Ateismi

 

Olen luultavasti ateisti, mutta aika vihainen jumalalle siitä, ettei häntä ole olemassa. (Terry Pratchett)  

Jotenkin Pratchettin tapaan voisin omaa ateismianikin luonnehtia. Olisihan se aika mukavaa ja armollista, jos voisi antaa elämänsä ja maailman murheet Herran haltuun. Isä Jumala ottaisi siipiensä (?) suojaan, hänen enkelinsä kaitsisivat horjuvaa askelta maallisilla poluilla ja kilvoittelu hyvissä teoissa ja syntien katumuksessa palkittaisiin taivaan valtakunnassa ikuisena tuonpuoleisena elämänä. Mutta samalla myös ankarat tuomion pasuunat särkisivät illuusion, helvetin kuumuus ja rikinkatkuiset rangaistukset uhkaisivat pientä kulkijaa. 

Älyllinen rehellisyys ei kuitenkaan anna tuota mahdollisuutta. En veikkaa tai lyö vetoa yleensäkään, en myöskään varmuuden vuoksi jumalan tai jumalien olemassaolon puolesta.  En siis ole agnostikko.

Käsitys omasta maailmankatsomuksestani ateistisena muodostui ja varmistui rippikoulussa noin 55-vuotta sitten. En ole siis pakana, minut on kastettu ja kasvatettu perinteisesti suomalais-kristillisen perinteen huomassa ja ripille pääsin ei-jumalaan uskovana, vaikka suuni taisi muuta todistaa, tunnustan. Hylkäsin niin sanotun taistelevan ateismin aika varhain senkin, koska olin huomaavinani, että uskon asioissa ei kovin paljon ollut kysymys rationaalisista perusteista tai argumenteista. Opiskeluaikoina jaksoin vielä joskus vääntää kadun saarnamiesten, myös buddhalaisuutta julistavien, kanssa filosofis-teologisista kysymyksistä. Siitä miksi kaikkeutta, luonnon äärettömyyttä ja ihmisen pienuutta sen rinnalla tulisi jakaa jumalan ja luonnon kesken. Miksi kaikkeuden ja ei-minkään dialektinen yhteenkäyminen synnyttäisi jumalan käsitteen tai miksi ateismi ja panteisimi eivät lankeaisi yhteen.

Julian Bagginin kirjassa Ateismi. Lyhyt johdanto perustellaan ja johdatellaan napakasti ateisimin perusteisiin ja oiotaan karkeimpia väärinkäsityksiä sen suhteen. Baggini antaa käyttöön käsitteellisiä välineitä, joiden avulla saadaan esiin ateismin luonne ja vivahteet (samoin kuin eri uskonnollisten suuntausten ja jumaluusoppien solmut ja loimet).

Baggini osoittaa, mielestäni oivasti, sen miten ihmisten moraali ja teot eivät ole johdettavissa akselilla ateisti-teisti. Hyvän ja pahan rajat eivät kulje uskon, epäuskon, ei-uskon, tai anti-uskon rajojen mukaan. Ajankohtaisena esimerkkinä voisi olla vaikka nyt esillä olevat presidenttiehdokkaat. Jaan ateistisen maailmankuvan Jussi Halla-ahon kanssa, mutta muutoin meillä on kovin vähän yhteisiä ihanteita tai tavoitteita. En siis presidentin vaaleissa valitse ehdokasta tällä perusteella, enkä muutoinkaan katso tarpeelliseksi taittaa peistä uskon asioissa hänen tai kenenkään muunkaan kanssa. Paras peruste uskolle on usko itse - kierkegaardilainen hyppy järjettömään. Järkiperusteet ovat kuorrutusta, kuten Bagginikin kirjassaan osoittaa. Niiden tarkoitus on lohduttaa uskovaista siitä, että vaikka hänen uskonsa on epärationaalista, sitä voidaan (yrittää) tukea myös rationaalisesti.

Myönnän kyllä, että aina välillä haluaisin Nietzshen tavoin voida pahoin uskonnollisen tekopyhyyden äärellä. Bagginin tavoin dogmaattinen ja fundamentalistinen suhtautuminen niin uskonnolliseen uskoon kuin ateismiinkin on pahasta. Oikeastaan kaipasin Bagginin teoksessa viittausta filosofiseen tai metodiseen skeptisismiin: Epäile kaikkea. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei voisi uskoa mihinkään. Nihilisimi on aika eri juttu. Itsekin uskon moneen asiaan ja tiedän vain joitain joistakin maailman seikoista. Matti Nykäsen suuhun sopivaksi asettunut toteamus elämä on laiffii on syvällisyydessän pistämätön, kun sen oikein oivaltaa. Baggini näyttää uskonvarmuuden pettävyyden ja epäsymmetrisyyden suhteessa minän ja jumalan olemassaolon suhteen (kuuluisa Descartesin cogito ergo sum viittaa vaan ajattelevaan minään, mutta fyysinen ei vielä ratkea sillä ja siksi Descartes löytää käpyrauhasen selittämään asian).  En myöskään ole absoluuttinen relativisti (vaan kontekstuaalinen relativisti) tai usko ajatukseen, että jokainen tulee autuaaksi omalla uskollaan. Usko voi horjua, romahtaa tai muuttua. Joskus tiedon tai tunteen painosta tai sen keveydestä.

