Thursday, December 01, 2022

Yö.Uni.Kuolema.Ja tähdet

 

Hämmentävä teos. Taiturimaisen kertojan kliseitä välttelevä ja samalla kliseinen ydinperheen täydellisen hajoamisen ja tuhoutumisen kuvaus. Massiivinen panoraama seitsenhenkisen perheen selvitymisyrityksistä, kun perheen perusta, tukipilari ja dominoiva päämies, Whitey McClaren, entinen pormestari kuolee yllättäen. Jäljelle jää vainaja, joka on läsnä lesken ja viiden lapsen elämässä, sisäisenä puheena, omaisuuden osittaneena patriarkkana, perheshowta pyörittäneenä seremoniamestarina.

Kirjan keskushenkilö Whitey siis selviytyy elämästään siirtymällä rajan tuolle puolen äkkiä ja yllättäen. Mutta miten selviää leski, Jessalyn, jota aviomies on kohdellut kuin prinsessaa, lasta tai invalidia, näkökulmasta riippuen? Auttaen, ansaiten, tukien, hoitaen kaikkia asioita ja jättäen lasten ja kodinhoidon vaimolleen. Entä lapset? Kunnianhimoinen perheen bisnestä jatkava vanhin poika Thom tai nuorimmainen, itseään etsivä taiteilija ja musta lammas Virgil? Entä tyttäret? Avioeroa haikaileva perheenemäntä, vanhin sisar Beverly, tutkijanurasta luopuva biologi Sophia tai koulun tiukkapipoinen rehtori Lorene?

Yhdysvaltain yhteiskunnan rakenteet, omaisuus, perhe, mieli- ja väkivaltainen poliisi, oikeusjärjestelmä, luokka- ja rotuerot, sukupuolten roolit ja niihin liittyvät odotukset, terapia ja omankädenoikeutus, eläintensuojelu ja luontokato, kaiken tämän kaiken Joyce Carol Oates onnistuu nivomaan perheen tarinaan luontevasti. Juonen käänteitä on vaikea aluksi ennustaa, mutta loppua kohti huomaa, miten JCO pyrkii välttämään monet aavistettavissa olevat käänteet.

On siis kyseessä tragedia, jossa amerikkalaisen elämänmuodon kipukohdat viilletään esiin kuin kiitospäivän kalkkuna. Varakkaan perheen patriootin hallitsema dynastia hajoaa rytisten, kun johtaja on poissa. Perheen jäsenet joutuvat identiteettikriisiin, jonka ratkaiseminen on viedä hengen tai ainakin mielenterveyden. Ahtaat ja joustamattomat roolit ovat vanteen tavoin pakottaneet päätä ja kun vanne otetaan pois, se ei helpota tai vapauta. Pää tuntuu hajoavan, elämän suunta on hukassa.

Tarina on siis omalla tavallaan amerikkalaisen familismin kritiikkiä, mutta myös sitä vahvistava. Paikoin myös ei oikein tiedä onko kirjan jotkut jaksot ironisoivaa kioskikirjallisuuden jäljittelyä vai melodramaattista romantiikan ajan modernisointia. Oatesin freskossa auringonlaskut ja uudet nousut rauhoittavat lopun tilanteen, ihmisten uudet valinnat osoittautuvat (pääasiassa) vanhaa paremmiksi, terapia auttaa selviytymään, ammatillisen uran suunnanvaihdot ja oman heikkouden sekä ominaislaadun tunnistaminen ja tunnustaminen vievät ihmisten elämää eteenpäin. Onko siis kyseessä onnellinen loppu vai kliseinen illuusio kaiken kauneudesta?

Kirjan nimi on yksi hienoimmista. Se perustuu Walt Whitmanin runooon (suom. Arvo Turtiainen, 1965):


Kirkas keskiyö

Tämä on hetkesi, oi sielu, sinun vapaalle lennollesi

sanattomuuteen,

pois kirjoista, pois taiteesta, päivä mennyt, työ tehty,

sinun syventyä täydellisesti, äänettömänä

miettimään aiheita, joita eniten rakastat,

yötä,unta, kuolemaa ja tähtiä.

Friday, November 18, 2022

Kirje Esa Saariselle


 Parahinin Esa

Kuuntelin uusimman kirjasi E.Saarisen ajatuksia elämästä, rakkaudesta & ajattelun ajattelusta.

Kirja on kiinnostava, se herätti ajattelemaan monia filosofian, yhteiskunnan ja oman elämäni yhtymäkohtia ja eroavuuksia omaasi. Se herätti myös paljon muistoja, tunteita ja tuntemuksia. Mitkä tilanteet ja olot vaikuttivat, minkälaisia perusteita ja vaikuttumia sinulla ja itselläni mahtoi olla nuoruudessa ja miksei nykyisinkin. Olen ikäisesi, vain vuotta nuorempi, koulutukseltani myös filosofi ja yhteiskuntatieteilijä, vaikka pääasiassa kuvailen itseäni filosofisesti oppineeksi paremminkin kuin uutta luovaksi filosofiksi. 

Kirjoitat hyvin ja sujuvasti, äänikirjassa luet omaa tekstiäsi miellyttävän rauhallisesti; sitä on ilo kuunnella. Tyylisi on omaperäinen, kielikuvasi usein piristäviä, usein myös rasittavia. Yltiöpositiivinen asenteesi on usein kannustava, joskus taas melkoisen ärsyttävä. Tyylilajisi on itselleni kovin vieras ja outo. Kenen tahansa muun esittämänä, näin uskon, se olisi täysin vastenmielinen. On hienoa, että meillä täällä Suomessa on julkisuuden hahmo ja ihminen Esa Saarinen, jonka ääni kuuluu kaiken poseerauksen läpi. Mutta onneksi heitä on vain tasan yksi ja ainoa. 

Olemme tavanneet muutaman kerran. Kutsuin sinut Oriveden Opistoon luennoimaan joskus 1980-luvulla. Olit silloin nouseva tähti, punk-tohtori. Kirjoittelusi ja haastattelusi olivat minulle arvoitus. Miten modaalilogiikasta väitellyt nuori filosofisankari kirjoittaa eksistentialismista ja poseeraa lehtien sivuilla? Miten nämä kaksi filosofista suuntausta, analyyttinen ja eksistentialistinen, voivat asettua samaan persoonaan? Onko kyseessä huijaus vai aito pyrkimys yhdistää tai kaapata eksistentialistinen perinne sivistyneen akateemisen perinteen huomaan?

