Todellisuuden kaikua

 

Israelin toimet Lähi-idässäovat tuottaneet tuskaa ja kärsimystä, kuolemaa ja kaipausta palestiinalaisille, vanhemmille ja lapsille pitkään. Harvemmin huomataan kuinka tuskallinen tilanne on myös Israelin juutalaisille. Vanhemmat joutuvat antamaan valtion palvelukseen poikansa ja tyttärensä. Asepalvelukseen, vartiotehtäviin ja sotaoperaatioihin, epäoikeutettuihin toimiin, rankaisutoimiin "vihollista" vastaan. Näin siitä huolimatta pitävätkö he Israelin politiikkaa oikeutettuna vai eivät.

David Grossmanin Sinne missä maa päättyy  kirjan kertojana on Ora niminen nainen. Hän, Ora, tarinan tuleva Adamin ja Oferin äiti, tutustuu kuuden päivän sodan aikoihin 1967 kahteen mieheen, Ilaniin ja Avramiin sairaalassa. Voitokkaan sodan jäljiltä Israelin saa valtaansa Gazan, Siinain niemimaan, Länsirannana ja Golanin kukkulat. Sodan tulos vaikuttaa merkittävällä tavalla alueen geopolitiikkaan yhä nykyäänkin. Sota saa valtaansa myös Oran, Ilanin ja Avramin. Heidän kolmiodraamansa ulottuu Grossmanin kirjassakin aina vuoteen 2007. Tuolloin Ora on eronnut miehestään Ilanista, lähettänyt poikansa Oferin sotaan ja tapaa uudelleen pitkän ajan jälkeen Avramin yhteisellä patikkaretkellä, tai oikeammin tuskien taipaleella, Israelin Golanin maisemissa. Hän kertoo elämänsä tarinan Avramille. Tuo tarina on kannattaa kuulla. Tarinan maailma on ruma, karu ja raaka, mutta kirjan ihmiset ja tarinat huokuvat kauneutta ja inhimillisyyttä. Grossmanin kirja on yksi hienoimmista lukemistani rakkausromaaneista.

Grossman on oivallinen kertoja: Oran äänellä kuullaan monta montasoista tarinaa, yksilöiden elämäntarinat kietoutuvat historiaan kertomukseen - historia ei tässä ole tausta henkilöiden tarinoille, se  määrittää elämän suurta draamaa ja pakottaa sopeutumaan tavalla tai toisella olemassaoleviin "faktoihin". 

Kirjallisia viittauksia on paljon. Rakenne on haastava, mutta sen oikeuttaa todellisuus - se on vielä haastavampi. Kirjan lopussa David Grossman kertoo kirjan tarinan ja oman elämänsä traagisen kohtaamisen: hänen poikansa Uri sai surmansa panssarivaunuun osuneessa ohjusiskussa 12.8.2006 Etelä-Libanonissa Libanonin sodan viimeisinä tunteina. Suurin osa Sinne missä maa päättyy kirja oli suurimaksi osaksi kirjoitettu. Mikä muuttui eniten viimeisen version aikana oli todellisuuden kaiku.

Pieni vastaanotin

 

Ulla Lenzen romaanin saksankielininen nimi Der Empfänger tiivistää kirjan hyvin. Josef Klein, kirjan keskushenkilö, on vastaanotin, melko heikko sellainen, joka ottaa vastaan viestejä historian eri lähetysasemilta. Saksasta 1930-luvun lopulla New Yorkin Harlemiin muuttanut Josef kuuntelee viestejä Saksasta ja lähiympäristöstään, tulee värvätyksi radioamatöörinä natsien sanomia välittäväksi vakoojaksi, internoidaan Yhdysvalloissa, palaa Saksaan ja pakenee sieltä sodan jälkeen Buenos Airesiin ja sieltä edelleen Costa Ricaan.

