Maigret vierailee ...

 

Harry Salmenniemi kirjoitti HS:ssa 7.2. Georges Simenonin Maigret 

-kirjoista niin kiinnostavasti, että ajattelin tarttua niihin. Joskus niitä olin lukenut ja hahmo on tuttu elokuvista ja tv-sarjoista. Kuvittelin, että Porin kirjaston hyllyssä niitä olisi poimittavaksi, mutta eipäs vain. Ne oli kiikutettu varastoon. Kirjastovirkailija kuitenkin haki käsiini pehmytkantisen Maigret kotikylässään.

Mikäs siinä, helpoa luettavaa, mutta ei saanut minua koukkuun. Taitaa olla niin, että Maigret kävi vain kylässä.  Itse kirjailija Simenon on kyllä kiinnostava ja aikoinaan hänen Intiimit muistelmat 1990-luvulla tekivät syvän vaikutuksen - hieno kirja ja sen kertoma tarina on uskomaton varsinkin jos vertaa lähipiirissä osallisina olleiden ihmisten kokemuksiin tai heidän käsityksiinsä siitä, mitä "todella tapahtui".

Simenon, Georges, Maigret kotikylässään. Komisario Maigret´n tutkimuksia. Suom. Osmo Mäkeläinen. Otava, Helsinki 1984. ISBN 951-1-06840-7

Yökoulu

 

Karl Ove Knausgårdin Yökoulu osoittaa jälleen hänen, ärsytykseen asti, taituruutensa kertojana. Kirja leikkaa suoraan perustaan: kuolemaan, kieleen, yksinäisyyteen ja tarinallisuuteen. Siellä missä on kieltä on toivoa ja siksi yötä ja kuolemaa ei voi lopulta kuvata. Yön pimeys häikäisee kirkkaudellaan.

Haastattelusissa Knausgård on kieltänyt tämän kirjan päähenkilön olevan hänen alteregonsa, mutta samalla kaikessa kirjailijuudessaan hän on tuonut myös esiin osmoottisuuden, joka on fiktiivisen ja faktisen välillä. Kirjoitan, siis olen. 

Norjalainen nuorimies lähtee Lontooseen opiskelemaan valokuvausta vuonna 1985. Pihtaroi oman itsensä narsistisisessa alemmuudentunteessa etsiessään tietään valokuvaustaiteen uudistamiseen ja omaan kuuluisuuteensa. Perehtyy Shakespeareen, Marloween ja Faustus-myyttiin, tutkii valokuvan historiaa ja teoriaa, kokeilee etsii, väheksyy ja ihailee. Tulee solmineeksi sopimuksen, joka johtaa kuuluisuuteen ja kuolemaan. Onnistuu taiteilijana, mutta epäonnistuu ihmisenä (mitä tämä sitten tarkoittaakin). 

Knausgårdin tarinointi on yksityiskohtaista ja psykologisesti tarkkaa. Juonenkäänteet ovat jyrkkiä ja yllättäviä, joskus uskottavia joskus uskomattomia ja jopa dramaturgisesti lässahtäviä kuten "tapon" ratkeaminen, vaikkakin se on koko tarinan kannalta keskeinen saranakohta. Yhtä kaikki. Knausgård kirjoittaa sujuvaa ja luettavaa tekstiä, jossa arjen usein inhorealistiset kuvaukset vaihtelevat yksilöpsykologisen vuoristoradan ja taiteen ja estetiikan hienovaraisen arvioinnin sulavassa keitoksessa. Taiteen historian ja nykyisyydenkin nimiä sirotellaan sujuvasti, välillä arvostaen välillä kieli poskessa vähätellen. Milloin nuo arviot menevät tarinan sisään päähenkilön piikkiin, milloin itse kirjan kirjoittajan, voi vain pohtia. [ Knausgård mm. viittaa brittikirjailija Ian McEwaniin, taitavaan, terävään ja tyylikkääseen aikalaiseensa, joka voittaa kyllä monessa suhteessa Knausgårdin, mutta on vailla hänen rosoisuuttaan ja "mauttomuuttaan". Juuri Knausgårdin "mauttomuudet" tekevät hänen tekstistään maukkaan!] 

Yökoulu auttaa kurkistamaan tai yrittämään kurkistusta pimeäelle puolelle. Mutta yöllä on pimeää ja siksi sen pimeydessä näkyy vain heijastuksia ja jälkikuvia omasta mielestämme. Yritämme kertoa tarinaa, mutta emme aina jaksa uskoa siihen. Kello on lyövä.

