Kaksi Annaa

Sattumalta lähestyin kahta Annaa, Kontulaa ja Härköstä. Kumpaakaan en ole tavannut ja tämän kirjallisen tuttavuuden jälkeen olisin melko hauras heitä kohtamaan, molemmat vahvoja, mutta saman aikaisesti haavoitettuja ja haavoittuvia.

Jälkimmäinen Anna tunnetaan kyllä Anna-Leenana, mutta Anna kuitenkin. Kontula, poliitikko, kirjailija ja tutkija, on syntynyt 1977 ja Härkönen, kirjailija, näyttelijä ja julkisuuden henkilö, vuonna 1965.

Molemmat kirjat ovat elämäkertoja tai kuvauksia heidän elämänsä kulusta kirjan toimittajan kokoamana, suodattamana ja tiivistämänä. Maria Petterson on haastatellut Kontulaa ja Katja Kallio Härköstä.

Molemmat ovat onnistuneet kirjoissan varsin hyvin. Kirjat tuovat kohteensa lähelle lukijaa selkeästi ja elävästi kerrottuna, niin lähelle, että huomioni kiinnittyy enemmän kohteisiin kuin tekstiin, ehkä se juuri osoittaa, että tekijät ovat onnistuneet. 

Annoilla on paljon yhteistä. Molemmat ovat ihmisiä, jotka pyrkivät monin keinon vaikuttamaan ympäristöönsä, muihin ihmisiin niin lähellä kuin vähän kauempanakin. Molemmat ovat ongelmia ja haasteita itselleen ja muille. Ja molemmmat ovat naisia, jotka kohtaavt itsensä usein juuri naisina, niin hyvässä kuin pahassa. Leipää ja ruusuja on tarjolla naiseuden kautta, olipa nainen Härkösen herkähkö Taskupainos tai Kontula, raskaan luokan tutkija, aktivisti tai politiikko. Ja heidän itse tarjomansa leipä on usein karvasta, ruusuissa piilee piikki.

Molempien kirjojen lukeminen teki kuitenkin jollain tavoin surullisen olon. Ovatko Annat surullisen hahmon ritarittaria, taistelevat itse luomiaan tuulimyllyjä vastaan, vai pikemminkin paljasrintaisia taistelijoita liehtuttamassa vapauden lippua kuin Delacroixin tunnetussa maalauksessa? Siinä missä Kontula tuntuu jo väsyneen taisteluun, Härkönen on huomannut tulleensa paljolti hyväksikäytetyksi, aina murtumapisteeseen saakka. Katsojat, niin miehet kuin naiset, näkevät rintoja, seksiä, naiseutta, alastomuutta ja naista, eivät ihmistä, vapauttajaa, totuudenkertojaa, näkijää ja tekijää.

Anna Kontula on omaperäinen ja itsenäinen poliittinen toimija. Provokatorisesti hän on määritellyt itsensä kommunistiksi, vaikka, ainakin nykyisellään, jonkinlainen anarkisti lienee osuvampi lokerointi, jos lokerointi on lainkaan tarpeen. Hän on väsymättä, mutta kylläkin väsyen, ajanut työläisten sekä erilaisten vähemmistöjen ja sorrettujen asiaa, ja onnistunut työssään varsin hyvin. Julkisuuskuva on kuitenkin sellainen, että hän saavuttaa kyllä laajahkot joukot, mutta ei välttämättä tavoita valtavirrasta poikkeavilla ajatuksillaan ja teoillaan edes niitä, joiden asialla on. Lähiympäristölleen hän on aivan ilmeisen raskas totuuden torvi, kuten A-L. Härkönenkin.

Anna-Leena Härkönen kirjoitti 17-vuotiaana esikoiskirjainsa Häräntappoase, sen ilmestymisen myötä vuonna 1984 hänestä tuli kestojulkkis kertaheitolla. Useat elokuvaroolit lisäsivät tunnettuutta ja Jouko Turkan runnoman nuoren teatterikoululaisen siirtyminen Helsingistä Tampereelle oli sekin paljon julkisuudessa.  Hämmästyin Häräntappoaseen ilmestymisvuotta, olin tuolloin jo 30-vuotias ja olisin ajoittanut teoksen paljon aikaisemmaksi, omaan nuoruuteen liittyväksi. Taskupainoksen myötä huomasin myös, että lopultakin olen lukenut aika vähän Härkösen kirjoja. Ne joita olen lukenut ovat kyllä olleet hyviä, mutta silti en ole seurannut kirjojen ilmestymistä tai palannut niiden pariin. Taskupainoksessa on human interest -puolen lisäksi erityisen kiinnostavaa se, miten Härkönen kuvaa kirjoittamista työnä, jonka vain kirjailija itse voi tehdä.

