Sovitus

 

Ian McEwanin Sovitus on taattua McEwania: sujuvasti kerrottua, viihdyttävää, yhteiskunnalliseen ja historialliseen jatkumoon nivoutuvaa sujuvaa kerrontaa ihmisen tekemistä valinnoista ja niden seurauksista sekä kaiken tämän kertomisen menetelmistä kirjailijan työssä.

Tarinan keskiössä on Tallisin perhe ja erityisesti perheen nuorimmainen tytär Briony Tallis. Nuorena tyttönä Brionyn vilkas mielikuvitus ja pyrkimys tarinallistaa ympäristönsä tapahtumat johtaa hänet tarinallisiin  tekoihin, joita ei voi myöhemmin muuksi muuttaa. Hieman kasvettuaan Briony yrittää sovittaa tekoaan ja lopulta teosta ja sen sovitusyrityksestä muotoutuu koko tulevan kirjailijan elämänuraa määrittävä juonne. Ajallisesti McEwanin kirja kattaa ajan 1930-luvun sotaa edeltävistä vuosista aina 1990-luvulle. Sotaan valmistuva Englanti, sota ja Dunkirkin taistelut mukaan lukien päähenkilöiden elämät kietoutuvat historian käänteisiin. Keskeinen rakkaustarina on Brionnyn isosiskon Cecilian ja luokkarankingissä alempaa ponnistavan Robinin välillä.

Tarinan ja tarinallisuuden vaarat ovat vahvasti esillä kerronnassa. Kirjailijalla on mahdollisuus olla jumalan asemassa ja muuntaa tarvittavassa määrin kirjoittamaansa. Oikea elämä asettaa kuitenkin puitteet tarinalle ja kirjallisen tarinan ulkopuolisessa elämässä on oltava kovin huolellinen siitä, minkälaista tarinaa kertoo ja mitä tarinoita on valmis uskomaan.

McEwan on oiva kertoja virittämään pohdiskelut lukijalle. Kirjoitamme oman elämämme tarinaa sankarina ja pelkurina. Joskus joudumme tai pääsemme katsomaan myös omaa elämäämme sivustakatsojana tai kirjallisesta peilistä. Valitsemme sanamme väärin ja momentum menee ohi. Tai ainakin uskomme, että jos olisimme toimineet toisin, sanoneet toisin, tarina olisi edennyt toiseen suuntaan.

Jutun loppu

Graham Greenen Jutun loppu -kirjassa on kaksi miestä Henry ja Bendrix sekä Bendrixin rakastettu ja Henryn vaimo Sara. Miehet rakastavat Saraa kumpikin omalla tavallaan ja Sarakin heitä, omalla tavallaan hänkin. Mutta rakastaako Sara enemmän Jumalaa ja on uskollinen ensisijaisesti tälle antamille lupauksille, vai kunteleeko hän sydäntään ja ruumistaan, joka sykkii Bendriksille? Onko Sara kunnon katolinen? Vai onko Jumalaa edes olemassa? Voiko Jumalan kanssa käydä kilpasille Saran sielusta ja ruumiista, kysyy puolestaan Bendrix? 

Kolmiodraamat ovat kirjojen ja elokuvien kestäviä perusteemoja. Jokaisessa suhteessa on aina enemmän kuin kaksi. Freudin ajattelun arkiversion mukaan ainakin molempien vanhemmat tulevat mukaan. Lasten synnyn myötä myös he vaikuttavat parisuhteen kehkeytymiseen. Mutta joillekin tuo kolmas voi olla itse Isä Jumala tai ainakin haaste, jonka hänen kokee asettavan suhteelle. Ja ilman Jumalaakin joutuu helposti tilanteeseen, jossa toimii tai huomaa toimineensa niin, että armoa ja anteeksiantoa on vaikea kuvitella. Ei itselle, eikä varsinkaan muille pahantekijöille, syntisille.

