Jäähyväisvärit

Bernhard Schlink onnistuu Jäähyväisvärit novellikokoelmassa luomaan viiltäviä ja osin hätkähdyttäviäkin tuokiokuvia hetkistä, jolloin on luovutettava ja sanottava hyvästit kuoleman, välirikon tai saavuttamattomuuden vuoksi. Schlinkin päähenkilö on useimmiten noin 70-vuotias mies, joten samaistumiskohteena itseäni lähellä. 

Kokemukseni ovat kuitenkin toiset. Hautajaiset, suhde vanhempiin, sisariin ja veljeen, vaimoon ja ihastumisetkin ovat kyllä tuttuja, mutta tarinat erilaisia. Yksi kirjan hahmoista pohtii Augustinuksen lausetta rakasta ja tee mitä tahdot. Helppoahan se olisi jos vain tietäisi mitä tahtoo: Se mitä saamme aikaan, on meidän ja ei ole. Joskus saamme teoillamme aikaan onnen hetkiä, hetkiä jotka oikeastaan ovat elämämme. Kestolla ei tässä ole merkitystä. Onni voi olla joskus vain katse ja mahdollisuus, toisinaan kuukausi tai kaksi taikalampun alla, joskus kestävämpi. Voimme myös leikkiä jos olisimme tehneet toisin leikkiä, mutta yhtä kaikki, olemme sitä mitä olemme olleet. Muistamme ja unohdamme, luomme tarinaa ja liitämme sen kertomukseen.

Kirjoitusten kokoelma päättyy, hieman naiivisti, mutta uskoa luoden minä olen onnenpekka. Mutta ehkä tässä on Ernst Blochin hienosti tiivistämä paradoksi: Meille on toivo annettu niiden vuoksi, joilla toivoa ei ole. Olemme kaikki toivottomia romantikkoja, onnenpekkoja, jos vain oivallamme kahden virheellisen kuvan stereovaikutelman, oman ja muiden.

Schlink Bernhard, Jäähyväisvärit. Suom. Pirkko Roinila, WSOY, Helsinki 2022.  ISBN 978-951-0-48107-3

Jälkeläinen

Bernard Schlinkin Jälkeläinen synnyttää ristiriitaisen tunteen. Kirja on aihepiiriltään kiinnostava ja sujuvasti kirjoitettu. Siinä on paljon oivaltavaa pohdiskelua siitä, miten länsimaisen liberalismin on vaikea muuttaa kriittinen ajattelu poliittiseksi toiminnaksi, jolla äärioikeistolainen nationalismi ja konservativismi voitaisiin torjua.

Kirjan on hyvin asetelmallinen. Leskeksi jäänyt länsisaksalainen 71-vuotias mies saa tietää, että aikanaan DDR:stä länteen loikanneella vaimolla on tytär, josta hän ei aiemmin tiennyt mitään. Tytär, tämän mies ja lapsi, siis miehen vaimon lapsenlapsi, ovat mukana kansallismielisessä ja maaseutumaista elämää ihannoivassa itäsaksalaisessa kansanliikeessä. Mies itse on kirjakauppias, sivistynyt kirjojen, taiteen ja klassisen musiikin harrastaja. Liberaali ajattelu on hänellä vankkumaton perusta. Hän ei halua siitä luopua, mutta ei myöskään uskalla vetää selkeää rajaa vaimonsa lapsenlapsen äärikonservatiiviseen, nationalistiseen ja nostalgiseen maailmaan. Hän onnistuu (sadunomaisesti) rakentamaan klassisen musiikin ja pianonsoiton kautta yhteyden lapsenlapseensa, mutta menettää myöhemmin otteensa. 

Teos tuntuu asetelmallisuutensa lisäksi myös keskeneräiseltä. Eletyn elämän maku ei suodatu henkilöiden elämään. Vaikuttaa siltä,  että Schlink on sinne tänne lisännyt aihelmia, joita olisi pitänyt avata enemmän, jotta henkilöiden persoona ja ajattelun ristiriidat olisivat saaneet enemmän tilaa hengittää. Nyt kuvaelmaa pyöritetään kuin kaleidoskooppia ja lopulta osa sen sisällöstä tiputetaan raamin ulkopuolelle, Saksasta Australiaan. Eikö Saksalla ja saksalaisilla ole enää toivoa?  Pakoko jää ainoaksi vaihtoehdoksi?

Jälkeläinen on pyrkimys ymmärtää itäistä Saksaa, niin DDR:ää, Länsi-Saksaa kuin nykyistä liittotasavaltaa. Yhtymäkohta Jenny Erpenbeckin kirjoihin on ilmeinen. Ja jos haluaa verrata, Erpenbeck onnistuu kyllä selvästi paremmin. ( ks. Erpenpeck 2025)

Hyvä kirja siis, mutta kutkuttavasti olisi ollut mahdollisuus parempaan.

