Ravel

 

Jean Echenozin romaani Ravel kertoo tarinan Maurice Ravelista (1875-1937) , Boleron säveltäjänä tunnetusta säveltäjästä. Kauniisti ja koruttomasti hän-muotoinen kerronta etenee lineaarisesti alusta, jossa säveltäjämestari ei haluaisi nousta haaleasta kylvystä, hetkeen, jolloin on aika lähteä lopullisesti mustastaan pukuun puettuna maan poveen. Tätä ennen juhlittu, keikarimaisen pikkutarkasti pukeutunut Maurice on jo viimeisinä vuosinaan taantunut niin, ettei enää kykene kirjoittamaan nimeään eikä tunnista omia sävellyksiään niitä hänelle esitettäessä. Kontaki ihmisiin jää pinnalliseksi, eikä kirjan antaman kuvan mukaan oikein ole selvää, mikä hänen suhteesnsa oli lähipiirinsä ystäviin, naisiin ja miehiin.

Boleron suuri populaari menestys on sen säveltäjälle arvoitus. Siinä kun ei juurikaan ole musiikkia, melodian pätkä on lyhyt ja teoksen rakenne on eteenpäin kulkeva monotoninen jatkumo. Sufien rituaalimusiikista vaikutteen saanut  noin 13-18 minuutin intentiseetiltään (ei tempoltaan) kasvava teos on rytmisesti mahtava ja mahtaileva orkesteraatio, jota ymmärtää kuulemma rock-musiikkin pariutumisrituaaleihin koukuttunut nuorisokin, juuri tuon rytmin vuoksi. Ravelin mallina oli kuitenkin koneet ja niiden jyskytys, mekaaninen teollisuus ja sen mahtava potentiaali. Juuri tuon rytmin temposta Ravel oli tarkka - hän painotti hitautta, kun taas kapelimestareilla oli taipumusta kiihdyttää tahtia tai ainakin esittää teos nopeammassa tempossa.

Ravel esitetään kirjassa myyttisenä taiteilijapersoonana, jonka oikkuihin ja ehdottumuuteen toisten oli alistuttava. Taustalla häämöttää kuitenkin kyvyttömyys inhimillisiin läheisiin suhteisiin ja sen tuoma yksinäisyys.

Echenoz, Jean, Ravel. Romaani. Suom. Martti Anhava, fuga, Helsinki 2020.

Tilavuuden laskemisesta IV

 

Solvej Balle jatkaa opus magnaansa hienolla osalla: Tilavuuden laskemisesta IV. Marraskuun 18 päivään juuttuneiden joukko kasvaa ja löytää toisensa, perustaa yhteisöjä ja pyrkii selvittämään mistä on kysymys. 

Hienosti Balle osaa löytää tilanteesta uusia puolia, jotka mahdollistavat monien yksilön ja yhteisön välisten suhteiden arvioinnin. Erityisen hauskaa on seurata, miten Tara Selter, kirjan päähenkilö, ja kasvava joukko aikasilmukkaan juuttuneita, pyrkii ratkomaan ajan ongelmaa ja nimeämään ja mittamaan sitä, mitä ei voi enää mitata aiemmin tavoin. Aika on omalla tavallaan pysähtynyt, mutta ei kuitenkaan.

Balle, Solvej, Tilavuuden laskemisesta IV, Suom. Sanna Manninen. Kosmos, Helsinki 2026. ISBN 978-952-352-333-3

Kesuura

 Marisha Rasi-Koskisen Kesuura on helppo lukea mutta vaikea ymmärtää. 

Kirjan kiitoksissa Rasi-Koskinen viittaa Isaac Asimovin 1942 esittämiin kolmeen robotiikan pääsääntöön  ja 1985 esitettyyn nollanteen sääntöön. Niiden mukaan robotin tulee suojella ihmiskuntaa, suojella yksittäistä ihmistä ja totella ihmistä sekä suojella itseään hierarkisesti tässä järjestyksessä.

