"Täydelliset päivät" ja "Villipalmu"

 

Wim Wendersin uusimman elokuvan  Perfect Days päähenkilön Hirayaman yhtenä iltalukemisena on William Faulknerin Villipalmut (ap. 1939). Luin nuorena lukiolaisena Falkneria innokaana ja ihailin erityisesti  Villipalmuja kymmenen vuotta aiemmin ilmestynyttä Ääni ja vimma (ap.1929) -teosta. Sen moninäkökulmatekniikka teki lähtemättömän vaikutuksen ei vain käsitykseeni kirjallisuudesta vaan mahdollisuudesta ymmärtää maailman menoa, käsittää asioita ja kokea asioita itse ja yhdessä muiden ihmisten kanssa.

Wendersin elokuvan yhteydessä on viitattu zeniläisyyteen, mutta aivan hyvin myös silleen jättäminen, absurdius ja moniäänisyyden idea saa vastakaikua sekä Falknerin kirjoista että Wendersin elokuvasta.  Siinä missä perinteisessä romaanissa lukija saattaa seurata kirjan henkilöiden erilaisia näkemyksiä tai keskenään risteäviä tapahtumaketjuja, Faulkner vie lukijan mukaan yhtenä kokijana. Hänen tekstistään puuttu usein paljon selittäviä tekijöitä, tapahtumat jäävät hämäriksi ja lukija joutuu tulkitsemaan ja arvaamaan mitä on tapahtunut tai tapahtumassa, aivan kuin olisi yksi, vaikkakin tarkkailija, tapahtumien virrassa. 

Epämääräisyys synnyttää kiusallisen olon, ymmärsinkö mitä tapahtuu, mistä teksti oikeastaan kertoo ja mitä se jättää kertomatta. Lukija on jollain tavalla mukana, mutta samalla vieras tuntemattomassa maailmassa, jonka sääntöjä ja tapoja tai ihmisten reagointitapoja hän ei, ainakaan alussa, tiedä. On kuin olisi matkannut Mikä-Mikä -Maahan tai kulkisi TwinPeaksin henkilöiden kanssa unen maassa, todellisuudessa jota ei ole. Ja lopulta on oivallettava, että sitä mitä ei kerrota, sitä ei ole, koska teksti on tekstiä ja tämä erottaa kirjallisuuden fiktion elämän faktisuudesta.

Falkner yhdistää reaali- ja psykologisen todellisuuden shakespearemaisella varmuudella, selkeydellä ja hämäryydellä. Tuossa maailmassa ei ole vain jyrkkiä valoja ja varjoja, vaan myös sumua, usvaa, purppuraa ja epämääräisyyttä.

Villipalmun lukeminen oli hieno kokemus. Tuntui, että oli palannut oikean kirjallisuuden syliin. Siinä missä John Steinbeckin kirjat aikoinaan herättelivät sosiaalista omaatuntoa, Faulkner haastoi älyllisen ja havainnoivan minän. Elämän virta vie ja kantaa, kaikesta huolimatta. 

Luotto

 

Hernán Díazin Luotto on taitava ja hienosti rakennettu teos. Teksti kasvaa korkoa korolle alusta loppuun. Tarina pääoman kasautumisesta, alkuperäisestä rikkauden lähteistä, yksilön yritteliäisyydestä ja kansakunnan hyvinvoinnin suhteesta puidaan useasta näkökulmasta. Kirja on sekä jännittävä tarina että kerroksellisen kerronnan taidonnäyte. Kenen totuus vallitsee omassa elämäsämme, oma (kaunisteltu) tarinamme, kirjailijan (fiktiivinen) tarina, alkuperäiset muistiinpanot tapahtumista ja niiden tarinallistaminen, yritykset tarinan kirkastamiseksi jälkirationalisointina, vai mitkä?

