Saturday, November 20, 2021

Monday, November 08, 2021

Joudu ilta kaunis


 Jos Karl Ove Knausgårdin Aamutähti (2021) ei olisi loistava kirja olisi helppo kritisoida sitä. Kirjan rakenne on katkelmallinen, juonta ei ole juuri nimeksikään, kirjan henkilöiden elämäntarinat katkeilevat ja heidän tarinansa eksyvät filosofis-teologisiin pohdintoihin kesken kaiken, raamatun ja muiden lähteiden suoria lainauksia on melko paljon. Kirjan päättävä essee "Kuolemasta ja kuolleista" puolestaan ei ole essee, vaan siinä kirjan fiktiivinen henkilö, Egil Stray,  eksyy esseestään takaisin oman elämänsä tarinaan.

Kirjalla on siis teema: kuolevaisten ihmisten arkinen raadollinen elämä tässä ja nyt ja mahdollinen kuoleman jälkeinen elämä rajan tuolla puolen. Arkinen aherrus, tuska ja taival jatkuu, vaikka kirjan maailmassa taivahalle syttyy uusi tähti, kenties Supernova tai jokin muu, ken tietää. Kirjan päähenkilöt, Arne, Kathrine, Emil, Iselin, Solveig, Jostein, Turid, Egi, Vibeke elävät omissa lokeroissaan. He pohtivat enemmän tai vähemmän tukalaa elämäntilannettaan, havaitsevat tähden taivaalla, jatkavat arkielämäänsä virheineen kaikkineen. Osalla on tavanomaisittain ajatellen harhanäkyjä vai eikö sittenkään. Olisko mahdollista, että kuolleet olisivat jollakin tavalla keskuudessamme? Ainakin joillekin meistä?

Aivan ihmeellisellä tavalla Knausgård onnistuu pitämään lukijan mukana keitoksessa, jossa huonomalla kirjoittajalla vain mensi puurot, vellit, viinat ja villasukat sekaisin. Samalla joutuu jatkuvasti pohtimaan kuka kirjassa on äänessä: ilman muuta kirjoittaja Karl Ove, mutta onko jokin kirjan henkilöistä, erityisesti hänen äänensä? Vai leikitteleekö kirjoittaja vain lukijan mielikuvituksella?

Knausgårdin Taisteluni 1-6 -sarja (2011-2016) oli ainutlaatuinen ja hieno kokonaisuus, autofiktiona sen viittauskohdat olivat selkeämmät (mutta eivät selkeät). Vuodenaikasarja Syksy, Talvi, Kevät ja Kesä ei puolestaan vakuuttanut, kirjoittaja vaikutti väsyneeltä perheenisältä, jota Knausgård tuolloin olikin, hän ei pystynyt luomaan arjen kuvista lukijaa kiehtovaa kuvaa. Nyt Aamutähti on puhtaammin fiktiota, teksti kulkee, hengittää ja yskii henkilöidensä mukana. On aivan ihmeellistä huomata kuinka Knausgård onnistuu pääsemään luomiensa hahmojen pään sisään uskottavasti. Tunnetasolla hän kuljettaa sankarit konniksi ja konnat sankareiksi. Kukaan ei sässty, mutta miksi säästyisi? Pinnallinen ja syvällinen kietoutuvat toisiinsa vyyhdeksi, jossa hyvät aikomukset ja lupaukset sortuvat juuri ennen seuraavan normi päivän valkenemista. Vielä ennen käänteentekevää keskustelua, ratkaisua oman elämän suunnasta tai vaikean asian puheeksi ottoa, on syytä nauttia ystävien kanssa katkarapuja, taskurapuja ja kallistaa muutama lasillinen, ehkä useampikin, valkoviiniä, viinaa olutta tai mitä sattuu löytymään.  Tai ajaa juovuspäissään kolari, jäädä ylitöihin, tehdä oman uran nousuun kääntävä skuuppi joukkomurhasta, tai muuta vastaavaa. Illan jälkeen tulee yö. Ja aamu. Tähti valaisee.

