Erityisyyden etsintää

 

Anna-Leena Härkönen kirjoittaa muhevasti, sana on hallussa. Päähenkilö Elsa on leskeksi jäänyt kuusikymppinen nainen. Vaikka avioliitto Hannun kanssa on ollut monessa mielessä epätyydyttävä, hänen kuoltuaan Elsa joutuu eksistentiaaliseen kriisiin. Kuka olen, mitä haluan, voinko saada elämältäni vielä jotain?

Herkullisimpia kohtauksia kirjassa on, kun Elsa suuttuu, kun Valtteri, Elsan itselleen palkkaama seksityöläinen, vertaa häntä Putiniin. Putinkin haluaa olla, monien kataistensa diktaattorien tavoin, erityinen. Myös Putin haluaa olla rakastettu, näin uskon, ja myös Elsa haluaa olla erityinen jollekulle.  Elsan rakkaudenkaipuuseen liittyy myös halu hallita ja hän huomaa miten maksettu "rakkaus" vain masentaa. Erityisyyden kaipuu johtaa kaltevalle pinnalle. On vaikea yhtälö hyväksyä itse itsensä ainoalaatuisena yksilönä ja samalla olemattoman pienen osana maailmankaikkeutta. Joka itsensä ylentää, alentaa itsensä. Ja itsensä alentaja ei koe arvoaan. Itsensä ulkopuolelta arvoa etsimällä altistuu pettymykselle, käpertymällä itseensä kuolee pystyyn.

Härkösen kirjan juoni on osaltaan ennakoitavissa, mutta hän onnistuu välttämään pahimmat kliseet tai vähintään liudentamaan ne ironialla. Kirjassa on paljon huumoria ja huonotkin vitsit ("en ole ykinäinen susi vaan yksinäinen kettu") saavat dialogissa kritiikin, olipa aika huono vitsi. Härkösen henkilöt ovat kaikki kielelliseltä kompetenssiltaan reilusti yli keskiarvon. Keskiössä on henkilöiden sisäinen maailma, mutta taustalla pilkahtelee myös, Putin lisäksi, muunkinlainen kavala maailma. Taiteen ja kultuurin asemaakin pohditaan joulupöydässä kiperin sanankääntein.

Ei Härkönen teoksessaan kunderamaiseen syvyyteen yllä, eikä sitä varmaan tavoittelekkaan, mutta pelkää kevyttä viihdettäkään hän ei tarjoile. Ei tästä, ainakaan helposti, hyvää elokuvaakaan rakentaisi, mutta viihdyttäviä jaksoja elämäntapasarjaan. Kysymys elämänpiirimme rajoista, mikä on sallittua ja mitä voimme odottaa sukulaisilta ja ystäviltä, se kanattaa testata Elsan tavoin, jotta arjen kauneus voisi tulla esiin, kaikesta huolimatta. 

Zen ja länsimaisen filosofian rikkaus

Olen polulla, matka on alkanut jo kauan sitten. Nyt katsoin miten Mitra Virtaperkon kirjoittama Zen ja zenin harjoittamisen taito (2025) kommunikoi omien ajatusteni ja tekojeni kanssa.  Parasta oli kirjan selkeä ote aiheeseensa. Hyvä virtaus sivujoelta länsimaisen filosofisen kulttuurin vuolaaseen uomaan. Ehkä raskainta kirjassa oli imperatiivinen ote zeniin ja sen harjoittamiseen.