Díazin tarinan ydin ja lähdeaineisto on Yhdysvaltojen rikkauksien ja finanssipääoman syntyyn liittyvät tarinat muutamien henkilöiden yhteenkietoutuneiden elämänpolkujen kautta kuvattuna. Kirja pääsi yllättämään - en ollut ennakkoon tietoinen sen rakenteellisista ratkaisuista ja siksi meni jonkin aikaa ennen kuin ymmärsin miten teos on rakennettu. Alkupuolen jotkut pitkähköt psykiatrisen sairaanhoidon laajahkot kuvaukset hieman ihmetyttivät, mutta asettuivat sitten paikalleen tekstin edetessä. Díaz selvästi luottaa lukijaan. Lukijan on syytä myös luottaa Díaziin tarinan kertojana, vaikka kirjan kertojat ovat toinen toistaan epäkiitollisemassa asemassa pyristellessään tarinan kerronnan sekä rahan ansainnan ja kerryttämisen koukeroissa. Kiehtovasti Díaz kuvaa pääoman ja rahan omalakista liikettä. Se avaa asiaa varsin elävästi ja toimii vaikka johdantona Marxin Pääoman lukemista ja tutkimista harkitsevalle. Pääoma on sijoittajalle kuin jalkapallo sen potkijalle, aina kiehtova, mutta ei koskaan täydellisesti hallussa. Kirjan henkilöhahmo, sijoittaja Benjamin, pohtii pääoman kanssa toimimisen tuottaman nautinnon luonnetta: 

Pääoma liikkuu, se syö, poikii, sairastuu ja saattaa kuolla. Se on kuitenkin puhdasta. Tämä valkeni hänelle ajan mittaan. Mitä suurempi operaatio, sen kauempana käytännön toteutus. (...) pääoman elävä olento lähti liikkeelle, piirsi kauniita kuvioita matkallaan kohti yhä korkeampia abstraktion tasoja, joskus myös seuraten omia halujaan, joita Benjamin ei ollut osannut odottaa - ja siitäkin hän sai nautintoa: olennosta, joka yritti toteuttaa omaa vapaata tahtoaan. Hän ihaili ja ymmärsi sitä myös silloin, kun se tuotti hänelle pettymyksen.

Pääoma on ihmisten välinen suhde, tosin hyvin vieraantuneessa muodossa. Sijoittajalle sen kanssa toimiminen saattaa hämärtyä niin, että pääoman ja ihmisen välinen suhde käy näkymättömäksi. Kirjan pääomasijoittajat vieraantuvat muista ihmisistä, myös läheisistään. Fyysisestä työstä he ovat vieraantuneet jo syntymästään ja omasta itsestäänkään ei ole jäljellä muuta kuin tarve puolustautua omien syyllisyystuntojen piinasta.

Díaz, Hernán , Trust, 2022, suom. Jaakko Kankaanpää. Gummerus 2022

Ajattelun filosofisia perusteita

 

niin&näin -kustantamo on tehnyt hienosti julkaisemalla Julian Bagginilta useampia varsin hyvin kirjoitettuja filosofian perusteisiin johdattavia kirjoja: Peter S. Foslin kanssa Baggini on kirjoittanut Ajattelun pikkujättiläinen ja Etiikan pikkujättiläinen. Ne ovat oiva johdanto filosofian moniin teemoihin, antavat aineistoa ajattelulle ja vinkkejä etenemiselle ajattelun taidoissa.

Tapani Kilpeläinen on ne oivasti, sujuvasti ja asiantuntevasti kääntänyt suomenkieleiselle lukijalle.

Filosofisen ajattelun opas puolestaan ohjaa ajattelemaan omaa ja muiden ihmisten ajattelun perusteita ja tottumuksia sekä kiinnittää huomion ajattelun loogisiin puutteisiin ja sudenkuoppiin.

Nämä kirjat toimivat myös hienosti jo aiemmin filosofiseen kirjallisuuteen perehtyneelle kertauksena, systematisointina ja myös päivityksenä aiemmalle. 

Eivät nämä kirjat korvaa, eivätkä yritäkkään korvata, varsinaista filosofista kirjallisuutta ja tutkimusta, mutta näistä saa useita makupaloja ja reimareita siitä, mihin suuntaan kannattaa suunnistaa totuudenetsijöiden myrskyisellä merellä.