Oriveden Opiston luennostasi en muista juuri mitään, valitettavasti. Mutta muistan, että syödesämme opiston ruokalassa, aterioit käyttäen vain haarukkaa, et tapojen mukaan veitsellä ja haarukalla. Rentoa ja radikaalia, ehkä amerikasta opittua, ajattelin. Teit kyllä vaikutuksen miellyttävällä suhtautumisella ja myöhemminkin, kun satunnaisesti näimme joissain filosofien tapaamisissa, tervehdit ystävällisesti ja välittömästi, kuin olisimme parempiakin tuttuja. Ihmettelin, miten saatat muistaa, vai esitätkö vain muistavasi.

Kirjassasi viehätti muutama kohta erityisesti. Päätit soittaa Pipsalle, kun et muutakaan voinut. Viittaat myös asioihin, joita et enää pidä kunniakkaina. Sykähdyttävä kokemus, jonka tunnevoima tavoitti jotain omassa elämismaailmassani. Kiipeäminen Pipsan kanssa tunturille ja Hegel-jakson kirjoitussolmun avautuminen Huipulta huipulle -kirjaan. Kirjoitin oman filosofian sivulaudatur-tutkielmani ja lisensiaattityöni Hegelin filosofiasta. Viimemainitun uljaalla otsikolla "Totuuden historia". Väitöskirjassani tutkin analyyttisen ja historiallisen suhdetta Ernst Cassirerin tuotannossa. 

Olet minua vuotta vanhempi, mutta tunnistan lukiovuosiesi tunnelman Hyvinkään kirjastossa. Itselleni Harjavallan kirjaston filosofian osasto oli samoilta ajoilta tuttu, myös mainitsemasi Sartren Esseitä. Lukemistoon kuului kuitenkin myös mieleenjäävästi Franz Fanon, Regis Debray ja Albert Camus. Suomalaisista teoreetikoista erityisesti Yrjö Ahmavaaran Yhteiskuntatieteiden kyberneettinen metodologia ja postivismin kritiikki (ap.1969 täydennetty 1970) teki suuren vaikutuksen lukiolaispoikaan ja kirjoitin aikoinaan aineenkin, jossa ennustin, Ahmavaaraa mukaellen, että yhteiskuntasysteemi saattaa joutua takaisinsyötteeseen vaikutuksesta virhetilaan, jossa järjestelmä korjaa itsensä, mahdollisesti verisestikin saavuttaakseen uuden tasapainon.

Kaunokirjallisuuden vaikutus oli myös suurta: John Steinbeck, William Faulkner, Ernst Hemingway, Henry Miller, Mika Waltari ja muita. Miller varmaan kytki kriittisen asenteen Yhdysvaltoihin ja kapitalismiin, kulutusyhteiskuntaan, ilmastoituun painajaiseen. Siitä tie Herbert Marcusen, Erich Frommin ja myöhemmin Jürgen Habermasin ja koko Frankfurin koulun kriittisen teoriaan oli helppo kulkea.Venäläiset klassikot, erityisesti Dostojevski, johon viittaat useasti tekstissäsi, tulivat tutuiksi pääasiassa vasta yliopistovuosien alukuaikoina 1970-luvun alkupuolella. Musiikin maailmaan tulin mukaan hippi-aallossa 1960-luvun lopulla, ensimmäinen oma LP oli Bob Dylanin Nashville Skyline (1969), levy jota edelleen kuuntelen aika ajoin. Sittemmin, yhteiskunnallisen heräämisen voimistamana, kuulin kyllä kritiikin levyn rakkaus-lyriikan lepsuudesta, mutta en muista sen koskaan häirinneen elämäni kulkua, siis tuon kritiikin. All You Need is Love ei ehkä riitä, mutta rakkaus on toki yksi elinehto ja rikkaus jota ei pidä väheksyä. Sille on luotava tilaa ja siksi kuulen sen mitä pyrit sanomaan.

Tähän asetelmaan liittyykin myös suurin ihmetykseni, Esa. Miten on mahdollista, ettet ajattelussasi ajattele tai ainakaan kerro ajattelevasi tai ajatelleesi, lainkaan rientojesi yhteiskunnallista kontekstia? Missä olit ja mitä ajattelit Biafran, Algerian, Vietnamin tai Tšekkoslovakian tapahtumien aikaan?  Entä myöhemmin, kun muuri murtui, Neuvostoliitto hajosi, Tšernobil ravisutti maaperää ja tietoisuutta, ilmaston lämpeneminen nousi keskeiseksi huolenaiheeksi? Tai kun oppilaasi Pekka Himanen kirjoitti Jyrki Kataisen hallitukselle "kukoistuksen” käsikirjaa? Saatoitko tosiaan sivuuttaa nämä ajattelematta elämää, rakkautta ja ajattelun ajattelua ilman sen rakenteellisia ja yhteiskunnallisia ehtoja? Vai supistuivatko nuo ehdot vain työpaikkojesi ihmisilmapiirin mukaan: Helsingin metsätalon filosofit, Teknillinen korkeakoulu, Aalto-yliopisto, Nokian ja muiden suuryritysten johtajat, suomen kulttuurinen eliitti ja mediajulkisuuden ladyt ja leijonat? Ja miten samalla asetuit ja asetut arvelematta teollisuuden ja markkinatalouden kritiikittömäksi palvelijaksi, ilman pienintäkään viittausta epätasa-arvon lisääntymiseen, tuloeroihin tai heikossa asemassa olevien ajattelun, voimautumisen ja aseman muuttamista elämää rikastuttavaksi. Puhumattakaan radikaaleimmista rakenteellisista muutoksista ja niiden mahdollisuuksista meillä ja muualla.