Humanistisella, ei-dogmaattisella tai ei-fundamentalaistisella ateismilla ei pitkälle pötkitä. Tarvitaan naturalismia, emergeettistä materialismia (josta Baggini ei puhu) ja dialektista "kumifilosofiaa", jotta maailmankuvan verkko pysyy jollain tavoin kasassa. Baggini pysyttelee aika siististi filosofian ja logiikan ajatuskehikoissa eikä viitta uskontopsykologisiin tai sosiologisiin tutkimuksiin. Näistä on aika lailla apua sen ymmärtämiseen, miksi usko ja uskonto on niin merkittävä sosiaalinen ja yhteiskunnallinen tekijä edelleen ja miksi ateismi kaikesta huolimatta on altavastaajana. 

Ihminen uskoo ja oppii uskomaan niihin asioihin joita pidetään arvossa siinä yhteisössä, jonka jäsen hän on tai haluaa olla. Itse en ole koskaan aikuisella iällä halunnut olla osa mitään uskonnollista yhteisöä, en jakaa sen arvoja ja tavoitteita. Mutta kuuluminen (ajatukselliseen) ateistiseen yhteisöön on merkityksellistä. Se ei estä toimimasta yhdessä kaikkien niiden kanssa yhteistyössä, jotka ovat valmiit dialogiin, jakavat tietyt perusarvot ja ovat valmiit toimimaan fundamentalistisia katsomuksia ja niiden mukaisia toimia vastaan, pyrkien etsimään rationaalisia ja humaaneja ratkaisuja.

Julian Baggini teos on siis suositeltava niin ateisteille kuin niille uskoville, jotka haluavat ymmärtää ateisimin perusteita.

Jäähyväiset uskonnolle - kohti henkisyyttä

Jätin jäähyväiset uskonnolle jo viisikymmentäyksi vuotta sitten. Minut on kastettu, rippikoulu on käyty ja herran ehtoollinen nauttittu kerran ja vain kerran. Pakanaa minusta ei saa tekemälläkään, en minä itse eikä kukaan muukaan. Kirkostakin erosin heti 18 v. täytettyäni. Tehtyäni pesäeron uskontoon katsoin kuitenkin viisaaksi olla liittymättä "taistelevaan ateismiin" tai muutenkaan kiihkoilla uskonasioissa. Kantaani voisi kutsua post-ateismiksi, aivan kuten Timo Airaksinen nimeää omaa suhtautumistaan uskontoon ja hengellisyyteen kirjassaan Jäähyväiset uskonnolle. Henkisyyden puolustus (Bazar Kustannus Oy, Helsinki 2020). Airaksisen tavoin ihmettelen ja jätän uskonnon silleen, ainakin melkein, mutta samaa huvittenuisuutta, jonka Timo A. itselleen sallii, en oikein tavoita. Uskovaiset ovat filosofien tavoin purjehtijoita totuuden myrskyisellä merellä. Leikki on siitä usein kaukana, mutta sijansa saakoon.

Kirja on raikas, railakas ja pilke silmässä kirkastuu sitä lukiessa. Airaksinen on armoton tarinankertoja ja päästää itsensä valloilleen, poikkeaa joskus sivupoluille, mutta palaa aina keskeiseen teemaan. Miten elää henkistä elämää maailmassa, jossa hengellisyys tunkee oppejaan, käsityksiään, arvojaan, uskomuksiaan, rituaalejaan, valojaan, sotiaan, virsiään ja muita rituaaleja ovista ja ikkunoista, pyrkii juurruttamaan, täällä meillä Suomessa ja muuallakin, kristillisiä arvoja elämän perustaksi niin koulussa, armeijassa, valtiollisissa menoissa, häissä ja hautajaisissa, kasteessa, puhumattakaan kirkosta instituutiona pappeineen ja muine virkailijoineen?

