Wednesday, August 03, 2022

Eurooppa palaa, savuaa ja kytee

 

Robert Seethalerin Tuppakkakauppias (ap.2012) ei aivan yllä samalle tasolle kuin hänen aiemmin lukemani (mutta myöhempi) kirjansa Kokonainen elämä (ap.2014). Se on silti oivallinen.

Seethaaler käsittelee tässäkin natsismin ja juutalaisvihan aiheuttamaan traumaa 1900- ja 2000-luvun Euroopassa. Näkökulma avautuu Itävallasta ja Wienistä. Asioita ei katsota vuorelta tai kylpylästä, vaan kaupasta, joka myy haluja, nautintoa ja jonkin verran myös paheita.

Tupakkakaupan apulaiseksi  Itävallan maaseudulta saapuva nuori 17-vuotias Franz tutustuu historian kulkuun sanomalehtien, tupakkakaupan asiakkaan Sigmund Freudin, äitinsä ja böömiläisen nuoren naisen Anezkan opastuksella.

Kirjan käänteet ovat paikoin melko jyrkkiä eivätkä kaikilta osin aivan vakuuttavia. Franz kuitenkin tutustuu elämän ja maailman saloihin monella eri tavalla. Työpaikkana tupakkakauppa sanomalehtineen ja asiakkaineen on kurkistusluukku niin kaupan seinien ulkopuolelle kuin mielen ja miehen sisäiseen maailmaan. Molemmat, niin sisäinen kuin ulkoinen, kiehtovat, ovat salaperäisiä, käsittämättömiä ja hulluja. Vain unissa tuntuu olevan vapaus.   

Franz tutustuu kuubalaisiin Hoyo sikaareihin ihastuneeseen Sigmund Freudiin. Psykoanalyytikko väittää, että ihmiset maksavat hänen terapiastaan juuri siksi, etteivät he saa kuulla häneltä neuvoja. Kuitenkin Franz saa iäkkäältä Sigmundilta "oivia" oivalluksia aivan ilmaiseksi: Niinpä niin, Freud huokaisi, naiseuden karikoissa iskeytyvät sirpaleiksesi jopa parhaat meistä.

Saman ohjeen voisi muuntaa muuttamalla naiseuden paikalle, historian, politiikan tai jopa ihmisyyden pimeine puolineen. Kun Franz kohtaa oman Dulcineansa, Anezkan, tai yrittää ratkaista suhdettaan nousevaan ja valtaan pääsevään juutalaisvihaan, katastrofin ainekset ovat ilmassa.

Hitlerin nimeen liittyvä natsismi paloi kirkkaalla liekillä. Palo sammutettiin, mutta yhä vain se kytee ja savuaa nationalismina niin Venäjällä, Ukrainassa, Unkarissa, Suomessakin ja muualla. Nationalismi on yksi meidän aikamme perusvitsaus ja sen leviäminen sulkee ihmiset ja kansallisvaltiot poteroihinsa. 

Robert Seethalerin kirjat, nämä kaksi joihin olen tutustunut, ovat hienolla tavalla nykykirjallisuutta, joka on toteutettu aika perinteisellä tavalla. Ne jatkavat hyvää romaanitaiteen perinnettä, vaikka romaanin taide jossain merkityksessä olisikin kuollut.

Saturday, July 30, 2022

Eheä kirja


Robert Seethalerin Kokonainen elämä on hieno, eheä kertomus Andreas Eggerin elämästä Alppien laaksossa. Samalla kirja luo näkymän koko Euroopan muuttuvaan yhteiskuntaan maatalousyhteiskunnasta sotien kautta aina nykyiseen jälkiteolliseen palveluyhteiskuntaan.