 Kesuurassa kirjan kertoja anroidi QED pyrkii ihmisen vaatimuksesta kirjoittamaan paperille kaiken minkä muistaa. Kirjoittaminen on kadottamista. Se mikä muistista siirtyy paperiin, jää, mutta kirjoittaja katoaa. Nyt tekoälyn ottaessa ensiaskeliaan voimme jo ennakoida kirjoja, joilla ei ole ihmistä kirjoittajanaan. Kirja voidaan luoda konseptin, idean, juonen, tyylin ja aiemman aineiston varaan siten, että siitä tulee täydellisen epäinhimillinen. Tai sitten kyseessä on täydellisesti se, mistä on aiemminkin ollut kyse: kirjailija ei kirjoita, hänessä kirjoitetaan.

Rasi-Koskisen luoma QED on robottimaisuudestaan huolimatta hyvin inhimillinen ja siihen perustuu kirjan luettavuus. Lause lauseelta, kappale kappaleelta odottaa, että tarinaan punoutuisi ymmärrettävä lanka, jonka varaan lauseissa ja kappaleissa esitetyt ja nimetyt asiat voisi ripustaa ja tehdä ymmärrettäväksi. Lukukokemus muistuttaa kuitenkin enemmän sitä, jonka saa metsässä päämäärättä vaeltava:  odotus siitä, että maisema muuttuu tuolla, juuri tuon puun, pensaan tai kukkulan takana. Ehkä katson vielä tuonne, mitähän siellä mahtaa piillä. Mutta eniten metsästä nautii, kun huomaa olevansa perillä, juuri siinä missä on, kartalla, ilman tavoitetta.

Teoksen nimi kesuura tarkoittaa taukoa tai tyhjyyttä säkeiden välillä. Tyhjyys saa merkityksensä ja sen ympärillä olevasta ja toisaalta tyhjyys nimeää uudelleen kaiken ympärillään. Kesuura -kirjan viehätys perustuu juuri tuohon, koko ajan tulee hyvin samanoloista, toisteista nimeämistä, toisaalta teksti on helppolukuista, lauseet ja kappaleet lyhyitä. Ne houkuttavat lukemaan vielä edemmäs, aina kirjan ja ajan tuolle puolen, loppuun. Hiljaisuuteen ja taukoon, jonka jälkeen ...

Rasi-Koskinen, Marisha, Kesuura. S&S, Helsinki 2025. ISBN 978-951-52-6484-8

Mitä voimme tietää

 Ian McEwanin Mitä voimme tietää on uskomattoman hieno taidonnäyte. Kirjan rakenne on oivaltava ja se mahdollistaa meidän oman aikamme - tässä tapauksessa 1990-2020 -lukujen tarkastelun tulevaisuusperspektiivistä. Miltä maailmamme näyttää sadan vuoden päästä? McEwanin luoma maailma on hyvin rajoittunut, keskiluokkainen ja akateeminen. Kirjan keskeiset henkilöt lähinnä ihastelevat, kummeksuvat tai halveksivat ihmisiä, joilla on käytännön taitoja, ihmisiä, jotka osaavat putkitöitä, viulurakennusta tai tietävät luonnosta aidosti paljon. Arvostettua heille on taide, kirjallisuus, runous ja humanistiset tieteet. Ja niiden parissa McEwan onkin parhaimmillaan.

McEwan kuvaa dramaattisella tavalla ihmisten välisten suhteiden kietoutumista - sairaudet vaivaavat, puolisoita petetään, akateeminen kilpailu on armotonta, niin työ- kuin henkilösuhteet ovat hierarkisia. Taidetoksia kuitenkin syntyy, loistavaa runoutta ja tässä erityisessä tapauksessa etsitään täydellistä koronaa (ei tautia). Taidetta ja taiteilijoita arvotetaan ja arvostetaan syystä, vaikka niiden tekijät osoittautuisivat eri tavoin puuttellisiksi, moraalisesti arvelluttaviksi tai rikollisiksikin.

