Maailma ja elämä opettaa

Oivallinen oman elämän (kirjan henkilön) ja Euroopan ja maailmankin historian yhteennivouma brittiläisestä näkökulmasta. 

Ian McEwanin Opetukset on varsin mittava yritys sitoa oma tarina maailman menoon, niin historiaan kuin omaan elämänhistoriaan. Kirjan päähenkilöllä on runsaasti yhtymäköhtia kirjan kirjoitajan elämään, missä määrin, se jää auki. Kirjan päähenkilön Roland Bainesin tarina alkaa kuvauksesta, jossa hän nuorena poikana hämmentyy naispuolisen pianonsoitonopettajansa oudosta käyttäytymisestä. Sen jälkeen siirrytään aikuiseen Rolandiin, nuoreen isään, joka on jäänyt pienen poikansa Lawrencen yksinhuoltajaksi. Vaimo Alice on lähtenyt yllättäen. Eletään 1980-lukua. Kirjan lopussa ollaan nykyajassa 2020-luvun alussa. 

Vuosien saatossa Rolandin vaimosta saksalaistaustaisesta Alicesta kehkeytyy Nobel-tasoinen kirjailija. Rolandista, lahjakkaasta pianistista ja runoilijasta, ei sen sijaan tule "mitään". Hän kasvattaa poikaansa, elättää heitä hotellin aulapianistina ja tennisvalmentana. Köyhyys, epäonni parisuhteissa, terveydelliset ja muut vastoinkäymiset ovat ajelehtivan Rolandin riesana. Vähitellen kirjassa avataan Rolandin taustaa. 

Kirjan aikaulottovuus on siis aina 1950-luvulta nykypäivään. Tarinaan on kudottu monia aikamme keskeisiä solmukohtia aina 1960-luvun kylmän sodan ydinsodan pelosta Tšernobylin onnettomuuteen, Saksojen yhdistymiseen, koronaan, terveyteen, elämäntapaan ja sairauteen, feminismiin, parisuhteen kiemuroihin, uusperheisiin ja omaan sukuun. Samalla pohditaan tapahtumien yhteyksiä luovuuteen ja tarinallisuuden suhdetta kirjallisuuteen, runouteen ja musiikkiin, tunteisiin ja koko elämismaailmaan. Teemoja ja tapahtumia on lähes hengästyttävä määrä, pääasiassa melko luontevasti tarinaan liittyen. Joissain kohdin siirtymät vaikuttavat rakenteellisesti kömpelöiltä, mutta henkilöiden elämänkulku on riittävän tutun ja todenkaltaisen oloinen, jotta tarinaa ja poliittis-historiallista aineistoa voi lukea sujuvasti.

Kirjan tarinan sisään on rakennettu paljon pohdintaa romaanien omaelämänkerrallisuudesta ja totuudenkaltaisuudesta. Myös loppusanoissa Ian McEwan kertoo muutamin sanoin kirjan suhteesta omaan elämäänsä. Mikä tämä suhde todellisuudessa on jää arvoitukseksi. Tärkeämpää on varmaan miettiä kirjan tarinaa suhteessa omaan elämäänsä. Mitä valitsin, missä olin vietävissä. Teinkö valinnat hyvässä uskossa ja olisinko oikeasti voinut toimia toisin. 

Kirjassa taitaa olla opetus: tavallinen elämä on tavoittelemisen arvoista. Se suodaan harvoille ja valituille. Usein muun tavoitteleminen saattaa tuottaa hienoja kulttuurisia tuotoksia, mutta onko siitä maksettava inhimillinen hinta liian suuri, ja kenen kannalta. Missä on raja rakkauden ja rikoksen välillä. Parantaako aika haavat, mitä voi ja tulee antaa anteeksi itselle ja muille? 