Josef ottaa vastaan sanomia, mutta viestien tulkitseminen on hänelle ilmeisen vaikeaa. Hän ei osaa asettua selkeästi millekään puolelle, kaikki hänen elämässään on puolinaista tai vajaata, eikä kukaan oikein kuule tai ymmärrä myöskään hänen sanomaansa. Ja miten voisi, kun hän ei näytä ymmärtävän itsekään itseään.

Ulla Lenzen tarinalla on esikuvansa, kirjoittajan isosetä. Tuore, alunperinkin  vuonna 2020 saksaksi ilmestynyt kirja on yksi lisä natsismin ajan tulkintaa. Aiempaa enemmän on viimeaikaisissa esityksissä noustettu esiin erilaisia "pienempiä" ihmisiä, heitä, jotka eivät ole intohimoisia Hitlerin aatteen kannattajia tai sen sankarillisia vastustajiakaan. Tämä on hyvä, sillä on erehdys demonisoida fasismia ja nationalistisia pyrkimyksiä. Ne eivät ole hirvittäviä demonisuuden vuoksi, vaan siksi, että ovat inhimillisesti ymmärrettäviä. Syytä näiden aatevirtausten tuhotyöstä, terrorismista, vastustajien murskaamisesta, rasismista ja etnisistä puhdistuksista ei voi vierittää diktaattorille, dikatatuurille tai autoritaariselle järjestelmälle. On kannettava huolta siitä, että demokratia on ja on ollut helposti haavoittuva, kykenemätön puolustamaan omaa toimivuuttaan. "Josef Kleinin" on vaikea olla ottamatta vastaan "pahuuden ja vihan viestejä" ja olla välittämättä niitä eteenpäin, jos niitä on runsaasti tarjolla.

Ulla Lenze on kirjoitanut kelpo kirjan. Sen tarina lomittui itsellä hyvin Yle Areenasta katsomani Julia Navarron romaaniin perustuvan sarjan Kerro kuka olen ajatusmaailmaan.  Sarjassa kerrotaan nuoresta Ameliasta, joka ajautuu kommunistien ja brittitiedustelun vakoojaksi Euroopan kuohuessa toisen maailmansodan alla. Lopulta Amelia päätyy lopulta DDR:n byrokratian toimistotöihin ja naimisiin entisen lähes inhimillisen natsiupseerin, aristokraatin ja lääkärin kanssa. 

Monta tarinaa on vielä kertomatta. Jokainen niistä tuo oman lisänsä ihmisen historiaan.

YmmärränköHän?

Claudio Magris on hämmentävä kirjailija ja YmmärrätteHän on hämmentävä kirja.  YmmärrätteHän on sivumäärältään suppea pienoisromaani, sivuja on isolla fontillakin painettuna vain 72 sivua. Teksti on teatterinomainen ja kirjasta tehtyä  teatterisovitusta onkin esitetty ympäri  Italiaa. Monologissa puhujana on entisen elämänsä taakse jättänyt nainen. Hän puhuu rakkaudesta, intohimosta, parisuhteen arjesta (näin kertoo kirjan kannen lieveteksti). Tyyli on erilainen Magris, vertailukohtana Tonava, Mikrokosmoksia ja Toinen meri. Tyyli on edelleen laveaa, puheen kaltaista, mutta nyt hyvin teemassaan pysyvää.

Kirjan lukee melkein yhdellä hengenvedolla ja siltä se tuntuukin: tarina kulkee ja soljuu kevyesti alusta loppuun. Teksti on raikasta ja kirkasta, mutta kuin vuolaassa purossa, muutamat tiukemmat käänteet ja pohjakosketukset ontavat veden kirkkaudelle, kuulaudelle ja kylmyydelle kirpaisevuutta. Viileästi käsitellään niin ylpeyteen, uhrautuvuuteen kuin kuumimpiin mustasukkaisuuden ja eroottisen intohimon syövereihinkin painuvia tuntemuksia. Myös ironisia sävyjäkin on aistittavissa. Mutta onko kyseessä rakkaus, kenties? Ymmäränköhän tuota naista tai Claudio Magrista?