Airaksinen erottaa tiukasti henkisyyden ja hengellisyyden: Henkinen ja henkistyminen, kuten henkinen elämä ja henkisyyden kokeminen, merkitsevät suuntautumista aineellisesta maailmasta, yhteiskunnasta ja ihmisistä kohti jotain korkeampaa, olennaista, tuonpuoleista ja suuremmoista ilman, että antaisi sille muodon ja loisi siitä kuvan. (s. 25) Monissa uskonnoissa kuvan tekeminen on kyllä kielletty, mutta hengellisyys jatkaa mielikuvituksen voimin kohti tuonpuoleista, mystistä ja mysteeriä, pyrkii ratkaisemaan ratkaisemattoman, luo uskonnon, kirkon, jumalan ja jumaluuden, valemaailman vailla vertaa. Ihmisen mieli ei hevin taivu ajatukseen tuntemattomattomasta, rajan tuolla puolla olevasta, siitä mistä emme voi nähdä tai kokea, jota emme saavuta rationaalisin tai josta emme saa muillakaan keinoin saada varmaa varmuutta. On vaikea hyväksyä, että joskus kaikki päättyy. Ikuisen elämän ajatus lohduttaa.

Itselleni ajatus jumalasta, jumalista tai Jumalasta kaatui ja kaatuu helposti, monen mielestä ehkä liiankin helposti: jos jumala on kaikkeus, kaikkivoipa, taivaan ja maailman luoja eikö hän samalla ole ei-mikään, nimeämätön, hän josta ei voi puhua, nimetä. Hegeliä lukieassani juuri tämä viehätti hänen dialektiikassaan: olemisen ja ei-olemisen identiteetti, josta kaikki alkaa ja johon kaikki päätyy. Werdenin-prosessi käynnistyy. Logiikan tiede, hengen fenomenologia. Airaksinen ei Hegeliin viittaa, ei ehkä koskisi tikullakaan, hänen filosofinen kotinsa on muualla ja oikea kotikin on Vaasassa, josta ponnistettaan erilaisin eväin.

Airaksinen on sujuva kirjoittaja ja oiva retoorikko. Usein hän tyytyy myös, joskin ehkä kieroa vaatimattomuuttaan (!) toteamaan, että ei tiedä tai ymmärä mistä on kysymys. Mutta näinhän se on. Tunnen itsekin lukuisia ns. tapakristittyjä, muutamia uskossa olevaa tosikristittyä ja joitakin "vierasuskoisia". Jotkut heistä varsin fiksuja ihmisiä. En kuitenkaan millään jaksa ymmärtää miten heillä on otsaa heittäytyä Jumalan ja uskonnon huomaan. Ei vaikka näen heidän onnellisen ilmeensä ja uskonsa autuuden. Tunnen myös ateisteja, jotka jaksavat jatkuvasti ihmetellä ja kamppailla uskon ja uskonnon asioiden piirissä, vierailla kirkoissa, ihailla niitä ja samalla vihata sitä vahinkoa, jota uskonto ja uskonnot maailmaan tuovat ja ovat tuoneet. Väitteeni on, että en voi tietää olisiko maailma parempi ilman uskontoa, vaikka uskon niin, mutta se ei oikeuta päättelemään, että maailma uskontojen kanssa on paras mahdollinen maailma. Uskonnot ovat kuitenkin olemassa omalla tavallaan ja miksi näin on, siihen Airaksinen antaa mainioita vihjeitä.

Kirja on ensimmäinen osa trilogiasta. Toinen osa käsittelee vanhuutta, vanhenemista ja vanhustenhuoltoa, kolmas seksiä. Tätä ensimmäistä voi kyllä suositella kaikille luettavaksi. Kiinnostavaa olisi kuulla miten siihen suhtautuu Airaksisen kanssa eri linjoilla oleva. Itselleni kirja oli terapeuttista luettavaa, sen verran vuosien mittaan on korvennut pakollinen osallistuminen erilaisiin valtakulttuurin uskonnollisiin rituaaleihin ja menoihin. Niitä ei voi välttää helposti loukkaamatta tuota itsestään selvänä pidettyä kristillis-mustaa perinnettä, eikä oikein halua tai jaksa teutaroida sitä vastaankaan. Ylimielisesti on helpompi ajatella antavansa heille anteeksi, sillä he eivät tiedä tai oikeastaan ymmärrä, mitä tekevät. Uskonto on kansan oopiumia murheen laaksossa, ei siis vain pappien tarjoamaa oopiumia kansalle. Uskontoa henkisempiä asioita on  tarjolla ja tekemistä riittää.

Tyhjää ei kannata täyttää mielikuvitusolennoilla. Tyhjä on tyhjää vaikka voimme ihmisinä (onneksi) kuvitella sitä, tätä ja tuota. Mutta vaarallinen sivuluisu alkaa, kun sekoitamme toden ja mieleikuvituksen luomat. Vai onko myös niin, että filosofia on oppineen eliitin tapa älyllistää ja vieraantua herran armosta?