Andreas Eggerin lähtökohdat ovat vaatimattomat, suru ja murhe tulevat häntä vastaan vuorilla, laaksossa ja historian käännekohdissa. Kaltoinkohtelu, lumivyöryyn menehtyvät ystävät ja läheiset, sota ja sotavankeus, fyysiset ja psyykkiset traumat, kaikista Egger selviää.  Murheellinen elämä, mutta elämä kuitenkin

Seethaler onnistuu kertomaan tarinan seesteisesti, mutta samalla intensiivisesti, sydämellä ja aidon oloisesti, kuoruttamatta tarinaa patetialla. Egger kulkee omaa polkuaan hätkähtämättä. Se mikä tulee, tulkoon, kaikki ajallaan. Kun sydän lyö viimeisen kerran, elämä päättyy.


Friday, July 29, 2022

Venezuela - toivon tuollapuolen?


Venezuelalaisen, sittemmin Madridiin emigroituneen, kirjailija-toimittaja Karina Sainz Borgon Kolmas maa on lohdullinen kuvaus lohduttomuudesta. Vai onko?

Muistinmenetystä aiheuttavan kulkutaudin ja köyhyyden pakottamana kirjan päähenkilö Angustias Salveiron päätyy pakomatkallaan rajaseuduille Mezquite-nimiseen kylään. Hän eroaa hulluuden partaalla häilyvästä miehestään ja hautaa kuolleet kaksosvauvansa laittomalle hautausmaalle.

Kylä kuhisee laittomia siirtolaisia ja naisia, jotka pyrkivät parempaan elämään, mutta joutuvat henkensä pitimiksi myymään hiustensa lisäksi lopulta myös itseään. Väkivalta, korruptio, juoppous, lasten hyväksikäyttö ja petos hallitsevat ihmisiä. Ulospääsyä ei näytä olevan, paitsi kuolema.

Osa pyrkii selviytymään taika- tai uskonnollisen uskon avulla, osa kyynistyy täysin. Hyväntekijät, Angustias yhtenä heistä, auttavat köyhiä hautaamaan vainajansa edes jonkinlaisin säällisin menoin. Pahimmistakin niljakkeista ja tappajista löytyy hädän hetkellä pieni inhimillinen pilkahdus, ainakin joistain heistä.

Aiemmin, vuonna 2019 kirjoitin Borgon kirjasta Caracasissa on vielä yö :

Tilanne Venezuelassa kirjan kuvaamana on yksiselitteisesti kauhea. Kyseessä ei ole dokumentti, mutta silti on helppo uskoa, että kirjoittaja on kuvannut olennaisen tarkasti maan vajoamisen barbariaan. Öljytulojen varassa elävän maan talous ja yhteiskunta ajettiin kaaokseen presidentti Hugo Chávezin aikana (vallassa 1999-2013). Hänen kunnianhimoiset sosiaaliset uudistuksensa saivat yhdessä öljyn hinnan halpenemisen kanssa aikaan pitkällisen ja syvenevän talouskriisin. Chávezin seuraajan Nicolás Maduron kaudella tilanne on vain pahentunut. Itsevaltaisista menetelmistä ja laajamittaisesta korruptiosta syytetyn Maduron syrjäyttämiseen pyrkivät Venezuelan protestit 2014–2019 ovat laukaisseet maassa myös vaikean poliittisen kriisin.

Tästä arviosta ei voi edelleenkään poiketa. Maduro jatkaa maan johdossa eikä ulospääsyä ole näkyvissä. Väkivallan kierre ja väkivallan kulttuuri on murskaava. Epäilys hiipii mieleen: "Toivo on meille annettu niiden vuoksi, joilla toivoa ei ole. Mitähän se oikastaan tarkoittaakaan?"

Monday, July 25, 2022

Toinen oman elämän sankarina

 

Daniel Kehlmannin Minä ja Kaminski on kelpo satiiri kuuluisuuden ja julkisuuden hausta. Pääsy "kansakunnan kaapinpäälle" tai jopa kansainväliseen kuuluisuuteen ajaa etsimään keinoja oman minän pönkittämiseen. Pitäisikö valita hyökkäyksen kohteeksi jo tunnettu henkilö ja provosoida oma tiensä julkisuuteen? Vai olisiko mahdollista ajoittaa elämäkerta ilmestymään sopivalla hetkellä kuolevasta taiteen suuruudesta?