Hieno suoritus, kuin makoisa kupponen täyteläistä espressoa.

Magriksen mikrokosmokset

Näkymä Triesteen ja Triesten lahdelle.
(Kuva vuodelta 2013)

 Claudio Magriksen Mikrokosmoksia (2002, ap. Microcosmi italiaksi 1997) oli pienoinen pettymys kaikesta hienoudestaan huolimatta.  Odotusarvo oli korkealla ja siksi Magriksen lavea, joskus jopa lavertelava "italialainen" tyyli ei purrut aivan niin hyvin kuin hänen pääteoksensa Tonava oli antanut odottaa. Nyt ei kyseessä ole kuitenkaan romaani, vaan toisiinsa liittyvät tarinat, joita yhdistää alueen ihmiset ja historia.

Alku on lupaava. Magris kertoilee tarinoita San Marcon kahvilasta ja kahvilassa, paikasta, jossa poikkesin vuonna 2013. Ilman tuota omaa visuaalista kokemusta paikasta ja koko Triesten seudusta, olisi varmaan ollut vaikeaa hahmottaa Magiksen tarinoinnin tapaa. Hän rinnastaa kirkon ja kapakan - ovet ovat avoinna kaikille tulla ja molemmissa voi tunnustaa syntinsä kertomalla oman versionsa tapahtumista. San Marco on ihka aito Kahvila, Historian esikaupunki jota leimaavat asiakkaiden konservatiivinen uskollisuus ja vapaamielinen moninaisuus. Magris korostaa aidon kahvilan moninaisuutta ja avoimuutta. Aito kahvila torjuu kaiken tukahduttavan sisäpiiriyden, se ei kiellä elämää, sillä elämä on satama meren rannalla. Myöhemmin Magris pohtii edelleen sitä, onko meren rakastaminen sitten kuoleman rakastamista, kuten Thomas Mannilla? Oli miten oli, meren aalloilla oppii tajuamaan oman merkityksettömyytensä, se auttaa tyynnyttämään ne raivoisat aallot joista Buddha puhui.

Magriksen tarinoinnin joukossa on ajatuksellisia aarteita, helmiä pohdittavaksi. Hienosti hän kuvaa Torinon kukkuloita, teollistumista, Istrian niemimaata, saaristolaisuutta ja sen katoavaa kansankulttuuria. Alueen ihmisten elämää leimaa nationalismin ja oman kansallisen identiteetin ristiriidat - alue on niin Italian, Saksan, Itävallan, Kroatian kuin Serbiankin vaikutuspiirissä ja Titon Jugoslavia pyrkimyksessään yhdistää alueen kansallisuuksia toistensa lomaan, kutoo alueen asukkaiden elämään ja kieleen monia loimia ja kuteita, joita Magris pyrkii tavoittamaan omalla kerronnallaan. Paikoin tarinointi tuntuu kuitenkin ajan tappamiselta. Ajan tappaminen on kultivoitunut itsemurhan muoto. ( Olen aina kuitenkin pitänyt ajatuksesta, jonka mukaan ajan haaskaaminen on paljon hauskempaa kuin rahan. Kiireettömyys on luksusta.)

Lukemisen intensiteetti tahtoi herpaantua Valcellinan, Laguunien ja Nevosovuoren rinteille, mutta loppupuolen kuljeskelu Kaupunginpuistossa tuo jälleen itselle tutumpia asioita hienosti mieleen: James Joycen, Italo Svevon  patsaat, puiston eläimet ja kasvit, kieltotaulut ja tunnelman ... kyllä tuonne olisi hieno palata. 

James J. ja minä, Trieste 17.6.2

Magriksessa yhdistyy, joskus hienosti, joskus huonosti, italaialainen laveus ja saksalainen täsmällisyys. Mikrohistorian ja makrohistorian yhdistäminen ja tarinallistaminen ei ole helppoa,vaikka se meissä jokaisessa elääkin omaa elämäänsä.