Tällaisenaankin ne auttavat jäsentämään ajattelun sekavuuksia ja ehkä myös sekoittamaan ajattelun itsestäänselvyyksiä sopivalla tavalla. Miten se nyt menikään: ajattelu on hidastettua toimintaa ja toiminta on ajatuksista purkautuvia tekoja. Lukeminen asettuu mukavasti ajattelun ja tekojen väliin.

Baggini, Julian, Filosofisen ajattelun opas - Selvemmän ajattelun olennaiset periaatteet. Suom. Tapani Kilpeläinen. niin&näin, Tampere 2023

Baggini, Julian & Peter S. Fosl, Ajattelun pikkujättiläinen. Suom. Tapani Kilpeläinen. niin&näin Tampere 2013

Baggini, Julian & Peter S. Fosl, Etiikan pikkujättiläinen. Työkalut moraaliajatteluun. Suom. Tapani Kilpeläinen. niin&näin Tampere 2012.

Romaani sotavuosilta

Kjell Wästö tavoittaa sotaromaanissaan vanhahtavalla tyylillä Suomen talvisodan ja jatkosodan tunnelmaa suomenruotsalaisen toimittaja Henryn ja näyttelijä ja elokuvatähti Mollyn parisuhteen ja historiallisen tilanteen haastavuuden varjoissa ja valoissa. Henry kamppailee myös nykyiselle ajalle vaikean haasteen edessä sotakirjeenvaihtajana ja journalistina. Miten kertoa sodan todellisuudesta sensuurin ja sotapropagandan rajoissa rehellisesti ja samalla säilyttää mahdollisuus työhönsä. Sota runtelee ihmisiä ja Henryn suhde Mollyyn olisi ilman sotaakin vähintääkin haasteellinen.

Elämä sota-aikana on vaikeaa. Pommitukset, säännöstely, läheisten kuolema rintamalla, kaikki tämä asettaa kirjan henkilöt vaikeaan tilanteeseen. Samalla myös vuoden 1918 tapahtumat ja muistot raastava Henryn ja muidenkin henkilöiden elämää.

Wästön kirja on sujuvaa luettavaa ja siinä mielessä hän on mestarikertoja kuten mainosteksti lupaa. Jokin kirjasta jättää kuitenkin aika etäälle.  On varmaan ollut tarkoituksenmukaista valita vanhahtava tapa kertoa ja paikoin kioskirjamainen esitystapa, mutta kovin syvälle historian ja henkilöiden tragediaan Westö ei onnistu nyt viemään. Lopun ratkaisut tavoittelevat ylevää, mutta ainakin minulle esittäytyvät aika latteana ideaalina ja ennakoitavana latistuksena.

En ole kaikkea Westöltä lukenut, mutta kirjana edellinen vuonna 2020 ilmestynyt Tritonus on monin verroin parempi psykologiselta kuvaukseltaan. Mielikuvissani myös Leijat Helsingin yllä (1996), Missä kuljimme kerran (2006), Älä käy yöhön yksin (2009) ja jopa Rikinkeltainen taivas (2017) yltävät kerronnaltaan parempaan.  Mollyn ja Henryn tarina on aihepiiriltään niin (valitettavan) ajankohtainen, että se nostaa kirjan arvoa. Suhteensa sotaan, sotimiseen ja tappamiseen, on jokaisen itse ratkaistava. Vastuuta tekemisistään ei voi eikä saa alistaa ulkoisille auktoriteeteille ja normipaineelle.