Sebastian Zöllner, Kehlmannin kirja päähenkilö, ottaa kohteekseen tunnetun, mutta salaperäisen, kuvataiteen suuruuden, Manuel Kaminskin. Hän urkkii ja haastattelee keinoja kaihtamatta Kaminskia ja hänen läheisiään saadakseen aineistoa elämänkerralleen. Zöllner hahmottellee taiteilijan "koskettavan" tarinan mielessään ja järjestelee asioita ja tapahtumia tarinan mukaan. Mutta kuinkas sitten käykään?

Kehlmannin teksti ja tarina etenee sujuvasti. Kirja on helppo ja nopealukuinen, mutta ei jostain syystä kuitenkaan napannut erityisesti. En tiedä onko tarinalla yhtä suoranaista esikuvaa todellisuudessa, mutta kiinnostavaa olisi lukea joskus "behind-the-scenes" juttu elämänkertureiden työstä. 

Kuolemaa lähestyvistä merkkihenkilöistä ja julkkiksista kerätään aineistoa, sitä tarinallistetaan ja kehitellään. Näinä aikoina kuin itsensä brändäys on joillain aloilla lähes elinehto, kannattaa jo miettiä omaa elämänkertaansa ajoissa ja somitella siihen mukavia käänteitä, juonipaljastuksia ja loppuhuipennuksia. Eikö niin?

Elämänkerturille ongelmallista lienee pitää oma ego kurissa, pysyä oman elämänsä sankarina, päähenkilönä, joka vie tarinaa eteenpäin. Ja samalla kätkeä itsensä tarinan taa.


Tuesday, July 19, 2022

Nimet, asiat ja ihmisen sivullisuus


Hyvän kirjan yksi piirre on, että sen jälkeen näkee maailman (ja kirjallisuuden) uudella tavalla. Algerialaisen kirjailijan Kamel Daoudin Tapaus Meursault tekee niin. Hieno teos, eikä vain tuon näkemyksellisen siirtymän vuoksi, vaan myös kirjallisena tuotoksena.

Kokemukseni Albert Camus`n Sivullisesta on ollut hyvin vahva. Luin sen uudestaan lukiovuosien lukukokemuksen jälkeen reilut kymmenen vuotta sitten. Valokuvanäyttelyssäni Sivullisia kuvia (2011) pohdin sivullisuuden teemaa uudestaan ja yhden kuvan nimesinkin Sivullisesta lainaamallani lausella: Hän ei voinut olla edes varma edes siitä, oliko elossa, koska eli kuolleen tavoin.

Ironinen sävy on siinä, että olin nimennyt kuvan mersault nimikkeellä, vaikka kuvan (madeiralainen) mies muistuttanee ulkoisesti enemmän arabia, Camus´n Sivullisessa nimettömäksi jättämää tapettua miestä. Ja valokuvan kohteena tuo mies jäi minulle nimettömäksi.

Kamel Daoud antaa Sivullisen arabille nimen: Moussa. Hän kertoo Moussan tarinaa nuoremman veljen Haroun äänellä. Lopulta Haroun osoittauttuu sivulliseksi Meursaultin tavoin. Vaikuttavaa.

Helsingin Sanomissa Antti Majander asettaa arviossaan En voi enää kutsua ketään pelkäksi arabiksi teoksen hienosti puitteisiinsa. Kannattaa lukea Majanderin arvio. Se laajentaa Daoudin kirjan merkityksen laveammalle. Nyt luen kirjat uudella tavalla, kenelle nimi on annettu, kuka on jäänyt vaille. Ja kuka haluaa kuolla tuhansien katseiden alla vihattuna, kuka taas haluaa nimensä huuhtoutuvan rannalta kuin hiekkaan piirretty teksti.