(Lisää kuvia Triestestä ja Venetsiasta, linkki. )

Tarinan tuolle puolen - Toinen meri

 Claudio Magrisin Toinen meri pyrkii tarinan tuolle puolen. Kirjan päähenkilö, Enrico, sulkee silmänsä, hän haluaisi astua maailman havaitsemisen tuolle puolen kuin Buddha; sitä valaistuminen tarkoittaa, nukkumista. (108) Tämä pyrkimys tekee kirjasta aika haasteellisen luettavan: lukijan on vaikea pysyä mukana, varsinkin alusssa, siitä missä mennään, mihin tullaan ja kuka kulloinkin on lopulta äänessä.

Tapahtumat asettuvat merelle tai meren ääreen. Päähenkilö, äsken mainittu Enrico (Mreule) on syntynyt Rubbiassa 1. kesäkuuta 1886 ja kuole Umagossa 1959. Molemmat paikat ovat Adrianmeren äärellä, Triesten lahden eri puolilla, Istrian niemimaan pohjoisosissa. Triestestä Enricon matka alkaa Argentiinaan. Hän "seikkailee" Patagoniassa ja palaa myöhemmin synnyinseuduilleen. Patagonian kuvaus tuo mieleen aiemmin lukemani Bruce Chatwinin Patagonia, Patagonia -kirjan. 

Yhtymäkohtia tarinan runsaassa vuolaudessa on Magrisin pääteokseen, Tonava, vaikka nyt kyseessä onkin suppea teos. Ehkä tuo tarinan karkailevuus on peräisin juuri italian kielestä. Enricon opettajan, Nussbaumerin, mukaan kreikka ja saksa ovat ne kaksi välttämätöntä kieltä, joita tarvitaan, jotta voi kysyä, mistä kaikki saa alkunsa ja mihin kaikki häviää. Italia on eri asia, sillä ei nimetä eikä panna asioita järjestykseen eikä se huimaa valollaan ja tyhjyydellään, vaan sillä vain lykätään tuonnemmas kaikkea epämiellyttävää ja tehdään sen kanssa sopimus; sillä kelpaa poukkoilla sinne tänne ja ohjata kohtaloa hivenen harhaan siinä rupattelun tuoksinassa. (15)

Magrisin kirja on parhaimmillaan kuvaillessaan Triesten ja Istrian niemimaan monikielistä ja kulttuurista historiaa: Itävallan, Saksan, Italian, Jugoslavian, Serbian, Kroatian ja Slovenian historiat kietoutuvat alueella monin solmuin ja selkkauksin. Selkeintä historiallista ainesta onkin kirjan loppupuolella. Se saatoi maantieteellisesti yhteen aiemmat kokemukseni alueelle suuntautuneista matkoistani Venetsiaan,Triesteen, Belgradiin ja Splitiin. Alue tihkuu sekä vanhaakin vanhempaa kulttuurihistoriaa että viime vuosisatojen poliittista ja sotahistoriaa. Puristus alueella on ollut niin vahvaa, että se ei oikein taivu tarinaksi ja ehkä siksi kirjan Enricocin kaipaa tarinan tuolle puolen, valaistumiseen, uneen, kuolemaan, matkalle. Ja lukijankaan ei aina täydy ottaa kaikkea niin vakavasti. Enricon filosofiystävä ja -kuningas, Carlo Michelstaedler (1887-1910) on anataumuksen filosofiassaan ankara opettaja, joka näivettää oppilaansa. Näin ei soisi lukijalle käyvän. Ennemminkin Corto Maltese, onnensoturi, voi olla parempi esikuva Istrian retkiä viitoittamaan.