On jopa liikuttavaa miten kerrot seikkaperäisesti kuinka Matti Alahuhta ja myöhemmin Jorma Ollila lohduttavat ja ottavat sinut huomaansa, kun julkisuuden kriittinen nuolisade osuu kohdallesi. En usko, että saatat olla aivan noin naiivi. Siksi kaipaan tukevampaa yhteiskuntafilosofista perustelua tekemillesi valinnoille, ajattelun ajattelua, tarkemmin. Vaikka verkostoituminen on hieno asia, en jaksa ymmärtää, miten saatoit päätyä niin monen itselleni (julkisuuskuvan perusteella, suurinta osaa en tunne henkilökohtaisesti) suhteellisen vastenmielisen henkilön läheiseksi ystäväksi ja annoit oman lahjakkuutesi heidän ja heidän yritystensä käyttöön. Ehkä vain siksi, että he ymmärsivät pyytää? Missä määrin hakeudut juuri kulttuuri- ja teollisuuseliitin palvelukseen vapauden ja riippumattomuuden nimissä? Ehkä myös aineellisen hyvän houkuttamana? Raha, varakkuus ja kuuluisuus tuo toki myös omanlaistaan vapautta, sitä en kiistä.

Tunnistan kyllä ajattelutavan itsellänikin. On hyvä edistää kaikkien ihmisten ajattelutaitoja, niin vallassa olijoiden kuin vallan alla kamppaileville, niin köyhien, keskituloisten kuin rikkaidenkin.”Järjen kansanrintama”  voi joissain oloissa ylittää luokka- ja puoluerajat, se voi toimia myös vastalääkkeenä antirationalistisia, mystisiä ja uskonkiihkoisia ajattelusuuntia vastaan. Kulttuurin arvokkaan perinteen säilyttämisen ja taiteen arvokkuuden ymmärtäminen onnistuu niin arvokonservatiivilta kuin radikaalilta vasemmistolaiselta, jos perinteistä poliittista jakoa käyttää. Soveltunee myös liberaalien ja arvokonservatiivien jakolinjojen ylitykseen, ainakin paikka paikoin. Kansainvälinen, ahtaan kansallisen ajattelutavan ylittävä kulttuuri, tiede ja taide on myös este nationalistisen syövän etenemiselle.

Simo Knuuttila, josta kerrot kauniisti ja arvostavasti, oli minullekin nuorena opiskelijana ja myöhemmin myös tuttuna, innoituksen lähteenä. Aristoteleen  runsauden periaatteen kautta hän avasi ajatteluani siihen suuntaan, että kulttuurimme rikastuu aitojen potentiaalien aktualisoitumisen myötä. Mahdollisuuksille kannattaa antaa mahdollisuus. Elämän rikkauteen kuuluu liike pinnallisen ja syvällisen välillä. Elämä on aikaa synkkää ja pimeää syvyyksissä ja sokeuttavan häikäisevää, jos olisi vain pinnalla. M.A.Numminen on tämän omassa persoonassaan ja toiminnassaan tuonut hienosti kaikkien koettavaksi - baarien miehet, rock ja sinfoniat, pedantti ja tarkka kielenkäyttö, ne eivät ole hillittömyyden vaihtoehto, vaan osa elämän kirjoa. Tuomari Nurmio on myös tästä oiva esimerkki.

Kirjasi ja ajattelusi kirjautuu ylärekisteriin, diskantit ja keskialueen äänet korostuvat, matalat bassot puuttuvat lähes tyystin ja riitasointuja et juuri käytä. Live-esityksessä vivahteikas ja hentosointuinen kamarimusiikkisi tavoittaa (valikoituineen) kuulijakuntasi, mutta stydinpään ja minimalistisempaan menoon virittyneessä kuulijassa kuorrutusta ja nuotteja soitetaan aivan liikaa, hiljaisuus ei tahdo mahtua sanojen väliin. Voi nolla, että osalle tuokin on räjähdysvoimaista ja kyynelrajalle kuljettavaa, mutta en oikein osaa sitä ilmaista, missä tämä ajattelu ja puhetapa ei kohtaa ratkaisukeskeistä ajattelutapaa. Miten se menikään, Aulikki Oksasen sanoin, pitäkööt leijonat makeiskorinsa, hampaattomat humanistit korulauseensa …

Jossakin yhteydessä arvostamamme G.H. von Wright taisi  puhua taistelevan humanismin tarpeesta, siis edes kriittinen humanismi (joka sekään ei mielestäni kuulu puheessasi) ei riitä. Hän taisi myös arvella, ettei kykene yhdistämään omaa ammatillista filosofiaansa esseissään esittämiinsä humanistisiin kannanottoihin riittävällä siteellä.

Paljon muutakin olisi vielä mielessä, mutta olkoon tämä tällä kertaa.

Mutta vielä. Olen ymmärtänyt Wittgensteinin Tractatuksen mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava lauseen  viittaavan eksaktin ilmaisun rajoihin (matematiikka, logiikka, empiirinen luonnontiede). Tämän tälläpuolen on suurin osa kiinnostavasta, se joka ilmenee, johon Wittgensteinin myöhempi luonnollisen kielen filosofia tähtää, ne kielipelit, elämänmuodot, joihin tieteen ja matematiikan eksaktiuteen pyrkivä kieli ei yllä. Rakkauden tuntemattomaan maahan tieteellä ei ole pääsyä. Elämän nauru ja nyyhkytys, ehdottomuus ja pettymys  kuuluu vain kuiskauksina, varjoina ja ailahduksina runon koskettaessa sisintä.

Kiitos siis kirjasta, tekstiä oli riittävästi, enempää en olisi jaksanutkaan. Terveiset myös Pipsalle ja pojille (en heitä tunne muuten kuin kirjojesi ja lehtijuttujen kautta).

Saturday, November 12, 2022

Ajateltua maailmaa

Hieno ja ajatuksia herättävä teos.

Julian Baggini on haastanut perinteisen länsimaisen tavan kirjoittaa filosofiaa ja filosofian historiaa. Ajatteleva maailma. Filosofian maailmanhistoria teokselle on kysyntää aikana, jolloin länsimaat ovat altavastaajana, ainakin ajatuksellisesti, siitä mitä on ollut ja tullut maailmasta, jonka itsetietoisuudessa jo häämötti "historian loppu" - länsimaisen demokratian, vapauden ja moniarvoisuuden lopullinen voitto. Haastajina on niin islamin maailma, Kiina ja Intia sekä niiden pitkä ajatuksellinen ja osin myös filosofiseksi luonnehdittava hengen harjoituksen muoto. Länsimaiden perikato, auringonlaskun maa ponnistelee monin tavoin löytääkseen elämänvoimaa.