Bernhard Schlinkin kirjoja olen aiemminkin lukenut: Neuvoton sukupolvi (ap. 2000), Kotiinpaluu (ap.2006), Viikonloppu ( Ap.2008). Kirjat olivat varsin hyviä. Samaan aihepiiriin kuuluvista DDR:n liittyvistä kirjoista olen kirjoittanut aiemmin, ks. https://taikavuori.blogspot.com/search/label/DDR .

Schlink, Bernhard, Jälkeläinen. Suom. Pirkko Roinila. WSOY, Helsinki 2026.  ISBN 978-951-0-51749-9

Tsugaru

 

Osamu Dazain (1909-1948) Tsugaru. Kulkija käy kotona on mukavalla tavalla viehättävä kirja. Se on myös traaginen. Kirjassaan Dazai kertoo vierailustaan synnyinseuduilleen koillisjapaniin. Hän oli ottanut tilaustyönä tehtäväkseen kirjoittaa matkakirjan alueesta. Hän oli jo tuolloin tunnettu ja arvostettukin kirjailija, mutta sodanaikaisessa Japanissa toimeentulo oli niukkaa. Luovana kirjoittajana ja tarinankertojana syntynyt kirja ei ollut tyypillinen matkakirja ja tapainkuvaus. Dazai kertoo matkan sattumuksista, yöpymisten ja matkanteon vaikeuksista, vanhoista tutuistaan, juopottelusta ja ristiriitaisesta suhtautumisesta omaan perheeseensä, äitiinsä, tätiinsä ja hänelle läheisimpään henkilöön - imettäjäänsä ja hoitajaansa.

Henkilökohtiasen tarinankerronnan lomassa on paljon dokumentoitua tietoa alueesta ja sen historiasta. Dazai käyttää paljon suoria lainauksia alan kirjallisuudesta. Herkullisimmillaan hän on kuitenkin arvioidessaan vaikkapa Bashōn säännöt vaeltaville runoilijoille teoksen ohjeita viininjuonnin kohtuullisuudesta ja asettaessaan sen vastapariksi Kunfutsen lauseen:  viinillä ei määrää, kunhan se ei johda epäjärjestykseen. ( s. 49)

Jonkinlaista epäjärjestystä kuitenkin syntyy, mutta se tekee matkasta, ja kirjasta, kiinnostavan. Tsugaru ei ole kuitenkaan gonzo-journalismia. Teksti pysyy asiallisisa puitteissa, vaikka kirjoittaja matkatessaan omalle kotiseudulleen, palaa samalla oman itsensä syvimpiin tuntoihin.

Dazai, Osamu,  Tsugaru. Kulkija käy kotona. Ap. 1944. Suom. Kai Nieminen. Gummerus, Jyväskylä 1966. ISBN 952-9842-12-0

alkeishiukkaset

 

Hetken Houellenbecqin alkeishiukkaset kirjan tekstiä luettuani mietin, miksi oikein luen tätä? Kirja kertoo kyllä lupauksensa mukaisesti miehestä, joka eli suurimman osan elämästään Länsi-Euroopassa, 20. vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla ja tekee sen kyllä kursailematta ja kirjallisessa mielessä taitavasti. Kuvaus on kuitenkin vastenmielinen ja luotaantyöntävä. Tuollaisia miehiä on helppo kyllä ajatella olevan, mutta en tunnista tuota aikaa samaksi ajaksi jossa olen elänyt ja elän. Houellebecq jää yksin synkään likakaivoonsa, kuten päähenkilönsäkin. Hänen romaanihenkilönsä eivät kohoa edustamaan omaa aikaamme, onneksi, mutta toimivat kyllä indikaattoreina ajasta, jota monet pelkäävät tulevaksi.

Kirjaan tarttumiseen perusteita itselläni oli kaksi. Pidin aiemmin lukemaani kirjaa Olemattomiin varsin pätevänä. Toinen syy oli kirjan mahdollinen merkitys nykyisen äärioikeiston ja islamofobisen liikehdinnän synnyn ymmärtämisessä.

(A)lkeishiukkaset on ilmestyi jo vuonna 1998. Se aiheutti kohua Ranskassa viime vuosisadan loppuvuosina. Houellebecqin tätä ja muita teoksia on pidetty osana konservatiivista ja äärioikeiston nousuun johtavaa liikehdintää. Kirjan henkilöt, veljekset Michel ja Bruno, kipuilevat ajassamme eri tavoin. Michel on kykenemätön rakkauteen, Bruno puolestaan on seksiaddikti, joka etsii tyydytystään Pariisin ja Ransan nudistiyhteisöistä ja klubeilta. Tämä mahdollistaa Houellebecqille runsaat ja roisit seksikuvaukset ja ne ovat olleet yhtenä pöyristelyn aiheina. Kyse on länsimaiden perikadosta, ja ilmiöt on kyllä helppo tunnistaa, mutta sen perusta lienee kokonaan muualla, mihin Houellebecq ne asettaa.