Virtaperko esittää varsin yksityiskohtaisen kuvauksen zeniläisen meditaation polusta. Zen harjoittajan tulee hakeutua zen-yhteisöön ja hänen pitää löytää itselleen pätevä opettaja. Tässä ei sinänsä ole varsinaisesti mitään virheellistä, sillä oppimisen yksi perusidea on, että ihmiset oppivat asioita, joita pitävät arvossa siinä joukossa jonka jäseniä he ovat tai haluavat olla. Jos arvostat zenin tavoitteita, haluat hakeutua samanmielisten joukkoon ja saat heiltä tukea omaan muutokseesi (tai itsesi löytämiseen jos niin haluat asian ilmaista). Hyvä opettaja on samalla henkilö joka auttaa ratkaisemaan ne ongelmat, joita sinulla ei ilman häntä olisi. Aluksi taito osataan opettajan tukemana, mutta asia on opittu vasta, kun sen kykenee tekemään itsenäisesti. Siksi varsinainen zen alkaa vasta tuon ryhmään ja opettajaan takertumisen (trishna) jälkeen. Akateeminen vapaus ja autonomisuus, niin instituution kuin yksilön, ovat länsimaisen korkekeakulttuurin piirissä asiasta käytettyjä ilmauksia. Zen-harjoittelu on kuin tikapuut, jotka heitetään pois, kun aika koittaa. On myös huomattava, että ankara harjoittelu saattaa johtaa siihen, että hairahtuu oppimaan harjoittelua, ei sitä, mikä oli harjoituksen toivottu tulema. 

Virtaperko erittelee kirjassaan buddhalaisuuden keskeisiä käsitteitä dukkha (kärsimys), trishna (takertuminen, janoaminen), samsara (noidankehä) ja nirvana (sammuminen). Samaan käsitykseen olen päätynyt tuosta kehästä; se ei tuo tyydytystä. Pyrimme peittämään tarpeen synnyttämän halun korvikkeella ja pyrkimyksellä täydellisyyteen, kokonaisuuteen tai puhtauteen, jota ei voi saavuttaa, muutoin kuin ajatuksissa. Kärsimyksen hyväksyminen on hyvä lähtökohta, mutta mielestäni epikurolaisuus, muiden muassa, ratkoo tätä tematiikkaa huomattavasti hienojakoisemmin. Maailma on sellainen kuin on. Voimme kuitenkin vaikuttaa siihen monella tavalla: omalla asenteellamme, muuttamalla asioita, jotka ovat vallassamme, vaikuttamalla asioihin, joiden osia olemme ja ymmärtämällä rajallisuutemme. On myös todellisuus, joka ei ole muutettavissa, ainakaan oman rajallisen elämämme puitteissa.

Virtaperkon pohdiskelu havainnon, minän ja käsitteiden suhteista on kyllä oikeansuuntaista, mutta paljon vivahteikkaamman kuvan saa, jos tutustuu 1900-luvun analyyttisen lähestymistavan, kielellisen käänteen ja fenomenologisen filosofian  ponnisteluihin. Käsiterealismin tai nominalismin suhteuttaminen ontologisiin väitteisiin ei Kantin epistemologisen käänteen jälkeen ole aivan helppoa. Tuntuu lisäksi siltä, että Virtaperkon kuvaamat zen-valaistumisen askeleet johtavat egoharhoista toiseen. Minän ongelma on kiehtova niin älyllisesti kuin psykologisesti. Kokemusta itsestä ei voi väittää vääräksi kokijansa kannalta (koskaan), mutta toinen kysymys on, voimmeko ylittää tuon kokemuksen intersubjektiivisen yhteistoiminnan avulla ja saada totuudenkaltaisen vastineen maailmasta käsitteellisellä tasolla. Teoreettisesti voimme "nähdä" sitä, mitä silmä ei näe ja yksilö ei voi kokea? Jonkinlainen kaikkivoipaisuusilluusio on pyrkimys kokea se, muutoin kuin niinä pieninä onnen hetkinä, jolloin voimme tuntea sulautuvamme kokonaisuuteen (uskonnollinen hurmos, "pieni kuolema" tms.)

Opettaja voi olla tie ja totuus oppilaalle, joka häntä seuraa. Mutta vasta, kun tämän tien on käynyt, alkaa via dolorosa – yksin, ilman opettajaa ja ryhmän tukea. Zen. Jos opettaja itse uskoo olevansa tie ja totuus, kyseessä lienee jeesuskompleksi. Siksi myös moni pettyy: opettaja, kun ei pysty opettamaan ja oppilas, kun opettaja ei täytä hänen kaikkia tarpeitaan ja odotuksiaan.

