja ajattelun ajattelua ilman sen rakenteellisia ja yhteiskunnallisia ehtoja? Vai supistuivatko nuo ehdot vain työpaikkojesi ihmisilmapiirin mukaan: Helsingin metsätalon filosofit, Teknillinen korkeakoulu, Aalto-yliopisto, Nokian ja muiden suuryritysten johtajat, suomen kulttuurinen eliitti ja mediajulkisuuden ladyt ja leijonat? Ja miten samalla asetuit ja asetut arvelematta teollisuuden ja markkinatalouden kritiikittömäksi palvelijaksi, ilman pienintäkään viittausta epätasa-arvon lisääntymiseen, tuloeroihin tai heikossa asemassa olevien ajattelun, voimautumisen ja aseman muuttamista elämää rikastuttavaksi. Puhumattakaan radikaaleimmista rakenteellisista muutoksista ja niiden mahdollisuuksista meillä ja muualla.

On jopa liikuttavaa miten kerrot seikkaperäisesti kuinka Matti Alahuhta ja myöhemmin Jorma Ollila lohduttavat ja ottavat sinut huomaansa, kun julkisuuden kriittinen nuolisade osuu kohdallesi. En usko, että saatat olla aivan noin naiivi. Siksi kaipaan tukevampaa yhteiskuntafilosofista perustelua tekemillesi valinnoille, ajattelun ajattelua, tarkemmin. Vaikka verkostoituminen on hieno asia, en jaksa ymmärtää, miten saatoit päätyä niin monen itselleni (julkisuuskuvan perusteella, suurinta osaa en tunne henkilökohtaisesti) suhteellisen vastenmielisen henkilön läheiseksi ystäväksi ja annoit oman lahjakkuutesi heidän ja heidän yritystensä käyttöön. Ehkä vain siksi, että he ymmärsivät pyytää? Missä määrin hakeudut juuri kulttuuri- ja teollisuuseliitin palvelukseen vapauden ja riippumattomuuden nimissä? Ehkä myös aineellisen hyvän houkuttamana? Raha, varakkuus ja kuuluisuus tuo toki myös omanlaistaan vapautta, sitä en kiistä.

Tunnistan kyllä ajattelutavan itsellänikin. On hyvä edistää kaikkien ihmisten ajattelutaitoja, niin vallassa olijoiden kuin vallan alla kamppaileville, niin köyhien, keskituloisten kuin rikkaidenkin.”Järjen kansanrintama”  voi joissain oloissa ylittää luokka- ja puoluerajat, se voi toimia myös vastalääkkeenä antirationalistisia, mystisiä ja uskonkiihkoisia ajattelusuuntia vastaan. Kulttuurin arvokkaan perinteen säilyttämisen ja taiteen arvokkuuden ymmärtäminen onnistuu niin arvokonservatiivilta kuin radikaalilta vasemmistolaiselta, jos perinteistä poliittista jakoa käyttää. Soveltunee myös liberaalien ja arvokonservatiivien jakolinjojen ylitykseen, ainakin paikka paikoin. Kansainvälinen, ahtaan kansallisen ajattelutavan ylittävä kulttuuri, tiede ja taide on myös este nationalistisen syövän etenemiselle.

Simo Knuuttila, josta kerrot kauniisti ja arvostavasti, oli minullekin nuorena opiskelijana ja myöhemmin myös tuttuna, innoituksen lähteenä. Aristoteleen  runsauden periaatteen kautta hän avasi ajatteluani siihen suuntaan, että kulttuurimme rikastuu aitojen potentiaalien aktualisoitumisen myötä. Mahdollisuuksille kannattaa antaa mahdollisuus. Elämän rikkauteen kuuluu liike pinnallisen ja syvällisen välillä. Elämä on aikaa synkkää ja pimeää syvyyksissä ja sokeuttavan häikäisevää, jos olisi vain pinnalla. M.A.Numminen on tämän omassa persoonassaan ja toiminnassaan tuonut hienosti kaikkien koettavaksi - baarien miehet, rock ja sinfoniat, pedantti ja tarkka kielenkäyttö, ne eivät ole hillittömyyden vaihtoehto, vaan osa elämän kirjoa. Tuomari Nurmio on myös tästä oiva esimerkki.