Kirjaa on verrattu Camus´n ja Huxleyn teoksiin, mutta ainakaan tämä teos ei moista rinnastusta ansaitse. Kirja on merkki aikamme ahdistuksesta, mutta se ei avaa mahdollisuuksia nähdä ajan koko kuvaa, vain umpikujan, johon antihumanistinen lähtökohta Houellebecqin on ajanut. Houllebecq ei ole alkeishiukkasia löytänyt, vain flogistonia, joka sihisee kaikkialla, jos siihen uskoo.

Houellebecq, Michel, alkeishiukkaset. Suom. Ville Keynäs. Ap. 1998, suom. WS, Helsinki 2000. ISBN 951-0-24710-4

Rannalla

 

Ian McEwan on luotettava, brittiläinen laatukirjoittaja. Rannalla on suppea tutkielma elämästä, parisuhteesta ja ihmisen suhteesta aikaansa. Olisivatko asiat voineet menneet toisin, jos aika olisi ollut toinen tai henkilöt olisivat nähneet asiat toisin? 

Vastavihitty pariskunta valmistautuu hääyöhön. He rakastavat toisiaan, mutta yöstä tulee katastrofi, jota tuossa tilanteessa, 1960-luvun alkupuolella, merenrantahotellissa ja meren äärellä ei voi korjata. Elämä menee toisin, kuin ihannekuvissa ja suunnitelmissa oli. Vaimo on lahjakas viululisti, kaunis ja haluttava, mutta seksi on hänelle kauhistus. Mies on historian tutkija, korrekti herrasmies, mutta sovinnaistapojen ja omien halujensa vanki. 

Taitavasti McEwan kuvaa henkilöidensä herkkiä tunteita, ajan moraalista koodia ja tapoja sekä henkilöidensä erilaisen sosiaalisen tausta paineita juuri ennen murrosta, ennen vapautumisen aikaa 1960-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Pelkän henkilökuvauksen rinnalla kulkee historian suuret linjat ja taiteen tekemisen ja kokemisen erot. 

McEwan on viileäntarkka kuvauksessaan, mutta lopun pohdinnat ovat kyllä lähellä hurskasta moraliteettia - rakkaus voittaa kaiken, kunhan vain jaksaa yrittää. Näinköhän?

McEwan, Ian, Rannalla. Otava, Helsinki 2019.

Pronominit

 

Hanna Weseliuksen Pronominit kirjan henkilöt elävät tulevaisesti kohti kuolemaansa. He ovat jättäneet taakseen tuhoutuvan maailman, kirjautuneet lennolle kohti epämääräistä, mutta varmaa kuolemaa, kuin Titanicissa, ainoassa elokuvassa, jota lennolla näytetään.

Kullakin on oma tarinansa ja tarinoiden tarinoista kirja koostuu. Paikoin tuntuu, että kirja on kooste erilaisita , toisiinsa vain hyvin väljästi liittyvistä tarinoista, joita sitoo yhteen vain kirjan kannet, kuin lentokoneen matkustamo ja aika jossa lennetään. Lennon ajasta tosin otetaan loikkia menneisyyteen eri tavoin, ei niinkään tulevaisuuteen. Nykyisyys on menneisyyden tulevaisuutta ja tulevaisuuden menneisyyttä.

Kirjassa viitataan yhteiskuntafilosofisiin ja valokuvateoreettisiin oppeihin, niin Walter Benjaminiin kuin Roland Barthesiin. Yhtenä avaintekstinä ja kuvana on Paul Kleen Angelus Novus. Benjamin osti sen tekijältä vuonna 1921 ja teos kulki hänen matkassaan aina  vuoteen 1940. Tuolloin, kuolinvuonnaan, Benjamin kirjoitti:

HÄNEN SILMÄNSÄ tuijottavat, hänen suunsa on auki, hänen siipensä ovat levällään. Hän on historian enkeli, joka on kääntänyt kasvonsa taaksepäin.(...) Puhuri tempaisee hänet selkä edellä tulevaisuuteen, ja menneisyyden jätevuori hänen edessään kasvaa taivaaseen asti.  (lainattu Weselius 2025, 277 mukaan)

Kirjailija Weselius on taiteen tohtori ja valokuvataiteen yliopistolehtori. Hän ja hänen kirjansa henkilöt  katsovat menneisyyteen, pohtivat tekemisään ja tekemättä jättämisiään. Kaoottiset tilanteet toisuvat ja stuertin näkökulmasta katastrofi toisensa jälkeen vältetään vain toteamalla ammatillisesti "kaikki on hyvin" ja peittämällä oma kauhu tuhoon johtavassa tilanteessa.

