Mexikoring

 

Aloitan dekkarin usein silloin, kun kaipaan selkeästi etenevää tarinaa ja suhteellisen helppolukuista tekstiä. Simone Buchholzin Mexikoringin otin luettavaksi kuitenkin kritiikin perusteella ja mainesanalla ”vuoden 2019 saksan paras dekkari”. Teksti osoittautuikin vaativammaksi ja kunnianhimoisemmaksi kuin osasin odottaa. 

Juonen taustoitus oli tiheää: henkilöitä suhteellisen paljon ja selviteltäväksi otettava murhatapaus taustoitetaan melko perusteellisesti Lähi-idän etnisiin kiemuroihin ja Saksan maahanmuuttajien ja poliisin sekä oikeusvaltion välisiä suhteita kuvaavilla tapauksilla. 

En siis oikein aluksi päässyt mukaan siihen, kuka kukin on, miten kerronta etenee ja onko tarinassa sankareita, roistoja vai vain eri joukoissa ja jengeissä traumoistaan kärsiviä ihmisiä. Puolessavälissä teksti ja tarina vähitellen jäsentyi ja osoitti voimansa.

Buchholzin teksti pudottaa lukijan keskelle saksalaista, miksei eurooppalaistakin, todellisuutta. Poliisi ja oikeuslaitos on monien suurien haasteiden edessä ja keskellä. Aina muinaisista heimokulttuureista juontuva perheen ja suvun oikeuksien ja kunnian puolustaminen muuntuu maahanmuutoliikkeen myötä järjestäytyneeksi rikollisuudessa rikollinen järjestäytynyt rikolliudeksi ja kietoutuu ja sotkee uuden nousevan sukupolven mahdollisuudet tulla osaksi nykyistä saksalaista monikulttuurista todellisuutta. Ristiriidat ja halkeamat jakavat yhteisöjä, perheitä ja ihmisten mieliä. Tätä tilannetta Buchholz onnistuu kuvaamaan väkevästi. Kirja ei ole dekkariksi kovin helppo ja romaaniksikin kovin katkelmallinen, mutta lopultakin kuitenkin vaikuttava. 

Veriveljet

Jo Nesbøn Valtakunta on varsin taitava perhe-kirja ja trilleri. Pääosassa ei ole dekkari vaan norjalainen vuoristokylä asukkaineen. Keskiössä on Opgardin veljekset Carl ja Roy. Isoveli Roy pyörittää kylän bensa-asemaa ja korjaamoa, pikkuveli Carl, puolestaan haluaa rakennuttaa kylään hienon hotellin joukkorahoituksen turvin, mutta tarvitsee myös lainan  ja tuen paikkakunnan iso- ja korkokenkäisiltä.

Nesbø pyörittää tarinassaan monimutkaista yhteiskunnan, yhteisön ja perheen suhteiden pohdintaa.  Pienessä Osin vuoristokylässä omat vanhemmat ja muut kyläläiset sitovat yksilön kehityksen ja mahdollisuudet monin sitein, solmuin ja mutkin tiiviiseen verkkoon. Kylä on kuin yhtä perhettä, ei idyllisessä vaan karussa veren tahrimassa kytköksessä.  Ihmiset rimpuilevat verkkoon takertuneina ja irti pääsemiseksi ei ole muuta tietä kuin viiltää auki silmukoita, lopullinen ratkaisu, murha eri muodoissa, näyttää ainoalta tieltä avoimeen veteen. Tosiasiallisesti murha kuitenkin sitoo entistä lujemmin jo ennestään sotkuiseen suhdesumppuun. 

Nesbø onnistuu pitämään juonen käänteet hyvin hallussa, pyörät eivät lipsu liukkaissa kaarteissa vaikka lähellä rotkon reunaa käydään. Erilaist ratkaisuvaihtoehdot pysyvät mahdollisina aivan viimeisiin loppukaarteisiin saakka. Kuolemaa on paljon ja tulevalle elämälle annetaan vain pieniä häivähdyksiä. Paikallisella bensiksellä, hotellityömaalla, liukkailla teillä ja rotkoissa sekä paikallisella kalamajalla tapahtuu. Muutamia kertoja toki poiketaan hieman kauemmas, lähikaupunkiin ja kyliin. Onpa toinen veljeksistä yrittänyt aiemmin irtiottoa Norjasta, kodista ja veljestään aina aavan meren tuollepuolen, Torontoon, mutta heikoin tuloksin. Veri vetää takaisin petoksen ja hyväksikäytön kotoisiin sidoksiin.

