Virtaperko esittää varsin yksityiskohtaisen kuvauksen zeniläisen meditaation polusta. Zen harjoittajan tulee hakeutua zen-yhteisöön ja hänen pitää löytää itselleen pätevä opettaja. Tässä ei sinänsä ole varsinaisesti mitään virheellistä, sillä oppimisen yksi perusidea on, että ihmiset oppivat asioita, joita pitävät arvossa siinä joukossa jonka jäseniä he ovat tai haluavat olla. Jos arvostat zenin tavoitteita, haluat hakeutua samanmielisten joukkoon ja saat heiltä tukea omaan muutokseesi (tai itsesi löytämiseen jos niin haluat asian ilmaista). Hyvä opettaja on samalla henkilö joka auttaa ratkaisemaan ne ongelmat, joita sinulla ei ilman häntä olisi. Aluksi taito osataan opettajan tukemana, mutta asia on opittu vasta, kun sen kykenee tekemään itsenäisesti. Siksi varsinainen zen alkaa vasta tuon ryhmään ja opettajaan takertumisen (trishna) jälkeen. Akateeminen vapaus ja autonomisuus, niin instituution kuin yksilön, ovat länsimaisen korkekeakulttuurin piirissä asiasta käytettyjä ilmauksia. Zen-harjoittelu on kuin tikapuut, jotka heitetään pois, kun aika koittaa. On myös huomattava, että ankara harjoittelu saattaa johtaa siihen, että hairahtuu oppimaan harjoittelua, ei sitä, mikä oli harjoituksen toivottu tulema.
Luettuani Mitra Virtaperkon kirjan Zen ja zenin harjoittamisen taito (2025) vakuutuin entisestään siitä, että länsimainen filosofia on parhaimmillaan edelleen aito potentia, joka kykenee lisäämään ja aktualisoimmaan ymmärrystämme maailmasta. Buddhalaisuus ja sen myötä zeniläisyys on länsimaisen filosofian näkökulmasta varhaishistoriaa. Nykyisin se on tradition ylläpitämää kansanviisautta, joka muuntuu tarpeen mukaan käyttäjiensä tarpeisiin ja elää ja assimiloituu osaksi länsimaistakin perinnettä. Globaali maailmankulttuuri lisääntyy, zeniläisyys ei ota mitään pois meiltä (länsimaalaisilta), mutta tuo oman potentiansa, jonka kautta rationaalinen potentiaali henkiseen (huom. ei hengelliseen) vapauteen voi kulkea. Virtaperkon kirja on hyvin kirjoitettu, asiallinen ja kirjoittaja vaikuttaa täyspäiseltä zen-opettajalta. Länsimaiden perikato yltää itään ja länsimaalaisuus ei ole maantieteellinen termi.
Hyvät opettajat myös länsimaisessa traditiossa ovat korostaneet, että huono opettaja on se, jonka oppilaasta ei tule opettajaansa parempi. Älkää siis seuratko minua. Näin “opetti” niin Aristoteles, Nietzsche kuin Buddha ja Jeesuskin. Seuratkaa omaa polkuanne!
Zen virtaan voisi siis lisätä kirjan “Zen ja yksinolemisen taito” – jos sellaista ei jo ole olemassa!
Virtaperko erittelee kirjassaan buddhalaisuuden keskeisiä käsitteitä dukkha (kärsimys), trishna (takertuminen, janoaminen), samsara (noidankehä) ja nirvana (sammuminen). Samaan käsitykseen olen päätynyt tuosta kehästä; se ei tuo tyydytystä. Pyrimme peittämään tarpeen synnyttämän halun korvikkeella ja pyrkimyksellä täydellisyyteen, kokonaisuuteen tai puhtauteen, jota ei voi saavuttaa, muutoin kuin ajatuksissa. Kärsimyksen hyväksyminen on hyvä lähtökohta, mutta mielestäni epikurolaisuus, muiden muassa, ratkoo tätä tematiikkaa huomattavasti hienojakoisemmin. Maailma on sellainen kuin on. Voimme kuitenkin vaikuttaa siihen monella tavalla: omalla asenteellamme, muuttamalla asioita, jotka ovat vallassamme, vaikuttamalla asioihin, joiden osia olemme ja ymmärtämällä rajallisuutemme. On myös todellisuus, joka ei ole muutettavissa, ainakaan oman rajallisen elämämme puitteissa.