New York -ihmisen kaupunki

 

Vivian Gornick sanoo tietäneensä jo hyvin nuorena, että maailmalla on keskipiste ja pääkaupunki. New York ja erityisesti Manhattan on ihmisten välisen vuorovaikutuksen tihentymä, jossa elämä sykkii, tiivistyy ja kukoistaa. Menestys, älykkyys, kahvilat ja keskustelu on polttovoima, jossa yksinäisyys viihtyy. Ihmisen pyrkimys saada selville oman olemisensa vieraus mahdollistuu ja tarve päästä siitä eroon käy tarpeettomaksi. Mutta ei siitä puhuminen ja kirjoittaminen.

Erikoisen naisen kaupunki: Muistelma kertoo ihmisistä, joita pelottaa luonnossa oleminen. Elämä tuntuu vaaralliselta, jos lähietäisyydellä ei ole metroasemaa tai taidemuseota. He tuntevat kauhua, ehkä aivan heideggerilaiseen tapaan, autiomaan kasvaessa. Kun tuo autiomaa valtaa alaa omassa mielessä, lähimmällä metrolla saattaa vielä päästä pakoon tai kadun satunnainen sattumus läikäyttää elämän voiman oman mielen sopukkaan (tai ainakin siitä voi kirjoittaa muistiinpanon tulevia tekstejä rikastuttamaan).

Jostain syystä tämä on samalla kertaa kiehtovaa ja kammottavaa: Vivian Gornick antaa kaupungin puhua kauttaan kieltä, jota on helppo ymmärtää, vaikka kokemus New Yorkista on melko etäinen (vaikka tunnen sen kyllä paremmin kuin Lappeenrannan, Kuopion tai sanokaamme Delhin tai Pekingin).

Vivian Gornickin keskipisteenä on hänen oman ajattelunsa kaupunki. Hienosti hän kuvaa rakkauden ja ystävyyden samuutta ja eroa. Niiden syntymistä, kestoa ja katoavaisuutta. Kaipuuta yksinäisyyteen, joka on mahdollista vain joukossa kaltaisia. Lähin ystävä löytyy toisesta, jonka löytää omasta itsestään.

W.G.Sebaldin mukaan

W.G.Sebaldin esikoisteos Nach der Natur (1988) on ilmestynyt suomeksi Kari Aronpuron oivallisena käännöksenä nimellä Luonnon mukaan. Perusruno (PALLADIUM &NTAMO 2022). Kirjassa on kolme tekstiä KUIN LUMI ALPEILLA, JA JOS JÄISIN ÄÄRIMMÄISELLE MERELLE sekä SYNKKÄ YÖ VÄISTYY.

Sebaldin tuotannosta on tehty lukuisia tutkimiuksia ja useimmissa tämä esikoisteos on sivutettu melko vähällä. Tulkinnat sen runollisen ilmaisun suhteesta hänen proosatuotantoonsa ovat vaihtelevia. Teksti on kertovaa proosarunoutta, jossa W.G. Sebald kuvailee maalari Matthias Grünewaldin (noin 1475–1528), luonnontieteilijä Georg Wilhelm Stellerin (1709–1746) ja omia kokemuksiaan ja näkemäänsä muistoina jostain menneestä. Sebald kysyy: Miten kauas taaksepäin pitää ylipäänsä mennä löytääkseen alun?

Sebald kirjoittaa, Aronpuron kääntämänäkin, niin kauniisti, ettei oikeastaan ole olennaista mistä hän kertoo vaan miten hän sen tekee. Lukiessa on kuin kuuntelisi tarinaa, joka vie mennessään vieraalle maalle, vieraisiin kieliin ja tunteisiin, joiden olemassaolon vain aavistaa.

Tuomari Nurmio on täällä tänään

 

Dumari, Tuomari Nurmio, Hande Nurmio ... rakkaalla rokkarilla on monta nimeä. Mutta kenelle hän on rakas, ei ainakaan itselleen. Saattaa olla, että joillekin hän on myös inhokki ja välinpitämättömästi hänen tekemisiinsä ei taida juuri kukaan suhtautua.

