Mennä, meni, mennyt

 

Richard, itäsaksalainen emeritusprofessori Humboldt-yliopiston klassisen filologian laitokselta, etsii uudenlaista asemaa ja identiteettiä muuttuneessa elämäntilanteessaan. Vaimo on kuollut jokin aikaa sitten, rakastajatarkaan ei ole enää näköpiirissä. Yksinäisen miehen elämä fokuksoituu uusiin asioihin. Maahanmuuttajat, näkyvimmin mustat pakolaiset, afrikkalaismiehet Berliinin Alexanderplatzilla ja myöhemmin Oranienplatzilla, saavat Richardin kiinnostumaan. Minkälaisia rajanylityksiä he ovat tehneet ja joutuvat tekemään. Samalla hän pohtii minkälaisia rajanylityksiä DDR:n entiset, nykyiset Saksan kansalaiset ovat tehneet ja joutuvat tekemään. Ja minkälaisen rajanylityksen Richard joutuu tekemään ymmärtääkseen, ei vain klassisen filologisen avaamia näkymiä antiikin mytologiaan, vaan myös kansalliset rajat ylittävään empatiaan.

Jenny Erpenbeckin Mennä, meni, mennyt on monessa mielessä oivallinen kirja. Erpenbeck punoo kirjassa taitavasti yhteen muistelun ja ajassa olevan havainnoinnin, DDR:n menneisyyden ja Saksan nykyisyyden maahanmuuttajien menneisyyteen ja sen mikä on mennyt peruttammattomasti, mutta joka on edelleen läsnä. Nykyisyys on menneisyyden tulevaisuutta ja tulevaisuuden menneisyytä. Erpenpeck  ei käsitele monimutakaisen maailman tilannetta mustavalkoisesti tai oio mutkia suoriksi. Sävyjä on paljon sekä Richardin pohtiessa sitä, mitä hän voi tilanteessa tehdä, mitä hänen ystävänsä ajattelevat ja mikä suhde hänen aiemmilla klassisen filologian tutkimuksillaan on nykymaailmassa. On opiskeltava uutta kieltä, mikä menee, mikä meni ja mikä on mennyt. Kirjassa avautuu inhimillinen tragedia, jonka perustana on niin ilmastonmuutos, poliittiset vainot kuin EU-lainsäädäntö, joka toisaalta sallii turvapaikan, mutta ei salli täysivaltaista maahanmuuttoa, mahdollisuutta tehdä työtä, asua ja oppia kieltä niille, jotka sitä haluavat. Ongelma on rakenteellinen, mutta inhimillinen hätä on yksilöllinen. Miten tulisi toimia? Ääripäät eivät kohtaa, vaikka ovat omalla tavallaan kohtuuttomia. Osa haluaisi sulkea rajat ja estää maahanmuuton sekä ajaa maahanmuuttajat pois omasta (!) maasta, osa taas haluaisi avata tai pitää rajat nykyisellään ja auttaa maahanmuuttajia kotoutumaan. Pakolaisten maahanmuuton vastustajat käyttävät  heitä populistisesti oman poliittisen agendansa ajamiseen, mutta toisessa ääressä myös heidän auttajansa saattavat käyttää heitä oman ohjelmansa tukipylväinä. Pakolaiset ovat lähtökohtaisesti vieraita, jotka voivat myös hyväksikäyttää auttajiaan, nousta taisteluun valtakoneistoa vastaan, varastaa ruokansa, jos muuta keinoa ei ole näkyvissä, valloittaa tyhjää kaupunkitilaa asumiseen. Hädänalaisten auttajatkin voivat joutua asettumaan valtaa vastaan - näin oli Saksassa 1930- ja 1940-luvun alussa, jos auttoi natsien vainoamia ihmisiä, juutalaisia, homoja, vammaisia. Näin on tänään jos majoittaa ihmisiä normienvastaisiin tiloihin. Juridiikan rinnalla on käynnissä hegemoniataistelu suvaitsevaisuudesta, ennakkoluuloista ja niiden voittamisesta.

