Tao Te Ching

 

Pyrkimys hahmottaa kokonaisuus, kaikki, ja halu toimia oikein kokonaisuuden kannalta on yksi perimmäisiä inhimillisiä pyrkimyksiä. Uskonnot ja ideologiat pyrkivät koodaamaan tämän tarpeen kirjalliseen muotoon, olipa kyseessä Raamattu, Hegelin Logiikan tiede, Marxin Pääoma tai nyt kyseessä oleva "kiinalaisen filosofian suuri ja pieni perusteos", Tao Te Ching.

Suomentaja kiinalainen TaoLin edustaa Taon käytännöllistä puolta Te:ta. Hän on opiskellut suomen kielen ja tehnyt pitkän matkan ymmärtääkseen ja kääntääkseen jo aiemmin suomeksi käännetyn teoksen entistä selkeämpään ja teoksen henkeä vastaavaan asuun. Tuloksena on sujuva, mutta samalla myös yksi, TaoLin tulkinta teoksesta. Tao ei ole ikuinen ja olematon on ainainen. Näin astumme mysteerien mysteerin ääreen, kaikkien salaisuuksien ovelle. Juuri tämän askeleen ottaminen on olennaista ja kohtalokasta.

Lähtökohta on aika lähellä Hegelin olemisen ja ei-olemisen vastakohtaisuutta, samuutta ja dialektiikkaa. Tai jos vielä venytetään ja historiallistetaan pääoman, ihmisten väliseksi abstraktis-konkreettiseksi suhteeksi ymmärrettynä, kaikialla läsnäolevuuteen ja näkymättömyyteen, saadaan vertauskohtia sille, mistä Tao Te Chingissä on kysymys. Paikoitellen tekstissä on varsin yksityiskohtaisiakin ohjeita: 

Kansaa on vaikea hallita, kun kansalla on liikaa tietoa. Siksi kun hallitaan valtiota tiedolla, valtio kärsii; kun valtiota ei hallita tiedolla, valtio menestyy. 

Tämä oppi saattaa päteä nykyiseenkin Kiinaan, mutta on ironiaa tai kriittistä kommentointia suhteessa länsimaisen valistuksen ja demokratian ihanteiden mukaisessa katsannossa. On siis oltava tarkkana, kenen tiedon perään kääntyy. Mutta äskeisen lausuman jälkeen heti onkin viisas ohje: jos haluaa olla kansan edellä, on itse oltava takana.

Tao Te Ching taipuu siis moneen ja siksi teoksen tulkinta onkin sen arvokkainta, kestävintä ja mehevintä antia.

Kun nykyään luovutaan lempeydestä ja ollaan vain rohkeita, luovutaan yksinkertaisuudesta ja ollaan vain laajoja, luovutaan olemisesta takana ja ollaan vain edessä, kuollaan.

Lempeydellä taisteleva voittaa ja sillä puolustautuva kestää. 

Kompromissi - vaikea tie faktoista totuuteen

 

Joiltain se käy: Sergei Dovlatovin Kompromissi onnistuu olemaan samalla hauska ja ilakoiva sysisynkistä tarinoistaan huolimatta tai sen tähden. Mustaa huumoria parhaimmillaan.

Dovlatov kursivoi tekstissä uutisia joita on kirjoittanut Tallinnan vuosinaan venäjänkieliselle Sovetskaja Estonian palstoille 1973-1976. Kunkin jutun jälkeen hän kertoo miten juttu oli syntynyt, miten se oli mennyt "pieleen" ja mitä pyyhkeitä tai rangaistuksia seurasi, kun juttu syystä tai toisesta tai aivan syyttäkin ei vastannut sille asetettuja tiukkoja ehtoja. Tarinat ovat uskottavia ja huumori syntyy myös siitä, että vainon ja kiusaamisen kohteeksi joutuvat toimittajat ja valokuvaajat, Dovlatov itse etunenässä, eivät ole mitään kirkasotsaisia vapauden puolesta taistelevia sankareita, vaan juopottelevia ja muutoinkin epämoraalisia veikkoja (ei tovereita), jotka yrittävät selvitä työelämän asettamista haasteita Neuvosto-Virossa.

Dovlatov saa kyllä kiitosta työssäänkin taitavana sanankäyttäjänä, mutta hänen nokkeluutensa tahtoo aina osua valtaapitäviin, tarkoituksella ja aivan luonnostaan, kuin sattumalta. Puolueen moraalinvartijoiden, lehtien linjasta vastuussa olevien ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen astettamiin tiukkoihin raameihin on mahdoton yhdistää totuuteen pyrkivää journalismia olipa sitten kiinnostavasta ihmisestä tai lehmän sankarilypsäjästä. "Luokkanäkökulma" on otettava kaikessa huomioon, esimerkiksi eri valtioiden nimiä ei jutussa saa esittää aakkosjärjestyksessä ja sosialististen maiden sisälläkin on tarkka sosialistinen sanajärjestys.