Molemmat Annat ovat kirjansa ansainneet. He ovat selvinneet omien demoniensa ja kanssaihmistensä kanssa enemmän tai vähemmän hyvin. Kirjojen kautta he esittäytyvät ihmisinä, eivät ihanteina tai kiiltokuvina. Ihmisinä joiden olemassaolo on lopulta ilo, mutta joita ei ehkä sittenkään tämän paremmin tai läheisemmin haluaisikaan tuntea. Toivottavasti saamme nauttia heidän tuotoksistaan vielä pitkään.

Ali Smithin vuodenajat

Ali Smithin neljä vuodenaikaa Syksy, Talvi, Kevät ja Kesä on huikea kirjakvadrologia. Aikalaiskirja ilmestyi alunperin 2020 Iso-Britanniassa ja on nyt käännetty kokonaan suomeksi. Kirjojen kerronta on rakenteeltaan epätavanomainen, kielellisesti rikas, älyllisesti haastava ja poliittisesti sekä historiallisesti tarkkanäköinen. Se on samanaikaisesti vapauttava, omalla erikoisella tavallaan tulevaisuuteen luottava että pelottava ja ahdistavakin.

Ali Smithin teos rakentuu moniäänisestä ja moniaineksisesta tekstistä. Samat tapahtumat ja henkilöt risteävät eri tavoin. Britannian II maailmansodan aikaistet tapahtumat, erityisesti internointileirien ja nykypäivän "laittomien" siirtolaisten eristäminen pakolaiskeskuksiin, kiedotaan monin sitein yhteen. Brexit ja äärioikeiston nousu, muukalaisviha, ahdas nationalismi ja sen erilaiset lieveilmiöt tulevat hyvin lähelle ja menevät paikoin ihon alle, kuten sanotaan. Ennen niitä saattoi kauhistella hieman etäältä, että "voi, voi, ovatko britit nyt menneet aivan hakoteille", mutta Ali Smithin tykityksen luettuaan huomaa miten  Suomen viimeisten vuosien tapahtumat tuntuvat kertaavan tuota brittien kokemaa mustaa farssia. Monet tapahtumat, kuten perussuomalaisten blogien rasismi, erityisesti Riitta Purran jätesäkki-viittaukset, ovat vain yksi karmea esimerkki siitä, miten asiat kulkevat usein yksi yhteen brittien mailbox-sanan rasistisen käytön kanssa. Ali Smith onnistuu kuvaamaan tiiviisti nykyisen poliittisen kielenkäytön siirtymiä ja äärioikeiston systemaattisen tavan rapauttaa poliittista keskustelua omien tarkoitusperiensä mukaan. Tuo on melko ahdistava ja pelottavakin puoli kirjaa lukiessa.

Vapauttavaa sen sijaan on, että kirjoissa onnistutaan viisaalla tavalla antamaan moniääninen kuva keskustelusta ja samalla kriittisesti analysoimaan tilannetta. Siinä ei siis vain toisteta, että niin tällaista tämä on, vaan osoitetaan nykyisen menon johtavan umpikujaan ja tuhoon sekä historiallisen todistusaineiston että kielellisen ja kulttuurisen aineiston avulla. Shakespearen mielellä ja kielellä niin kirjallinen aineisto kuin sen puhekieliset ilmaisut saavat syvyyttä.

"Viisastelu" saattaa aiheuttaa sen, että saa tiiliskivestä päähän, kuten kirjan yhdelle opettajalle kävi, kun hän oli opettanut lapsille "epäisänmaallisesti" saksankielisen termin "Bildungsroman" merkitystä. Vaikenemiseen ei ole syytä, niin kauan kuin henki ei ole välittömässä vaarassa. Aina saattaa olla niin, että joku huomaa ja ymmärtää miten sanallinen argumentointi, järjen itsenäinen käyttö, ehkä sen viekkauskin loistaa parhaiten juuri pimeän aikaan.  Usko ihmiseen ja siihen, että voimme sittenkin edistyä ja viedä modernin projektia (valistusta) uusissa oloissa kohti parempia vaihtoehtoja, saattaa onnistua. Ja vaikka ei onnistuisikaan, kannattaa yrittää.