Kirja avaa näkymän"arvopohjaiseen realismiin" pakolaispolitiikassa sen kääntyessä  "inhopohjaiseen arvorealativismiin". Niin Saksan kuin Suomenkin politiikka on kääntynyt suuntaan,  jossa sanat menevät ja ovat menneet aiemman merkityksensä tuolle puolen. Sopimuksia noudatetaan, jos ei "muuttunut tilanne" edellytä niiden rikkomista ja sääntöjä muutetaan kesken pelin. Kansanmurha tai rikos ihmisyyttä vastaan tuomitaan, jos sen tekee "vihollinen", mutta asiasta vaietaan tai sitä ymmärretään, jos sen tekee liittolainen.

Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin.

Erpenbeckin Richard kuvaa hienosti myös vanhenemista: Ikääntyessä taitaa olla vaikeinta oppia jättämään jäähyväiset toiveille. (...) mikäli sitä ei opi, silloin toiveet ovat kuin myllynkivet jotka vain kiihdyttävät matkaa alas hautaan.

Erpenbeck, Jenny,  Mennä, meni, mennyt. Suom. Jukka-Pekka Pajunen. Tammi, Helsinki 2019. ISBN 978-952-04-0478-7

Mäntän Iso isäntä

Raija Orasen Iso on hyvin ja selkeästi kirjoitettu tarina Gösta Serlachiuksesta ja Suomen paperiteollisuuden historiasta 1800-luvulta vuoteen 1942.  Tarina kerrotaan Göstan suulla, pääosin vakuuttavasti. Tyylilaji vaihtelee kevyehköstä, lähes viihdekirjamaisesta, henkilösuhteiden ruotimisesta, aina melko suoraviivaiseen teollisuushistoriaan ja raadolliseen bisneksenteon kuvaukseen. Skaala on niin laaja, että välillä se vaikuttaa jo tyylirikkoiselta, kokonaisuuden eheys kärsii. Mutta kaiken kaikkiaan hieno kokonaisuus säilyttää intensiteettinsä joka tapauksessa. Hienoja ovat Göstan (ja/tai Raija Orasen) pohdinnat taiteen merkityksestä raharikkaan Serlachiuksen elämässä ja ajattelussa sekä yksittäisten maalausten analyysit ja yhteydet historian kulkuun. Kirja on myös ajankohtainen muistutus siitä, miten yhteiskunnan talous on monin paikoin riippuvainen kansainvälisen politiikan käänteistä, sodista ja poliittisista päätöksistä ja vice versa.

Mäntän tehtaat ja kaupunkimiljöö muotoutui pitkälti kahden miehen pyrkimysten mukaisesti. Aluksi Tampereella apteekkarina toiminut Gustaf Adolf Serlachius (1830-1901) perusti puuhiomon1868 ja monien vaiheiden jälkeen sai tehtaan tuottamaan riittävästi, jotta pystyi sijoittamaan tuotosta osan myös kuvataiteeseen.  Gösta Serlachius (1876-1942) jatkoi tehtaan isännöitsijänä ja vei paperitehtaita eteenpäin niin teknisesti kuin liiketaloudellisestikin. Isona patruunana hänen asemansa oli merkittävä taloudellisesti ja poliittisesti niin vuoden1918 tapahtumissa kuin myös toisen maailmansodan näyttämöllä. Gösta jatkoi edeltäjänsä taidekokoelmien kartuttamista, perusti taidemuseon 1933 ja loi vankan perustan Mäntän nykyiselle maineena kuvataidekaupunkina. Itsenäisenä Serlachiuksen tehtaiden tarina päättyi 1986 sen fuusioituessa Metsäliiton Teollisuus Oy:n kanssa. Näin syntyi nykyinen Metsä-Serla Oy. Kuvataide jatkaa, niin kesäisin järjestettävinä kuvataideviikkoina kuin Serlachius museon toimintana ympäri vuoden.

 

Reunamerkintöjä. Kadonnutta Eurooppaa etsimässä

Hieno kirja! 