Yösoittoja

 Kazuo Ishiguron Yösoittoja (2009)  yllätti. Aluksi se oli pettymys, sitten lavensi kuvaa Ishigurosta kirjoittajana ja lopuksi myös palkitsi. Kirja koostuu viidetä toisiinsa väljästi liittyvästä tarinasta. Kaikkia niitä yhdistää soittaminen, kitara, saksafoni, sello. Pettymys tekstiin syntyi siitä, että olen luonut kuvan Ishigurosta vakavana kirjoittajana, pohiskelevana, älyllisenä ja vienosti hämärän rajamailla kulkevana. Nyt ensimmäinen tarina Iskelmähurmuri oli viehättävä. Toinen Come Rain or Come Shine outo tyyliltään, oli vaikea nähdä, oliko se oikeasti vain kreishuumorinomainen pläjäys, kuin satiirinen tai ironinen tv-sarjan jakson luonnostelma. Vai mistä on kysymys? Ishiguroa oli vaikea lukea humoristina.

Kolmas tarina Malvern Hills vertautuu ensimmäiseen, kaunis pikku kertomus, kun taas neljäs tarina, nimikkonovelli Yösoittoja on hulvaton kertomus ja parodia julkisuuteen ja menestykseen ristiriitaisesti pyrkivästä rumasta saksafonistista. Mutta palkitsevin on kirjan päättävä Sellisti, hieno kuvaus unelmista, ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta ja unelmien haipumisesta elämän realiteettien puristuksessa.

Tätä Ishiguoroa lukiessa tuli mieleen jälleen Haruki Murakamin kirjat, joiden huumori ja musiikkiviittaukset kyllä ylittävätä Ishiguron, vaikka Murakami muutoin jää Ishiguron parhaista kauas jälkeen. Toisaalta Ishiguro on tehnyt tyylikokeiluja ennenkin: Surullinen pianisti oli hämmentävä lukukokemus, mutta samalla osoitus Ishiguron kunnianhimoisesta taidokkuudesta.

Yösoittoja lavensi kuvaani Ishigurosta. Kiinnostuksella odotan tulevana syksynä suomeksi julkaistavaa uutuutta.

Hämärän kulkija

 

Patrick Modiano ei petä tälläkään kertaa. Itse asiassa mitä useamman kirjan häneltä olen lukenut, sitä enemmän pidän ja arvostan. Hämärien puotien kuja on hieno ja häilyvä kuva päähenkilöstä, joka ei tiedä kuka hän on. Alussa:

Minä en ole mitään. Vain läpikuultava siluetti tuona iltana erään kahvilan terassilla.

Ja mitä syvemmälle päähenkilö itseään ja tarinaansa tutkii sitä epäselvemmäksi kuva käy. Aivan kuin zoomaisi digikuvaa näytöllä: kuva suurenee, mutta resoluution rajallisuus hämärtää yksityiskohdat.

Ja lopussa:

Hän oli jo kääntynyt kadunkulmasta, ja elämämme, eikö sekin haihdu yhtä nopeasti iltaan kuin tuon lapsen murhe?

Modianon hämäryys on haikeaa ja melankolista, mutta siinä on myös kevyen humoristinen perusvire. Aiheet ovat vakavia, historian ja paikan tuntu on voimakas. Samalla elämä kuitenkin jatkuu. Arkinen kuva tulee lähelle: ...pohjimmiltamme me olemme kaikki uimarantojen miehiä ..."hiekka ... säilyttää askeltemme jäljet vain muutaman sekunnin".

Modiano on ranskalainen ja hänen kirjansa tuovat eittämättä mieleen niin Michel Foucaultin kuin Claude Levi-Straussin - me emme ajettele, meissä ajatellaan, me emme puhu, meissä puhutaan. Ja on oltava tarkkana kenen antaa antaa ajatella meissä ja kenen sanoja puhumme. Minä, me ja ihminen kaikkineen pyyhkiytyy pois kuin meren rannalla aaltoihin pyyhkiytyvät hiekkaan piirretyt kasvot. Mutta ennen sitä ihmisen kasvot ovat - piirrettynäkin - kauniit katsoa.