Jutun loppu on jollain tavalla vanhahtavan oloista pohdintaa ikiaikaisista teemoista. Paikoin se tuntuu kilpailevan kioskikirjallisuuden romanttisten ikuisen rakkauden kaipuun kuvausten kanssa, paikoin se onnistuu aidon oloisesti kuvaamaan sydäntä raastavia ristiriitoja omien halujen, haaveiden ja yhteiskunnan ja yhteisön normien miinakentällä. Miten toimia jos syystä tai toisesta ei saa sydämensä valittua? Ja vielä haastavammin: miten toimia, kun uskoo rakastettunsa kuoleen ja näin ei olekaan.  Tai on uskonut, ettei saa vastarakkautta omalle intohimolleen, mutta oleensa väärässä?

Greenen kirjan vanhahtavuuteen vaikuttaa myös paikoin kömpelö käännös, alkuperäinen  The End of Affair ilmestyi 1951. Uusi käännös tekisi kirjalle varmaan oikeutta.

Juttu alkaa aina jotenkin ja myös päättyy. Kuolema korjaa satonsa, se on varmaa. Meille, joita ei lohduta(?) ajatus tuonpuoleisesta, siinä on kiertämätön loppu. Siihen asti on aina toivoa, ehkä tarina sittenkin jatkuu.

Ulyssesta lukiessa

 

Ulysses avautuu moneen suuntaan ja siksi se on ehtymätön. Kirja on loistava osoitus siitä, miten rosoisella kaduilla, kodeissa, kapakoissa ja kujilla, tässä ja nyt, kaikki on läsnä: menneisyyden kerrostumat ja tulevaisuuden idut. Nykyisyys on menneisyyden tulevaisuutta ja tulevaisuuden menneisyyttä. Asioilla on yhteytensä, mutta ihmisten kanssakäymisessä, keskustelussa ja mielen kaleidoskoopissa merkit ja merkitykset varioivat moninaisina muodostelmina. Tuo moninaisuus  väreilee, hehkuu ja sumenee, se näkyy aamun kirkkaudessa, päivän paisteessa tai sateen hämärässä. Illan ja yön koittaessa ovet aukeavat pimeyteen ja vasta siellä valon kirkkaus osoittaa voimansa. 

Jamesin teksti on romaanitaidetta hienoimmillaan: tapahtumat on lokalisoitu Dubliniin, tapahtumat sijoittuvat aikaan, yhteiskuntaan, poliittiseen tilanteeseen ja pusertavat häkellyttävän määrän kulttuurin tuhkaa ja timantteja verbaalisena ilotulituksena osaksi lukijan oman pään tietoja ja tuntemuksia. Teksti on häpeilemättömän roisia, tyylillisesti vaihtelevaa ja leikittelevää, myös snobistista kiusoittelua ja eroottista härnäämistä. Perustana on humanistinen elämän koko kirjon salliva viuhka, jota leyhyyttämällä nationalismin ja puritaanisen löyhkän umpimielinen lemu väistyy ainakin hetkeksi.

James Joycen Ulysses - useimmiten Odysseuksena tunnettu - ilmestyi alunperin vuonna 1922. Pentti Saarikosken luova käännös julkaistiin vuonna 1964  ja nyt käsillä on Leevi Lehdon 2012 alaviittein kommentoitu versio. Leevi Lehto kertoo esipuheessa häneltä menneen käännökseen kymmenen vuotta. Saman verran ja risat kesti itselläni lukea teksti. 

Lukurupeama ei ollut turha, vaikka sitä selittäisi psykologisella teorialla, jonka mukaan on vaikea tunnustaa käyttäneensä  paljon aikaa johonkin turhaan.

Miksi näin kauan ja miten lukeminen edistyi?