Smithin kirjan etevyys ei kaunokirjallisesti ole niinkään sen rakenteessa tai kielellisessä hienostuneisuudessa. Sen voima on sisällön väkevyydessä. Lähes jokaisella aukeamalla on ajatuskulku jota voi mielessään ihailla, pohtia ja jatkaa. Sen Ali Smith antaa lukijansa tehtäväksi. Tuo tehtävä kannattaa ottaa vastaan.

Oikeus oikeuksiin

On hienoa, että Kurt Sontheimerin Hannah Arendt, suuren ajattelijan elämä on saatu suomennetuksi. Kirjan tehtävänä on esitellä ja johdattaa Arendtin ajatteluun. Tämän kirja kyllä tekeekin ja Arendtin keskeiset ajatukset noustetaan näkyviin ja samalla viitataan niiden tulkinnallisuuteen ja alttiuteen monenlaiselle kritiikille.

Kirjan lopussa Sontheimer kokoaa Arendtin henkisen testamentin kuuteen pääkohtaan: henkinen avoimuus, halu ymmärtää, politiikan uusi idea, uuden alun mahdollisuus, oikeus oikeuksiin ja ystävyyden ylistys. Arendtin ajattelun ajankohtaisuus on ilmeinen. Nykyisessä maailmassa on radikaalia todeta jäännöksettömästi, että kaikilla ihmisillä tulee olla oikeus oikeuksiin, riippumatta kansallisuudesta, rodusta tai sukupuolesta. Politiikan mahdollisuus Arendtin tarkoittamassa mielessä on vain siellä, missä ihmiset voivat avoimesti ja vapaasti olla keskenään vuorovaikutuksessa. Totalitaarisen pyrkimykset eivät ole politiikkaa, vaan ne pyrkivät tukahduttamaan ja kumoamaan politiikan, luovan erimielisyyden ihmisten kesken. Rajat ja erot ihmisten välillä ovat todellisuutta, mutta myös luovat mahdollisuuden ja tarpeen ymmärtämiselle, joka ymmärtämisen ja ystävyyden kautta voi ylittää vastakkaisuudet.

Arendtin ajattelu ei ole kovin selkeää ja arkisen vallankäytön mekanismit ovat siitä osin melko kaukana. Hänen ajattelunsa antaa kuitenkin esikuvan ideaalista jota kannattaa tavoitella.

Voi olla, että Sontheimerin alkuteksti on monessa kohtaa ollut laverteleva ja toistuvasti Arendtin suuruutta ylistäessään jopa puuduttava. Tuntuu myös siltä, että suomentaja Maija Pietikäinen ei ole parhaalla mahdollisella tavalla saanut tekstiä käännetyksi luontevalle suomen kielelle. Lauserakenteet ovat usein kömpelöitä ja osa termivalinoista vaikuttaa luonnottomilta.

Hyvänä täydennyksenä Arendtin ajatuksien ajankohtaisuudesta on niin&näin lehden tuorein numero 3/2019.  Ville Suuronen esittelee ja erittelee siinä Hannah Arendtin ajattuksia politiikkaperinteen synnystä ja vertaa sitä Carl Schmittin vastaaviin. Ja tietenkin tarjolla on myös Arendtin omat tekstit, joita on viime vuosina saatu hyvin myös suomeksi. Erityisen ajankohtainen tuntuu olevan Totalitarismin synty (Vastapaino 2013).

Politiikka on kuluneen, mutta kestävän, fraasin mukaan yhteisten asioiden hoitamista. On vain huolehdittava siitä, että päätösvaltaa ei annetta muille. On pidettävä kiinni vaatimuksesta, jonka mukaan ihmisillä on oikeus, ei vain osallistua vaan, myös päättää omista asioistaan. Nykyisessä globaalissa maailmassa maailman asiat on otettava omiksi. Se tarkoittaa osallistumista kaikkeen päätöksentekoon, tavalla tai toisella.