Hyvin kirjoitettua, sujuvaa, vain paikoin uskottavuuden rajoja koettelevaa kerrontaa. Onko päähenkilö sympaattinen murhamies, joka tekee mitä miehen on tehtävä suojellakseen läheisiään ja itseään vai pelkästään päästään vajaa psykopaatti, jonka tunteisiin ja tajuntaan heijastuu joskus ja vain joskus hivenen vinoa valoa, se  jää lukijan arvuutteluun.

Murakamin tarinaa

Haruki Mukarakamin Vieterilintukronikka on megalomaaninen tarina.  Sivuja on yhteensä 872, mutta sitä ei tarvitse pelästyä. Murakami on armottoman viihdyttävä kertoja. Vieterilintukronikalla on myyttinen maine ja sitä pidetään yhtenä Murakamin pääteoksista, eikä syyttä. Tulkintahorisontissa on monia mahdollisuuksia.

Juoni on selkeä, lyhytkin, mutta tarina polveilee, etenee kronologisesti alusta loppuun. Päähenkilö Toru Okadan vaimo on poissa tolaltaan, sillä heidän kissansa on kadonnut. Vaimo etääntyy Torusta päivä päivältä. Ehkä juuri siksi Toru päättää olla kertomatta saamistaan kummallisista puhelinsoitoista. Niiden soittaja tuntuu tietävän hänestä kaiken. Vähä vähältä Torun siisti, moitteeton ja arkisen harmaa elämä alkaa purkautua. Edessä on yliluonnollisesti sävyttynyt matka, jolla oppaina toimii vaihteleva joukko hahmoja, joista jokaisella on oma tarinansa kerrottavanaan.

Murakamin kirjassa arkinen ja yliluonnollinen, historiaan kiinnittyvä ja universaali pohdinta kietoo lukijan erikoisella tavalla mukaansa. Kieli on suhteellisen yksinkertaista, tarina ei ole realistisessa mielessä uskottava. Kertomuksessa tehdään "tyylistä poiketen" pitkähköjä ekskursioita Japanin-Kiinan-Neuvostoliiton sotatapahtumiin ja yksittäisiin sotilaallisiin operaatioihin, poiketaan istumaan kaivonpohjalle, harrastetaan seksiä niin uni- kuin kirjan reaaliolentojen kanssa. Tuttuus ja outous vaihtelevat paikkoja varoittamatta, yllättävät niin päähenkilön kuin lukijan. Osa Kirjassa hahmoista on jatkanut "elämäänsä" Murakamin myöhemmissä teoksissa.

Kiehtovaa luettavaa, vaikka on vaikeaa sanoa oikeastaan miksi näin on. Ehkä juuri siksi.

Susanin vaikutus

c

Joudu ilta kaunis

 Jos Karl Ove Knausgårdin Aamutähti (2021) ei olisi loistava kirja olisi helppo kritisoida sitä. Kirjan rakenne on katkelmallinen, juonta ei ole juuri nimeksikään, kirjan henkilöiden elämäntarinat katkeilevat ja heidän tarinansa eksyvät filosofis-teologisiin pohdintoihin kesken kaiken, raamatun ja muiden lähteiden suoria lainauksia on melko paljon. Kirjan päättävä essee "Kuolemasta ja kuolleista" puolestaan ei ole essee, vaan siinä kirjan fiktiivinen henkilö, Egil Stray,  eksyy esseestään takaisin oman elämänsä tarinaan.

Kirjalla on siis teema: kuolevaisten ihmisten arkinen raadollinen elämä tässä ja nyt ja mahdollinen kuoleman jälkeinen elämä rajan tuolla puolen. Arkinen aherrus, tuska ja taival jatkuu, vaikka kirjan maailmassa taivahalle syttyy uusi tähti, kenties Supernova tai jokin muu, ken tietää. Kirjan päähenkilöt, Arne, Kathrine, Emil, Iselin, Solveig, Jostein, Turid, Egi, Vibeke elävät omissa lokeroissaan. He pohtivat enemmän tai vähemmän tukalaa elämäntilannettaan, havaitsevat tähden taivaalla, jatkavat arkielämäänsä virheineen kaikkineen. Osalla on tavanomaisittain ajatellen harhanäkyjä vai eikö sittenkään. Olisko mahdollista, että kuolleet olisivat jollakin tavalla keskuudessamme? Ainakin joillekin meistä?