Karua luettavaa, laatukirjallisuutta. Nevostoliitto kaatui, neuvostososialismi oli ja meni. Putin kuitenkin jatkaa perinnettä: mustan huumorin kirjoittajille riittää tehtävää.

Kissa ja hiiri

 Peltirumpu (1959) on parhaiten tunnettu osa Günter Grassin (1927 - 2015) Danzig-trilogiaa. Toinen osa Kissa ja hiiri kuljettaa kertomusta koulupoikien maailmassa. Kertomuksen keskiössä on erikoinen poika Mahlke, josta sittemmin kuoriutuu sotasankari kertojana toimivan pojan tarinassa. Kertomus rakentuu hienosti, toinen maailmansota, Saksa ja Puola, katolisuus ja poikien kasvu miehiksi kuvataan viittauksin ja vertauksin. Lukijan mielikuvitukselle ja arvauksille jää paljon tilaa.

Grass syntyi Danzigissa, siis nykynimeltään Gdanskissa, eli samassa kaupungissa mihin teoksen tapahtumat sijoittuvat. Grass oli ollut myös vapaaehtoisena rintamalla, Venäjällä kuten Mahlke. Omaelämänkerrallisessa ei ole kuitenkaan kyse. Tämän jälkeen ilmestyi trilogia päätös Koiran vuosia (1963).

Pienikokoinen kirja viehättää kirjallisten ansioidensa lisäksi myös harmaalla nostalgisella ulkoasullaan. Kuvallinen kansilehti on piilossa kovien kansien sisällä, kuin helmi simpukassa tai uponneen laivan uumenissa etsijäänsä odottava messinkiromu.

Muistiin piirtyvä Pietari

 Nyt kun Pietari on käytännössä suomalaisturisteiltakin sulkeutunut kaupunki, on kiinnostavaa lukea sen historiaa kaunokirjallisesti tyyliteltynä sukutarinana. Lajityyppi, sukukronikka tai perhetarina, sortuu usein sentimentaalisuuteen, paatokseen tai liialliseen yksityiskohtaisuuteen. Mutta ei tälläkertaa.

Pietarilaiskirjailija Jelena Tšižova (s. 1957) onnistuu romaanissaan Muistista piirretty kaupunki luomaan karun, mutta elämänmakuisen, useamman sukupolven tarinat koostavan kertomuksen. Se yhdistää tarinat kuteiden tavoin historian loimilankoihin ja tuloksena on värikäs räsymatto, joka yhdistää ihmisten elämän, kaupungin ja Venäjän historian käänteet toisiinsa. Tarina keskittyy 1900-lukuun ja siten pääosin Leningradiin. Teoksessa on neljä kertojapolvea: isomummo, mummo, äiti, tytär. Naisista nuorin, Tšižovaa muistuttava, kirjaa muistiin, artikuloi ja kontekstualisoi omia ja etenkin edeltäjiensä elämänmuistoja. Se mihin Venäjä sotatoimillaan nyt ajaa ihmisiä  Ukrainassa, erityisesti Mariupolissa ja Odessassa, on osin ja soveltaen Leningraadin historiasta tuttua. Synkkää, pimeää ja vaikeasti käsitettävää.

Tšižova onnistuu sitomaan tekstiinsä sopivan kudoksen, jossa muistot, faktat, vaihtoehtoiset kertomukset ja keskenään ristiriitaiset sankari- ja kärsimystarinat punoutuvat eläväksi ja vakuuttavaksi, vuolaaksi ja paikoin unenomaiseksikin virraksi. Ihmiset ajelehtivat mukana, eivät tahdottomina, mutta kuitenkin aika ajoin ja usein voimattomina kuljettamaan oman elämänsä paattia. Pietari on saari ja saareke tuossa virrassa. Se elää ja sen asukkaat elävät omaa elämämäänsä tai ainakin yrittävät vähimmillään ja hyvin kovakouraisestikin selvitä pyörteissä, koskissa ja suvannoissa.

Tarina jatkuu. Ukrainan sota syöksee Venäjän ja sen myötä Pietarinkin taas uuteen kurimukseen, kuinka syvään sen vain aika näyttää. Olen vieraillut kaupungissa neljästi 2008-2019. Kiinnostava ja kiehtova kaupunki. Muisti on piirtänyt kaupungin omaankin mieleeni. Ei ole syytä unohtaa menneisyyttä, mutta tulevaisuuden rakentaminen on myös nykypietarilaisten vastuulla. Nyt näyttää siltä, että portti Pietariin avautuu vain muistin ja muiden lähteiden kautta. Voi olla, ettei sinne ole enää paluuta. 