Zen-buddhalainen termi kinhin viittaa kävellen tehtävään meditaatioon. Kävely on itselleni luonnollinen muoto ja asettuu jatkumoon aristotelisen peripatian kanssa.  Zen harjoituksissa se on kuitenkin salissa harjoitettava, muotoon puristettu meditatiivinen ryhmäharjoitus. Kävellessä ajatus vaeltaa vapaasti. Peripatiassa on keskustelua, onko kinhin siis keskustelua itsen kanssa?

En ole kääntymässä zeniläiseksi, olen aina ollut Zen, mutten koskaan zeniläinen. Sain kriittisen rokotuksen zeniläisyyteen jo varhain. Teinivuosien maailmantuskassa luin Jiddu Krishnamurtia (1895–1986) - hän irrottautui buddhalaisuudesta ja myös zeniläisyydestä jo 1920-luvulla. Kiinnostus zeniläisyyteen on kuitenkin säilynyt. Yritin lukea suurin odotuksin Helsingin Sanomiin hienoja juttuja kirjoittaneen toimittaja Jussi Ahlrothin kirjaa Kirje Buddhalta – Länsimaisen filosofian buddhalainen historia (SKS Kirjat, Helsinki 2025), mutta se oli pettemys ja jäi sille tielleen. Virtaperkon kirja on kiinnostava, vaikka sitäkin vaivaa, luonnollisesti, niin sanottu vampyyrin paradoksi. Jos haluat vampyyriksi ja ikuisen elämän sinulla ei ole paluuta, et voi tietää mitä valitset. Minua on aina viehättänyt ajatus, jonka mukaan pääseminen mukaan salaseuraan edellyttää vain sen hyväksymistä, että mitään salaisuutta ei ole, mutta kun tuon kertoo, seuraan kuulumaton ei usko. Tai toinen, ehkä zeniläisempi viisaus on, salaisuus on nukkuminen. Nuorille sitä ei kannata kertoa, he eivät usko, ja vanhemmat ihmiset jo sen tietävät. Ja joka tapauksessa en halua kuulua yhteisöön, joka hyväksyy kaltaisiani jäsenekseen.

Luettuani Mitra Virtaperkon kirjan Zen ja zenin harjoittamisen taito (2025) vakuutuin entisestään siitä, että länsimainen filosofia on parhaimmillaan edelleen aito potentia, joka kykenee lisäämään ja aktualisoimmaan ymmärrystämme maailmasta. Buddhalaisuus ja sen myötä zeniläisyys on länsimaisen filosofian näkökulmasta varhaishistoriaa. Nykyisin se on tradition ylläpitämää kansanviisautta, joka muuntuu tarpeen mukaan käyttäjiensä tarpeisiin ja elää ja assimiloituu osaksi länsimaistakin perinnettä. Globaali maailmankulttuuri lisääntyy, zeniläisyys ei ota mitään pois meiltä (länsimaalaisilta), mutta tuo oman potentiansa, jonka kautta rationaalinen potentiaali henkiseen (huom. ei hengelliseen) vapauteen voi kulkea. Virtaperkon kirja on hyvin kirjoitettu, asiallinen ja kirjoittaja vaikuttaa täyspäiseltä zen-opettajalta. Länsimaiden perikato yltää itään ja länsimaalaisuus ei ole maantieteellinen termi.

Hyvät opettajat myös länsimaisessa traditiossa ovat korostaneet, että huono opettaja on se, jonka oppilaasta ei tule opettajaansa parempi. Älkää siis seuratko minua. Näin “opetti” niin Aristoteles, Nietzsche kuin Buddha ja Jeesuskin. Seuratkaa omaa polkuanne!