Kjell Wästö, Molly&Henry. Romaani sotavuosilta. Otava, Helsinki 2023. ISBN: 978-951-1-47281-0

Marklundin hieno trilogia

 

Liza Marklundin tuore rikos- ja sukutrilogia on hyvin kirjoitettua, sujuvaa, yhteiskunnallisesti valveutunutta aikalaiskirjallisuutta. Se kertoo rikoksista, sukujen vaietuista tarinoista ja ihmisistä, jotka joutuvat telkemään vaikeita valintoja. Keskushenkilönä on poliisipäällikkö Wiking Stormberg. Hän saa tutkittavakseen aluksi nuoren naisen katoamisen. Se varmistuu myöhemmin murhaksi. Wiking joutuu eri rikoksia tutkiessaan saelvittämään oman sukunsa tarinaa ja osoittautuu, että mikään mitä hän oli ajatellut kuuluvan hänen omaan taustaansa ei pidäkään paikkansa. Ihmisten identiteetti on häilyvä ja sitä peittää valheiden, puolitotuuksien ja petosten verkko. Oman identiteetin luominen ja ylläpito muuttuvassa ympäristössä on haasteellista. Ja kun Wikingin omakin terveys alkaa heikentyä, monet kysymykset kriisiyttävät minäkuvaa.

Ruotsin pohjoisen pikkukaupungin elämää leimaa kansainvälinen aseteollisuuden ja valtioiden harjoittama joukkotuhoaseiden testausasema. Sen ympärillä tapahtuu salassapidettäviä asioita, vakoillaan ja paikan työntekijöiden yksityiset teot kietotuvat monin tavoin testausaseman toimiin. Marklund tuo näin kirjaansa kansainvälisen- ja Ruotsin politiikan tapahtumia. Toisaalta lukiolaistyttöjen Napapiiri-nimisen kirjallisuupiirin kautta Marklun kertoo myös kirjallisuudesta. Kirjan henkilöt myös lukevat kirjoja, joita sujuvasti näin voidaan esitellä lukijalle. Muun muassa Kjäll Wästön Tritonus saa kiittävää palautetta ja Marklun asettaa omaa tuotantoaan suhteessa aiempaan ruotsalaiseen rikoskirjallisuuteen, Sjöwallin & Wahlöön kirjoja tarkastelemalla.  Taitavasti rakennettua tarinaa on kiinnostavaa lukea. Jotkut juonen käänteet eivät ole aivan uskottavia ja varsinkin kolmannessa osassa, Myrskyvuoressa, tarinaa kiinni vedettäessä olisi jopa kaivannut laveampaa asiayhteyksien purkamista. Kaiken kaikkiaan ajatukset viereänä pitävää ja nautittavaa luettavaa. Aikalaiskirjallisuutta parhaimmillaan.

Liza Marklund, 

Napapiiri,  Otava, Helsinki 2021

Suonsilmä, Otava, Helsinki 2022

Myrskyvuori, Otava, Helsinki 2023

JK.

Kirjoilla on myös tyylikkäät kannet.

Kuin jokin päättyisi

 

Historia on voittajien valhetta? Mutta myös voitettujen itsepetosta?

Tuota Julian Barnes pohtii loisteliaassa pienessä kirjassaan Kuin jokin päättyisi*. Tony Webster, kirjan päähenkilö ja kertoja, pohtii oman elämänsä kulkua, suhdetta ystäviinsä ja erityisesti Adrianiin sekä ex-tyttöystäväänsä Veronicaan. Omat muistikuvat tapahtuneista asioista osoittautuvat hatariksi ja virheellisiksi, eikä Tonylla tahdo millään leikata mitä oli tapahtunut hänen, Veronican ja Adrianin elämässä reilut 30-kymmentä vuotta aiemmin. Lopulta Tony ymmärtää ja itsepetos hälvenee.

Kirja on hyvää luettavaa ja antaa aihetta pohtia oman elämänsä käännekohtia. Toimiko oikein silloin, toimisiko toisin nyt. Miltä tapahtumat näyttivät tai näyttävät ja tuntuvat nyt muiden osallisten mielissä. Olinko oman elämäni sankari, petturi, keskinkertainen vai erityisen hyvä tai huono. Vai juuri minä, en suuri, en pieni.