Kirjasi ja ajattelusi kirjautuu ylärekisteriin, diskantit ja keskialueen äänet korostuvat, matalat bassot puuttuvat lähes tyystin ja riitasointuja et juuri käytä. Live-esityksessä vivahteikas ja hentosointuinen kamarimusiikkisi tavoittaa (valikoituineen) kuulijakuntasi, mutta stydinpään ja minimalistisempaan menoon virittyneessä kuulijassa kuorrutusta ja nuotteja soitetaan aivan liikaa, hiljaisuus ei tahdo mahtua sanojen väliin. Voi nolla, että osalle tuokin on räjähdysvoimaista ja kyynelrajalle kuljettavaa, mutta en oikein osaa sitä ilmaista, missä tämä ajattelu ja puhetapa ei kohtaa ratkaisukeskeistä ajattelutapaa. Miten se menikään, Aulikki Oksasen sanoin, pitäkööt leijonat makeiskorinsa, hampaattomat humanistit korulauseensa …

Jossakin yhteydessä arvostamamme G.H. von Wright taisi  puhua taistelevan humanismin tarpeesta, siis edes kriittinen humanismi (joka sekään ei mielestäni kuulu puheessasi) ei riitä. Hän taisi myös arvella, ettei kykene yhdistämään omaa ammatillista filosofiaansa esseissään esittämiinsä humanistisiin kannanottoihin riittävällä siteellä.

Paljon muutakin olisi vielä mielessä, mutta olkoon tämä tällä kertaa.

Mutta vielä. Olen ymmärtänyt Wittgensteinin Tractatuksen mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava lauseen  viittaavan eksaktin ilmaisun rajoihin (matematiikka, logiikka, empiirinen luonnontiede). Tämän tälläpuolen on suurin osa kiinnostavasta, se joka ilmenee, johon Wittgensteinin myöhempi luonnollisen kielen filosofia tähtää, ne kielipelit, elämänmuodot, joihin tieteen ja matematiikan eksaktiuteen pyrkivä kieli ei yllä. Rakkauden tuntemattomaan maahan tieteellä ei ole pääsyä. Elämän nauru ja nyyhkytys, ehdottomuus ja pettymys  kuuluu vain kuiskauksina, varjoina ja ailahduksina runon koskettaessa sisintä.

Kiitos siis kirjasta, tekstiä oli riittävästi, enempää en olisi jaksanutkaan. Terveiset myös Pipsalle ja pojille (en heitä tunne muuten kuin kirjojesi ja lehtijuttujen kautta).

Saturday, November 12, 2022

Ajateltua maailmaa

Hieno ja ajatuksia herättävä teos.

Julian Baggini on haastanut perinteisen länsimaisen tavan kirjoittaa filosofiaa ja filosofian historiaa. Ajatteleva maailma. Filosofian maailmanhistoria teokselle on kysyntää aikana, jolloin länsimaat ovat altavastaajana, ainakin ajatuksellisesti, siitä mitä on ollut ja tullut maailmasta, jonka itsetietoisuudessa jo häämötti "historian loppu" - länsimaisen demokratian, vapauden ja moniarvoisuuden lopullinen voitto. Haastajina on niin islamin maailma, Kiina ja Intia sekä niiden pitkä ajatuksellinen ja osin myös filosofiseksi luonnehdittava hengen harjoituksen muoto. Länsimaiden perikato, auringonlaskun maa ponnistelee monin tavoin löytääkseen elämänvoimaa.

On ymmärrettävää, että kirjan otsikko on yliampuva. Kirjan 360 sivua vain sivuaa filosofian laveaa ja syvää kenttää. Tarkastelussa on tietämisen ja olemisen kysymykset, ihmisten asema maailmassa, tapamme elää ja ajatella sitä. Bagginin lähestymistapa  on mieluinen: miten löytää eri puolilla syntyneistä ja edelleen muotoutuvista ajattelutavoista yhteisiä ja erottuvia piirteitä siten, että ne pääsevät oikeutetusti esille omilla ehdoillaan ja omassa historiallisessa ja yhteiskunnallisessa kontekstissaan. Miten sovittaa oma filosofinen oppineisuus muihin oppineisuuden konteksteihin.