Knausgård, Karl Ove, Yökoulu. Suom. Jonna Joskitt-Pöyry. Like, Helsinki 2026. ISBN 978-951-1-48432-5

Epäkelpo ihmiseksi

 

Selkeä ja suorasanainen kuvaus sekavasta ja itsetuhoisasta mielen toiminnasta. Osamu Dazain Epäkelpo ihmiseksi -teosta pidetään klassikkona vieraantuneisuuden kuvauksista. Se ilmestyi alunperin japaniksi 1948 ja suomeksikin 1969 Aapo Junkolan englannista kääntämänä. Nyt Saku-Petteri Urpo on kääntänyt sen suoraan japanista. 

Kirjan teemat ovat yleisinhimillisiä, kultuuriympäristö länsimaisen kirjallisuuden läpitunkema ja yhteiskunnallinen todellisuus Japanin sodanjälkeistä masennusta. Päähenkilö Yōzō Õba on kirjallisesti, kuvallisilta taidoiltaan ja sosiaalisesti lahjakas, mutta hän tuintee jo lapsesta pitäen olevansa vieras tässä maailmassa ja esittävänsä kilttiä ja kunnollista. Miellyttämisen halu on voimakas ja vaikka hän näillä avuillaan saa suosiota, etenkin naisten keskuudessa, niin hän ei koe menestyvänsä. Renttu, joka tietää rakastuneen naisen näkevän hänet väärin ja kokee syyllisyyttä. Huijarisyndrooma ja heikko itsetunto. Viina, morfiini ja pettäminen ovat syöksykierre kohti itsemurhaa.

Sisällöltään synkkää luettavaa, mutta ei synkistelyä tai kurjuudessa piehtarointia. Kirjallisesti kirkasta. Koherentti ja intensiivinen kuvaus ihmisestä, jonka elämä tuntuu olevan vailla toivoa. Mutta toivo on meille annettu niiden vuoksi, joilla toivoa ei ole.

Dazai, Osamu, Epäkelpo ihmiseksi. Suom. Saku-Petteri Urpo. Sammakko, Turku 2025. ISBN 978-052-483-461-2

Olipa kerran...

 

Sanat ovat tekoja ja kirjailijan teot ovat sanoja. Ali Smithin Oli kerran kello nolla -kirja onnistuu tarinallisuudessa ärsyttävyyteen asti. Lukijana välillä ällistyy sanojen asettelun taituruutta, välillä pitkästyy sanoilla leikittelyyn ja jorinana tulvivaan tekstiin, välillä putoaa juonesta, kunnes huomaa, että tarinan kertoja on dementikko, joka tipahtelee sanoisssaan ja ajassaan eri aikatasoille, kompastelee logiikassa. Välillä saa myös nauraa sanaleikeille ja puujalkavitseille. Voi vain arvailla minkälainen alkuperäinen englanninkielinen teksti on voinut olla: ... mitä Darth Vader sanoi optikolle? ... En näe Lukea, ... Teksti on haastava, mutta myös antoisa kääntäjälle, Kristiina Drews on tehnyt hienoa työtä.

Kirjan ilotulitukseen vertautuva sanallinen tykitys tapahtuu Greenwichissä; suomenkielisen nimensä teos on saanut Shepherdin 24-tuntijaotuksen kellosta, joka nollautuu 24-tunnin välein. Smithin kirjan aikarakenteen purkaminen vaatii lukijalta paljon, enkä edes yrittänyt ryhtyä siihen. Tekstistä joko nauttii sellaisenaan tai sitten tyytyy helpompiin kirjoihin. Mielessä kyllä kävi, kuten aiemminkin Smithin tekstin kanssa, luopuminen. Smith vaatii paljon, mutta toisaalta, jos kirjan kertojat putoavat aina välillä tarinasta, miksei lukijakin voi sallia sitä itselleen. Hengästyttävä ja mieltä kuohuttava lukukokemus opettaa: teksti luo maailmaa, määrittää lukijan mieltä ja samalla valpastuttaa. Tekstiin ei kannata luottaa. Fiktiivisessä tekstissä tämä on lähtökohta, lukija antautuu "huijattavaksi". Mutta mitä se on niin sanotussa fakta-tekstissä. Fakta on, että kaikki teksti on fiktiivistä, se luo oman maailmansa, mutta samalla teksti ei voi tietää, kuka lukee, missä lukee ja miten lukija tulkitsee tekstin. Kello käy, teksti kulkee silmän alla, räjähdysherkkä tilanne. Fakta näyttää faktalta.

