Sunday, August 01, 2021

Piikikäs puutarhuri


Jeffrey Eugenideksen  Oikukkaat puutarhat -kokoelman tarinoissa tutkitaan ihmiseloa perinteikkään tunne itsesi vaateen nojalla. On tutkittava oman itsen mikrokosmosta ja sen sijoittumista makrokosmokseen. Mutta etsinnän tulos ei johdakaan selkeään tai tasapainoiseen käsitykseen maailmasta tai itsestä. Elämä on oikukas puutarha, jossa vallitsee kaaos.  Johtopäätös on hirtehisen synkkä: 

Oma maa oli kuin oma itse. Mitä enemmän siitä sai selville, sitä enemmän hävettävää oli.

Ehkä Eugenides ei etsi riittävän lavealta tai syvältä? Hänen tekstinsä konteksti on korostetun amerikkalainen, hän keskittyy amerikkalaiseen, keskiluokkaiseen elämäntapaan. Päähenkilöt rimpuilevat oman elämänlaadun ehtojen ja niiden parantamisen mahdottomuuden välisen kuilun yläpuolella. Horisontti ei lavene, vaikka tarinoiden henkilöt matkaisivat maailman ääriin tai pakenisivat ongelmiaan Yhdysvalloista Eurooppaan. Heidän näkökulmansa on tarkasti rajoittunut, eikä heillä ole keinoja nähdä omaa itseä ja omaa yhteiskuntaa radikaalisti toisin. Horisontin toisella puolella on korkeintaan pimeyttä, rikollisuutta, petosta, väärinymmärrystä. Oman elämän sankarit ovat tragedian pääosassa.

Kirjoitukset ovat kerrottu hyvässä mielessä jollain lailla vanhanaikaisesti, vaikka tapahtumat sijoittuvat lähimenneisyyteen. Tekstissä vielä kauhistellaan Bush-Clinton klaanien elitismiä, eikä vielä ei nähdä tai kuulla trumpilaisuuden sudenulvontaa. Maaperä sille on kuitenkin kylvetty. Eugenides on taitava ja terävä kirjoittaja, vaikka jostain syystä tuntuu, että tämän on jo aiemmin lukenut. Jos on puutarha oikukas, niin on puutarhurikin piikikäs.


Sunday, July 04, 2021

Olive, taas

 


Elizabeth Strout onnistuu jälleen, ei täydellisesti, mutta kuitenkin. Olive, taas (ap. 2019, suom. 2021) jatkaa mainion Olive Kitteridge (ap. 2008, suom. 2020) tarinaa. Kerronta etenee osin lähes itsenäiseltä tuntuvien jaksojen kautta. Olive on vanha nainen, lopulta kahden miehen leski ja päätyy arvioimaan elämänsä kulkua ja tekemiään valintoja palvelutaloon. Hän löytää lopulta myös ystävän.

Eletään nykypäivää. Strout onnistuu tarkkana havainnoijana ja paikoin kitkerän terävänä sanankäyttäjänä jatkamaan ja luomaan Olivesta kaikessa sietämättömyydessään sympaattisen hahmon. Kirja on aikalaiskirja ja siinä on sen vahvuus, mutta myös heikko kohta. Oliven ja hänen lähipiirinsä kännykät, tekstiviestit, internet ja muutamat muut viittaukset tuntuvat osin päälleliimatuilta, kuin erään, jo uudelleen valitsematta jääneen, presidentin mainostarra auton puskurissa. Ilman niitäkin olisi tarkoitus tullut selväksi. Hieman epäuskottavalta tuntuu myös Oliven hyväätarkoittava sillanrakentelu demokraattien ja republikaanien välille, niin suotavaa kuin se reaalimaailmassa olisikin.

Joka tapauksessa raikasta luettavaa. Oliven kamppailu vanhuuden tuomia vitsauksia vastaan on kovin tuttua, jos ei vielä aivan omakohtaisesti, niin oman ikäpolveni vanhempien maailmasta. Vanhuus tuo, jos hyvin käy, hieman lisää hengen viisautta, mutta ruumis vaatii entistä enemmän huomiota ja vie veronsa. 