Ville-Juhani Sutinen etsii Eurooppaa, joka voisi olla eurooppalainen. Eurooppalaisuus löytyy Galitsiasta, joka on Sutisen ja hänen hengenheimolaistensa  intohimon hämärä kohde. Galitsia sijaitsee nykyisen iä-Puolan ja länsi-Ukrainan tienoolla, jossakin epämääräisessä ajassa ennen nykyisten kansallisvaltioiden karttaan piirrettyjä ja tarkkaan vartioituja rajoja ennen. 

Galitsian myytti on Euroopan reunamerkintä, marginaaliin jäänyt, mutta ratkaisevan tärkeä huomio. (s.11)

Sutiselle Galitsia on (kauno)kirjallisuuden kautta hahmottuva ja haavekuvan  tavoin välkkyvä kangastus. Pohdiskelevan nostalgian intellektuaalisen linssin läpi katsottuna sen kauneutta rikkoo historialliset faktat ja varjonsa sille heittää nykyisen Euroopan ja Lähi-Idän kauheudet. Ukrainan sota ja Gazan kansanmurha eivät jätä rauhaan. Alueellisesti Galitsian alueella salamoi ja myrskyn tavoin Venäjän ohjukset pyyhkivät nostalgisen mielikuvan mielen perukoille. Juutalaisuuden vaikutus alueella oli merkittävä ja "juutalaiskysymys" on edelleen polttava ja vaarassa laajeta maailmanpaloksi. Vain lukemalla aiempia tekstejä eurooppalaisuuden toden merkityksen voi palauttaa mieleen, ajan ja atmosfäärin ennen nykyisiä kansallisvaltioiden tiukkoja rajoja. Se on kuin kehittäisi vanhasta  negatiivista uutta, entistä kirkkaampaa kuvaa.

 

Ville-Juhani Sutisen kirjan jäsentävänä ajatuksena on amerikanvenäläisen tutkija Svetlana Boymin nostalgian jaottelu (Boym 2002) kahteen päähaaraan, pohdiskelevaan ja entistävään. Pohdiskeleva nostalgia kuvittelee menneisyyden paremmaksi, mutta ei välttämättä usko sen todella olleen sellainen, kun taas entistävä nostalgia uskoo menneisyyden olleen parempi kuin nykyisyys ja pyrkii palauttamaan entisen ajan. ( Sutinen 2025, 102-103)

Parasta kirjassa on esseet kirjailijoista, heidän kirjoistaan ja elämänkohtaloistaan. Kärsimysnätelmiä Leopod von Sacher-Masochista, Stefan Zweigiin, Joseph Rothiin, Bruno Schulziin, Samuel Josef Agnoniin, Stanislaw Lemiin ja Yuriy Tarnawskyiin. Ohessa on myös hienoja huomioita muun muassa Kafkasta ja Musilista, heidän suhteestaan Galitsiaan ja galitsialaisiin. Sutinen ujuttaa tekstiin myös omaa kirjailijuuttaan, kehitystään ja suhtautumistaan kirjallisuuteen. Kiinnostavaa kyllä, vaikka tuntuu, että Ville-Juhani on nyt varhaiskypsä vanhus. Toivottavasti puhtia riittää edelleen, vaikka nuoruuden kiihko onkin taittumassa.

Sinua sinua

Petri Tammisen (s. 1966) Wikipedian esittelyssä väitetään hänen olevan mestari kirjoittamaan "aukollista tekstiä". Sinua sinua -pienoisromaani osoittaa tämän hyvällä tavalla. Prahan kadut, Tampereen yliopisto ja Pispalan rinteet, haahuilu siellä sun täällä ja tietenkin nuoruuden ja sittemmin jo elämää nähneenä parisuhteiden monet vivahteet ja rakkauden kiemurat luovat oivan pinnan, jossa voi, samoja paikkoja kierrellen nostalgisoida ja pohtia omien valintojensa pontimia ja ikuista kysymystä, olisinko voinut valita toisin.