Nostan nyt esiin vain muutamia kiinnostavia kysymyksiä.

Baggini tarkastelee mielestäni hyvin perheen ja universaali-ihmisen etiikan haastetta. Pitääkö puolustaa kaikkien ihmisten oikeuksia, vapauksia ja velvollisuuksia yhtäläisesti? Kyllä, lienee useimpien filosofien, ajattelijoiden, uskontojen ja ihmisten enemmistön vastaus. Mutta pitääkö puolustaa omaa perhettä, sukua tai omaa syntymämaataan "vihollista" vastaan? Kyllä lienee tässäkin suuren enemmistön vastaus. Entä jos ne asettuvat vastakkain, kuten usein tapahtuu? Bagginin tarkastelussa tähän ei löydy universaalia filosofista vastausta. Tilanteesta ja kontekstista riippuen aristoteelinen kultainen keskitie lienee ainoa vaihtoehto ja kussakin kontekstissa joudumme ratkaisemaan menettelymme oikeutuksen ja kantamaan taakan joka siitä seuraa.

Baggini edustaa näkemystä, jonka mukaan emme voi tarkastella maailmaa luontevasti "ei-kenenkään erityisen näkökulmasta", mutta voimme kyllä nähdä, ainakin jossain määrin, maailman  moninäkökulmatekniikkaa käyttäen ja laventaa perspektiiviämme. Bagginin kirja auttaa hahmottamaan varsin hyvin sitä eroa joka, yleistäen, on idän ja lännen ajattelutavoissa. Idässä korostetaan, karkeasti luonnostellen, kokonaisuutta, harmoniaa, taustaa, maisemaa, jota vasten minuus ja ihmisen luoma on vain pieni osa tai yksityiskohta. Lännen ajattelutavassa taas korostuu yksilö, analyyttinen jäsentäminen, yksityiskohdat, fokusoituminen lähelle.

Bagginin kirja antaa hyvää pohjaa myös ajankohtaiselle globaalin talouden ja politiikan ymmärtämiselle. Kiinan, Yhdysvaltojen ja eurooppalaisten perinteiden eroja ja yhtäläisyyksiä tuodaan mielenkiintoisesti vertailuun. Afrikan perinne jää vähemmälle ja Venäjän ajattelun historian puuttumisen Baggini tuo itsekin esille ja jättää sen perinteen paremmin tunteville viestikapulan jatkaa vertailevaa filosofista tutkimusta.

Länsimaisen historian suuruuksista jäin kaipaamaan Platonin, Hegelin, Heideggerin ja erityisesti Wittgensteinin ajattelun mukaan tuomista tarkasteluun. Aristoteles on Bagginin tarkastelussa, syystäkin, vahvasti esillä, mutta Platonin monet pohdinnat olisi voinut tuoda vahvemmin idän filosofian teemojen kontekstiin vertailtavaksi. Hegelin olemisen ja ei-olemisen pohdinta ja hengen fenomenologia olisi oiva rinnastuskohde idän filosofioiden kokonaisvaltaisuutta ja harmoniaa painottaville perinteille. Heideggerin kehitelmät runoudesta ja filosofisesta tiivistämisestä, maailman maailmoimisesta olisivat myös luonteva pakopiste ajattelun maailmanperspektiivissä. Ja lopulta Wittgenstein. Nyt Baggini viittaa vain perheytäläisyyden ajatukseen Wittgensteinilla hahmottaessaan käsitteiden sukulaisuutta keskenään. 

Tractatuksen ajatuksia vahvasti tiivistäen, siten kuin sen olen ymmärtänyt, Wittgenstein tiivisti mahdolliset ongelmat ja niiden ratkaisukeinot hienosti:

1. Matemaattiset ongelmat - ratkeavat matemaattisesti (jos ratkeavat).

2. Luonnontieteelliset ongelmat - ratkeavat empiirisen tutkimuksen ja luonnontieteellisen teoriamuodostuksen avulla (jos ratkeavat).

3. Em. yhdistelmät. Filosofian tehtävä on selventää käsiteanalyysin avulla ilmenevän ongelman matemaattiset ja empiirisesti ratkaistavissa olevat puolet.