Suomennettu teksti on 832 sivua suhteellisen tiivistä tekstiä. Kun kirjan jykevään esineellisyyteen tarttuu, mukaan asettuu lupaus laajasta romaanista ja kun huomaa, ettei kyseessä olekaan perinteinen lukuromaani, pettyy. Näin kävi ainakin minulle. Muistaakseni kirjan kriitikoista joku väitti siis Joysen epäonnistuneen, koska kirja ei tunnetusti ole helppolukuisuuden tai nautittavan haastavuuden maineessa. Siksi aikaa kului näkökulmaa ja motivaatiota etsien. Jossain vaiheessa vaihdoin lukustrategiaa. En yrittänytkään sovittaa tekstin suomia vihjeitä tarinallisuuden kehykseen, en Bloomien perheen historian monipolivisuuteen tai Bloomin reittiin Dublinissa, puhumattakaan, että olisin lukenut sitä kontekstissa Homeroksen Odysseukseen ja kirjallisuushistorialliseen perintöön. Päätin lukea kirjaa kielellisen ilmauksen taidonnäyteenä. Sitä Ulysses on ja sellaisena se tarjoaa verrattomasti haasteita, yllätyksiä ja ilon aiheita. Ulysses on kuin lautasellinen herkullista kiisseliä. Se ei kuitenkaan lusikoimalla lopu.

Luin kirjaa sekä painettuna että e-kirjana. Kirjan painavuus estää sen lukemista vaakatasossa, eikä sitä mielellään ota matkalukemiseksikaan. E-kirja puolestaan on näppärä ja siinä on myös etu, että painetun kirjan alaviitteet ovat siinä siirretty kunkin kappaleen jälkeen loppuviitteiksi. Näin tekstin eteneminen ei katkea alaviitteitä lukiessa, eikä niitä tule itse asiassa luetuksi kappaleen päättyessäkään kovin tarkkaan. Painetussa kirjassa puolestaan yhden aukeaman lukeminen alaviitteineen, viittauksineen aiempiin  alaviitteisiin tai alaviitteiden tietojen avaaminen itselle voi helposti viedä mennessään. Voi huomata poikenneensa Dublin kaduilta ja olevansa aivan (vieraalla) kujalla. Kirjallista seikkailua parhaimmillaan, mutta myös aika hidasta lukemista ja ärsyttävää, koska jatkuvasti törmää tietämyksensä ja ymmärryksensä rajoihin. Näin kirja on kuin joustava verkko. Siinä voi hyppiä kuin trampoliinissa - oma jäntevyys ja into vastaavat kirjasta saatavaan ponnahdukseen ja voltteihin.

Leevi Lehdon suomennos ilmestyi siis vuonna 2012. Yritin ostaa sen saman vuoden kesäkuussa Porin Suomalaisesta kirjakaupasta, mutta hyllytavarana sitä ei ollut saatavana. Samana vuonna matkalla Tukholmaan oli joutoaikaa Turussa laivan lähtöaikaa odotellessa. Huomasin kirjan sikäläisessä kirjakaupassa ja pakkohan se oli hankkia. Lukeminen keskeytyi aika ajoin ja eteni vain verkkaisesti aina silloin, kun muulta lukemisesta joudin. Lopulta, nyt keväällä 2023 YLE Areenassa olevan hienon ”James Joyce ja Odysseus”  (nähtävillä 28.2.2025 saakka) dokumentin innoittamana, kaivoin kirjan jälleen esiin.  Kirjamerkki oli puolen välin paikkeilla ja jatkoin siitä ja nyt 14.6.2023 huomaan pääseeni viimeiselle tekstisivulle. 

Kyllä. Joycen  päätös lopettaa kirjansa tähän myönteiseen sanaan on vapauttava. Mielemme ja kielemme luo, synnyttää ja kehittää oman maailmansa, jossa meillä on vapaus olla miten haluamme. Arjen maailmassa elämme vain raadollisen välttämättömyyden vuoksi. Yksi elämä itselle, yksi unelmille. Tai monta elämää, monta unelmaa. Kyllä.