Raimo Pesosen, Jukka Lindforsin ja Markku Salon kirjoittama  Dumari. Vanha ja Uusi testamentti on laajennettu ja osin korjattu painos aiemmasta vuonna 2010 ilmestyneestä Dumari - Kohdusta hautaan ja paratiisin puutarhaan. Silloin sen luin, mutta nyt 11 vuotta myöhemmin teos ja Nurmion tuotanto avatui kyllä paremmin. Dumarin tekstien ja elämänvaiheiden lisäksi levyjen ja esiintymisten soundilliset valinnat ja musiikilliset ulottuvuudet nousivat paremmin esille. Kirja pitäytyy hyvin tuotantokeskeisessä tarkastelussa ja tekstien ja musiikin niin sanotut ulkomusiikilliset tekijät tuodaan esiin vain tarvittavissa määrin sen enempää retostelematta elämän tai Nurmion yksityiselämän yksityiskohdilla.

Tähän mennessä olen Nurmiolta kuunnellet hyvillä mielin pääosin vain levyt Kohdusta Hautaan (1979), Maailmanpyörä palaa (1980), Lasten mehuhetki (1981), Punainen planeetta (1982) ja Hullu puutarhuri (1992). Nyt kuuntelin tai ainakin yritin kuunnella myös muut levyt, mutta vain Alamaailman Vasaroiden kanssa tehty Kinaportin kalifaatti (2005) sekä eräät värssyt Dumari ja Spuget tuotannosta tulivat perille. Hämmentävästi ne olivat jääneet jotenkin väliin tässä vuosien varrella.

Hannu Nurmio on ylittämätön sananikkari ja parhaimmillaan hieno runoilija suomalaisessa musiikkiskenessä. Musiikillisesti laaja-alainen, yllättävä ja tinkimätön omalla tavallaan. Henkilönä Nurmiosta ei piirry kovin miellyttävää kuvaa, mutta persoonansa ristiriitaisuudet ovat tuoneet ulottuville jotain hyvin omanlaatuista musiikkia ja tekstiä. Osa projekteista on vielä kesken, joten vielä voimme odottaa jotain tulevaksi.

Alussa oli... ?

 

Alussa oli kiinnostus, lopussa ärsytys. Olisihan ollut mullistavaa, jos vuoden 2023 ensimmäisenä päivänä loppuunsa tullut kirja olisi avannut kokonaan uuden näkemyksen ihmiskunnan historiaan, nykyisyyteen ja avannut vieläpä auvoisan näkemyksen tulevaisuuteen. David Graeberin ja David Wengrowin pyrkimys kirjoittaa ihmiskunnan historia uusiksi on kunnioitettava, kiinnostova ja hankkeena sinänsä kannatettava. Mutta, mutta. Aika monta Muttaa tulee mieleen etsimättä ja etsimällä varmaan vielä enemmän.

Alussa oli ... Ihmiskunnan uusi historia -teoksen tekijät  popularisoivat kymmenen vuoden tutkimus- ja kirjoitustyön tulokset tavalla, joka on toisaalta syy, jonka vuoksi ei-antropologiaan erityisesti perehtynyt lukija yleensäkään jaksaa kuunnella tai lukea laajan teoksen, mutta samalla se on ärsytyksen aihe. Kirjan retoriikka on varsin vastenmielinen ja lukijalle on melko selvää minkälainen poliittinen agenda sen taustalla on, vaikka Wengrow haastettelussa (Yle Areena 15.9.2022) väittää perustavansa väitteensä empiiriseen arkeologiseen aineistoon. He siis lukevat aikaisempaa aineistoa ja uusinta tai uudempaa arkeologista aineistoa uudesta näkökulmasta. Mutta välineinä ei ole vain arkeologia, vaan myös antropologinen tutkimus, politiikan teoria, sosiologia, valtio-oppi ja kielitieteellisiä päätelmiäkin viljellään. Aatehistoriakin laitetaan käsittääkseni uusiksi tai versioidaan omiin tarpeisiin sopivaksi.