Tamminen on taitava sanankäyttäjä, lakoninen, joskus ironinenkin, mutta ei ilkeä tai piruileva. Vaikea on asettaa tekstiä akselille itseironinen vai nostalginen. Ehkä molempia. Tietty naiivius on tässä tekstissä tyylilaji. Kirjan päähenkilö, kaikesta päättämättömyydestään huolimatta, oivaltaa elämästään ja ehkä elämästä yleensäkin, tärkeitä seikkoja, vaikka ei ole oikein valmis rauhaan ja tyyneyteen jota on etsinyt.

Luin kirjan osin kuuntelemalla ja osin perinteisesti lukemalla.  Antti Virmavirta ääneen lukijana onnistuu tuomaan tekstin hienosti lähelle. Itse hiljaa luettuna äänenpainot muuttuvat ja teksti jollain tavalla latistuu. Ehkä siinä kuulee liikaa oman äänensä? Kirjan päähenkilö, Petri, huomaa olevansa osissa tarinaa "nolojen tilanteiden mies". Kerrottuna monet asiat ovat noloja, vaikka itselle ne esittäytyvät toisin. Yön pimeys painaa seppeleen päähän, mutta silti Sinua sinua ...

Tamminen, Petri, Sinua sinua. Otava, Helsinki 2025. ISBN 978-951-1-50060-5

Ihmisten teot ja ihmisyys

Han Kangin Ihmisten teot on raskasta luettavaa. Etelä-Koreassa toukokuussa 1980 Gwangjussa alkoi kapina sotilasdiktatuuria vastaan ja se johti Gwangjun verilöylyyn. Lapset, naiset ja nuoret opiskelijat joutuivat sotilaiden teuraaksi. Yli 200 ihmistä kuoli. Ne jotka selvisivät saivat elinikäisiä vammoja, usein fyysisiä matta myös psyykisiä. Ja nekin, jotka eivät itse tai joiden omat läheiset eivät joutuneet suoraan väkivallan uhreiksi, pyrkivät selvittämään tapahtumien kulkua. Muistot piinaavat, historian vaienuksissa olleet kärsimyksen äänet kuuluvat edelleen. Ihmisten teot ovat kauhistuttavia.

Julmuuksien muisteleminenkin on tuskallista:

Taistelen yksin joka päivä. Taistelen sitä helvettiä vastaan, josta selvisin hengissä. Sitä tosiasiaa, että olen ihminen. Sitä ajatusta vastaan, että pääsen pakoon ihmisyyttä ainoastaan kuolemalla. (s. 143)

Kirjan lukijanakaan en voi auttaa, en väkivallan kohteeksi joutunutta, en siitä selvinnyttä, en sitä muistelevaa, en siitä kirjoittavaa. Sanokaapa, (...) miten ratkaisisitte pulmani. Olettehan ihminen kuten minäkin. (s. 143)

Han Kangin kieli on tässäkin kirjassa kaunista, kirkkasta, intensiivistä ja kompleksista. Se luo oudon harmonian, kaikesta huolimatta, kesken ei voi jättää. Kirja myös palauttaa mieleen Jonathan Gloverin tietokirjan ja 1900-moraalihistorian esityksen Ihmisyys (2008).

Gwangjun nimen korean kirjoitusmerkit tarkoittavat ”valon kaupunkia”. Ehkä, kaikesta huolimatta, olemme menossa kohti valoisampia aikoja, mutta hitaasti ja polveillen. Yksi askel eteen, kaksi taakse. Gaza, Ukraina, Sudan. 1900-luku, erityisesti sen ensimmäinen puolisko on synkkä. 2000-luvun alkuvuosikymmenten julmuudet saavat tällä menolla siitä synkkyyden riemuvoiton.

Han Kang antaa vainajien puhua tekstinsä kautta meille, kuulenko, kuuletko?