Zen virtaan voisi siis lisätä kirjan “Zen ja yksinolemisen taito” – jos sellaista ei jo ole olemassa!

Aristoteleeseen on liitetty ajatus siitä (ns. runsauden periaate), että kaikkia aidot potentiaalit toteutuvat. Kuitenkin niin, että rationaaliset potentiaalit edellyttävät ihmisen omaa toimintaa. Onko zenissä kyseessä rationaalinen potentiaali eli onko meidän itse valittava ja harjoitettava zeniläisyyttä vai onko se irrationaalinen potentiaali, joka aktualisoituu viisauden karttuessa?

Virtaperko, Mitra, Zen ja zenin harjoittamisen taito. Otava, Helsinki 2025. ISBN 978-951-1-48213-0

 

Ravel

 

Jean Echenozin romaani Ravel kertoo tarinan Maurice Ravelista (1875-1937) , Boleron säveltäjänä tunnetusta säveltäjästä. Kauniisti ja koruttomasti hän-muotoinen kerronta etenee lineaarisesti alusta, jossa säveltäjämestari ei haluaisi nousta haaleasta kylvystä, hetkeen, jolloin on aika lähteä lopullisesti mustastaan pukuun puettuna maan poveen. Tätä ennen juhlittu, keikarimaisen pikkutarkasti pukeutunut Maurice on jo viimeisinä vuosinaan taantunut niin, ettei enää kykene kirjoittamaan nimeään eikä tunnista omia sävellyksiään niitä hänelle esitettäessä. Kontaki ihmisiin jää pinnalliseksi, eikä kirjan antaman kuvan mukaan oikein ole selvää, mikä hänen suhteesnsa oli lähipiirinsä ystäviin, naisiin ja miehiin.

Boleron suuri populaari menestys on sen säveltäjälle arvoitus. Siinä kun ei juurikaan ole musiikkia, melodian pätkä on lyhyt ja teoksen rakenne on eteenpäin kulkeva monotoninen jatkumo. Sufien rituaalimusiikista vaikutteen saanut  noin 13-18 minuutin intentiseetiltään (ei tempoltaan) kasvava teos on rytmisesti mahtava ja mahtaileva orkesteraatio, jota ymmärtää kuulemma rock-musiikkin pariutumisrituaaleihin koukuttunut nuorisokin, juuri tuon rytmin vuoksi. Ravelin mallina oli kuitenkin koneet ja niiden jyskytys, mekaaninen teollisuus ja sen mahtava potentiaali. Juuri tuon rytmin temposta Ravel oli tarkka - hän painotti hitautta, kun taas kapelimestareilla oli taipumusta kiihdyttää tahtia tai ainakin esittää teos nopeammassa tempossa.

Ravel esitetään kirjassa myyttisenä taiteilijapersoonana, jonka oikkuihin ja ehdottumuuteen toisten oli alistuttava. Taustalla häämöttää kuitenkin kyvyttömyys inhimillisiin läheisiin suhteisiin ja sen tuoma yksinäisyys.

Echenoz, Jean, Ravel. Romaani. Suom. Martti Anhava, fuga, Helsinki 2020.

Tilavuuden laskemisesta IV

 

Solvej Balle jatkaa opus magnaansa hienolla osalla: Tilavuuden laskemisesta IV. Marraskuun 18 päivään juuttuneiden joukko kasvaa ja löytää toisensa, perustaa yhteisöjä ja pyrkii selvittämään mistä on kysymys. 

Hienosti Balle osaa löytää tilanteesta uusia puolia, jotka mahdollistavat monien yksilön ja yhteisön välisten suhteiden arvioinnin. Erityisen hauskaa on seurata, miten Tara Selter, kirjan päähenkilö, ja kasvava joukko aikasilmukkaan juuttuneita, pyrkii ratkomaan ajan ongelmaa ja nimeämään ja mittamaan sitä, mitä ei voi enää mitata aiemmin tavoin. Aika on omalla tavallaan pysähtynyt, mutta ei kuitenkaan.