McEwan kirjoittaa sujuvasti ja temppuilematta samalla kun itse kirjan käänteet hipovat uskottavuuden rajaa. Eivät ne tietenkään voisikaan olla "totta", koska aika jota siinä osaltaan eletään, on vielä edessä sikäli mikäli ilmastonmuutos ja sen myötä ja rinnalla koittava sekoamisen aika pelastaa edes osan ihmiskunnasta pohtimaan mitä tulikaan tehdyksi. McEwanin kirjan ihmiset eivät näe paljon oman "akvaarionsa" rajojen tuollepuolle, vaikka sivistyneitä ovatkin. Yksilöt kamppailevat oman verkostonsa sotkuissa, eivät ymmärrä yhteisöllisen toiminnan tarvetta ja mahdollisuuksia. Politiikka on kaukainen asia, vaikka illalliskutsuilla saattaakin aiheuttaa riitaa ja kuohuntaa - ei tosin samalla tavalla kuin murteellisen kielen käyttö, jota osa käyttää, kun ei muuta ole oppinut tai korostaakseen juurevuuttaan ja sitoutumista taustaansa.

Jos Karl Ove Knausgårdin kirjailijanlaadusta en vieläkään, tuhansien sivujen jälkeen, oikein osaa sanoa onko se lopultakaan loistavaa, McEwanin osalta asia on selvä. Oi, oi miten hienoa ja taitavaa proosaa.

Ei Ian McEwan toki ole modernin kirjallisuuden kärkeä kuten Ali Smith tai Rachel Cusk, mutta perinteisenä kertojan erinomainen.

McEwan, Ian, Mitä voimme tietää. Suom. Jaakko Kankaanpää, Otava, Helsinki 2026

Maigret vierailee ...

 

Harry Salmenniemi kirjoitti HS:ssa 7.2. Georges Simenonin Maigret 

-kirjoista niin kiinnostavasti, että ajattelin tarttua niihin. Joskus niitä olin lukenut ja hahmo on tuttu elokuvista ja tv-sarjoista. Kuvittelin, että Porin kirjaston hyllyssä niitä olisi poimittavaksi, mutta eipäs vain. Ne oli kiikutettu varastoon. Kirjastovirkailija kuitenkin haki käsiini pehmytkantisen Maigret kotikylässään.

Mikäs siinä, helpoa luettavaa, mutta ei saanut minua koukkuun. Taitaa olla niin, että Maigret kävi vain kylässä.  Itse kirjailija Simenon on kyllä kiinnostava ja aikoinaan hänen Intiimit muistelmat 1990-luvulla tekivät syvän vaikutuksen - hieno kirja ja sen kertoma tarina on uskomaton varsinkin jos vertaa lähipiirissä osallisina olleiden ihmisten kokemuksiin tai heidän käsityksiinsä siitä, mitä "todella tapahtui".

Simenon, Georges, Maigret kotikylässään. Komisario Maigret´n tutkimuksia. Suom. Osmo Mäkeläinen. Otava, Helsinki 1984. ISBN 951-1-06840-7

Yökoulu

 

Karl Ove Knausgårdin Yökoulu osoittaa jälleen hänen, ärsytykseen asti, taituruutensa kertojana. Kirja leikkaa suoraan perustaan: kuolemaan, kieleen, yksinäisyyteen ja tarinallisuuteen. Siellä missä on kieltä on toivoa ja siksi yötä ja kuolemaa ei voi lopulta kuvata. Yön pimeys häikäisee kirkkaudellaan.

Haastattelusissa Knausgård on kieltänyt tämän kirjan päähenkilön olevan hänen alteregonsa, mutta samalla kaikessa kirjailijuudessaan hän on tuonut myös esiin osmoottisuuden, joka on fiktiivisen ja faktisen välillä. Kirjoitan, siis olen. 

Norjalainen nuorimies lähtee Lontooseen opiskelemaan valokuvausta vuonna 1985. Pihtaroi oman itsensä narsistisisessa alemmuudentunteessa etsiessään tietään valokuvaustaiteen uudistamiseen ja omaan kuuluisuuteensa. Perehtyy Shakespeareen, Marloween ja Faustus-myyttiin, tutkii valokuvan historiaa ja teoriaa, kokeilee etsii, väheksyy ja ihailee. Tulee solmineeksi sopimuksen, joka johtaa kuuluisuuteen ja kuolemaan. Onnistuu taiteilijana, mutta epäonnistuu ihmisenä (mitä tämä sitten tarkoittaakin). 