On hyvä, että pyrkimyksenä on ylittää ja syntetisoida eri tieteenalojen tuloksia, mutta samalla se johtaa melkoiseen käsitteelliseen, terminologiseen ja retoriseen soppaan, josta ei selvitä, onko kyseessä tieteellinen tutkimus, uusi (myyvä) tarina, hypoteettinen tiedepoliittinen ohjelma vai nykypolitiikan kritiikki, jota perustellaan sopivasti valitulla aineistolla. Ehkä kaikkea tätä. 

Graeber ja Wengrow haastavat perinteisen, länsimaisen ja  evolutiivisen käsityksen ihmiskunnan historian välttämättömästä kehityksetä pienehköistä metsästäjä-keräilijä ryhmistä maatalouden vallankumouksen kautta nykyisiin kansallisvaltioiden muodostamaan hierarkiseen, epätasa-arvoiseen globaaliin systeemiin. Aineistoa, esimerkkejä ja kertausta kirjassa on tavalliselle ei-arkeologiaan tai ihmiskunnan historiaan syvällisesti perhetyneelle lukijalle pyörryksiin asti. Oman tietomääräni puitteissa on mahdoton arvioida teoksen tietosisällön kattavuuden tai valikoivuuden astetta riittävästi, jotta voisi siitä perustellusti sanoa juuta tai joota. Kirjan heikkous on siinä, että tieteenfilosofinen artikulaatio teoksen paradigmaattisista lähtökohdista ja sen arkeologisen aineiston ja aineiston politologisen lukemistavan välillä on vähintäänkin pinnallinen. Retoriset keinot ovat kuitenkin vahvasti käytössä ja monin paikoin kirjoittavat tuntuvat voimakkain keinoin väheksyvän aiempaa tieteellistä tutkimusta ja vetoavat (populistisesti?) kirjassaan akateemisen tutkimuksen vastaiseen mielialaan ikään kuin itse eivät tuohon yhteisöön kuuluisi. He viittaavat usein tarinallisuuden harhoihin, mutta eivät kuitenkaan reflektoi luotettavan tuntuisesti oman tarinansa tieteenfilosofisia, poliittisia ja retorisia ennakkoehtoja ja seurauksia. Vaarana on, että tämän tarinan voi heittää tarinoiden laatikkoon muiden tarinoiden joukkoon. Historia ja tarina ovat perimmiltään samaa juurta - maailmasta on tuhat tarinaa, tämä on niistä yksi. Tuomas Nevanlinna lukee tarinan varsin oivallisesti, mutta lisää tuota retorista ulottuvuutta omilla äänenpainoillaan entisestään.

Graeber ja Wengrow eivät aina tunnu erottavan ideaalityyppisiä ja empiirisiä tai historiatieteellisiä kuvauksia toisistaan. Näin he voivat aina tarpeen tullen polttaa kulloinkin rakentamansa olkipukin ja tanssia sen liekkien lämmössä ja korostaa oman näkemyksen loistavuutta. Päähyökkäyksen kohteena on strukturalistinen ja evolutiivinen käsitys yhteiskuntien kehityksestä. Sen tilalle he tukevat käsitystä, jossa ihmiset yhteisössään valitsevat minkälaisen yhteisön he haluavat. Graeber ja Wengrow saavat esihistorian kuulostamaan siltä, että kauan sitten, ajassa noin 5000 vuotta sitten, ihmiset istahtivat rinkiin tai mutkikkaiden riittien ja rituaalien avuilla kysyivät, että mitenkäs sitten eletään: viljelläänkö nyt hetki leikkimielellä viljaa, keräillään sitten puoli vuotta marjoja, jyviä, tammenterhoja ja muuta vapaata luonnontuotetta, ollaan välillä hierarkisia ja välillä taas tasa-arvoisia ja sitten taas jotain muuta, vapaasti ja luovasti. Ja kyllä löytyy myös muodikkaasti viittauksia feministiseen historiaan sekä patriarkaattisen historian kritiikkiä.