Balle, Solvej, Tilavuuden laskemisesta IV, Suom. Sanna Manninen. Kosmos, Helsinki 2026. ISBN 978-952-352-333-3

Kesuura

 Marisha Rasi-Koskisen Kesuura on helppo lukea mutta vaikea ymmärtää. 

Kirjan kiitoksissa Rasi-Koskinen viittaa Isaac Asimovin 1942 esittämiin kolmeen robotiikan pääsääntöön  ja 1985 esitettyyn nollanteen sääntöön. Niiden mukaan robotin tulee suojella ihmiskuntaa, suojella yksittäistä ihmistä ja totella ihmistä sekä suojella itseään hierarkisesti tässä järjestyksessä.

 Kesuurassa kirjan kertoja anroidi QED pyrkii ihmisen vaatimuksesta kirjoittamaan paperille kaiken minkä muistaa. Kirjoittaminen on kadottamista. Se mikä muistista siirtyy paperiin, jää, mutta kirjoittaja katoaa. Nyt tekoälyn ottaessa ensiaskeliaan voimme jo ennakoida kirjoja, joilla ei ole ihmistä kirjoittajanaan. Kirja voidaan luoda konseptin, idean, juonen, tyylin ja aiemman aineiston varaan siten, että siitä tulee täydellisen epäinhimillinen. Tai sitten kyseessä on täydellisesti se, mistä on aiemminkin ollut kyse: kirjailija ei kirjoita, hänessä kirjoitetaan.

Rasi-Koskisen luoma QED on robottimaisuudestaan huolimatta hyvin inhimillinen ja siihen perustuu kirjan luettavuus. Lause lauseelta, kappale kappaleelta odottaa, että tarinaan punoutuisi ymmärrettävä lanka, jonka varaan lauseissa ja kappaleissa esitetyt ja nimetyt asiat voisi ripustaa ja tehdä ymmärrettäväksi. Lukukokemus muistuttaa kuitenkin enemmän sitä, jonka saa metsässä päämäärättä vaeltava:  odotus siitä, että maisema muuttuu tuolla, juuri tuon puun, pensaan tai kukkulan takana. Ehkä katson vielä tuonne, mitähän siellä mahtaa piillä. Mutta eniten metsästä nautii, kun huomaa olevansa perillä, juuri siinä missä on, kartalla, ilman tavoitetta.

Teoksen nimi kesuura tarkoittaa taukoa tai tyhjyyttä säkeiden välillä. Tyhjyys saa merkityksensä ja sen ympärillä olevasta ja toisaalta tyhjyys nimeää uudelleen kaiken ympärillään. Kesuura -kirjan viehätys perustuu juuri tuohon, koko ajan tulee hyvin samanoloista, toisteista nimeämistä, toisaalta teksti on helppolukuista, lauseet ja kappaleet lyhyitä. Ne houkuttavat lukemaan vielä edemmäs, aina kirjan ja ajan tuolle puolen, loppuun. Hiljaisuuteen ja taukoon, jonka jälkeen ...

Rasi-Koskinen, Marisha, Kesuura. S&S, Helsinki 2025. ISBN 978-951-52-6484-8

Mitä voimme tietää

 Ian McEwanin Mitä voimme tietää on uskomattoman hieno taidonnäyte. Kirjan rakenne on oivaltava ja se mahdollistaa meidän oman aikamme - tässä tapauksessa 1990-2020 -lukujen tarkastelun tulevaisuusperspektiivistä. Miltä maailmamme näyttää sadan vuoden päästä? McEwanin luoma maailma on hyvin rajoittunut, keskiluokkainen ja akateeminen. Kirjan keskeiset henkilöt lähinnä ihastelevat, kummeksuvat tai halveksivat ihmisiä, joilla on käytännön taitoja, ihmisiä, jotka osaavat putkitöitä, viulurakennusta tai tietävät luonnosta aidosti paljon. Arvostettua heille on taide, kirjallisuus, runous ja humanistiset tieteet. Ja niiden parissa McEwan onkin parhaimmillaan.