On ymmärrettävää, että kirjan otsikko on yliampuva. Kirjan 360 sivua vain sivuaa filosofian laveaa ja syvää kenttää. Tarkastelussa on tietämisen ja olemisen kysymykset, ihmisten asema maailmassa, tapamme elää ja ajatella sitä. Bagginin lähestymistapa  on mieluinen: miten löytää eri puolilla syntyneistä ja edelleen muotoutuvista ajattelutavoista yhteisiä ja erottuvia piirteitä siten, että ne pääsevät oikeutetusti esille omilla ehdoillaan ja omassa historiallisessa ja yhteiskunnallisessa kontekstissaan. Miten sovittaa oma filosofinen oppineisuus muihin oppineisuuden konteksteihin.

Nostan nyt esiin vain muutamia kiinnostavia kysymyksiä.

Baggini tarkastelee mielestäni hyvin perheen ja universaali-ihmisen etiikan haastetta. Pitääkö puolustaa kaikkien ihmisten oikeuksia, vapauksia ja velvollisuuksia yhtäläisesti? Kyllä, lienee useimpien filosofien, ajattelijoiden, uskontojen ja ihmisten enemmistön vastaus. Mutta pitääkö puolustaa omaa perhettä, sukua tai omaa syntymämaataan "vihollista" vastaan? Kyllä lienee tässäkin suuren enemmistön vastaus. Entä jos ne asettuvat vastakkain, kuten usein tapahtuu? Bagginin tarkastelussa tähän ei löydy universaalia filosofista vastausta. Tilanteesta ja kontekstista riippuen aristoteelinen kultainen keskitie lienee ainoa vaihtoehto ja kussakin kontekstissa joudumme ratkaisemaan menettelymme oikeutuksen ja kantamaan taakan joka siitä seuraa.

Baggini edustaa näkemystä, jonka mukaan emme voi tarkastella maailmaa luontevasti "ei-kenenkään erityisen näkökulmasta", mutta voimme kyllä nähdä, ainakin jossain määrin, maailman  moninäkökulmatekniikkaa käyttäen ja laventaa perspektiiviämme. Bagginin kirja auttaa hahmottamaan varsin hyvin sitä eroa joka, yleistäen, on idän ja lännen ajattelutavoissa. Idässä korostetaan, karkeasti luonnostellen, kokonaisuutta, harmoniaa, taustaa, maisemaa, jota vasten minuus ja ihmisen luoma on vain pieni osa tai yksityiskohta. Lännen ajattelutavassa taas korostuu yksilö, analyyttinen jäsentäminen, yksityiskohdat, fokusoituminen lähelle.

Bagginin kirja antaa hyvää pohjaa myös ajankohtaiselle globaalin talouden ja politiikan ymmärtämiselle. Kiinan, Yhdysvaltojen ja eurooppalaisten perinteiden eroja ja yhtäläisyyksiä tuodaan mielenkiintoisesti vertailuun. Afrikan perinne jää vähemmälle ja Venäjän ajattelun historian puuttumisen Baggini tuo itsekin esille ja jättää sen perinteen paremmin tunteville viestikapulan jatkaa vertailevaa filosofista tutkimusta.

Länsimaisen historian suuruuksista jäin kaipaamaan Platonin, Hegelin, Heideggerin ja erityisesti Wittgensteinin ajattelun mukaan tuomista tarkasteluun. Aristoteles on Bagginin tarkastelussa, syystäkin, vahvasti esillä, mutta Platonin monet pohdinnat olisi voinut tuoda vahvemmin idän filosofian teemojen kontekstiin vertailtavaksi. Hegelin olemisen ja ei-olemisen pohdinta ja hengen fenomenologia olisi oiva rinnastuskohde idän filosofioiden kokonaisvaltaisuutta ja harmoniaa painottaville perinteille. Heideggerin kehitelmät runoudesta ja filosofisesta tiivistämisestä, maailman maailmoimisesta olisivat myös luonteva pakopiste ajattelun maailmanperspektiivissä. Ja lopulta Wittgenstein. Nyt Baggini viittaa vain perheytäläisyyden ajatukseen Wittgensteinilla hahmottaessaan käsitteiden sukulaisuutta keskenään. 

Tractatuksen ajatuksia vahvasti tiivistäen, siten kuin sen olen ymmärtänyt, Wittgenstein tiivisti mahdolliset ongelmat ja niiden ratkaisukeinot hienosti:

1. Matemaattiset ongelmat - ratkeavat matemaattisesti (jos ratkeavat).

2. Luonnontieteelliset ongelmat - ratkeavat empiirisen tutkimuksen ja luonnontieteellisen teoriamuodostuksen avulla (jos ratkeavat).

3. Em. yhdistelmät. Filosofian tehtävä on selventää käsiteanalyysin avulla ilmenevän ongelman matemaattiset ja empiirisesti ratkaistavissa olevat puolet.

4. Mikäli ongelmat eivät lankea kohtiin 1-3, ne ovat näennäisongelmia ja niistä on vaiettava (filosofiassa, matematiikassa ja luonnontieteessä). Ne siis häviävät tai paremminkin uppoavat siihen mystiseen ei-kielelliseen, josta emme voi puhua, mutta joka itse asiassa on kaikkein tärkeintä.

Neljäs luokka on haastava: voimmeko saada ja miten kosketuksen ei-kielellisesti ilmaantuvaan, olevaan ja voidaanko sitä ilmaista välillisesti kielellisesti tai toisin, ei-kielellisesti ja kommunikatiivisesti. Jos tyydymme vain kolmeen ensimainittuun, realistiseen maailmaan, olemme havaittavan pinnan ja ideaalisen (matemaattisen-loogisen) vankina. Jos taas pyrimme transsendentaaliseen maailmaan murtamalla fasadin, putoamme kaninkolosta Liisan ihmemaahan, Narniaan tai kuljemme oven kautta muille maille, joihin toisilla ei ole tulemista. Myös minämme saattaa murtua ja käydä itsellemme vieraaksi ja minän jatkuvuuden illuusio kadota. Runous, musiikki, jokin postuloitu mahdollinen maailma? Kenties. 