Pari kolme Muttaa liittyy myös siihen, minkälaisin käsitteellisten välinein aineistoon tartutaan. Tuntuu, että tekijät eivät tee hyödyllistä erottelua sivilisaation ja kultuurin välille ja Horkheimerin ja Adornon valistuksen dialektiikkakin tuntuu olevan heille outo kehitelmä. Historian ja aatehistoriankin solmukohdan he asettavat valistukseen ja Jean-Jaques Rousseaun filosofiaan, vaikka se luontevammin asettuisi renessanssiin ja niin sanotun uuden ajan alkuun, eikä vasta Ranskan valistukseen. Melko keveästi he heittävät vakiintuneita luokituksia romukoppaan ja samalla luovat omia ensimmäisen, toisen ja kolmannen asteen järjestelmiä tilalle itse luomiensa kriteerien perusteella. Tuntuu siis, että he pyrkivät paradigmaattiseen muutokseen eli tieteelliseen vallankumoukseen eivät niinkään kehittämään jotakin olemassaolevaa tutkimuslinjaa edelleen.

Yuval Noah Harari on yksi kirjassa kritisoitu tunnettu historian popularisoija. Hararin kirjan Sapiens - Ihmisen lyhyt historia luin aiemmin ja muutaman sanan siitä kirjoitinkin. Näyttää siis siltä, että kamppailu ihmiskunnasta ja sen historiasta kiihtyy. Alussa oli ... kirja on hyvää ajatuksellista pöyhintää ja pitää kyllä mielen vireällä seuraavia tarinoita odotellessa.

Kirjailijan persoona?

 

Haruki Murakami on varsin suosittu ja taitava kirjailija. Hänen teoksiaan olen lukenut aina sitä mukaa kuin niitä on suomennettu. Nyt käsillä oleva Ensimmäinen persoona kiinnosti; lupauksena oli, että teos on Murakamin henkilökohtaisin. Lupaus ehkä täyttyi tai sitten ei. Vain niminovelli Ensimmäinen persoona oli hyvin taitava pieni helmi, mutta juuri se osoitti, totuudellisesti tai kierrellen, että Murakamin kirjojen alter egot ovat vieraita myös hänelle itselleen. 

Haruki Murakami tuntuu katsovan tekstin peilistä itseään, eikä tunnista, vaikka henkilön päällä on Paul Smithin tummansinininen puku, Ermenegildo Zegnan solmio ja jalassa cordovan-nahkakengät, kuka oikeastaan on kyseessä. Tuo henkilö kysyy, kuten kai useat meistä jossakin vaiheessa tai useamminkin: Ehkä olen jossakin elämäni risteyksessä kääntynyt väärään suuntaan. Vain häpeä on yhteistä kirjan henkilöiden ja hänen itsensä välillä.

Murakamin kirjat ovat usein hienoja kuvauksia kulutus-kapitalismiin syvälle uponneista, menestyvistä, mutta oman tilanteensa tiedostaneista, vierautuneista ihmisistä, joille avoimuus, itsetutkiskelu ja autenttisuuskin ovat vain naamioita, joiden taakse kätkeytyä.

Osa kirjan teksteistä ei innostanut. Murakamin kiinnostus baseballista ei ottanut tuulta alleen ja nuoruuden kirjoitukset, vaikkakin lyhennettyinä ja kriittisin kommentein varustettuina, olivat oikeasti aika vaatimattomia. Toden ja mielikuvituksen sekoittelu on kirjoittajalta sujunut varhaisista ajoista sujuvasti ja ilman tunnontuskia. Pohdinnnat "rumista" ja "kauniista" naisista, eivät nekään oikein napanneet.