4. Mikäli ongelmat eivät lankea kohtiin 1-3, ne ovat näennäisongelmia ja niistä on vaiettava (filosofiassa, matematiikassa ja luonnontieteessä). Ne siis häviävät tai paremminkin uppoavat siihen mystiseen ei-kielelliseen, josta emme voi puhua, mutta joka itse asiassa on kaikkein tärkeintä.

Neljäs luokka on haastava: voimmeko saada ja miten kosketuksen ei-kielellisesti ilmaantuvaan, olevaan ja voidaanko sitä ilmaista välillisesti kielellisesti tai toisin, ei-kielellisesti ja kommunikatiivisesti. Jos tyydymme vain kolmeen ensimainittuun, realistiseen maailmaan, olemme havaittavan pinnan ja ideaalisen (matemaattisen-loogisen) vankina. Jos taas pyrimme transsendentaaliseen maailmaan murtamalla fasadin, putoamme kaninkolosta Liisan ihmemaahan, Narniaan tai kuljemme oven kautta muille maille, joihin toisilla ei ole tulemista. Myös minämme saattaa murtua ja käydä itsellemme vieraaksi ja minän jatkuvuuden illuusio kadota. Runous, musiikki, jokin postuloitu mahdollinen maailma? Kenties. 

Wittgenseinin myöhäisfilosofian ajatukset elämänmuotojen, kielen ja arjen filosofiasta lienee edelleen polku, jota ei ole kuljettu läheskään loppuun, eikä kuljeta niin pitkään kuin maailma, ihmisen maailma tai maapallon globaali luonto sallii ja antaa mahdollisuuden ajatteluun.


Friday, November 04, 2022

Ernauxin Vuodet

 

Annie Ernauxin, kuluvan 2022 vuoden nobelistin, Vuodet, on epäilemättä kiinnostava ja haastava teos. Sitä on sanottu hänen pääteoksekseen (wikipediatietoa), itse hän luonnehtii kirjoittamisensa tapaa lajityyppejä vältteleväksi sosiologiseksi kirjallisuudeksi, ei varsinaiseksi kaunokirjallisuudeksi, romaaniksi, mutta ei myöskään sosiologiaksi.

Ernaux kirjoittaa itsestään "hän" muodossa ilmeisesti korostaakseen sitä, että pyrkii katsomaan omaa elämäänsä osana laajempaa kokonaisuutta ja painottaakseen "minän" jatkuvuuden ongelmaa. Vieraannummeko aiemmasta minästämme ajan kuluessa vai täydellistyykö tuo sama "minä" alati? Ernaux haluaa olla myös aikakautensa ja sukupolvensa ääni käyttämällä "me" muotoa yleistäessään omia kokemuksiaan. Hän on ranskalainen perspektiivissään ja virkistävällä tavalla suorasukainen esitellessään "heidän" asenteitaan Algeriaan, arabeihin, "muihin" ja oman aikansa kulutusyhteiskunnan läpimurtoon ja riemuvoittoon 1960-luvulta 2000-luvulle. Yllättävän paljon tuttua ja samankaltaista elämänmeno on näyttänyt Ranskan perspeltiivistä katsoen, vaikka painotuseroja on, sekä maantieteellisen eron, että iän vuoksi. Ernaux on syntynyt 1940. Opettajana toimiessaan ja omien lastensa välityksellä hän on kuitenkin seurannut ajan tapahtumia tiiviisti myös nuorempiensa näkökulmasta. 

Minua ärsytti tekstissä on tuo "hän" muodon käyttö, kun kyseessä on selvästi "minä". Tuntuu siltä, että Ernaux haluaa heittäytyä historian ja yhteiskunnan vietäväksi, olevansa vain struktuurin puhuva ja kirjoittava osa, meissä puhutaan, me emme puhu. Myös oman kokemuksen yleistäminen koko sukupolven ääneksi tuntuu paisuttelulta, snobismilta ja jonkinlaiseksi ajan ääneksi asettumiselta. Usein on niin, että se mikä on joskus tuntunut "meidän" ajattelulta onkin osoittautunut suureksi harhaksi ja illuusioksi. "Minä" on vain kuvitellut, uskonut ja halunnut uskoa, että jossain suhteessa samassa toiminnassa olevat ajattelevat ja toimivat myös jossakin muussa suhteessa samalla tavalla kuin "minä". Vaikka olen itsekin Pierre Bourdainini  lukenut, pätee myös hänen teoriaansa kulttuuripääomasta ja luokkien erottautumisesta toistaan pikemminkin maku-kysymysten perusteella, kuin objektiivisen luokka-aseman, tilastotieteellinen tosiasia: joukkoja ja ryhmiä koskevasta tosiasiasta ei voi päätellä yksilöön. Ernauxin sosiologismi maistuu siksi osin ummehtuneelta.