Wittgenseinin myöhäisfilosofian ajatukset elämänmuotojen, kielen ja arjen filosofiasta lienee edelleen polku, jota ei ole kuljettu läheskään loppuun, eikä kuljeta niin pitkään kuin maailma, ihmisen maailma tai maapallon globaali luonto sallii ja antaa mahdollisuuden ajatteluun.


Friday, November 04, 2022

Ernauxin Vuodet

 

Annie Ernauxin, kuluvan 2022 vuoden nobelistin, Vuodet, on epäilemättä kiinnostava ja haastava teos. Sitä on sanottu hänen pääteoksekseen (wikipediatietoa), itse hän luonnehtii kirjoittamisensa tapaa lajityyppejä vältteleväksi sosiologiseksi kirjallisuudeksi, ei varsinaiseksi kaunokirjallisuudeksi, romaaniksi, mutta ei myöskään sosiologiaksi.

Ernaux kirjoittaa itsestään "hän" muodossa ilmeisesti korostaakseen sitä, että pyrkii katsomaan omaa elämäänsä osana laajempaa kokonaisuutta ja painottaakseen "minän" jatkuvuuden ongelmaa. Vieraannummeko aiemmasta minästämme ajan kuluessa vai täydellistyykö tuo sama "minä" alati? Ernaux haluaa olla myös aikakautensa ja sukupolvensa ääni käyttämällä "me" muotoa yleistäessään omia kokemuksiaan. Hän on ranskalainen perspektiivissään ja virkistävällä tavalla suorasukainen esitellessään "heidän" asenteitaan Algeriaan, arabeihin, "muihin" ja oman aikansa kulutusyhteiskunnan läpimurtoon ja riemuvoittoon 1960-luvulta 2000-luvulle. Yllättävän paljon tuttua ja samankaltaista elämänmeno on näyttänyt Ranskan perspeltiivistä katsoen, vaikka painotuseroja on, sekä maantieteellisen eron, että iän vuoksi. Ernaux on syntynyt 1940. Opettajana toimiessaan ja omien lastensa välityksellä hän on kuitenkin seurannut ajan tapahtumia tiiviisti myös nuorempiensa näkökulmasta. 

Minua ärsytti tekstissä on tuo "hän" muodon käyttö, kun kyseessä on selvästi "minä". Tuntuu siltä, että Ernaux haluaa heittäytyä historian ja yhteiskunnan vietäväksi, olevansa vain struktuurin puhuva ja kirjoittava osa, meissä puhutaan, me emme puhu. Myös oman kokemuksen yleistäminen koko sukupolven ääneksi tuntuu paisuttelulta, snobismilta ja jonkinlaiseksi ajan ääneksi asettumiselta. Usein on niin, että se mikä on joskus tuntunut "meidän" ajattelulta onkin osoittautunut suureksi harhaksi ja illuusioksi. "Minä" on vain kuvitellut, uskonut ja halunnut uskoa, että jossain suhteessa samassa toiminnassa olevat ajattelevat ja toimivat myös jossakin muussa suhteessa samalla tavalla kuin "minä". Vaikka olen itsekin Pierre Bourdainini  lukenut, pätee myös hänen teoriaansa kulttuuripääomasta ja luokkien erottautumisesta toistaan pikemminkin maku-kysymysten perusteella, kuin objektiivisen luokka-aseman, tilastotieteellinen tosiasia: joukkoja ja ryhmiä koskevasta tosiasiasta ei voi päätellä yksilöön. Ernauxin sosiologismi maistuu siksi osin ummehtuneelta.

Ernaux tiivistää hienosti, myös omassa elämässään, feminismin dilemman: tuleeko naisten vaatia tasa-arvoa ja yhtäläisiä oikeuksia miesten kanssa vai pikemminkin vaatia erilaisia oikeuksia olla oman sukupuolensa (miehistä monin tavoin poikkeavia) naisia? Enemmän kuin asian ratkaisu, Ernauxia tuntuu nykypäivää lähestyttäessä huolestuttavan asian liudentuminen tai häviäminen nuoremman sukupolven keskustelussa.

Ehkä Ernaux ansaitsi Nobelinsa, mutta "aika" taisi ajaa hänen ohitseen.

Wednesday, October 26, 2022

Hotel Cartagega

 

Simone Bucholzin Hotel Cartagena on jälleen laatuluokan tarina, aiheeltaa tärkeä, hyvin kerrottu ja myös intertekstuaalisesti nokkela. Ei aivan niin hieno kuin jotkut aiemmat, mutta kuitenkin. Pankkivankidraaman kautta on saatu tiivistetysti vuosien kehityskulut niin kaappajien kuin poliisienkin ja syyttäjä Rileyn elämäntuntemuksista. Kosto, kuolema, inhimillisyys raadollisimmillaan.

Kirja kertoo huumeiden salakuljetuksen armottomasta maailmasta, ihmisten haaveista ja niiden toteutumisen iduista ja romahtamisesta. Kirja on myös jännittävä - panttivankidraama, jonka loppukohtaukseen on rakennettu vaihtoehtoisia kuvauksia ja leikitelty lajityypin kliseillä.

Tarkkaa, hienovireistä ja yllättävääkin luettavaa. Syystäkin Buchholz on palkittu kirjoistaan niin Saksassa kuin Brittanniassa.

Tuesday, October 25, 2022

Jalosen Stalker

Kuulun vuoden 1954 kohorttiin ja siksikin Olli Jalosen Stalker vuodet on kiinnostavaa luettavaa. Päähenkilön elämänvaiheilla on muutoinkin yhtymäkohtia omaan elämään. Varsinkin kirjan alun tapahtumat, kun x aloittaa opintonsa Tampereen yliopistossa, ovat täynnä tuttuja henkilöitä ja paikkoja. Kiillon kiinteistössä kävin Seppo Randellin sosiologian approbatur-kurssilla, alakuppilassa istuin ja kerrosta ylempänä, yläkuppilassa, tuli jokusiakin kertoja einehdittyä. Kuvaus lähtee siis vakuuttavan tuntuisesti liikkeelle. Mutta päähenkilön naiivi suhtautuminen maailmanmenoon ja ihmisiin ei vakuuta. Ei ole helppoa uskoa, että tiedotusoppia tuona aikana opiskellut voisi kulkea osin kuin unessa urkkimisprojektiin ja toimia siinä lähes viattomin mielin viiden vuoden ajan. Varsinkin, kun oikein mainitaan Antti Eskolan sosiologia tutkimusmenetelmät kirjat ja Hemanuksen&Nordestrengin opetukset. Indoktrinaatio, hegemonia, ideologia ja manipulaatio olivat kyllä varmaan tuttuja tuon ajan opiskelijalle. Vai eivätkö sittenkään? 