Onneksi monet kirjat ovat kiinnostavampia kuin niiden kirjoittajat. Näin ainakin tällä kertaa. 

Salaisuuksien labyrintti

Kirjoittaako vai ollako kirjoittamatta? Ainakin tuntuu uhkayritykseltä kirjoittaa siitä, mistä tämä merkkiteos kertoo. Jo kirjan kannen lieveteksti varoittaa: Älä koskaan yritä kuvailla, mistä jokin merkkiteos kertoo.

Elämän ja kirjallisuuden, miksei myös miesten, syvimmät salaisuudet, väikkyvät tekstissä: Emme lainkaan uskoneet, että kirjallisuus pelastaisi maailman, sen sijaan uskoimme, että kirjallisuus oli ainoa tapa pelastua siltä. 

Alkuluvuissa on metakritiikkiä afrikkalaisesta kirjallisuudesta varsin länsimaiseen postmoderniin ja leikittelevään tyyliin. Loppua kohden, taitavasti eri tyylilajeja viljellen, tarina syvenee, vakavoituu ja muuttuu paikoin karuksi Senegelin kolonialistisen taakan purkautumisen kuvaukseksi. Kirjallisuuskritiikin purevuus vaihtuu veitsien ja aseiden tappaviksi iskuiksi.

Postkolonialistisen kirjallisuuden haaste on megaluokkaa. Onko entisten siirtomaiden asukkaiden tai emämaassa koulutuksensa saaneiden kirjallisuus, ranskalaista, portugalilaista tai brittiläistä kirjallisuutta? Tässä tapauksessakin kyseessä on ranskalainen kirjallisuus, vaikka kirjoittaja on senegalilainen. Voisi tietysti sanoa, että ketä kiinnostaa moinen luokitus, mutta kyllä se kiinnostaa ja vaikuttaa. Kirjallisuuden opetuksessa ja omaksumisessa on rajauduttava jollakin tavalla. Raja tieteelliseen tutkimuksen käsitteelliseen selkeyteen ja luokitteluun voi johtaa helposti nationalistisiin pyrkimyksiin ja  kansallisiin kaanoneihin, lokerointiin. Romaanin taide piilee kuitenkin juuri siinä, että se ylittää kansalliset rajat, omii itseensä kaiken arvokkaan ja yleisinhimillisen.

Mbougar Sarrin teoksen alussa on lainaus Roberto Bolañon Kesyttömät etsivät teoksesta, se lupaa paljon. Sarr myös lunastaa lupauksen, vaikka ei aivan Bolañon mestarillisuuteen ylläkään. Mohamed Mbougar Sarrin Miesten syvimmät salaisuudet kuljettaa lukijaa labyrinttimaisessa rakenteessaan moneen: Pariisista Amsterdamiin, sieltä Argentiinaan ja muuanne Latinalaiseen Amerikkaan. Syvin kätkeytyy kuitenkin Senegaliin, sieltä kaikki alkaa ja päättyy. Poissaolevan isän -teeman kautta etsitään kadonnutta kirjailijaa, oman kulttuurin juuria ja sivistyneen maailman kirjallisuuden olennaisuuksia ja  pikkumaisuuksia. Kirjallinen kritiikki palmikoituu murhamysteerin ja kansanmurhan kuvauksiin. Kirjoittaako  todellisuudesta kun se välttämättä muuttuu kirjallisuudeksi. Sarr viittaa kirjassa suoraan Wittgensteinin mistä ei voi puhua lauseeseen ja siihen, että vaikeneminen ei tarkoita, etteikö voisi näyttää: 

Siinä meille tehtävä: ei eheytyä, ei hoitaa eikä lohduttaa, rauhoittaa tai kouluttaa muita, vaan seisoa suorana keskellä pyhää haavaa, nähdä se ja osoittaa sitä vaiti.