Knausgårdin tarinointi on yksityiskohtaista ja psykologisesti tarkkaa. Juonenkäänteet ovat jyrkkiä ja yllättäviä, joskus uskottavia joskus uskomattomia ja jopa dramaturgisesti lässahtäviä kuten "tapon" ratkeaminen, vaikkakin se on koko tarinan kannalta keskeinen saranakohta. Yhtä kaikki. Knausgård kirjoittaa sujuvaa ja luettavaa tekstiä, jossa arjen usein inhorealistiset kuvaukset vaihtelevat yksilöpsykologisen vuoristoradan ja taiteen ja estetiikan hienovaraisen arvioinnin sulavassa keitoksessa. Taiteen historian ja nykyisyydenkin nimiä sirotellaan sujuvasti, välillä arvostaen välillä kieli poskessa vähätellen. Milloin nuo arviot menevät tarinan sisään päähenkilön piikkiin, milloin itse kirjan kirjoittajan, voi vain pohtia. [ Knausgård mm. viittaa brittikirjailija Ian McEwaniin, taitavaan, terävään ja tyylikkääseen aikalaiseensa, joka voittaa kyllä monessa suhteessa Knausgårdin, mutta on vailla hänen rosoisuuttaan ja "mauttomuuttaan". Juuri Knausgårdin "mauttomuudet" tekevät hänen tekstistään maukkaan!] 

Yökoulu auttaa kurkistamaan tai yrittämään kurkistusta pimeäelle puolelle. Mutta yöllä on pimeää ja siksi sen pimeydessä näkyy vain heijastuksia ja jälkikuvia omasta mielestämme. Yritämme kertoa tarinaa, mutta emme aina jaksa uskoa siihen. Kello on lyövä.

Knausgård, Karl Ove, Yökoulu. Suom. Jonna Joskitt-Pöyry. Like, Helsinki 2026. ISBN 978-951-1-48432-5

Epäkelpo ihmiseksi

 

Selkeä ja suorasanainen kuvaus sekavasta ja itsetuhoisasta mielen toiminnasta. Osamu Dazain Epäkelpo ihmiseksi -teosta pidetään klassikkona vieraantuneisuuden kuvauksista. Se ilmestyi alunperin japaniksi 1948 ja suomeksikin 1969 Aapo Junkolan englannista kääntämänä. Nyt Saku-Petteri Urpo on kääntänyt sen suoraan japanista. 

Kirjan teemat ovat yleisinhimillisiä, kultuuriympäristö länsimaisen kirjallisuuden läpitunkema ja yhteiskunnallinen todellisuus Japanin sodanjälkeistä masennusta. Päähenkilö Yōzō Õba on kirjallisesti, kuvallisilta taidoiltaan ja sosiaalisesti lahjakas, mutta hän tuintee jo lapsesta pitäen olevansa vieras tässä maailmassa ja esittävänsä kilttiä ja kunnollista. Miellyttämisen halu on voimakas ja vaikka hän näillä avuillaan saa suosiota, etenkin naisten keskuudessa, niin hän ei koe menestyvänsä. Renttu, joka tietää rakastuneen naisen näkevän hänet väärin ja kokee syyllisyyttä. Huijarisyndrooma ja heikko itsetunto. Viina, morfiini ja pettäminen ovat syöksykierre kohti itsemurhaa.

Sisällöltään synkkää luettavaa, mutta ei synkistelyä tai kurjuudessa piehtarointia. Kirjallisesti kirkasta. Koherentti ja intensiivinen kuvaus ihmisestä, jonka elämä tuntuu olevan vailla toivoa. Mutta toivo on meille annettu niiden vuoksi, joilla toivoa ei ole.

Dazai, Osamu, Epäkelpo ihmiseksi. Suom. Saku-Petteri Urpo. Sammakko, Turku 2025. ISBN 978-052-483-461-2