Kuuntelin aluksi kirjaa ja sellaisenaan se oli varsin hyvää kieltä ja kuunneltavaa. Kokonaisuutta siitä ei hahmottunut ja lopulta hakeuduin paperiversion ääreen, suosittelen jos mahdollisuus valita. Kirjan selaaminen ja kuva lentokoneen istumajärjestyksestä ja henkilöistä, mahdollistaa tarinan hahmottamista, vaikka se ei ehkä sittenkään ole olennaista. Maailma ja lentokone on täynnä tarinoita. Väitetäänpä kirjan sivuilla, että tarinallisuus lopulta on se inhimillinen ominaisuus, joka erottaa ihmisen muista eläimistä ja samalla yhdistää eri elementtejä ajassa. Sopiiko se omaan tarinaan, on toinen juttu.

Kiinnostava kirja, ei vähättelevässä merkityksessä, vaan aidosti. Rakenteellinen kokeilu ja pikselimäinen toteutus antavat lukijalle tilaa hengittää samaa ilmaa kirjailijan ja henkilöhahmojen kanssa. Koituuko pelastuksesi metsänpohja, kuntta, jota matkalle on jostain syystä otettu mukaan? Varmaan riippuu siitä, kuinka tarkkaan kirjaa lukee.

Weselius, Hanna, Pronominit. WSOY, Helsinki 2025. ISBN 978-951-0-51343-9

Haluan kuulla kaiken

Elizabeth Stroutin kirjat ovat päältä katsoen amerikkalaisen hyvinvoivan ja hyväntahtoisen keskiluokan sisäänlämpiävää rupattelua ja maailman menon murehtimista. Niin tässäkin Haluan kuulla kaiken kirjassa. Mutta, mutta. Kuinka lähelle hän osuukaan arvioidessaan heidän, meidän ja kaikkien etuoikeutetussa asemassa olevien ihmisten elämää. Tämänkin kirjan ydin on tavallisen ihmisen ja tavallisen elämän surumielisessä ylistyksessä. 

Bob, Olive ja Lucy, muiden muassa, yrittävät ymmärtää maailman menoa, sitä, miten ei jossain Ukrainassa, vaan Ukrainassa, ihmisiä kuolee verisessä sodankäynnissä, ehkä juuri nyt ja nyt. Tai lapset vihaavat vanhempiaan, tappavatkin heitä, jouduttuaan julmasti kaltoin kohdelluksi lapsena. Jotakin on voitava tehdä. Bob on juristi, joka ei ainoastaan puolusta asiakastaan oikeuden edessä, vaan auttaa hänet uuden elämän alkuun. Lucy ja Olive kertovat toisilleen tarinoita, usein surullisia, siitä, miten amerikkalainen unelma ei toteutunut. Kumppani osoittautuu roistoksi, väkivaltaiseksi petturiksi tai vastuunsa välttäväksi häipyjäksi. Oma puolisokaan ei päähenkilöitä jaksa aina innostaa. Ja kun Bob sitten tapaa sen oikean ja ihanan, jopa silloin, kun tunne on vastavuoroinen, on syytä jättää asia silleen, katseiden ja puheen tasolle, jotta ei aiheuta surua ja murhetta, kaaosta ja tuskaa.

 

Sydän halajaa mitä halajaa. (...) Mutta asiassa on muutakin mietittävää, kuten se, että sydän on vain yksi osa elimistöä ja elimistön tarkoitus on selviytyä hengissä. (s. 323)

Stroutin henkilöt elävät entistä pidemmälle jakautuvassa amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Hän onnistuu kuvaamaan tässä, yhdessä parhaista kirjoistaan, sävykkäästi sitä, miten monisyisessä verkostossa elämme. Jokainen haluaisi tulla kuulluksi. Jokainen haluaisi löytää "ideaalisen kuulijan", joka väsymättä ja tuomitsematta kuulisi juuri sinun tarinasi. Harva lopulta haluaa kuulla kaiken, vaikka haluaisikin kertoa kaiken.

Hieno kirja, melankolinen, surumielinen.

Ja kirjan myötä pohdiskelun tulos on, ainakin Bobille: Se on vain elämää. Sellaista elämä on. (s. 326)

Strout, Elizabeth, Haluan kuulla kaiken. Tammi, Helsinki 2026. ISBN: 978-952-04-6714-2