Ernaux tiivistää hienosti, myös omassa elämässään, feminismin dilemman: tuleeko naisten vaatia tasa-arvoa ja yhtäläisiä oikeuksia miesten kanssa vai pikemminkin vaatia erilaisia oikeuksia olla oman sukupuolensa (miehistä monin tavoin poikkeavia) naisia? Enemmän kuin asian ratkaisu, Ernauxia tuntuu nykypäivää lähestyttäessä huolestuttavan asian liudentuminen tai häviäminen nuoremman sukupolven keskustelussa.

Ehkä Ernaux ansaitsi Nobelinsa, mutta "aika" taisi ajaa hänen ohitseen.

Wednesday, October 26, 2022

Hotel Cartagega

 

Simone Bucholzin Hotel Cartagena on jälleen laatuluokan tarina, aiheeltaa tärkeä, hyvin kerrottu ja myös intertekstuaalisesti nokkela. Ei aivan niin hieno kuin jotkut aiemmat, mutta kuitenkin. Pankkivankidraaman kautta on saatu tiivistetysti vuosien kehityskulut niin kaappajien kuin poliisienkin ja syyttäjä Rileyn elämäntuntemuksista. Kosto, kuolema, inhimillisyys raadollisimmillaan.

Kirja kertoo huumeiden salakuljetuksen armottomasta maailmasta, ihmisten haaveista ja niiden toteutumisen iduista ja romahtamisesta. Kirja on myös jännittävä - panttivankidraama, jonka loppukohtaukseen on rakennettu vaihtoehtoisia kuvauksia ja leikitelty lajityypin kliseillä.

Tarkkaa, hienovireistä ja yllättävääkin luettavaa. Syystäkin Buchholz on palkittu kirjoistaan niin Saksassa kuin Brittanniassa.

Tuesday, October 25, 2022

Jalosen Stalker

Kuulun vuoden 1954 kohorttiin ja siksikin Olli Jalosen Stalker vuodet on kiinnostavaa luettavaa. Päähenkilön elämänvaiheilla on muutoinkin yhtymäkohtia omaan elämään. Varsinkin kirjan alun tapahtumat, kun x aloittaa opintonsa Tampereen yliopistossa, ovat täynnä tuttuja henkilöitä ja paikkoja. Kiillon kiinteistössä kävin Seppo Randellin sosiologian approbatur-kurssilla, alakuppilassa istuin ja kerrosta ylempänä, yläkuppilassa, tuli jokusiakin kertoja einehdittyä. Kuvaus lähtee siis vakuuttavan tuntuisesti liikkeelle. Mutta päähenkilön naiivi suhtautuminen maailmanmenoon ja ihmisiin ei vakuuta. Ei ole helppoa uskoa, että tiedotusoppia tuona aikana opiskellut voisi kulkea osin kuin unessa urkkimisprojektiin ja toimia siinä lähes viattomin mielin viiden vuoden ajan. Varsinkin, kun oikein mainitaan Antti Eskolan sosiologia tutkimusmenetelmät kirjat ja Hemanuksen&Nordestrengin opetukset. Indoktrinaatio, hegemonia, ideologia ja manipulaatio olivat kyllä varmaan tuttuja tuon ajan opiskelijalle. Vai eivätkö sittenkään? 

Kirjan päähenkilö on liudentuja, kameleontti ja yksinäinen kulkija. Hänellä on ambitio tulla tutkijaksi, mutta kyvykkyyttä itsenäiseen ja aloitteelliseen ajatteluun ja toimintaan ei ole. Onhan kirjassa kuvattu psykologisesti toki mahdollista, ainakin näin fiktiivisessä kuvauksessa.