Aivan ihmeellisellä tavalla Knausgård onnistuu pitämään lukijan mukana keitoksessa, jossa huonomalla kirjoittajalla vain mensi puurot, vellit, viinat ja villasukat sekaisin. Samalla joutuu jatkuvasti pohtimaan kuka kirjassa on äänessä: ilman muuta kirjoittaja Karl Ove, mutta onko jokin kirjan henkilöistä, erityisesti hänen äänensä? Vai leikitteleekö kirjoittaja vain lukijan mielikuvituksella?

Knausgårdin Taisteluni 1-6 -sarja (2011-2016) oli ainutlaatuinen ja hieno kokonaisuus, autofiktiona sen viittauskohdat olivat selkeämmät (mutta eivät selkeät). Vuodenaikasarja Syksy, Talvi, Kevät ja Kesä ei puolestaan vakuuttanut, kirjoittaja vaikutti väsyneeltä perheenisältä, jota Knausgård tuolloin olikin, hän ei pystynyt luomaan arjen kuvista lukijaa kiehtovaa kuvaa. Nyt Aamutähti on puhtaammin fiktiota, teksti kulkee, hengittää ja yskii henkilöidensä mukana. On aivan ihmeellistä huomata kuinka Knausgård onnistuu pääsemään luomiensa hahmojen pään sisään uskottavasti. Tunnetasolla hän kuljettaa sankarit konniksi ja konnat sankareiksi. Kukaan ei sässty, mutta miksi säästyisi? Pinnallinen ja syvällinen kietoutuvat toisiinsa vyyhdeksi, jossa hyvät aikomukset ja lupaukset sortuvat juuri ennen seuraavan normi päivän valkenemista. Vielä ennen käänteentekevää keskustelua, ratkaisua oman elämän suunnasta tai vaikean asian puheeksi ottoa, on syytä nauttia ystävien kanssa katkarapuja, taskurapuja ja kallistaa muutama lasillinen, ehkä useampikin, valkoviiniä, viinaa olutta tai mitä sattuu löytymään.  Tai ajaa juovuspäissään kolari, jäädä ylitöihin, tehdä oman uran nousuun kääntävä skuuppi joukkomurhasta, tai muuta vastaavaa. Illan jälkeen tulee yö. Ja aamu. Tähti valaisee.

Sinun, Margot

 

Meri Valkaman Sinun, Margot on hämmentävän onnistunut esikoisteos. Kertomus Erichistä/Markuksesta, Margotista/Luisesta, Rosasta ja Viljasta onnistuu sitomaan itseensä erinomaisesti kertomuksen 1980-luvun DDR:sta aina 2010-luvulle saakka. Sivuhenkilöiden kautta saadaan mukaan myös Ukraina ja Tsernobyl, vähän myös Afrikan maiden ongelmia. Toki näitä sivupolkuja olisi voinut karsiakin, jotta tarina olisi entisestään tiivistynyt, nyt rönsyilyn vaara on lähellä.

Mutta tärkeintä on kokonaisuuden toimivuus uskomattoman hyvin. Harvinaisen hienosti päähenkilö Viljan lisäksi muut henkilöt, Viljan isä Markus, äiti Rosa sekä Viljan päiväkodin hoitaja/Markuksen elämän rakkaus Luise piirtyvät uskottavasti tarinassa kokonaisina ihmisinä. Kukaan ei ole varsinaisesti sankari tai konna, kukin elää elämäänsä oikeine ja väärine valintoineen. (Vaikka lukijana muutaman vinkin etenkin Markukselle saattaisi mielellään antaakin :-))

