Yksinäisyyden jälkeen

Sveitsiläis-saksalaisen Benedict Wellsin Yksinäisyyden jälkeen on kertomus kolmen sisaruksen elämästä. Romaanin kertoja, Jules, etsii elämänpolkuaan. Hänen elämänsä on monien menetysten varjostamaa sivullista vaeltelua; vanhemmat kuolevat auto-onnettomuudessa, sisarusten keskinäiset suhteet ovat hyvin haastavat, päähenkilö itse ajaa moottoripyöräonnettomuuden ja lähes kuolee, elämän suuri rakkaus, Alva, nai toisen miehen ja onni saa odottaa ja menestysromaanin kirjoittaminenkaan ei tahdo sujua. Kun rakkaus vihdoin Alvan kera koittaa, sekin päättyy lopulta vaimon syöpään ja ennenaikaiseen kuolemaan. Tekeillä oleva kirjakin syntyy vain erikoisen nekrofiilisen tempun kautta.

Ainekset reiluun eksistentiaaliseen tuskaan ja itsensälöytämiseen ovat, mutta jokin ei kuitenkaan täsmää. Minulle kirja ei avautunut herkkänä, kirkkaana tai ainutlaatuisena kuvana, kuten osalle kirjaa ylistäneille kriitikoille ja lukijoille. Vaikutelma oli nuiva, vaikka kerronta olikin varsin sujuvaa ja teksti kaikin puolin luettavaa.

Taustalla on kirjailijan oma elämäntarina. Elämäntarina koskettaa, mutta kirjana jää kuitenkin vajaaksi.

Keskipäivän maa

Eero Hämeeniemen Napolista etelään on virkistävä kirja. Hämeenniemi tarinoi elämästä, ruuasta, ihmisistä, yhteiskunnasta ja yhteisöistä, jonka elämänmuodon ymmärtäminen täältä pohjolasta on usein vaikeaa. Kirjan ansio on  kirjoittajan onnistunut tavassa yhdistää merkittävä määrä vakuuttavalta tuntuvaa kokemukseen perustuvaa tietoa ja tunnelmaa Il Mezzogiornon (Keskipäivän maa) alueen historiaan tarinoimalla omasta kokemuksestaan. 

Eero Hämeeniemi on viettänyt yhdeksän kevättä Palermon sydämmessä ja tehnyt sieltä retkiä Sisiliaan, Calabriaan, Basilicataan, Apuliaan ja Campaniaan. Kirjoittaja tunnetaan paitsi kirjailijana myös säveltäjänä ja pianistina - varsinainen renessannsipersoona. Jos tuo maailmankolkka hiukankin kiinnostaa tai Italia kokonaisuudessaan, kanttaa siihen tutustua myös tämän kirjan avustuksella.

Klik - valokuvan historiaa uusiksi

Jari Järvelän Klik laittaa valokuvan historian uusiksi. Romaanin päähenkilö on kasvultaan pienikokoinen Iiris. Hän onnistuu seikkailemaan ympäri Euroopaa ja vähän muuallakin tuntemiemme mestarivalokuvaajien Henri Cartier-Bresonin, Robert Capan, Helmut Newtonin ja monen muun mukana. Jujuna on, että juuri Iiris otti suurimman osan tunnetuista valokuvista, jotka kuvittavat viime vuosisadan historiaa tai oikeastaan luovat kuvakertomuksen historiasta: mies hyppäämästä ratkaisevalla hetkellä vesilätäkköön, kuoleva sotilas Espanjan sisällissodassa, sotilaat nousemassa maihin Normandiassa …

Iiriksellä on omakin tarinansa joka sitoo kohtaamiset valokuvaajien ja kuvien kesken. Rakenne on toisaalta näppärä, mutta toisaalta kömpelö, kuitenkin. Yksittäiset tarinat on kuitenkin kerrottu hyvin, kirjoitettu sujuvasti.  Viihdyttävä lukukokemus.

Kirjan tarina

Irene Vallejo kertoo loistavasti kirjan tarinan: Papyrus: kirjan katkeamaton tarina on upea osoitus siitä kuinka hienosti (populaaria) tietokirjallisuutta voidaan kirjoittaa. 