*Barnes, Julian, Kuin jokin päättyisi. Ap. The Sense of an Ending (2011). Suomennos Kersti Juva, WSOY, Helsinki 2011, ISBN 978-951-0-3911-2)

Valkoinen valas

 Herman Melvillen Valkoinen valas (ap. 1851, suom. 1956) on klassikko. Sen lukemiseen innosti John Irvingin Viimeinen tuolihissi. Siinä kirjaa luetaan iltasatuna, mutta myös viitataan kirjan kertojaan Ismaeliin.  Hän kertoo tarinan demonisen kapteeni Ahabin monomaanisesta valaanjahdista fregatti Pequodilla.  

Aluksi kirja vaikuttikin paljon helpommalta luettavalta kuin olin ennakoinut. Mutta lopulta se uuvutti. Kerrankin päätin luovuttaa ja jättää kirjan kesken. Ei siis siksi, että kirja olisi huono. Se ei vain ei ollut itselleni antoisa eikä avannut valaanpyynnin ja ihmisiyyden aavaa riittävästi. 

Moby Dick on kuiitenkin perusteos sen kuvaamisessa, miten ihminen, kapteeni Ahab, ajautuu monomaanisen mieleteen syövereihin ja hukkuu oman psyykkensä syvyyksiin etsiessään kohtaa, jossa sai pysyvän vamman omaan minuuteensa.

Ateismi

 

Olen luultavasti ateisti, mutta aika vihainen jumalalle siitä, ettei häntä ole olemassa. (Terry Pratchett)  

Jotenkin Pratchettin tapaan voisin omaa ateismianikin luonnehtia. Olisihan se aika mukavaa ja armollista, jos voisi antaa elämänsä ja maailman murheet Herran haltuun. Isä Jumala ottaisi siipiensä (?) suojaan, hänen enkelinsä kaitsisivat horjuvaa askelta maallisilla poluilla ja kilvoittelu hyvissä teoissa ja syntien katumuksessa palkittaisiin taivaan valtakunnassa ikuisena tuonpuoleisena elämänä. Mutta samalla myös ankarat tuomion pasuunat särkisivät illuusion, helvetin kuumuus ja rikinkatkuiset rangaistukset uhkaisivat pientä kulkijaa. 

Älyllinen rehellisyys ei kuitenkaan anna tuota mahdollisuutta. En veikkaa tai lyö vetoa yleensäkään, en myöskään varmuuden vuoksi jumalan tai jumalien olemassaolon puolesta.  En siis ole agnostikko.

Käsitys omasta maailmankatsomuksestani ateistisena muodostui ja varmistui rippikoulussa noin 55-vuotta sitten. En ole siis pakana, minut on kastettu ja kasvatettu perinteisesti suomalais-kristillisen perinteen huomassa ja ripille pääsin ei-jumalaan uskovana, vaikka suuni taisi muuta todistaa, tunnustan. Hylkäsin niin sanotun taistelevan ateismin aika varhain senkin, koska olin huomaavinani, että uskon asioissa ei kovin paljon ollut kysymys rationaalisista perusteista tai argumenteista. Opiskeluaikoina jaksoin vielä joskus vääntää kadun saarnamiesten, myös buddhalaisuutta julistavien, kanssa filosofis-teologisista kysymyksistä. Siitä miksi kaikkeutta, luonnon äärettömyyttä ja ihmisen pienuutta sen rinnalla tulisi jakaa jumalan ja luonnon kesken. Miksi kaikkeuden ja ei-minkään dialektinen yhteenkäyminen synnyttäisi jumalan käsitteen tai miksi ateismi ja panteisimi eivät lankeaisi yhteen.

Julian Bagginin kirjassa Ateismi. Lyhyt johdanto perustellaan ja johdatellaan napakasti ateisimin perusteisiin ja oiotaan karkeimpia väärinkäsityksiä sen suhteen. Baggini antaa käyttöön käsitteellisiä välineitä, joiden avulla saadaan esiin ateismin luonne ja vivahteet (samoin kuin eri uskonnollisten suuntausten ja jumaluusoppien solmut ja loimet).