Virtaperkon pohdiskelu havainnon, minän ja käsitteiden suhteista on kyllä oikeansuuntaista, mutta paljon vivahteikkaamman kuvan saa, jos tutustuu 1900-luvun analyyttisen lähestymistavan, kielellisen käänteen ja fenomenologisen filosofian ponnisteluihin. Käsiterealismin tai nominalismin suhteuttaminen ontologisiin väitteisiin ei Kantin epistemologisen käänteen jälkeen ole aivan helppoa. Tuntuu lisäksi siltä, että Virtaperkon kuvaamat zen-valaistumisen askeleet johtavat egoharhoista toiseen. Minän ongelma on kiehtova niin älyllisesti kuin psykologisesti. Kokemusta itsestä ei voi väittää vääräksi kokijansa kannalta (koskaan), mutta toinen kysymys on, voimmeko ylittää tuon kokemuksen intersubjektiivisen yhteistoiminnan avulla ja saada totuudenkaltaisen vastineen maailmasta käsitteellisellä tasolla. Teoreettisesti voimme "nähdä" sitä, mitä silmä ei näe ja yksilö ei voi kokea? Jonkinlainen kaikkivoipaisuusilluusio on pyrkimys kokea se, muutoin kuin niinä pieninä onnen hetkinä, jolloin voimme tuntea sulautuvamme kokonaisuuteen (uskonnollinen hurmos, "pieni kuolema" tms.)
Opettaja voi olla tie ja totuus oppilaalle, joka häntä seuraa. Mutta vasta, kun tämän tien on käynyt, alkaa via dolorosa – yksin, ilman opettajaa ja ryhmän tukea. Zen. Jos opettaja itse uskoo olevansa tie ja totuus, kyseessä lienee jeesuskompleksi. Siksi myös moni pettyy: opettaja, kun ei pysty opettamaan ja oppilas, kun opettaja ei täytä hänen kaikkia tarpeitaan ja odotuksiaan.
Zen-buddhalainen termi kinhin viittaa kävellen tehtävään meditaatioon. Kävely on itselleni luonnollinen muoto ja asettuu jatkumoon aristotelisen peripatian kanssa. Zen harjoituksissa se on kuitenkin salissa harjoitettava, muotoon puristettu meditatiivinen ryhmäharjoitus. Kävellessä ajatus vaeltaa vapaasti. Peripatiassa on keskustelua, onko kinhin siis keskustelua itsen kanssa?
Virtaperkon pohdiskelu havainnon, minän ja käsitteiden suhteista on kyllä oikeansuuntaista, mutta paljon vivahteikkaamman kuvan saa, jos tutustuu 1900-luvun analyyttisen lähestymistavan, kielellisen käänteen ja fenomenologisen filosofian ponnisteluihin. Käsiterealismin tai nominalismin suhteuttaminen ontologisiin väitteisiin ei Kantin epistemologisen käänteen jälkeen ole aivan helppoa. Tuntuu lisäksi siltä, että Virtaperkon kuvaamat zen-valaistumisen askeleet johtavat egoharhoista toiseen. Minän ongelma on kiehtova niin älyllisesti kuin psykologisesti. Kokemusta itsestä ei voi väittää vääräksi kokijansa kannalta (koskaan), mutta toinen kysymys on, voimmeko ylittää tuon kokemuksen intersubjektiivisen yhteistoiminnan avulla ja saada totuudenkaltaisen vastineen maailmasta käsitteellisellä tasolla. Teoreettisesti voimme "nähdä" sitä, mitä silmä ei näe ja yksilö ei voi kokea? Jonkinlainen kaikkivoipaisuusilluusio on pyrkimys kokea se, muutoin kuin niinä pieninä onnen hetkinä, jolloin voimme tuntea sulautuvamme kokonaisuuteen (uskonnollinen hurmos, "pieni kuolema" tms.)
Opettaja voi olla tie ja totuus oppilaalle, joka häntä seuraa. Mutta vasta, kun tämän tien on käynyt, alkaa via dolorosa – yksin, ilman opettajaa ja ryhmän tukea. Zen. Jos opettaja itse uskoo olevansa tie ja totuus, kyseessä lienee jeesuskompleksi. Siksi myös moni pettyy: opettaja, kun ei pysty opettamaan ja oppilas, kun opettaja ei täytä hänen kaikkia tarpeitaan ja odotuksiaan.