Lainatessani kirjan ajattelin katsovani sen kursorisesti läpi, epäilin jaksaisinko perehtyä yli 600-sivuiseen opukseen yksityiskohdin. Ensimmäiset sivut veivät kuitenkin mukanaan ja tarina vietteli vaihtelemalla menneisyyden, nykyisyyden, yleisen sekä kirjoittajan ja lukijan yksityisyyden maastossa vuolasti Niilin suistosta, Alexandriasta ja Lähi-Idästä aina New Yorkiin, Lontoon museoihin. Hieroglyfit, nuolenpoääkirjoitukset, papayrykset ja savitaulut elävät nykykirjan sivuilla, edeltäjinä, vertaisina ja nykyisyyden mahdollistajina. Omalla tavallaan Vallejo osoittaa, että historiamme on kulkenut Alexandrian kirjaston ideaalista kohti internetin globaalia kirjastoa. Borgesin Baabelin kirjaston inkarnaationa saattaa kuitenkin tulla todeksi vaara, jossa kukaan ei lue. Satunnaisten sivujen uuvuttava ylenpalttisuus tukahduttaa lukemisen ilon. Ihmisen kaikki energia menee etsimiseen ja selvitystyöhön.

Tulevaisuuden utuiset kasvot saattavat peittyä virtuaalilaseihin, korvat kuulokkeisiin ja tuntoaistillekin tarjontaa on tulossa. Runsauden yhteiskunnassa harva asia kuitenkin kuolee kokonaan pois. Kirja lienee yksi vielä pitkää käyttökelpoinen väline esineiden maailmassa. Kirjalla on erityinen taito yhdistää kirjoittajan ja lukijan maailmat aina uudella tavalla uudessa ajassa ja paikassa. 

Vallejon kirja on rohkaiseva myös jatkon kannalta. Taitaville kirjoittajille ja tutkijoille on työsarkaa monissa kirjaan, kirjallisuuteen ja muihin kultuurihistoriallisiin aiheisiin liittyen. Minkälaisille alustoille kirja lopulta tulevaisuudessa päätyy, sitä emme tiedä. Mutta jossain muodossa tarina jatkuu, katkeamatta.

Hiljaa virtaa Don I,II ja III

Minua on varoitettu lukemasta uudelleen aikoinaa mieleen jääneitä hyviä kirjoja. Väitetään sen olevan vanhuuden merkki ja tuottavan usein pettymyksen. Päätin kuitenkin kuunnella aikoinanani lukemani Mihail Šolohovin laajan suomeksi kolmiosaisena julkaistun Hiljaa virtaa Don -teoksen. Enkä kadu. Kirja on perinteisellä tavalla hieno kertomus, jolla on alku, keskikohta ja loppu, tässä järjestyksessä. Juhani Konkan käännös on kielellisessä rikkaudessaan hieno. Äänikirjakin on alunperin julkaistu jo 1988-89. Veikko Honkasen lukemana kirjan kuuntelu on nautinto. Hiljattain katsoin kirjan perusteella tehdyn Sergei ja Mihail Bondarshuckin ohjaaman minisarjan, joka ei vetänyt vertoja Sergei Gerasimovin nevostoaikaiselle mestarilliselle elokuvalle.

Alkuperäinen teos julkaistiin neljänä niteenä vuosina 1928 -1940. Kirja kertoo Donin kasakoiden kamppailusta puna-armeijaa vastaan sisällissodan aikana ja on merkittävä siksi, ettei siinä ole yhtään positiivista bolševikkihahmoa.

Päähenkilönä kirjassa on Grigori Melehovin ja hänen perheensä tarina, ja sitä kautta kasakoiden ja Venäjän vallankumouksen. Tarina on kiehtova, ankara kertomus valinnoista historian käänteessä, se on samalla rakkaustarina, perhetarina, sotaromaanikin. Grigori on epäilemättä sankari, mutta ei millään tavalla puhtoinen. Hänelle ei avaudu mahdollisuuksia valita mielekkäästi ja oikein elämän ja historian ristipaineessa, ei politiikassa sen paremmin kuin parisuhteissaan. Lopulta hän menettää lähes kaiken, vaimon, Aksinja rakastettunsa, tyttärensä ja suuren osan muusta perheestään. Kunniakkaasta kasakkasoturista jää jäljelle katkera sodan runtelema mies, joka ensin osallistuu vastentahtoisesti rosvokoplaksi muuttuneen joukkion toimiin ja lopulta heittää aseensa Doniin, palaa kotitalolleen. Siellä on vain isänsä hämillisenä vastaanottava poika ja melko varma tuomituksi tulemisen tulevaisuus.

 kuvasi teksteissään hänelle tuttua Donin kasakkaseutua. Hän kirjoo loisteliaan rikkaasti alueen tapoja ja miljöötä. Henkilökuvaus onkin kirjan vahvinta perintöä historiallisen kuvauksen ohella. Kasakkakylän elämästä vuosina 1912–1922 mullistui. Kiinnostavaa olisi nähdä ja kuula mitä tuolla alueella tapahtuu nyt, uudempien mullistusten jälkeen.