Suositeltavaa luettavaa ja ajatuksia herättävää, taiturimaista kerrontaa.

Wednesday, June 30, 2021

Ihmemaa Italia


Italia on ihmemaa, jossa olen käynyt muutaman kerran: Milanossa, Venetsiassa, Triestessä ja Roomassa. Italiasta on tuttua ruuat,  pizza etunenässä, espresso, cappuccino, mutta myös hienot teolliset ja muodin tuotteet: Ferrari, Alfa Romeo, Sonus Faber. Puhumattakaan elokuvista ja niiden ohjaajista tai italialaisvaikutteisuudesta amerikkalaisessa elokuvassa. Kirjalijoista ja filosofeista puhumattakaan: Umberto Eco, Antonio Gramsci, Alberto Moravia, Italo Calvino, Claudio Magris, Elane Ferrante ...

Maan elämä ja tavat ihastuttavat, kummeksuttavat ja ihmetyttävät. Kieli kuulostaa kauniilta, käytöstavat meluisilta ja yhteiskunta eri tavoin sekavalta, rajattomalta ja korruptoituneelta. Katsomalla sisilialaista elämää komisario Salvo Montalbanon vinkkelistä ei voi kuin ihmetellä miten ihmiset yleensä voivat luottaa hetkeäkään viranomaisiin tai toisiinsa; eivät kai voikaan, on vain opittava selviytymään.

Italialaisilla on paljon serkkuja, jotka eivät suomalaisittain ole serkkuja. Firenzeläiset syövät suolatonta leipää, buona ja brutta figura on yleistermi hyvälle ja huonolle, alkoholia käytetään kohtuudella, elämä on syömistä varten, tavat ja pukeutuminen, kielen nyanssit erottelevat jne...


Kaikkeen tähän ja muuhun tutustuin kevyillä lukemistoilla kahdelta italialaistuneelta toimittajalta: Sirkku Salovaara on kirjoittanut kirjan La Mia Italia: Ihana, mahdoton Italiani ja Ella Kanniselta samalla nimellä suomeksi Minun Italiani. Molemmat kertovat omakohtaisin tarinoin Italiastaan. Kannisen kirjassa on enemmän yhteiskunnasta, politiikasta ja ajankohtaisista aiheista, mutta yhtä kaikki hänen teoksensa perkaa Italiaa kirjaimellisesti asia kerrallaan – A:sta Z:taan.

Näillä kahdella ja Elane Ferranten kirjoilla pääsee jyvälle italialaisuudesta, vaikka kuten usein, syntyy enemmän uusia kysymyksiä kuin kirjat kykenevät vastamaan.

Ja lopulta voi päätyä Firenzessä kokemaan Stendhalin syndroomaksi nimetyn huimaavan taidekokemuksen tai Goethen tavoin lausuu Napolin vierailun (1787) jälkeen: Sieh(e) Neapel und stirb.

Kenties! Ehkä. Jos matkustaminen mahdollistuu taas jonain päivänä ja elon päiviä riittää...



Thursday, June 17, 2021

Painavat sanat keventävät mieltä



Koneet painavat sanoja, sanat mieltä. Ajatus kevenee.


Pascal Mercierin Yöjuna Lissaboniin on hieno kirja, samoin nyt luvussa ollut Sanojen paino. Otsikkokin on monimerkityksinen: sanoja painetaan, niillä on painoa ja sanapaino asettuu eri sanoissa ja kieleissä eri tavoin. Kaikista näistä on puhetta, mutta ennen kaikkea on kysymys identiteetin etsinnästä, muiden äänen kuulemisesta, eri kielien kääntymisestä toiseksi, rikoksesta, rangaistuksesta, sovittamisesta - muistoista, menneisyydestä, valinnoista ja ajasta.