Kirjan päähenkilö on liudentuja, kameleontti ja yksinäinen kulkija. Hänellä on ambitio tulla tutkijaksi, mutta kyvykkyyttä itsenäiseen ja aloitteelliseen ajatteluun ja toimintaan ei ole. Onhan kirjassa kuvattu psykologisesti toki mahdollista, ainakin näin fiktiivisessä kuvauksessa.

Kimmo Rentola osoittaa tämänpäiväisessä (25.10.2022) HS:n kolumnissaan, Jalosen kirjan olevan yhteiskunnalliselta tarinaltaan epätosi, mutta fiktiivisesti silti vaikuttava. Se ei Rentolan mukaan kuvaa Kekkosen ajan Suomea uskottavasti, mutta onnistuu kyllä kuvaamaan ajan eräitä ahdistavia piirteitä.

Olli Jalonen on onnistunut oivallisesti sitomaan ja näkemään monia yhtäläisyyksiä totalitarismin, väkivallan ja historian eri puolien välillä aina Suomen 1918 tapahtumien ja sen jälkiseurausten, Indonesian veristen vuosien ja nykypäivän maailman yksinvaltaisten toimien välillä. Hienosti on myös piirretty seurannan (urkinnan) ja sen raportoinnin siirtymä konekirjoituksesta ja kalkkeeripaperin ajasta nykyiseen digitaaliseen ja kaikkialle ulottuvaan seurantaan ja valvontaan. 

Kielellisesti Jalonen on kovin niukkailmeinen, vaikka se tässä tukeekin päähenkilön luonteenkuvaa jälleen kerran hyvin. Toisaalta päähenkilö tulee aika luontevasti juttuun hyvin erilaisten ihmisten kanssa, mutta kuvaus pysyy asteikollaan melko kapea-alaisesti. Nais- ja parisuhteisiinkin mies sujahtaa luontevasti, vaikka luistaa niistä myös pois. Päähenkilön pitkähkö suhde selkeästi itseään fiksumman KU:n toimittaja Hannen kanssa ei sekään vakuuta psykologisella tarkuudellaan - poliittisen juonen kannalta se on oiva ratkaisu, mutta muutoin ei niinkään.

Kirjassa miellytti myös se, että vältettiin kovin dramaattiset ratkaisut. Elämä jatkuu, petturit ja urkkijatkin elävät keskuudessamme nyt ja edelleen. On vain oltava huolellinen, ettei tartu syöttiin, vaikka nykyisin siihen lähes yllytetään. Tarkkaile, ilmoita, rankaise. Tule rangaistuksi.

Thursday, September 29, 2022

Kieli kuin sadepisara


Espanjalainen Javier Marías kirjoittaa kauniisti kielestä, puhutusta, kuullusta ja kirjoitetusta. Kieli kuin sadepisara, kieli toisen korvassa. Tässä ei ole kyse kiihkeästä eroottisesta kielisuudelmasta, vaan ensisijaisesti kielestä jonka kuulemme. Korviamme emme voi sulkea silmien tavoin ja siksi sitä minkä kuulemme, emme voi jättää enää huomiotta. Tästä Maríaksen kirja Valkoinen sydän kertoo.

Kirja kertoo myös tarinalllisuudesta ja muistamisesta. Muistimme muuttuu, iän ja ajan myötä tarinamme vaihtuu, yksityiskohdat häviävät tai niitä tulee lisää. Tätä ei voi korjata. Ei ole olemassa muistin näköä korjaavia silmälaseja.

Päähenkilönä on kolmesti aviossa olleen Ranzin aikuinen poika. Hän on muuttamassa siviilisäätyään ja pohtii sitä, miten elämä avioliiton myötä muuttuu. Hän kiinnostuu uudelleen myös vanhempiensa tarinasta, erityisesti isän aiemmista avioliitoista. Tarina alkaa dramaattisesti ja kirjan juoni on eräänlainen (itse)murhamysteeri, mutta juoni ei ole kirjan keskiössä. 

Päähenkilönä oleva mies on ammatiltaan tulkki ja hän pohtii suhdetta kuulemaansa, niin työssä kuin keskustelussa, mutta erityisesti niitä asioita, joita hän kuulee salaa, joko sattumalta tai kuuntelemalla oven takana tai avoimen ikkunan ääressä. Myös hänen vaimnsa on tulkki, joten kuullun ääressä ollaan herkeämättä.

Hienoviereisesti, perusteellisesti ja monia eri vivahteita esille nostaen Javier Marías tuo esille sen miten ihmisen maailma on kielellinen. Maríaksen teos on kuin Wittgensteinin kieleni rajat ovat maailmani rajat manifestaatio intiimillä ja kuultavalla alueella. Päähenkilö menee jopa niin pitkälle, että hänen mukaansa yhdessäolo jonkun kanssa on lähinnä ajattelemista ääneen, toisin sanoen kaiken ajattelemista kahteen kertaan yhden asemasta, ensimmäisellä kerralla ajatellaan ja toisella kerralla kerrotaan, avioliitto on kertova laitos.

Marías kertoo ja kuvaa kiehtovasti sitä, mitä kerromme kumppanillemme yhdellä tyynyllä, vaikka oikeasti tyynyjä on kaksi, makuuhuoneessa ja mitä kuulemme sen ulkopuolella. Johtopäätös on viiltävä: mitä paremmin opimme tuntemaan toisen sitä enemmän kasvavat varjoalueet ja sen myötä tunnemme toisesta entistä vähemmän. Ihminen voi tietää vain omat salaisuutensa, sillä mikäli tietää vaikkapa vaimonsa tai miehensä salaisuudet, ne eivät ole enää salaisuuksia. Salaisuuden kertominen voi olla tuhoisaa, onko siis oikein vaieta?