Brecht kirjoitti vuonna 1939:

Synkkinä aikoina

Synkkinä aikoina
lauletaanko silloinkin
silloinkin lauletaan
synkistä ajoista

Han Kang, Ihmisten teot. Ap. 2014. Suom. Sari Karhulahti. Gummerus, Helsinki 2018. ISBN 978-951-24-0494-0

Glover, Jonathan, Ihmisyys. 1900-luvun moraalihistoria. Suom. Petri Stenman. Like, Helsinki 2008. ISBN 978-952-01-0072-8
 

Rakkauden ja historia kriittisessä pisteessä

Jenny Erpenbeckin kirjan nimi Kairos viittaa Antiikin Kreikan myyttiin. Ihmisen elämässä ja historiassa ajatellaan olevan hetkiä, jotka ovat otollisia ja tässä mielessä kriittisiä muutokselle. Rakastumisen hetki tai historian käännekohta voi olla käänne,  siirtymä uuteen. Maailma ei tuon hetken jälkeen ole entisensä tai sen kokeminen entiseen tapaan ei ole enää mahdollista. Tuollainen hetki on transsendentaalinen siirtymä, ovi tuonpuoleiseen avautuu ja on vaikea enää nähdä mistä on tullut. Paluu menneeseen on myös mahdotonta. Kairos avaa myös mahdollisuuden kritiikin sukulaistermin kuvaamalle tilanteelle, kriisille. Molempien termien juuri on krinein (kreikaksi), joka tarkoittaa erottaa, tuomita tai päättää.

Katharina, kirjan päähenkilö, kohtaa "otollisena hetkenä"  Hansin sattumalta 1980-luvun Itä-Berliinissä. Opiskelija Katharina on 19, kirjailija Hans kymmeniä vuosia vanhempi ja naimisissa. Katharina on sosialismin,  Hans Natsi-Saksan kasvatti.  Heidän rakkaus on ensi hetkestä lähtien intensiivistä, ehdotonta, tuskallista, tasapainotonta ja väkivaltaista. 

Elo DDR:ssä edellyttää sitoutumista. Sosialismi ja tulevaisuudessa häämöttävä kommunismi edellyttää uskollisuutta ja uhrimieltä. Samoin kuin salasuhteisella parilla, tuleva onnen aika värjyy aivan tuossa, jos vain "rakastaa" ehdoitta, luottaa sokeasti kumppaniin ja on valmis uhramaan välittömät tarpeensa tulevaisuuden alttarille. Kumppanin luottamuksen menettäminen, petos ja epäusko ovat tuhon siemeniä ja kriisin ensitahdit nostavat myrskyn, joka lopulta murtaa muurin ja rakkauden siteen. Kun vuosikymmen kääntyy lopuilleen, Berliinin muuri, valtio ja yhteiskunta romahtavat. Jokaisen on luotava itselleen uusi identiteetti. Katharinan ja Hansin väliin lankeaa entistä suurempi juopa, jota epätäydellinen rakkaus ei pysty korjaamaan. 

The New York Timesin kriitikon mukaan Erpenbeck kuuluu hienostuneimpiin ja vaikuttavimpiin romaanikirjailijoihin, joita meillä on. Vaikuttavuudesta olen samaa mieltä, mutta hienostuneisuus, mitä se tässä mahtanee tarkoittaa? Vaikuttavuutta Erpenbeckin tekstissä on aina hämmentävyyteen asti, mutta monin paikoin se ei ole kovin hienostunutta, paremminkin raakaa ja repivää, provosoivaa. Katarinan ja Hansin suhde on toksinen ja patologinen riippuvuussuhde. Rakkauden kanssa sillä on tekemistä vain rakkauden pimeän ja raatelevan ja  animaalisen seksuaalisuuden, vallankäytön ja masokistis-sadistisen sitoutumisen merkityksessä. Erpenbeckin tehokeinot ovat vahvoja, vaikkakin perusteltuja. Seksiä ja siihen liittyvää sanoastoa hän viljelee suoraan ja säästelemättä, mutta se ei kuitenkaan vaikuta tarkoitushakuiselta tai päälle liimatulta. Vainoaminen, kontrolli, syyllistäminen, tunnustaminen ja loputtomasti totuuden kaivaminen toiselta osapuolelta, olipa kyseessä parisuhde tai Stasin vainoama kansalainen, on totta ja todellista, mutta johtaa tuhoon. Täydellinen onni on tuonpuoleinen, transsendentti tavoite, joka liuttaa tavoittelijansa kohti kuilua ja romahdusta. Vain kuolema voi täydellistää elämän. Tämänpuoleinen Paratiisi on contradictio in adjecto.