Mercierin kerronnan tapa kirjassa on eräänlaista moninäkökulmatekniikkaa: tarinaa kerrotaan pääasiassa päähenkilön, Simon Leylandin näkökulmasta, mutta hän kertoo samaa tarinaa myös kirjeissään kuolleelle vaimolleen. Lopulta kääntäjänä ja kustantajana toiminut Leyland löytää oman äänensä ja ryhtyy kirjoittamaan kirjaa, jossa asioista kerrotaan taas omalla tavallaan.  Itse asiassa hän peittää itsensä kirja henkilön taakse eikä uskalla kohdat itseään ilman kirjallista välimatkaa. Leyland on välimeren kieliin erikoistunut kääntäjä, joka kulkee kahden kaupungin, syntymäkaupunkinsa Lontoon ja kotikaupunki Triesten, välillä. Hän kohtaa erilaisia ihmisiä: Toisinaan mietin: kohtaamiset, varsinkin ensimmäiset, ovat ennen kaikkea kohtaamisia itsemme kanssa, sillä itsestämme emme tiedä mitään.

Hyväosaisten, joihin Leyland epäilemättä kuuluu, identiteettikriisit ovat toki kiinnostavia, nekin, mutta aiheellinen on kysymys, jonka yksi kirjan henkilöistä, Andrei esittää: Voimmeko vakavissamme pohtia, sopisiko pilkku vai puolipiste paremmin, kun toiset eivät tiedä, missä nukkuisivat paleltumatta kuoliaaksi? Ja kuitenkin, myös vastaus (kääntäjälle ja kirjoittajalle) on ilmeinen: Ja sitten pohdin pilkkua. Esille nousee myös päätelmä: Nykyään ajattelen, ettei ole mitään merkityksellisyyden arvojärjestystä, jota vasten kärsimystä ja pilkkuja voisi verrata. Merkityksellisyys - ei se ole mitään yhtenäistä.

Mercier käsittelee laajasti myös vanhempien suhdetta lapsiinsa, samoin kuin Yöjuna Lissaboniin kirjassaan: Jätämme lapsiimme syviä jälkiä, väistämättä, ja toisinaan he saavat tehdä koko elämänsä töitä niiden löytämiseksi ja tulkitsemiseksi.

Kirja on lavea, 570 sivua painavia sanoja. Kerrontatekniikka luo kerroksellisuutta ja monipuolisuutta, mutta myös paljon toisteisuutta, pitkästymiseenkin saakka. Kirjan yksi teema, lähimmäisten auttaminen ja erityisesti rahallisten lahjoitusten tekeminen sekä siihen liittyvä ihmissuhteita rasittavaa kiitollisuuden kierrettä setvittään turhan pitkään ja ikävystättävästi. Jos syystä tai toisesta rikastuneet ihmiset haluavat todella auttaa yhteiskunnallisesti merkittävällä tavalla, eikö olisi mielekästä maksaa kiitollisesti veronsa tai lahjoittaa rahansa itse katsomilleen hyödyllisille yhteisöille. Yksilöllinen hyväntekeväisyys on useimmiten nöyryytyksen ja alistuksen peitelty muoto, josta ei lopultakaan usein hyvää seuraa.  

Pascal Mertcier tai oikeammin nimen taakse kätkeytyvä Peter Bier on kirjoittanut kirjan puutteista huolimatta hienosti ja paikoin oikein oivaltavasti. Kirjassa on myös kirjallisia viittauksia runsaasti, aina päähenkilön entisen tyyttöystävän nimeä myöten. Kannattaa siis lukea painettuja painavia sanoja, näin saatat keventää raskasmielisyyden taakkaa.