Thursday, October 21, 2021

Sinun, Margot

 

Meri Valkaman Sinun, Margot on hämmentävän onnistunut esikoisteos. Kertomus Erichistä/Markuksesta, Margotista/Luisesta, Rosasta ja Viljasta onnistuu sitomaan itseensä erinomaisesti kertomuksen 1980-luvun DDR:sta aina 2010-luvulle saakka. Sivuhenkilöiden kautta saadaan mukaan myös Ukraina ja Tsernobyl, vähän myös Afrikan maiden ongelmia. Toki näitä sivupolkuja olisi voinut karsiakin, jotta tarina olisi entisestään tiivistynyt, nyt rönsyilyn vaara on lähellä.

Mutta tärkeintä on kokonaisuuden toimivuus uskomattoman hyvin. Harvinaisen hienosti päähenkilö Viljan lisäksi muut henkilöt, Viljan isä Markus, äiti Rosa sekä Viljan päiväkodin hoitaja/Markuksen elämän rakkaus Luise piirtyvät uskottavasti tarinassa kokonaisina ihmisinä. Kukaan ei ole varsinaisesti sankari tai konna, kukin elää elämäänsä oikeine ja väärine valintoineen. (Vaikka lukijana muutaman vinkin etenkin Markukselle saattaisi mielellään antaakin :-))

Poliittisesti Meri Valkaman kirjan sanoma on selkeä. Saksojen yhdistyminen ei ole yhtä ehyt ja voittoisa tarina, kuin "yleisesti ajatellaan". Itäinen Saksa oli ja on alakynnessä, monet asiat muuttuivat toisin, kuin DDR:n muutokseen pyrkivä oppositio 1980-luvulla tavoitteli: demokraattisen sosialismin tavoite ei toteutunut ja kapitalismin raakuus löi armottomasti läpi yhteiskunnan. Monille DDR:n kansalaisille maan kaatuminen oli tragedia, sekä poliittisesti että henkilökohtaisesti. Muuri ei vain estänyt pakoa länteen tai ollut vapauden este, se myös suojasi DDR:n yhteiskunnan onnistuneita ratkaisuja. Sinun, Margot -kirja laventaa monipuilisesti kuvaa maan tapahtumista hienosti yhdistäen ulkopuolisen, Markus on suomalaisen lehden ulkomaankirjeenvaihtaja Berliinissä, näkökulman maan omien kansalaisten, päiväkodin hoitaja Luisen, naapurien ja tuttavien Annen ja  Uten ja eräiden muiden näkemyksiä siitä, mitä tapahtuu todella.

Henkilökuvaus on vaikuttavaa. On helppo samaistua kolmiodraaman henkilöiden tuntemuksiin - jokaisella heistä on omat vaikuttimensa, haavoittuvina ja haavoittavina kukaan ei säästy. Eivät aikuiset omissa parisuhteissaan saatika lapset, joilla itsellään ei lähtökohtaisesti ole osaa eikä arpaa syntyneisiin tilanteisiin, ei politiikassa eikä aikuisten ihmisuhdeverkostojen sotkeutumisessa.

Hienoa, että jälleen on saatu uusi kirjailija rikastuttamaan kirjallisuuttamme.


JK. Kirjan juoni, rakenne ja tapahtumien kuvaus olisi oiva pohja myös elokuvalle tai televisiosarjalle. Toivottavasti tekijöitä löytyy ja riittävää rahoitusta. Sekä osaamista, joka yltää kirjan tasolle. 

Friday, October 08, 2021

Voi Teresaa, voi luontoa!


 Paolo Giordanon Jopa taivas on meidän on uskomaton teos, jopa epäuskottava. Kirjan kertojana on Teresa. Hän kertoo tarinansa nuoresta tytöstä ensimmäistä lastaan odottavaksi naiseksi. Keskiössä on Teresan rakastettu Bern, poika ja intomielinen nuorimies, joka fasinoituu permakulttuurista, lapsen saannista, oliivipuiden suojelusta terroritekoihin saakka ja lopulta päätyy uhrikuolemaan. Tapahtumien päänäyttämönä on italialainen kylä Speziale Apuliassa. Siellä joukko nuoria pyrkii ekologiseen elämäntapaan tuottamalla  luonnonmukaisesti oliiviöljyä, kasvattamalla mehiläisiä ja pyrkimällä mahdollisimman pieneen luonnonvarojen kulutukseen.

Kaiken oikeuttaa ja kruunaa rakkaus: Teresa uskoo tuntevansa ensikatseesta Bernin ja lopulta Bern välkehtii taivaalla ja sykkii elämää Teresassa. Symbioosi ei purkaudu erossa. Se kietoo henkilöt yhteen ei vain maan päällä vaan myös taivaissa!