Kirja on epäilemättä mestariteos - keskittynyt, perusteellinen, tyylillisesti omaperäinen ja eheä. Ajatuksia herättävä, paljon yksittäisiä hienoja jaksoja ja lauseita. Kuitenkin sitä lukiessa aina välillä pitkästyi. Miksi ihmeessä moista jaaritusta, toisteisuutta ja kiertelyä? Kumpuaako kyseinen pohdinta vain latinalaisen maailman kahtia sukupuolittuneesta kulttuurista? Olisiko mahdollista murtautua vaikenemisen ja peittelyn linnakkeesta puhumalla avoimesti suoraan ihmiseltä ihmiselle, ystävältä ystävälle,  isältä pojalle, mieheltä vaimolle ja päinvastoin? Miten on mahdollista, että meidän sisäinen tulkkauksemme tuottaa niin epätarkan ja joskus aivan virheellisen käännöksen (huom. tulkkaus ei ole käännös).

Wednesday, September 28, 2022

Vivian Gornick muistelee ...wow

Kuvakaappaus Storytellin kannesta

 
Epäillen aloitin Vivian Gornickin Toisisamme kiinni: Muistelma teoksen kuuntelun. Oletin saavani jotain hempeää, ehkä äitelääkin tunnepaatosta, mutta pahemmin en olisi voinut erehtyä. En tiennyt Gornickin taustaa ja mainetta. Kun syntyy ukrainalaistaustaiseen* juutalaisperheeseen, varttuu köyhien työläisten asuttamassa monikulttuurisessa Bronxissa, raivaa tiensä kommunismin aatemaailman ryteiköstä vasemmistolaisen feminismin pariin, solmii suhteita useisiin miehiin ja pohtii omaa identiteettiään naisena, tyttärenä ja journalistina, rakastajattarena ja potentiaalisena vaimona, ainekset maukkaaseen tulokseen ovat olemassa. Täytyy vain osata kirjoittaa ja kertoa asia hyvin. Ja sen Vivian Gornick osaa.

Gornickin kasvutarina on hieno kuvaus kielen, kerronnan ja tarinallisuuden voimasta. Vivian kirjoittaa ja uudelleen kirjoittaa omaa tarinaansa, mutta tuolla tarinalla on ehtonsa. Menneisyys, riippuvuus äidin vallasta ja valta äitiin tämän tyttärenä. Kirja on suorasukainen, myös itsekriittinen muistelma, joka elää historiallisessa ympäristössään. Se on intiimi olematta sisäänpäin kääntynyt, avoin olematta kiusallisen tirkistelevä.

Gornickin teksti tuo mieleen Elena Ferranten Napolin. Kerronnassa on samaa intensiivisyyttä, mutta Gornick on vielä viiltävämpi kuvauksessaan.

*kirjasta sain käsityksen venäläistaustaisuudesta, mutta Vivian Gornickia käsittelevässä Airi Vilhusen tekstissä puhutaan Ukrainasta ja myös Jewish Women Archivessa selvitetään tarkemmin Gornickin suvun taustaa. Airi Vilhusen kirjoitus kuvaa kirjan sisältöä ja Vivian Gornickia oivasti, joten suosittelen sen lukemista.
 

Sunday, September 18, 2022

Opettaja Elnan elegia


Tommi Kinnunen on kirjoittanut jälleen hienon kirjan. Pimeät kuut on omistettu Väsyneille. Päähenkilö ja kirjan kertoja, opettajatar Elna Aliina Suojärvi, on 1940-luvun loppupuolella jo eläköitymiseen valmistautuva kokenut, fyysisesti huonokuntoinen ja psyykkisesti sodan rasittama, naimaton, pienen kyläkoulun tilapäinen opettaja.

Hän on riitautunut sisarensa kanssa ja yhteistyö uuden koulun johtokunnan kanssa on haastavaa. Elna pohtii lukuvuoden kierron myötä elämänsä vaiheita, päätöksiään, opettajan työtä ja sitä miten tästä eteenpäin. 

Kinnusen tarina on eheää kerrontaa, kieli on kaunista, sekä tarina että lauseet luovat harmoniaa. Intensiteettiä kasvatetaan niin tapahtumien kuin Elnan ankaran elämänasenteen ja elämäntilanteen paineilla.

HS:n kritiikissään tänään 18.9.2022 Sakari Pölönen luonnehtii Kinnusen tuotantoa ja myös täätä kirjaa: Kirjoissa kuvailut on veistetty varmoilla liikkeillä, taustoja valotetaan ilman turhaa hötkyilyä. Ihmisiä kuunnellaan ja ymmärretään. Ne ovat mureaa karjalanpaistikirjallisuutta: hampaita saa käyttää, mutta sulattelu käy helposti.

Näinköhän? Ensilukemalta arvio vaikutti tältä kohdin vähättelevältä. Jokin tuossa vertauksessa tökkii. 

En tiedä onko ilmaus  "karjalanpaistikirjallisuus" uusi vai jo  aiemmin käytetty, mutta toivon, ettei se ainakaan Tommi Kinnusen kirjoihin tartu, vaikka siihen nyt kiinnitänkin huomion. Ei siinä, etteikö karjalanpaisti olisi hyvin valmistettuna mainio ruoka, mutta helposti sulava se ei ole. Tommi Kinnunen ei ole kirjallisuuden tai romaanitaiteen uudistaja tai avantgardisti, mutta tällaiseen kerrontaan ja kielliseen taituruuteen harva nykykirjailija kykenee. Kinnunen ei pureskele aiheitaan loppuun ja käyttää lisukkeita harkiten. Tässä tapauksessa kirpeää puolukkaa on sopivissa paikoissa Elnan toimiessa vastoin odotuksia. Jos tämä kirja sulaa helposti saattaa syynä olla liian vahvat vatsahapot tai sitten "tavara" menee sulamatta läpi. Ja sellaiselle syöjälle on oma nimensä.

Hyvin veistettyjä Kinnusen hahmot ja kieli on. Ei kirveellä, ei puukollakaan. Kertomuksesta ja kielestä on hiottu pois epäolennainen. Jopa lukuisat vertauskuvat toimivat, vaikka yleensä niiden kanssa saattaa joutua vaikeuksiin.