Piikikäs puutarhuri

Jeffrey Eugenideksen  Oikukkaat puutarhat -kokoelman tarinoissa tutkitaan ihmiseloa perinteikkään tunne itsesi vaateen nojalla. On tutkittava oman itsen mikrokosmosta ja sen sijoittumista makrokosmokseen. Mutta etsinnän tulos ei johdakaan selkeään tai tasapainoiseen käsitykseen maailmasta tai itsestä. Elämä on oikukas puutarha, jossa vallitsee kaaos.  Johtopäätös on hirtehisen synkkä: 

Oma maa oli kuin oma itse. Mitä enemmän siitä sai selville, sitä enemmän hävettävää oli.

Ehkä Eugenides ei etsi riittävän lavealta tai syvältä? Hänen tekstinsä konteksti on korostetun amerikkalainen, hän keskittyy amerikkalaiseen, keskiluokkaiseen elämäntapaan. Päähenkilöt rimpuilevat oman elämänlaadun ehtojen ja niiden parantamisen mahdottomuuden välisen kuilun yläpuolella. Horisontti ei lavene, vaikka tarinoiden henkilöt matkaisivat maailman ääriin tai pakenisivat ongelmiaan Yhdysvalloista Eurooppaan. Heidän näkökulmansa on tarkasti rajoittunut, eikä heillä ole keinoja nähdä omaa itseä ja omaa yhteiskuntaa radikaalisti toisin. Horisontin toisella puolella on korkeintaan pimeyttä, rikollisuutta, petosta, väärinymmärrystä. Oman elämän sankarit ovat tragedian pääosassa.

Kirjoitukset ovat kerrottu hyvässä mielessä jollain lailla vanhanaikaisesti, vaikka tapahtumat sijoittuvat lähimenneisyyteen. Tekstissä vielä kauhistellaan Bush-Clinton klaanien elitismiä, eikä vielä ei nähdä tai kuulla trumpilaisuuden sudenulvontaa. Maaperä sille on kuitenkin kylvetty. Eugenides on taitava ja terävä kirjoittaja, vaikka jostain syystä tuntuu, että tämän on jo aiemmin lukenut. Jos on puutarha oikukas, niin on puutarhurikin piikikäs.

Olive, taas

 

Elizabeth Strout onnistuu jälleen, ei täydellisesti, mutta kuitenkin. Olive, taas (ap. 2019, suom. 2021) jatkaa mainion Olive Kitteridge (ap. 2008, suom. 2020) tarinaa. Kerronta etenee osin lähes itsenäiseltä tuntuvien jaksojen kautta. Olive on vanha nainen, lopulta kahden miehen leski ja päätyy arvioimaan elämänsä kulkua ja tekemiään valintoja palvelutaloon. Hän löytää lopulta myös ystävän.

Eletään nykypäivää. Strout onnistuu tarkkana havainnoijana ja paikoin kitkerän terävänä sanankäyttäjänä jatkamaan ja luomaan Olivesta kaikessa sietämättömyydessään sympaattisen hahmon. Kirja on aikalaiskirja ja siinä on sen vahvuus, mutta myös heikko kohta. Oliven ja hänen lähipiirinsä kännykät, tekstiviestit, internet ja muutamat muut viittaukset tuntuvat osin päälleliimatuilta, kuin erään, jo uudelleen valitsematta jääneen, presidentin mainostarra auton puskurissa. Ilman niitäkin olisi tarkoitus tullut selväksi. Hieman epäuskottavalta tuntuu myös Oliven hyväätarkoittava sillanrakentelu demokraattien ja republikaanien välille, niin suotavaa kuin se reaalimaailmassa olisikin.

Joka tapauksessa raikasta luettavaa. Oliven kamppailu vanhuuden tuomia vitsauksia vastaan on kovin tuttua, jos ei vielä aivan omakohtaisesti, niin oman ikäpolveni vanhempien maailmasta. Vanhuus tuo, jos hyvin käy, hieman lisää hengen viisautta, mutta ruumis vaatii entistä enemmän huomiota ja vie veronsa. 

Suositeltavaa luettavaa ja ajatuksia herättävää, taiturimaista kerrontaa.