Heidän muodostamansa kommuuni kuitenkin hajoaa ja vaiheiden kautta matkat suuntautuvat niin Saksaan, lumiseen ja kylmään (kliseisesti kuvattuun) Ukrainan Kiovaan kuin lopulta revontulien rikinkatkuiseen Islantiin. Giordanon ansioksi on pyrkimys kirjoittaa aikalaiskirjallisuutta, mutta nyt hän on haukannut aivan liian ison ja epäuskottavan palan: luonnonmukainen viljely, terrorismi, keinohedelmöitys, alkuperäinen luonto, etelän ja pohjoisen välinen ristiriita Italiassa, vanhempien ja lasten väliset jännitteet, tieteen ja perinteisten uskomusten suhde ja kamppailu, uskonnollisuuden ja maallisuuden jännitteet, rakkauden syvin olemus, toisen ihmisen tunteminen ... kaikki toki aiheita, jotka saattavat oudolla tavalla kietoutua yhdenkin ihmisten elämään. Mutta kuitenkin, liika on liikaa. 

En oikein tiedä miksi lopulta jaksoin kuunnella kirjan loppuun. Tarina hajosi liian moneen suuntaan, henkilöt eivät olleet uskottavia eivätkä lopulta herättäneet juuri myötätuntoakaan. Mutta joskus näin.

Thursday, October 07, 2021

Synkkiä aikoja

 

Wolfram Eilenberger onnistuu erinomaisesti Vapauden tuli-teoksessa kertomaan neljän filosofin reagoinnin ja luovan kehittelyn tarinan synkkinä vuosina 1933-1943.  Hanna Arendt, Simone Beauvoir, Simone Weil ja Ayn Rand pyrkivät kukin tahollaan selviämään elämän haasteista ja samalla kehittämään ajatteluaan monin ajoin uskomattoman vaikeissa oloissa.

Eilenberger on luonut hienon konseptin filosofian esittämisestä ajallisessa ja historiallisessa kontekstissaan. Hän hallitsee hyvin kirjoittamansa aineiston, ei eksy liialliseen pikkutarkuuteen tai sivupoluille, yhdistää sopivasti filosofista ja elämänkerrallista aineistoa ja kytkee näiden neljän filosofin ajatteluponnistukset maailmanpolitiikan asettamiin kysymyksiin. Hän ei myöskään arvota filosofeja keskenään, vaan antaa aineistopohjaisesti heidän äänensä kuulua. Rajaamisesta mestari tunnetaan.

Itselleni eniten uutta oli Simone Weilin ja Ayn Randin ajatusten tarkastelussa. Tuntuukin, että Weil on kirjoittajalle läheisin ja Rand etäisin, ymmärrettävästi. He myös edustavat jyrkimmin toisilleen vastakkaisia kantoja ihmisenä olemisen peruskysymyksissä. Eilenberger onnistuu myös muuttamaan kuvaani kyseisistä filosofeista: myös käsitykseni Beauvoirin 1930-luvun vaiheista muuttui ja Arendtin arvostus kasvoi entisestään.

Eilenbergerin tapa käsitellä filosofian  historiaa on tässä, samoin kuin aiemmin suomennetussa Taikurien aika -teoksessa,  pedagogisesti oivalta. Usein filosofiaa opetetaan ja opiskellaan kovin yksilökeskeisesti ja yhteydet filosofin ja filosofian yhteyksistä aikaansa ja toisiin filosofeihin ja kulttuurin muihin vaikuttajiin jää kovin ohueksi. Vapauden tuli antaa myös hyviä eväitä kansallisen ja etnisen identiteetin suhteen pohdinnalle. Teema on edelleen hyvin ajankohtainen kansallisvaltioiden, muuttoliikkeen ja moni- ja ylikansallisten virtausten vyöryssä kohti tulevaa.


Friday, October 01, 2021

Robottiystävä Klara

 

Ajatuksia herättävä, hämmentävä, ei kuitenkaan yltänyt aivan Ishiguron aiemman Ole luonani aina (2005) teoksen vaikuttavuuteen. Klara ja Aurinko (2021) on kuitenkin ehdottomasti aikamme hienointa kirjallisuutta.