Zen-buddhalainen termi kinhin viittaa kävellen tehtävään meditaatioon. Kävely on itselleni luonnollinen muoto ja asettuu jatkumoon aristotelisen peripatian kanssa. Zen harjoituksissa se on kuitenkin salissa harjoitettava, muotoon puristettu meditatiivinen ryhmäharjoitus. Kävellessä ajatus vaeltaa vapaasti. Peripatiassa on keskustelua, onko kinhin siis keskustelua itsen kanssa?
En ole kääntymässä zeniläiseksi, olen aina ollut Zen, mutten koskaan zeniläinen. Sain kriittisen rokotuksen zeniläisyyteen jo varhain. Teinivuosien maailmantuskassa luin Jiddu Krishnamurtia (1895–1986) - hän irrottautui buddhalaisuudesta ja myös zeniläisyydestä jo 1920-luvulla. Kiinnostus zeniläisyyteen on kuitenkin säilynyt. Yritin lukea suurin odotuksin Helsingin Sanomiin hienoja juttuja kirjoittaneen toimittaja Jussi Ahlrothin kirjaa Kirje Buddhalta – Länsimaisen filosofian buddhalainen historia (SKS Kirjat, Helsinki 2025), mutta se oli pettemys ja jäi sille tielleen. Virtaperkon kirja on kiinnostava, vaikka sitäkin vaivaa, luonnollisesti, niin sanottu vampyyrin paradoksi. Jos haluat vampyyriksi ja ikuisen elämän sinulla ei ole paluuta, et voi tietää mitä valitset. Minua on aina viehättänyt ajatus, jonka mukaan pääseminen mukaan salaseuraan edellyttää vain sen hyväksymistä, että mitään salaisuutta ei ole, mutta kun tuon kertoo, seuraan kuulumaton ei usko. Tai toinen, ehkä zeniläisempi viisaus on, salaisuus on nukkuminen. Nuorille sitä ei kannata kertoa, he eivät usko, ja vanhemmat ihmiset jo sen tietävät. Ja joka tapauksessa en halua kuulua yhteisöön, joka hyväksyy kaltaisiani jäsenekseen.
Luettuani Mitra Virtaperkon kirjan Zen ja zenin harjoittamisen taito (2025) vakuutuin entisestään siitä, että länsimainen filosofia on parhaimmillaan edelleen aito potentia, joka kykenee lisäämään ja aktualisoimmaan ymmärrystämme maailmasta. Buddhalaisuus ja sen myötä zeniläisyys on länsimaisen filosofian näkökulmasta varhaishistoriaa. Nykyisin se on tradition ylläpitämää kansanviisautta, joka muuntuu tarpeen mukaan käyttäjiensä tarpeisiin ja elää ja assimiloituu osaksi länsimaistakin perinnettä. Globaali maailmankulttuuri lisääntyy, zeniläisyys ei ota mitään pois meiltä (länsimaalaisilta), mutta tuo oman potentiansa, jonka kautta rationaalinen potentiaali henkiseen (huom. ei hengelliseen) vapauteen voi kulkea. Virtaperkon kirja on hyvin kirjoitettu, asiallinen ja kirjoittaja vaikuttaa täyspäiseltä zen-opettajalta. Länsimaiden perikato yltää itään ja länsimaalaisuus ei ole maantieteellinen termi.
Hyvät opettajat myös länsimaisessa traditiossa ovat korostaneet, että huono opettaja on se, jonka oppilaasta ei tule opettajaansa parempi. Älkää siis seuratko minua. Näin “opetti” niin Aristoteles, Nietzsche kuin Buddha ja Jeesuskin. Seuratkaa omaa polkuanne!
Zen virtaan voisi siis lisätä kirjan “Zen ja yksinolemisen taito” – jos sellaista ei jo ole olemassa!
Aristoteleeseen on liitetty ajatus siitä (ns. runsauden periaate), että kaikkia aidot potentiaalit toteutuvat. Kuitenkin niin, että rationaaliset potentiaalit edellyttävät ihmisen omaa toimintaa. Onko zenissä kyseessä rationaalinen potentiaali eli onko meidän itse valittava ja harjoitettava zeniläisyyttä vai onko se irrationaalinen potentiaali, joka aktualisoituu viisauden karttuessa?
Virtaperko, Mitra, Zen ja zenin harjoittamisen taito. Otava, Helsinki 2025. ISBN 978-951-1-48213-0