Erpenbeck onnistuu oivallisesti ja musertavastikin kuvaamaan sitä pettymyksen spiraalia, joka suuren rakkauden menetys tuo tullessaan. Tuon spiraalin päässä on tuttu metodinen ohje: epäile kaikkea. Erpenbeckin on mestari kirjoittamaan aukollista tekstiä. Hän laittaa lauseita limittäin - lukijan on yritettävä hahmottaa tilanne tai tapahtuma, jossa nuo lauseiden kuvaamat asiantilat vallitsevat. Intiimit yksityiset hetket, tunteet ja politiikan ja historian tapahtumat ovat kuin Gordionin solmu. Solmut eivät aukea helposti. Tapahtumien henkilöillä ei ole miekkaa, jolla solmun voi hakata auki. Lukijalle ainoa ratkaisu on asettaa ongelma uuteen kontekstiin. Rakkauden, totuuden ja uskollisuuden solmu ei ratkea vallan kontrollin, syytösten ja kuulustelun kontekstissa. Omanarvontuntoinen, vastavuoroiseen kunnioitukseen perustuva suhde, on niin hyvän yhteisön kuin parisuhteen luja perusta. Valtio voi parhaimmillaankin vain turvata edellytyksiä hyvälle yhteisöllisyydelle.

Milan Kundera vertaa sokeasti kommunismiin uskovaa henkilöön, joka luopuu omasta minästään, omasta persoonastaan, omasta yksityiselämästään, jonkin korkeamman, jonkin yksityisyyttä, ylempänä olevan hyväksi. ( Pila, 237) Tuo ylempi voi olla Jumala, rakastettu tai poliittinen ideaali, yhtä hyvin Kolmas valtakunta kuin kommunismi.  Raamatun teksteihinkin voi vedota viittamalla rakkauden eri muotoihin. Ei ole siis ole tärkeää vain löytää rakkauden kohdetta vaan myös oikea tapa rakastaa. Evankeliumeista nousevan kommunistisen utopian tavoittelun rinnalla eli, ja ehkä elää vieläkin, ajatus paluusta autenttiseen elämäntapaan (alkukommunismiin). Myös solidaarisuuteen ja ihmisten veljeyteen tai feministiseen ajatteluun pohjautuva sentimantaalinen yhteisöllisyyden korostaminen voi olla näyttämässä valoa kohti globaalikapitalismin jälkeistä aikaa. "Myrkyllisen älyn perinne" (Kunderan käyttämä termi) perustuu taas ajatukseen, että systeemi itsessään ajautuu väistämättä sisäiseen kriisiin ja sopivalla hetkellä murros pyyhkii vanhan tieltään ja koittaa uusi aika. Onko se parempi vai huonompi, sen aika näyttää. Ilmastokriisi, pandemiat ja energialähteiden kolonisointiin pyrkivät sodat ja valloitukset näyttävät tuohon tien, valoisampi suunta on jos kykenemme kääntymään pois tältä tieltä kohti tulevaisuutta, jolla ei ainakaan vielä ole nimeä. Yhteiskunnilla ja parisuhteilla on kairoksensa - on siis tartuttava toimeen, kun hetki koittaa. 