Tekoälyn soveltaminen ihmisuhteiden korjaamiseen ja korvaamiseen, ihmisen geeniperimän korjaus ja parantelu ovat jo lähellä jokapäiväistä todellisuuttamme. Kazuo Ishiguron Klara ja Aurinko kirjassa kertojana on Klara, keinoystävä, joka yrittää havainnoimalla ihmisten käyttäytymistä oppia ei vain tunnistamaan ja tietämään mikä mitäkin on, vaan Klara pyrkii myös ymmärtämään mitkä tunteet liittyvät erilaisiin tekoihin ja ihmisten väliseen toimintaan. Klara pyrkii oppimaan mitä missäkin tilanteessa pitää tuntea, hän siis ei tunne, vaan, mikäli oppii asian, esittää tuntevansa (psykopaatin tavoin). Vai kuinka?

Ishiguro onnistuu hienolla tavalla luomaan maailman jossa toisaalta robotit inhimillistyvät ja samalla ihmiset joutuvat kysymään oman inhimillisyytensä perään. Voisimmeko rakastua robottiin, joka on (täydellinen) kopio elävästä ihmisestä? Entä olemmeko ihmisiä, jos omaa käyttäytymistämistämme manipuloidaan ja "parannellaan" niin, että omaksumme robottimaisia piirteitä? 

Ehkäpä ongelmana maailmassamme ei olekaan koneiden inhimillistyminen vaan ihmisten epäinhimillistyminen, koneistuminen. Kysymys tunteiden kognitiivisista ulottuvuuksista ja järjen ja tunteen suhteesta on sekä filosofian että kirjallisuuden perusainesta. Siinä missä valtaosassa romaaneja pyritään eri tavoin kuvaamaan ja jäljittelemään todellisuutta, Ishiguro onnistuu luomaan kokonaan oman maailmassa ja todellisuuden jonka mimesis auttaa suurennuslasin tavoin näkemään aikamme ratkaisevia haasteita selkeämmin kuin muutoin olisi mahdollista. 

Klaran oppimisprosessia kuvataan tarkkaan ja paikoin jopa pitkästyttävän huolellisesti, mutta se lienee tarpeen, jotta lukijalle selviää kuinka vaativaa on ymmärtää ihmisten välisen vuorovaikutuksen perusteita ja nyansseja. Samalla lukija asetetaan Klaran asemaan selvittämään mistä kirjan henkilöiden välisissä suhteissa ja Ishiguron luomassa todellisuudessa oikein on kysymys. Hienosti Ishiguro jättää myös vastaamatta. Lukijan on ratkaistava joka tapauksessa itse oma kantansa lukemaansa, näkemäänsä ja lähitulevaisuudessa kokemusmaailmaansa tulevien ilmiöiden luonteesta.



Sunday, September 12, 2021

Yksinäisyyden jälkeen


Sveitsiläis-saksalaisen Benedict Wellsin Yksinäisyyden jälkeen on kertomus kolmen sisaruksen elämästä. Romaanin kertoja, Jules, etsii elämänpolkuaan. Hänen elämänsä on monien menetysten varjostamaa sivullista vaeltelua; vanhemmat kuolevat auto-onnettomuudessa, sisarusten keskinäiset suhteet ovat hyvin haastavat, päähenkilö itse ajaa moottoripyöräonnettomuuden ja lähes kuolee, elämän suuri rakkaus, Alva, nai toisen miehen ja onni saa odottaa ja menestysromaanin kirjoittaminenkaan ei tahdo sujua. Kun rakkaus vihdoin Alvan kera koittaa, sekin päättyy lopulta vaimon syöpään ja ennenaikaiseen kuolemaan. Tekeillä oleva kirjakin syntyy vain erikoisen nekrofiilisen tempun kautta.

Ainekset reiluun eksistentiaaliseen tuskaan ja itsensälöytämiseen ovat, mutta jokin ei kuitenkaan täsmää. Minulle kirja ei avautunut herkkänä, kirkkaana tai ainutlaatuisena kuvana, kuten osalle kirjaa ylistäneille kriitikoille ja lukijoille. Vaikutelma oli nuiva, vaikka kerronta olikin varsin sujuvaa ja teksti kaikin puolin luettavaa.

Taustalla on kirjailijan oma elämäntarina. Elämäntarina koskettaa, mutta kirjana jää kuitenkin vajaaksi.