Shepherd Gate Clock (1852), Greenwich, Lontoo 2023 n. kello 12:55 GMT

Ali Smithin Oli kerran kello nolla -teoksen viimeinen luku Se on jo itsessään niin hieno kirjallinen timantti, että se kannattaa lukea vaikka erikseen ja uudelleenkin. Tiheä teksti on kuin tykkiin ladattu tiivis ruutipanos tai ilotulitusraketti, joka mielen taivaalla kirjoo monin värein ja kuvioin.

Kirjan lukeminen vertautuu myös vapaaseen kuljeskeluun metsässä tai kaupungissa. Aina välillä voi olla eksyksissä, ihailla tuntematona maisemaa tai kadunkulmaa. Jos antautuu tien vietäväksi, hetken päästä avautuu tai saattaa avautua uusi, ehkä myös (tuttu?) polku tai tienviitta, joka osoittaa suuntaa. Tarkan kartan lukijan maailmassa kello ei kulje, se näykyy nollana ja paikka vaikuttaa vieraalta ja oudolta, epätilalta. Vapaa kulkija ei tiedä matkan päätä ja alkua, hän tuntee olevansa juuri siinä, missä on, kotonaan mahdollisuuksien maailmassa. Tarina alkaa uudestaan, kello on nolla, paikka on tämä.

Smith, Ali, Oli kerran kello nolla. Ap. There but for the ( 2011).  Suom. Kristiina Drews, Otava, Helsinki 2013. ISBN 978-951-1-26485-9

Satunnainen

Ali Smith asettelee sanansa tarkkaan ja huolella. Ei satunnaisesti. En tiedä, miten hän kirjoittaa, mutta voin kuvitella, että ensin on täysi, perinteinen tarina, sitten hän poistaa tekstistä osan, sekoittaa jaksot ja muuntelee hahmojen toimintatapoja ja näkökulmia. Tuloksena on sanojen, lauseiden ja tarinoiden kaleidoskooppi. Lukiessa tuntuu, kuin katsoisi jatkuvasti muuttuvaan kauniiseen kuvioon, ajatus pyörii ja yrittää hahmottaa missä mennään. Nuorallatanssia ymmärryksen vaijerilla käsittämättömyyden kuilun yllä. Ja kuitenkin kauniilla tavalla tarina pysyy koossa, kiehtoo ja kannattelee, mutta ei ilman kulkijaa, lukijaa. Kompleksinen, koherentti, intensiivinen. Ymmärryksen sanaristikko, vihjeitä tarinan tai tarinoiden rakentamiseen.

Ali Smith onnistuu Satunnainen teoksessa pitämään pihdeissään, varovasti, mutta kuitenkin kevyttä otetta voimakkaammin. Tavalliseen (?) ydinperheeseen saapuu yllättäen vieras. Nuorehko nainen, Amber,viettelee talon teini-ikäisen pojan, saa perheen isän rakastumaan itseensä, ihastuttaa 12-vuotiaan tyttären ja viehättää erikoisilla tavoillaan myös perheen äitiä. Ja samalla petoksen ilmapiiri on viritettynä tarinan ylle, alle ja keskelle. Aviomies pettää vaimoaa, hyväksikäyttää työssä asemaansa, tytär on "patologinen" tarkkailija, hänen veljensä julma, ymmärtämätön koulukiusaaja ja lopilta vaimo haluaa paeta maailman ääriin ja pohtii vaihtoehtoisia elämänpolkluja, joita olisi voinut kulkea. vai olisiko?

Smithin kieppuva kielenkäyttö, sanaleikit ja väännökset kutsuvat katsomaan, minkälainen teksti on alkuperäiskielellä englanniksi. Niin tai näin, Kristiina Drewsin suomennos on uskomattoman hieno. Teksti soljuu suhteellisen tavanomaisesta proosasta runoon. Itse tarina on kuin kulttuurin, kirjojen ja elokuvien tulessa palavasta teatterista nousevaa savua, unen ja unelman kaltaista, painajaista, seittiä. Välillä silmiä kirvelee, mutta hetken päästä tuntee kuitenkin katsovansa hevosten kirmaa viheriäisellä niityllä. Sinne Ali Smith vie ja virvoittaa mielen.

Smith, Ali, Satunnainen, Suom. Kristiina Drews. Otava, Helsinki 2006. ISBN 951-1-20269-3

Gliff

Parhaissa kirjoissa on usein haasteensa. Ali Smithin Gliff oli mennä ohi, säikähdin alussa, en päässyt tarinaan sisään, en ymmärtänyt mistä on kyse. Ymmärsin kyllä tarinan aukollisuuden, kertojan epämääräisyyden ja häilyvyyden, tulevaisuusdystopian palaneiden talojen, villeinä vaeltavien hevosten, yhteiskunnan ulkopuolella olevien, verifioimattomien ihmisten hylätyksi tulemisen tuskan ja selvitymiskamppailun toivottomuuden. Vasta kun palasin takaisin tekstin alkuun ja aloitin uudestaan, oivalsin Ali Smithin tekstin loistokkuuden. Ja päästyäni loppuun tuntui, että on syytä aloittaa uudelleen alusta. Vastaava tunne on ollut kauan sitten Kafkan, Musilin tai Faulknerin tekstien äärellä.