Kimmo Rentola osoittaa tämänpäiväisessä (25.10.2022) HS:n kolumnissaan, Jalosen kirjan olevan yhteiskunnalliselta tarinaltaan epätosi, mutta fiktiivisesti silti vaikuttava. Se ei Rentolan mukaan kuvaa Kekkosen ajan Suomea uskottavasti, mutta onnistuu kyllä kuvaamaan ajan eräitä ahdistavia piirteitä.

Olli Jalonen on onnistunut oivallisesti sitomaan ja näkemään monia yhtäläisyyksiä totalitarismin, väkivallan ja historian eri puolien välillä aina Suomen 1918 tapahtumien ja sen jälkiseurausten, Indonesian veristen vuosien ja nykypäivän maailman yksinvaltaisten toimien välillä. Hienosti on myös piirretty seurannan (urkinnan) ja sen raportoinnin siirtymä konekirjoituksesta ja kalkkeeripaperin ajasta nykyiseen digitaaliseen ja kaikkialle ulottuvaan seurantaan ja valvontaan. 

Kielellisesti Jalonen on kovin niukkailmeinen, vaikka se tässä tukeekin päähenkilön luonteenkuvaa jälleen kerran hyvin. Toisaalta päähenkilö tulee aika luontevasti juttuun hyvin erilaisten ihmisten kanssa, mutta kuvaus pysyy asteikollaan melko kapea-alaisesti. Nais- ja parisuhteisiinkin mies sujahtaa luontevasti, vaikka luistaa niistä myös pois. Päähenkilön pitkähkö suhde selkeästi itseään fiksumman KU:n toimittaja Hannen kanssa ei sekään vakuuta psykologisella tarkuudellaan - poliittisen juonen kannalta se on oiva ratkaisu, mutta muutoin ei niinkään.

Kirjassa miellytti myös se, että vältettiin kovin dramaattiset ratkaisut. Elämä jatkuu, petturit ja urkkijatkin elävät keskuudessamme nyt ja edelleen. On vain oltava huolellinen, ettei tartu syöttiin, vaikka nykyisin siihen lähes yllytetään. Tarkkaile, ilmoita, rankaise. Tule rangaistuksi.

Thursday, September 29, 2022

Kieli kuin sadepisara


Espanjalainen Javier Marías kirjoittaa kauniisti kielestä, puhutusta, kuullusta ja kirjoitetusta. Kieli kuin sadepisara, kieli toisen korvassa. Tässä ei ole kyse kiihkeästä eroottisesta kielisuudelmasta, vaan ensisijaisesti kielestä jonka kuulemme. Korviamme emme voi sulkea silmien tavoin ja siksi sitä minkä kuulemme, emme voi jättää enää huomiotta. Tästä Maríaksen kirja Valkoinen sydän kertoo.

Kirja kertoo myös tarinalllisuudesta ja muistamisesta. Muistimme muuttuu, iän ja ajan myötä tarinamme vaihtuu, yksityiskohdat häviävät tai niitä tulee lisää. Tätä ei voi korjata. Ei ole olemassa muistin näköä korjaavia silmälaseja.

Päähenkilönä on kolmesti aviossa olleen Ranzin aikuinen poika. Hän on muuttamassa siviilisäätyään ja pohtii sitä, miten elämä avioliiton myötä muuttuu. Hän kiinnostuu uudelleen myös vanhempiensa tarinasta, erityisesti isän aiemmista avioliitoista. Tarina alkaa dramaattisesti ja kirjan juoni on eräänlainen (itse)murhamysteeri, mutta juoni ei ole kirjan keskiössä. 

Päähenkilönä oleva mies on ammatiltaan tulkki ja hän pohtii suhdetta kuulemaansa, niin työssä kuin keskustelussa, mutta erityisesti niitä asioita, joita hän kuulee salaa, joko sattumalta tai kuuntelemalla oven takana tai avoimen ikkunan ääressä. Myös hänen vaimnsa on tulkki, joten kuullun ääressä ollaan herkeämättä.

Hienoviereisesti, perusteellisesti ja monia eri vivahteita esille nostaen Javier Marías tuo esille sen miten ihmisen maailma on kielellinen. Maríaksen teos on kuin Wittgensteinin kieleni rajat ovat maailmani rajat manifestaatio intiimillä ja kuultavalla alueella. Päähenkilö menee jopa niin pitkälle, että hänen mukaansa yhdessäolo jonkun kanssa on lähinnä ajattelemista ääneen, toisin sanoen kaiken ajattelemista kahteen kertaan yhden asemasta, ensimmäisellä kerralla ajatellaan ja toisella kerralla kerrotaan, avioliitto on kertova laitos.