Poliittisesti Meri Valkaman kirjan sanoma on selkeä. Saksojen yhdistyminen ei ole yhtä ehyt ja voittoisa tarina, kuin "yleisesti ajatellaan". Itäinen Saksa oli ja on alakynnessä, monet asiat muuttuivat toisin, kuin DDR:n muutokseen pyrkivä oppositio 1980-luvulla tavoitteli: demokraattisen sosialismin tavoite ei toteutunut ja kapitalismin raakuus löi armottomasti läpi yhteiskunnan. Monille DDR:n kansalaisille maan kaatuminen oli tragedia, sekä poliittisesti että henkilökohtaisesti. Muuri ei vain estänyt pakoa länteen tai ollut vapauden este, se myös suojasi DDR:n yhteiskunnan onnistuneita ratkaisuja. Sinun, Margot -kirja laventaa monipuilisesti kuvaa maan tapahtumista hienosti yhdistäen ulkopuolisen, Markus on suomalaisen lehden ulkomaankirjeenvaihtaja Berliinissä, näkökulman maan omien kansalaisten, päiväkodin hoitaja Luisen, naapurien ja tuttavien Annen ja  Uten ja eräiden muiden näkemyksiä siitä, mitä tapahtuu todella.

Henkilökuvaus on vaikuttavaa. On helppo samaistua kolmiodraaman henkilöiden tuntemuksiin - jokaisella heistä on omat vaikuttimensa, haavoittuvina ja haavoittavina kukaan ei säästy. Eivät aikuiset omissa parisuhteissaan saatika lapset, joilla itsellään ei lähtökohtaisesti ole osaa eikä arpaa syntyneisiin tilanteisiin, ei politiikassa eikä aikuisten ihmisuhdeverkostojen sotkeutumisessa.

Hienoa, että jälleen on saatu uusi kirjailija rikastuttamaan kirjallisuuttamme.

JK. Kirjan juoni, rakenne ja tapahtumien kuvaus olisi oiva pohja myös elokuvalle tai televisiosarjalle. Toivottavasti tekijöitä löytyy ja riittävää rahoitusta. Sekä osaamista, joka yltää kirjan tasolle. 

Voi Teresaa, voi luontoa!

 Paolo Giordanon Jopa taivas on meidän on uskomaton teos, jopa epäuskottava. Kirjan kertojana on Teresa. Hän kertoo tarinansa nuoresta tytöstä ensimmäistä lastaan odottavaksi naiseksi. Keskiössä on Teresan rakastettu Bern, poika ja intomielinen nuorimies, joka fasinoituu permakulttuurista, lapsen saannista, oliivipuiden suojelusta terroritekoihin saakka ja lopulta päätyy uhrikuolemaan. Tapahtumien päänäyttämönä on italialainen kylä Speziale Apuliassa. Siellä joukko nuoria pyrkii ekologiseen elämäntapaan tuottamalla  luonnonmukaisesti oliiviöljyä, kasvattamalla mehiläisiä ja pyrkimällä mahdollisimman pieneen luonnonvarojen kulutukseen.

Kaiken oikeuttaa ja kruunaa rakkaus: Teresa uskoo tuntevansa ensikatseesta Bernin ja lopulta Bern välkehtii taivaalla ja sykkii elämää Teresassa. Symbioosi ei purkaudu erossa. Se kietoo henkilöt yhteen ei vain maan päällä vaan myös taivaissa!

Heidän muodostamansa kommuuni kuitenkin hajoaa ja vaiheiden kautta matkat suuntautuvat niin Saksaan, lumiseen ja kylmään (kliseisesti kuvattuun) Ukrainan Kiovaan kuin lopulta revontulien rikinkatkuiseen Islantiin. Giordanon ansioksi on pyrkimys kirjoittaa aikalaiskirjallisuutta, mutta nyt hän on haukannut aivan liian ison ja epäuskottavan palan: luonnonmukainen viljely, terrorismi, keinohedelmöitys, alkuperäinen luonto, etelän ja pohjoisen välinen ristiriita Italiassa, vanhempien ja lasten väliset jännitteet, tieteen ja perinteisten uskomusten suhde ja kamppailu, uskonnollisuuden ja maallisuuden jännitteet, rakkauden syvin olemus, toisen ihmisen tunteminen ... kaikki toki aiheita, jotka saattavat oudolla tavalla kietoutua yhdenkin ihmisten elämään. Mutta kuitenkin, liika on liikaa. 

En oikein tiedä miksi lopulta jaksoin kuunnella kirjan loppuun. Tarina hajosi liian moneen suuntaan, henkilöt eivät olleet uskottavia eivätkä lopulta herättäneet juuri myötätuntoakaan. Mutta joskus näin.