Ali Smith haastaa asetelmamaalauksen, paikallaanolon, still life -mentaliteetin: ihmiset liikkuvat ja hengittävät, mutta ovat silti kuin esineitä jostain vanhoista maalauksista, missä on karttapalloja ja pääkalloja ja hedelmiä ja luuttuja,... Näin kuvataan ihmisiä taidehotellissa. Sieltä on syytä paeta ja nopeasti.

Smith kirjoittaa kaunista kieltä, tutkii sanojen sävyjä ja maailman savuja. Hän kuvaa aikamme edistystä, jossa vanhoihin valtarakenteisiin ja kontorilliyhteiskuntaan kytkeytyy digitaalinen tekniikka. Valvonta, rekisterit, poikkeamien etsintä ja eristäminen. Eivät vain valtiot käy toisiaan vastaan, vaan hallinto kolonisoi yksilön. Yhteiskunnallisen muutoksen mahdollisuus on olematon. Ihmiset luokitellaan. Osa marginalisoituu tai marginalisoiodaan. Tiedostavalle ihmiselle jää vaihtoehdoksi vain pyrkimys syrjäytyä ja irrottaa itsensä koneistosta, hävittää rekisteritietonsa ja elää laittomana, varjoissa, paossa. Paperittomuudesta  tulee tavoite, vapautumisen ehto. Vapautta se ei tuo, rajat piirtyvät ja piirretään ympärille. Laidun käy ahtaaksi. Sanat ja kieli muuttuu petoksen välineeksi. Jos tunnustat, olet syyllinen, jos et, valehtelet.

Vaihtoehtoina on Siperian kylmyys tai helvetin kuumuus - keskimääräisyys näiden välillä poistuu.

Smithin kirjan alussa on lainaus italialaiselta filosofi Giorgio Agambelta:

Kenen talo on tulessa? Omassa maassasiko, vai Euroopassa, vai koko maailmassa? Kenties talot ja kaupungit ovat jo palaneet poroksi - kuka tietää kuinka kauan sitten? - yhtenä valtavana roihuna, jota emme olleet näkevinämme. Joistakin on jäljellä vain palanen runkoa, kappale maalauksen koristamaa seinää, kattoparru, nimiä, niin paljon liekkien nielemiä nimiä. Ja silti me päällystämme ne huolellisesti valkoisella rappauksella ja väärillä sanoilla, jotta ne näyttäisivät ehjiltä. Me asumme maan tasalle palaneissa taloissa ja kaupungeissa, ikään kuin ne olisivat yhä pystyssä; ihmiset ovat asuvinaan niissä ja kulkevat katuja naamiot kasvoillaan näiden raunioiden keskellä, ikään kuin ne olisivat menneiltä ajoilta tuttuja seutuja. Ja nyt liekin muoto ja luonne on muuttunut; siitä on tullut digitaalinen, näkymätön ja kylmä - juuri siitä syystä se on entistä lähempänä, se ympäröi ja kietoo meidät otteeseensa joka hetki.

Vielä on syytä kuitenkin iloita - Ali Smithin ja Giorgio Agamben näyt ja tekstit ovat välähdyksiä pimeydessä. Ne valaisevat mielen hetkellisesti ja jättävät kirkkaan jälkikuvan, jota ei onneksi voi poistaa enteriä painamalla.

Smith, Ali, Gliff. Suom. Kristiina Drews. Kosmos, Helsinki 2025. ISBN 978-952-352-354-8

Kaksi Annaa

Sattumalta lähestyin kahta Annaa, Kontulaa ja Härköstä. Kumpaakaan en ole tavannut ja tämän kirjallisen tuttavuuden jälkeen olisin melko hauras heitä kohtamaan, molemmat vahvoja, mutta saman aikaisesti haavoitettuja ja haavoittuvia.

Jälkimmäinen Anna tunnetaan kyllä Anna-Leenana, mutta Anna kuitenkin. Kontula, poliitikko, kirjailija ja tutkija, on syntynyt 1977 ja Härkönen, kirjailija, näyttelijä ja julkisuuden henkilö, vuonna 1965.