Taivaallinen vastaanotto

Arvellen, epäillen, aluksi takellellen. Tämä oli vastaanoton alku, mutta alun jälkeen polku oli hyvä: hieno, yllättävä, älykäs. Kirjallisesti nokkela, mutta ei kuitenkaan temppuileva. Toisaalta aika ärsyttävän sisäpiiriläinen, itsekeskeinen, jopa snobistinen. Finlandiansa ansainnut, vaikka Viikilän aiempaan verraten ei niin raikas, vaan hieman tunkkainen.

Kirjailija valmistautuu avaamaan sydämensä lukijalle, mutta jättää kuitenkin odottamaan kestääkö elossa tuon avauksen. Ja kestäisikö lukija kuitenkaan ”aidon” veren näkemistä. Kirjan sisäiset viittaukset itseensä avaavat monta tulkintamahdollisuutta ja kirja kestäisi uudelleenlukemisenkin. Mutta tällaisenaan on kauniimpaa tyytyä katsomaan himmelin kevyttä liikettä. Liika koskeminen ja analyysi rikkoo rakennelman ja jättäisi jäljelle vain kasan pahnoja.

Ulkomuseo

Sergei Dovlatovin Ulkomuseo (ap. 1983, suom. 1980) on pieni helmi venäläisessä kirjallisuudessa. Se on surumielinen katsaus neuvostoajan ja venäläisyyden maisemaan, omalla erikoisella tavallaan viehättävä kuvaus umpikujasta pitkän (kirjallisen) historiallisen perinteen yhdestä vaiheesta. Venäjä, venäläisyys, Puškin, menneisyys, Neuvostoliitto, nykyisyys, Amerikka, viina, taide ja elämisen ehdot.

Kirjan kertoman Puškin museon alueella on nykyään myös Dovlatov-museo. Vakavaa mustaa huumoria sekin.

Vanessa, Lolita ja kirjallisuus

Epäilin tarttua tähän kirjaan - onko se vain ”kioskikirja” tai ratsastaako se halvasti #metoo liikehdinnän aallonharjalla? Aloitin, kuuntelin, tarina vei mukanaan. Hieno, psykologisesti tarkka, mieltä vavisuttava kertomus groomingista, nymfeteistä ja  seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Ei uuttaluovaa kirjallisuutta sinänsä, mutta hienosti kirjoittettu ja kerrottu tarina tärkeästä aiheesta.

Kertojana kirjassa on Vanessa, kertomahetkellä 32-vuotias hotellin vastaanotossa työskentelevä, kirjallisuutta opiskellut, traumatisoitunut nainen. Kirjan juonen voisi tiivistää lyhyeksi:  kirjallisuuden opettaja vietteli ja käytti Vanessaa hyväksi sisäoppilaitoksessa hänen ollessaan 15-vuotias 2000-luvun alussa. Kirjan kertomuksen hetkellä 2017 #metoon noustessa myös Vanessan odotetaan avautuvan ja kertovan julkisesti kokemuksensa. 

Juoni on yksinkertainen, tarinan kulku on monilta osin ennalta arvattavissa, mutta kuinka  taitavasti  kirjailija Kate Elizabeth Russell tarinan  kertookaan. Hän tavoittaa hienosti groomingin, henkisen  manipuloinnin  ja rankan itsetutkiskelun ja julkisuuden/yksityisen vaikeuden.  Kertomuksen sijoittaminen kirjallisuuden, sisäoppilaitoksen ja nykykeskustelun kontekstiin mahdollistaa Nabokovin ”Lolitan”  mukaanottamisen luontevasti ydinkertomukseksi. Samoin on mahdollista tuoda monitasoisesti pohdittavaksi kertojen luotettavuus, kuka manipuloi, miten, kuka pettää itseään ja miten kirjailija houkuttelee lukijan tarinansa henkilöiden pään sisään. Kirja on myös hieno kuvaus siitä, miten tarinallistamme elämäämme ja haluamme uskoa itse kertomaamme elämäntarinaan, vaikka monet kontrafaktuaaliset seikat osoittaisivat tarinan vahingollisiksi, valheelliseksi ja hätävalheen kaltaiseksi psyykkiseksi puolustusmekanismiksi. 

Vaikka itsellä ei olisi omia hyväksikäytön tai hyväksikäyttäjän rankkoja kokemuksia omassa elämässä, kirja antaa hyvänä pohjan pohtia niitä elämän kohtia jolloin on  suostutellut  tai tullut suostutelluksi asioihin, jotka eivät sittemmin ole tuntuneet eettisesti oikeilta tai kestäviltä valinnoilta. 

Lukija ei voi tietää kuinka luottettava kertoja kirjailija on esipuheessa tai jälkisanoissa, mutta ne kannattaa lukea.Varsinkin kirjan lopussa oleva synnyn tarina on itsessään koskettava.