Monday, May 31, 2021

Todellisuuden kaikua

 

Israelin toimet Lähi-idässäovat tuottaneet tuskaa ja kärsimystä, kuolemaa ja kaipausta palestiinalaisille, vanhemmille ja lapsille pitkään. Harvemmin huomataan kuinka tuskallinen tilanne on myös Israelin juutalaisille. Vanhemmat joutuvat antamaan valtion palvelukseen poikansa ja tyttärensä. Asepalvelukseen, vartiotehtäviin ja sotaoperaatioihin, epäoikeutettuihin toimiin, rankaisutoimiin "vihollista" vastaan. Näin siitä huolimatta pitävätkö he Israelin politiikkaa oikeutettuna vai eivät.

David Grossmanin Sinne missä maa päättyy  kirjan kertojana on Ora niminen nainen. Hän, Ora, tarinan tuleva Adamin ja Oferin äiti, tutustuu kuuden päivän sodan aikoihin 1967 kahteen mieheen, Ilaniin ja Avramiin sairaalassa. Voitokkaan sodan jäljiltä Israelin saa valtaansa Gazan, Siinain niemimaan, Länsirannana ja Golanin kukkulat. Sodan tulos vaikuttaa merkittävällä tavalla alueen geopolitiikkaan yhä nykyäänkin. Sota saa valtaansa myös Oran, Ilanin ja Avramin. Heidän kolmiodraamansa ulottuu Grossmanin kirjassakin aina vuoteen 2007. Tuolloin Ora on eronnut miehestään Ilanista, lähettänyt poikansa Oferin sotaan ja tapaa uudelleen pitkän ajan jälkeen Avramin yhteisellä patikkaretkellä, tai oikeammin tuskien taipaleella, Israelin Golanin maisemissa. Hän kertoo elämänsä tarinan Avramille. Tuo tarina on kannattaa kuulla. Tarinan maailma on ruma, karu ja raaka, mutta kirjan ihmiset ja tarinat huokuvat kauneutta ja inhimillisyyttä. Grossmanin kirja on yksi hienoimmista lukemistani rakkausromaaneista.

Grossman on oivallinen kertoja: Oran äänellä kuullaan monta montasoista tarinaa, yksilöiden elämäntarinat kietoutuvat historiaan kertomukseen - historia ei tässä ole tausta henkilöiden tarinoille, se  määrittää elämän suurta draamaa ja pakottaa sopeutumaan tavalla tai toisella olemassaoleviin "faktoihin". 

Kirjallisia viittauksia on paljon. Rakenne on haastava, mutta sen oikeuttaa todellisuus - se on vielä haastavampi. Kirjan lopussa David Grossman kertoo kirjan tarinan ja oman elämänsä traagisen kohtaamisen: hänen poikansa Uri sai surmansa panssarivaunuun osuneessa ohjusiskussa 12.8.2006 Etelä-Libanonissa Libanonin sodan viimeisinä tunteina. Suurin osa Sinne missä maa päättyy kirja oli suurimaksi osaksi kirjoitettu. Mikä muuttui eniten viimeisen version aikana oli todellisuuden kaiku.



Sunday, May 02, 2021

Pieni vastaanotin

 
Ulla Lenzen romaanin saksankielininen nimi Der Empfänger tiivistää kirjan hyvin. Josef Klein, kirjan keskushenkilö, on vastaanotin, melko heikko sellainen, joka ottaa vastaan viestejä historian eri lähetysasemilta. Saksasta 1930-luvun lopulla New Yorkin Harlemiin muuttanut Josef kuuntelee viestejä Saksasta ja lähiympäristöstään, tulee värvätyksi radioamatöörinä natsien sanomia välittäväksi vakoojaksi, internoidaan Yhdysvalloissa, palaa Saksaan ja pakenee sieltä sodan jälkeen Buenos Airesiin ja sieltä edelleen Costa Ricaan.

Josef ottaa vastaan sanomia, mutta viestien tulkitseminen on hänelle ilmeisen vaikeaa. Hän ei osaa asettua selkeästi millekään puolelle, kaikki hänen elämässään on puolinaista tai vajaata, eikä kukaan oikein kuule tai ymmärrä myöskään hänen sanomaansa. Ja miten voisi, kun hän ei näytä ymmärtävän itsekään itseään.