Thursday, July 14, 2022

Heijastuksia trikkipeilissä


Jia Tolentino, The New Yorkerin toimittaja, käsittelee kiinnostavalla tavalla monia aikamme ilmiöitä leimallisesti amerikkalaisesta horisontista. Trikkipeili, kirjan nimi, kuvastaa ihmistä Instragamin aikaan, peili kaunistaa käyttäjäänsä (selfiet, lifestyle), mutta samalla asettaa normeja siitä, mikä on kaunista, hyväksyttävää, avointa ja sallittua. Tässä ja monessa muussa ajauu helposti itsepetokseen ja meidän on vaikea nähdä itseämme ja itsemme ulkopuolista muutoin kuin näiden presentaatioiden kautta.

Tolentinon pohdinnat ulottuvat moniin ilmiöihin ja paikoin tuntuu, että hän harhautuu aika kauskin ytimestä, mikä se sitten lieneekin. Markkinaystävällinen ihannenaiseus, kemiallinen ja uskonnollinen ekstaasi, barre harjoittelu, atleisure muoti, feminismi, powergirl johtajuus,  hääkultti jne. loputtomasti aikamme pintailmiöitä, joiden syvyyksiin Tolentino osuu väliin hyvin, väliin vain reflektoimalla omaa suhdettaan kyseiseen ilmiöön. 

Jia Tolentino kirjoittaa yhdeksässä esseessään sujuvasti, tulkitsee sitä oman elämänhistoriansa kontekstissa ja ymmärtää sijoittaa itsensä osaksi tätä ilmiöitä. Nyt Suomen sitoutuessa entistä tiiviimmin Yhdysvaltaltojen ja NATOn asein turvaamaan "arvoyhteisöön", on syytä tarkkaan huomata hujauksen ja petoksen perinne, johon talous ja polititiikka siellä nojaavat. Jia Tolentinon kirja on oiva ja havainnollinen kertomus ajastamme amerikkalaisuuden silmin. Hänen mukaansa vaihtoehdot ovat vähissä: huijaa jos haluat menestyä, syrjäydy jos haluat pitää kiinni eettisesti kestävistä periaatteista. Näiden välissä on vain ohut linja. Sitä pitkin Jia Tolentino onnistuu tasapainoilemaan taitavasti.


Tuesday, July 05, 2022

Voi Elizabeth ja Lucy!

 


Voi Elizabeth!

Kylläpä osasit taas asettaa sanat oikein, kirjoitaa hienon kirjan. Tarkan, luontevan, armollisen ja sentimentaalisuudessaan antisentimentaalisen.

Voi Willam! (ap. 2021) kirjassa Elizabeth Strout jatkaa Lucy Bartonin aiemmissa kirjoissa kertomaa Nimeni on Lucy Barton (ap. 2018) ja Kaikki on mahdollista (ap. 2017), tarinaa. Tarina ei etene ajallisesti, vaan syvyyssuunnassa. Lucyn mies David on kuollut ja Lucy palaa tekstissä muistelemaan ja arvioimaan Williamin, edellisen miehensä elämää ja edesottamuksia. Williamin suvusta paljastuu salaisuuksia. Niiden kautta Strout kuvaa hienosti amerikkalaisen unelman, kirjallisuuden, naisen ja miehen suhteen monia puolia hienosti, suoraan ja hienovaraisesti. Hän ei tylytä, mutta ei myöskään kaunistele.

 Oivallista.

Mutta kun ajattelin Voi William, enkö muka tarkoittanut myös Voi Lucy?

Enkö tarkoitakin Voi me kaikki, Voi kaikki rakkaat tässä maailmassa. Emmehän me tunne ketään, emme edes itseämme!

Ja se siitä.