Jenny Erpenbeck on oiva kirjoittaja. Häneltä on käännetty myös teokset:

Vanhan lapsen tarina. Suom. Mari Janatuinen. Avain, 2011. ISBN 978-951-692-841-1

Kodin ikävä. Suom. Helen Moster. Avain, 2011. ISBN 978-951-692-840-4 

Päivien loppu. Suom. Jukka-Pekka Pajunen. Tammi, 2020. ISBN 978-952-04-1247-0

Mennä, meni, mennyt. (Gehen, ging, gegangen, 2015) Suomentanut Jukka-Pekka Pajunen. Tammi, 2019. ISBN 978-952-04-0498-7

Kairos. Suom. Jukka-Pekka Pajunen. Tammi, 2025. ISBN 978-952-04-6536-0

Birnamin metsä

Eleanor Catton on kirjoittanut kiinnostavan kirjan ympäristöaktivistien ja globaalikapitalismin toimijoiden  kohtaamisesta. Aikalaiskirja kehystyy hyvin niin omiin kokemuksiin viimeisten 50-vuoden aikana ympärtistöaktivismin, vihreän (vai hirveän?) siirtymän ja veganismin myllertäessä arjen tapoja samalla kun kansainvälisten toimijoiden, vaikkapa Elon Muskin ja kumppaneiden, projektit oittavat ylivallan kansallisvaltioista ja niiden liittymistä.

Cattonin kirja on viihdyttävästi kirjoitettu trilleri, vaikka osin epätasainen. Henkilöhahmot keikkuvat uskottavuuden rajoilla. Hienosti hän kuitenkin analysoi ja kuvaa eri ympäristöissä toimivien ihmisten keskinäisiä suhteita ja ajatuskuvioita, luottamuksen ja epäuskon vaihtelua. Loppua kohden kirja muuttuu entistä enemmän jännityskirjamaiseksi, mikä lisää kyllä luettavuutta, mutta myös peittää osin tarinan syvempää virtaa. Henkilöt piirtyvät usein melko ohuesti taustaansa ja ympäristöaktivistien toiminnan perusteet jäävät aika lapsenomaisiksi, vaikka heillä toisaalta on varsin laaja käsitys maailman menosta.

Kirjan tapahtumat sijoituvat Uuteen-Seelantiin, mutta ajatus- ja tapahtumakulut ovat monilta osin tuttuja globaalisti. Ympäristöaktivistien Birnamin-metsä -niminen ryhmä on viljellyt laittomasti yksityisiä joutomaita, tienpenkereitä ja puistoja jo vuosien ajan. Ryhmän epävirallinen johtaja Mira Bunting näkee jo mahdollisuuden siirtyä sissiviljelystä laajempaan tuotantoon. Tämä synnyttää ryhmässä ristivetoa, koska osan mielestä se on siirtymistä systeemin palvelukseen koska kaupallinen toiminta tapahtuu väistämättä markkinaehtoisen tavarakulutuslogiikan paradigman sisällä. Tavoitteena tulisi olla tuon paradigman murtaminen tai kokonaan uuden paradigman luominen. Catton kirjoittaa asiasta kiinnostavaa argumentatiivista tekstiä puolin ja toisin.

Asiat mutkistuvat entisestään, kun erinäisten sattumusten kautta Mira Bunting tutustuu monimiljonääri Robert Lemoniin, joka lupautuu tukemaan Birnamin metsän toimintaa rahallisesti. Lemon on kuitenkin huijari, narsistinen ja kyyninen miljördööri. Hän harjoittaa kansainvälisesti laitonta kaivostoimintaa ja naamioi toimintansa esittämällä eksentristä survivalistia, joka muka rakentaa itselleen bunkkeria syrjäiseen maailmankolkkaan maapallon tuhon edellä. Hän manipuloi rahan, oman turvakaartinsa ja drooneihin perustuvan valvontajärjestelmänsä avulla niin Miraa ja Birnamin metsän muita osallistujia kuin Uuden-Seelannin hallitusta haaveillen maailmanherruudesta. Liuskeöljyyn etsintä, hyödyntäminen ja sen tuomat taloudelliset hyödyt pyörittävät Lemonin toimintaa ja hän alistaa kaiken sen alttarille.

Catton, Eleanor, Birnamin metsä, Suom. Tero Valkonen, Siltala, Helsinki 2024. ISBN 978-952-388-290-4