Molemmat kirjat ovat elämäkertoja tai kuvauksia heidän elämänsä kulusta kirjan toimittajan kokoamana, suodattamana ja tiivistämänä. Maria Petterson on haastatellut Kontulaa ja Katja Kallio Härköstä.

Molemmat ovat onnistuneet kirjoissan varsin hyvin. Kirjat tuovat kohteensa lähelle lukijaa selkeästi ja elävästi kerrottuna, niin lähelle, että huomioni kiinnittyy enemmän kohteisiin kuin tekstiin, ehkä se juuri osoittaa, että tekijät ovat onnistuneet. 

Annoilla on paljon yhteistä. Molemmat ovat ihmisiä, jotka pyrkivät monin keinon vaikuttamaan ympäristöönsä, muihin ihmisiin niin lähellä kuin vähän kauempanakin. Molemmat ovat ongelmia ja haasteita itselleen ja muille. Ja molemmmat ovat naisia, jotka kohtaavt itsensä usein juuri naisina, niin hyvässä kuin pahassa. Leipää ja ruusuja on tarjolla naiseuden kautta, olipa nainen Härkösen herkähkö Taskupainos tai Kontula, raskaan luokan tutkija, aktivisti tai politiikko. Ja heidän itse tarjomansa leipä on usein karvasta, ruusuissa piilee piikki.

Molempien kirjojen lukeminen teki kuitenkin jollain tavoin surullisen olon. Ovatko Annat surullisen hahmon ritarittaria, taistelevat itse luomiaan tuulimyllyjä vastaan, vai pikemminkin paljasrintaisia taistelijoita liehtuttamassa vapauden lippua kuin Delacroixin tunnetussa maalauksessa? Siinä missä Kontula tuntuu jo väsyneen taisteluun, Härkönen on huomannut tulleensa paljolti hyväksikäytetyksi, aina murtumapisteeseen saakka. Katsojat, niin miehet kuin naiset, näkevät rintoja, seksiä, naiseutta, alastomuutta ja naista, eivät ihmistä, vapauttajaa, totuudenkertojaa, näkijää ja tekijää.

Anna Kontula on omaperäinen ja itsenäinen poliittinen toimija. Provokatorisesti hän on määritellyt itsensä kommunistiksi, vaikka, ainakin nykyisellään, jonkinlainen anarkisti lienee osuvampi lokerointi, jos lokerointi on lainkaan tarpeen. Hän on väsymättä, mutta kylläkin väsyen, ajanut työläisten sekä erilaisten vähemmistöjen ja sorrettujen asiaa, ja onnistunut työssään varsin hyvin. Julkisuuskuva on kuitenkin sellainen, että hän saavuttaa kyllä laajahkot joukot, mutta ei välttämättä tavoita valtavirrasta poikkeavilla ajatuksillaan ja teoillaan edes niitä, joiden asialla on. Lähiympäristölleen hän on aivan ilmeisen raskas totuuden torvi, kuten A-L. Härkönenkin.

Anna-Leena Härkönen kirjoitti 17-vuotiaana esikoiskirjainsa Häräntappoase, sen ilmestymisen myötä vuonna 1984 hänestä tuli kestojulkkis kertaheitolla. Useat elokuvaroolit lisäsivät tunnettuutta ja Jouko Turkan runnoman nuoren teatterikoululaisen siirtyminen Helsingistä Tampereelle oli sekin paljon julkisuudessa.  Hämmästyin Häräntappoaseen ilmestymisvuotta, olin tuolloin jo 30-vuotias ja olisin ajoittanut teoksen paljon aikaisemmaksi, omaan nuoruuteen liittyväksi. Taskupainoksen myötä huomasin myös, että lopultakin olen lukenut aika vähän Härkösen kirjoja. Ne joita olen lukenut ovat kyllä olleet hyviä, mutta silti en ole seurannut kirjojen ilmestymistä tai palannut niiden pariin. Taskupainoksessa on human interest -puolen lisäksi erityisen kiinnostavaa se, miten Härkönen kuvaa kirjoittamista työnä, jonka vain kirjailija itse voi tehdä.

Molemmat Annat ovat kirjansa ansainneet. He ovat selvinneet omien demoniensa ja kanssaihmistensä kanssa enemmän tai vähemmän hyvin. Kirjojen kautta he esittäytyvät ihmisinä, eivät ihanteina tai kiiltokuvina. Ihmisinä joiden olemassaolo on lopulta ilo, mutta joita ei ehkä sittenkään tämän paremmin tai läheisemmin haluaisikaan tuntea. Toivottavasti saamme nauttia heidän tuotoksistaan vielä pitkään.