Baggini osoittaa, mielestäni oivasti, sen miten ihmisten moraali ja teot eivät ole johdettavissa akselilla ateisti-teisti. Hyvän ja pahan rajat eivät kulje uskon, epäuskon, ei-uskon, tai anti-uskon rajojen mukaan. Ajankohtaisena esimerkkinä voisi olla vaikka nyt esillä olevat presidenttiehdokkaat. Jaan ateistisen maailmankuvan Jussi Halla-ahon kanssa, mutta muutoin meillä on kovin vähän yhteisiä ihanteita tai tavoitteita. En siis presidentin vaaleissa valitse ehdokasta tällä perusteella, enkä muutoinkaan katso tarpeelliseksi taittaa peistä uskon asioissa hänen tai kenenkään muunkaan kanssa. Paras peruste uskolle on usko itse - kierkegaardilainen hyppy järjettömään. Järkiperusteet ovat kuorrutusta, kuten Bagginikin kirjassaan osoittaa. Niiden tarkoitus on lohduttaa uskovaista siitä, että vaikka hänen uskonsa on epärationaalista, sitä voidaan (yrittää) tukea myös rationaalisesti.

Myönnän kyllä, että aina välillä haluaisin Nietzshen tavoin voida pahoin uskonnollisen tekopyhyyden äärellä. Bagginin tavoin dogmaattinen ja fundamentalistinen suhtautuminen niin uskonnolliseen uskoon kuin ateismiinkin on pahasta. Oikeastaan kaipasin Bagginin teoksessa viittausta filosofiseen tai metodiseen skeptisismiin: Epäile kaikkea. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei voisi uskoa mihinkään. Nihilisimi on aika eri juttu. Itsekin uskon moneen asiaan ja tiedän vain joitain joistakin maailman seikoista. Matti Nykäsen suuhun sopivaksi asettunut toteamus elämä on laiffii on syvällisyydessän pistämätön, kun sen oikein oivaltaa. Baggini näyttää uskonvarmuuden pettävyyden ja epäsymmetrisyyden suhteessa minän ja jumalan olemassaolon suhteen (kuuluisa Descartesin cogito ergo sum viittaa vaan ajattelevaan minään, mutta fyysinen ei vielä ratkea sillä ja siksi Descartes löytää käpyrauhasen selittämään asian).  En myöskään ole absoluuttinen relativisti (vaan kontekstuaalinen relativisti) tai usko ajatukseen, että jokainen tulee autuaaksi omalla uskollaan. Usko voi horjua, romahtaa tai muuttua. Joskus tiedon tai tunteen painosta tai sen keveydestä.

Humanistisella, ei-dogmaattisella tai ei-fundamentalaistisella ateismilla ei pitkälle pötkitä. Tarvitaan naturalismia, emergeettistä materialismia (josta Baggini ei puhu) ja dialektista "kumifilosofiaa", jotta maailmankuvan verkko pysyy jollain tavoin kasassa. Baggini pysyttelee aika siististi filosofian ja logiikan ajatuskehikoissa eikä viitta uskontopsykologisiin tai sosiologisiin tutkimuksiin. Näistä on aika lailla apua sen ymmärtämiseen, miksi usko ja uskonto on niin merkittävä sosiaalinen ja yhteiskunnallinen tekijä edelleen ja miksi ateismi kaikesta huolimatta on altavastaajana. 

Ihminen uskoo ja oppii uskomaan niihin asioihin joita pidetään arvossa siinä yhteisössä, jonka jäsen hän on tai haluaa olla. Itse en ole koskaan aikuisella iällä halunnut olla osa mitään uskonnollista yhteisöä, en jakaa sen arvoja ja tavoitteita. Mutta kuuluminen (ajatukselliseen) ateistiseen yhteisöön on merkityksellistä. Se ei estä toimimasta yhdessä kaikkien niiden kanssa yhteistyössä, jotka ovat valmiit dialogiin, jakavat tietyt perusarvot ja ovat valmiit toimimaan fundamentalistisia katsomuksia ja niiden mukaisia toimia vastaan, pyrkien etsimään rationaalisia ja humaaneja ratkaisuja.

Julian Baggini teos on siis suositeltava niin ateisteille kuin niille uskoville, jotka haluavat ymmärtää ateisimin perusteita.