Marías kertoo ja kuvaa kiehtovasti sitä, mitä kerromme kumppanillemme yhdellä tyynyllä, vaikka oikeasti tyynyjä on kaksi, makuuhuoneessa ja mitä kuulemme sen ulkopuolella. Johtopäätös on viiltävä: mitä paremmin opimme tuntemaan toisen sitä enemmän kasvavat varjoalueet ja sen myötä tunnemme toisesta entistä vähemmän. Ihminen voi tietää vain omat salaisuutensa, sillä mikäli tietää vaikkapa vaimonsa tai miehensä salaisuudet, ne eivät ole enää salaisuuksia. Salaisuuden kertominen voi olla tuhoisaa, onko siis oikein vaieta?

Kirja on epäilemättä mestariteos - keskittynyt, perusteellinen, tyylillisesti omaperäinen ja eheä. Ajatuksia herättävä, paljon yksittäisiä hienoja jaksoja ja lauseita. Kuitenkin sitä lukiessa aina välillä pitkästyi. Miksi ihmeessä moista jaaritusta, toisteisuutta ja kiertelyä? Kumpuaako kyseinen pohdinta vain latinalaisen maailman kahtia sukupuolittuneesta kulttuurista? Olisiko mahdollista murtautua vaikenemisen ja peittelyn linnakkeesta puhumalla avoimesti suoraan ihmiseltä ihmiselle, ystävältä ystävälle,  isältä pojalle, mieheltä vaimolle ja päinvastoin? Miten on mahdollista, että meidän sisäinen tulkkauksemme tuottaa niin epätarkan ja joskus aivan virheellisen käännöksen (huom. tulkkaus ei ole käännös).

Wednesday, September 28, 2022

Vivian Gornick muistelee ...wow

Kuvakaappaus Storytellin kannesta

 
Epäillen aloitin Vivian Gornickin Toisisamme kiinni: Muistelma teoksen kuuntelun. Oletin saavani jotain hempeää, ehkä äitelääkin tunnepaatosta, mutta pahemmin en olisi voinut erehtyä. En tiennyt Gornickin taustaa ja mainetta. Kun syntyy ukrainalaistaustaiseen* juutalaisperheeseen, varttuu köyhien työläisten asuttamassa monikulttuurisessa Bronxissa, raivaa tiensä kommunismin aatemaailman ryteiköstä vasemmistolaisen feminismin pariin, solmii suhteita useisiin miehiin ja pohtii omaa identiteettiään naisena, tyttärenä ja journalistina, rakastajattarena ja potentiaalisena vaimona, ainekset maukkaaseen tulokseen ovat olemassa. Täytyy vain osata kirjoittaa ja kertoa asia hyvin. Ja sen Vivian Gornick osaa.

Gornickin kasvutarina on hieno kuvaus kielen, kerronnan ja tarinallisuuden voimasta. Vivian kirjoittaa ja uudelleen kirjoittaa omaa tarinaansa, mutta tuolla tarinalla on ehtonsa. Menneisyys, riippuvuus äidin vallasta ja valta äitiin tämän tyttärenä. Kirja on suorasukainen, myös itsekriittinen muistelma, joka elää historiallisessa ympäristössään. Se on intiimi olematta sisäänpäin kääntynyt, avoin olematta kiusallisen tirkistelevä.

Gornickin teksti tuo mieleen Elena Ferranten Napolin. Kerronnassa on samaa intensiivisyyttä, mutta Gornick on vielä viiltävämpi kuvauksessaan.

*kirjasta sain käsityksen venäläistaustaisuudesta, mutta Vivian Gornickia käsittelevässä Airi Vilhusen tekstissä puhutaan Ukrainasta ja myös Jewish Women Archivessa selvitetään tarkemmin Gornickin suvun taustaa. Airi Vilhusen kirjoitus kuvaa kirjan sisältöä ja Vivian Gornickia oivasti, joten suosittelen sen lukemista.