McEwan kuvaa dramaattisella tavalla ihmisten välisten suhteiden kietoutumista - sairaudet vaivaavat, puolisoita petetään, akateeminen kilpailu on armotonta, niin työ- kuin henkilösuhteet ovat hierarkisia. Taidetoksia kuitenkin syntyy, loistavaa runoutta ja tässä erityisessä tapauksessa etsitään täydellistä koronaa (ei tautia). Taidetta ja taiteilijoita arvotetaan ja arvostetaan syystä, vaikka niiden tekijät osoittautuisivat eri tavoin puuttellisiksi, moraalisesti arvelluttaviksi tai rikollisiksikin.

McEwan kirjoittaa sujuvasti ja temppuilematta samalla kun itse kirjan käänteet hipovat uskottavuuden rajaa. Eivät ne tietenkään voisikaan olla "totta", koska aika jota siinä osaltaan eletään, on vielä edessä sikäli mikäli ilmastonmuutos ja sen myötä ja rinnalla koittava sekoamisen aika pelastaa edes osan ihmiskunnasta pohtimaan mitä tulikaan tehdyksi. McEwanin kirjan ihmiset eivät näe paljon oman "akvaarionsa" rajojen tuollepuolle, vaikka sivistyneitä ovatkin. Yksilöt kamppailevat oman verkostonsa sotkuissa, eivät ymmärrä yhteisöllisen toiminnan tarvetta ja mahdollisuuksia. Politiikka on kaukainen asia, vaikka illalliskutsuilla saattaakin aiheuttaa riitaa ja kuohuntaa - ei tosin samalla tavalla kuin murteellisen kielen käyttö, jota osa käyttää, kun ei muuta ole oppinut tai korostaakseen juurevuuttaan ja sitoutumista taustaansa.

Jos Karl Ove Knausgårdin kirjailijanlaadusta en vieläkään, tuhansien sivujen jälkeen, oikein osaa sanoa onko se lopultakaan loistavaa, McEwanin osalta asia on selvä. Oi, oi miten hienoa ja taitavaa proosaa.

Ei Ian McEwan toki ole modernin kirjallisuuden kärkeä kuten Ali Smith tai Rachel Cusk, mutta perinteisenä kertojan erinomainen.

McEwan, Ian, Mitä voimme tietää. Suom. Jaakko Kankaanpää, Otava, Helsinki 2026

Maigret vierailee ...

 

Harry Salmenniemi kirjoitti HS:ssa 7.2. Georges Simenonin Maigret 

-kirjoista niin kiinnostavasti, että ajattelin tarttua niihin. Joskus niitä olin lukenut ja hahmo on tuttu elokuvista ja tv-sarjoista. Kuvittelin, että Porin kirjaston hyllyssä niitä olisi poimittavaksi, mutta eipäs vain. Ne oli kiikutettu varastoon. Kirjastovirkailija kuitenkin haki käsiini pehmytkantisen Maigret kotikylässään.

Mikäs siinä, helpoa luettavaa, mutta ei saanut minua koukkuun. Taitaa olla niin, että Maigret kävi vain kylässä.  Itse kirjailija Simenon on kyllä kiinnostava ja aikoinaan hänen Intiimit muistelmat 1990-luvulla tekivät syvän vaikutuksen - hieno kirja ja sen kertoma tarina on uskomaton varsinkin jos vertaa lähipiirissä osallisina olleiden ihmisten kokemuksiin tai heidän käsityksiinsä siitä, mitä "todella tapahtui".

Simenon, Georges, Maigret kotikylässään. Komisario Maigret´n tutkimuksia. Suom. Osmo Mäkeläinen. Otava, Helsinki 1984. ISBN 951-1-06840-7