Ulla Lenzen tarinalla on esikuvansa, kirjoittajan isosetä. Tuore, alunperinkin  vuonna 2020 saksaksi ilmestynyt kirja on yksi lisä natsismin ajan tulkintaa. Aiempaa enemmän on viimeaikaisissa esityksissä noustettu esiin erilaisia "pienempiä" ihmisiä, heitä, jotka eivät ole intohimoisia Hitlerin aatteen kannattajia tai sen sankarillisia vastustajiakaan. Tämä on hyvä, sillä on erehdys demonisoida fasismia ja nationalistisia pyrkimyksiä. Ne eivät ole hirvittäviä demonisuuden vuoksi, vaan siksi, että ovat inhimillisesti ymmärrettäviä. Syytä näiden aatevirtausten tuhotyöstä, terrorismista, vastustajien murskaamisesta, rasismista ja etnisistä puhdistuksista ei voi vierittää diktaattorille, dikatatuurille tai autoritaariselle järjestelmälle. On kannettava huolta siitä, että demokratia on ja on ollut helposti haavoittuva, kykenemätön puolustamaan omaa toimivuuttaan. "Josef Kleinin" on vaikea olla ottamatta vastaan "pahuuden ja vihan viestejä" ja olla välittämättä niitä eteenpäin, jos niitä on runsaasti tarjolla.

Ulla Lenze on kirjoitanut kelpo kirjan. Sen tarina lomittui itsellä hyvin Yle Areenasta katsomani Julia Navarron romaaniin perustuvan sarjan Kerro kuka olen ajatusmaailmaan.  Sarjassa kerrotaan nuoresta Ameliasta, joka ajautuu kommunistien ja brittitiedustelun vakoojaksi Euroopan kuohuessa toisen maailmansodan alla. Lopulta Amelia päätyy lopulta DDR:n byrokratian toimistotöihin ja naimisiin entisen lähes inhimillisen natsiupseerin, aristokraatin ja lääkärin kanssa. 

Monta tarinaa on vielä kertomatta. Jokainen niistä tuo oman lisänsä ihmisen historiaan.




Monday, April 19, 2021

YmmärränköHän?


Claudio Magris on hämmentävä kirjailija ja YmmärrätteHän on hämmentävä kirja.  YmmärrätteHän on sivumäärältään suppea pienoisromaani, sivuja on isolla fontillakin painettuna vain 72 sivua. Teksti on teatterinomainen ja kirjasta tehtyä  teatterisovitusta onkin esitetty ympäri  Italiaa. Monologissa puhujana on entisen elämänsä taakse jättänyt nainen. Hän puhuu rakkaudesta, intohimosta, parisuhteen arjesta (näin kertoo kirjan kannen lieveteksti). Tyyli on erilainen Magris, vertailukohtana Tonava, Mikrokosmoksia ja Toinen meri. Tyyli on edelleen laveaa, puheen kaltaista, mutta nyt hyvin teemassaan pysyvää.

Kirjan lukee melkein yhdellä hengenvedolla ja siltä se tuntuukin: tarina kulkee ja soljuu kevyesti alusta loppuun. Teksti on raikasta ja kirkasta, mutta kuin vuolaassa purossa, muutamat tiukemmat käänteet ja pohjakosketukset ontavat veden kirkkaudelle, kuulaudelle ja kylmyydelle kirpaisevuutta. Viileästi käsitellään niin ylpeyteen, uhrautuvuuteen kuin kuumimpiin mustasukkaisuuden ja eroottisen intohimon syövereihinkin painuvia tuntemuksia. Myös ironisia sävyjäkin on aistittavissa. Mutta onko kyseessä rakkaus, kenties? Ymmäränköhän tuota naista tai Claudio Magrista?

Hieno suoritus, kuin makoisa kupponen täyteläistä espressoa.