Opettajan työn ja siinä väsymisen lisäksi kirjassa käsitellään hienosti myös sodan totaalista tuhoavaa luonnetta, ei vain sodan taisteluissa vaan myös kotirintamalla ja sodan päättymisen jälkeen. Luonto ja sen tuhoutuminen sivistyksen edetessä on vahvasti läsnä. Kinnunen sitoo kirjan kuvaukseen taitavasti monet oman aikamme keskeiset teemat: sodan, työuupumuksen, luonnon tuhotumisen ja sivistyksen etenemisen.

Nautittavaa luettavaa ja kipeää pohdintaa.

Thursday, September 15, 2022

Blondi - totuuden ja intohimon tuollapuolen



Joyce Carol Oatesin Blondi teosta on ylistetty - eikä syyttä. Tarina blondista, jonka ongelma ei ollut siinä että hän olisi ollut tyhmä blondi - vaan siinä ettei hän ollut blondi eikä tyhmä, onnistuu viemään mukanaan. Teksti on luovaa kirjoittamista parhaimmillaan. Se yhdistää todella tapahtunutta fiktioon monessa mielessä. Marilyn Monroe on itsessään fiktion tuote, kertomus kirjassa on fiktio tuosta fiktiosta ja osa tuota fiktiota, jonka perustana on myös "todelliset tapahtumat", ihmiset ja elämä.  Entäpä jos totuus onkin nainen, tuo intohimon hämärä kohde?

Joyce Carol Oatesin tekstiin on kuitenkin helppo uskoa, kunhan muistuttaa itselleen, että se ei ole, kuten kirjoittajakin korostaa, faktoihin perustuva elämäkerta tai muistelma. Blondista, siis Marilyn Monroesta, eli Norma Janesta, ei kuitenkaan muodostu kovin älykästä kuvaa. Hän on, siis tässä kuvauksessa, korkeintaan nokkela ja katuviisautta elämässään kartuttava, miesten ja toisten katseen armoilla rimpuileva, saaliina verkossa pyristelevä fisu. Objekti joka ei pääse irti omasta peiliminästään eikä kykene löytämään Norma Janea, vaan kadottaa sen kerta kerran jälkeen. Näinhän se varmaan käy. Me emme tunne, vaan meissä tunnetaan, me emme ajattele vaan meissä ajatellaan - kuten strukturalismia venyttämällä voisi sanoa. Meillä on kaksi väärää kuvaa itsestämme, oma ja toisten. Ja lisäksi vielä joillain meistä tämä toisten kuvittelema. Tai myös itse kuvittelemamme elämä, kuten autofiktiivisessä kirjallisuudessa.

Kirja on oikein hieno ja ajankohtainen nykyisenä aikana, jolloin trikkipeilit editoivat meistä mieleisiä kuvia ja vieraannuttavat kiehtovasti meidät itsestämme ja muista ihmisistä. Työ, leikki ja peli sekä niin sanottu oma aika vaativat entistä herkempää, taitavampaa, vahvempaa ja itsetietoisempaa tapaa rakentaa oma minä-identiteetti. Uudestaan ja uudestaan, päivä päivältä, tunnista toiseen.

Joyce Carol Oatesin kirjoittaa hyvin ja monet tekstuaaliset keinot ovat hyvin käytössä. Lukija pysyy hereillä ja kertomuksen eri aikatasot, tarkastelukulmat sekä värisävyt heijastuvat kaleidoskoopin tavoin lukijan mieleen. Kirjan Marilyn tai Norma Jean myös purkaa kuvaa sokerisesta hempukasta. Kirjan nainen on monin paikoin karkeasanainen, likainen, petetty pettäjä, holtiton - koneiston asa, sen ja miesten hyväksikäyttämä. Mutta osa kuitenkin.

Kirjassa on monia hienoja ikoniseen tähtikulttiin liittyviä havaintoja. Hollywoodin ja Marilynin historioitsijoille, kommentaattoreille ja ihailijoille kirjassa riittäisi kommentoitavaa loputtomasti. Kiinnostavaa olisi nähdä, kirjan fiktiivisestä luonteesta huolimatta ja sen tähden, kommentoitu painos.
Tirkistelijälle kirja on aarreaitta, kunhan muistaa, että avaimenreiästä näkyvä ei ole totta yleensäkään, mutta tässä tapauksessa sieltä näkyy kirjailijan projisoima kuva kohteesta valkokankaalla, joka on lukijan oma mieli.

Monday, September 05, 2022

Suosalo - Martti Mainio

 

Martti Suosalo on epäilemättä lahjakas ja valovoimainen näyttelijä. Siksi olisin suonut hänelle arvoisensa  teoksen ”tähänastisesta elämästä”. Suosalo ei ole kirjailija, kirjoittajana on Johanna Venho. Vastuu painetusta menköön siis ensisijaisesti hänelle, vaikka Suosalo on kirjan ilmeisesti tällaisena hyväksynyt painoon meneväksi.

Martti Suosalo on epäilemättä myös hyvä juttumies, tarinaa tulee niin paljon, kuin jaksaa kuunnella. Äänikirjassa hän  vielä pääasiassa lukeekin tekstin itse, ja se, ainakin minulle, on liikaa. Monesti ihmettelin, miksi ihmeessä jaksan kuunnella moista jaaritusta. Mutta sitten aina välillä tekstissä on oivallisia jaksoja ja toki myös monia 1980-luvulta nykyaikaan ulottuvia kulttuurihistoriallisia ja elämänkulkuun liittyviä polkuja, joita on kiinnostavaa verrata omaan kokemusmaailmaan.

Suosalon todistukset ja arvioinnit Jouko Turkasta ja hänen kaudestaan Teatterikorkeakoulussa ovat kiinnostavia ja arvokkaita. Monet kohdat näyttelijän työstä ja erilaisista tavoista tehdä sitä ovat ei-näyttelijälle kiinnostavia ja uskoakseni erityisen kiinnostavia toisille näyttelijöille ja siksi aikoville tai haluaville.

Suosalo ei ole teoreetikko, hän oppii ja toimii tekemisen kautta. Mutta siinä hän onkin itseään täynnä kuin Pinomäen saapas. Turhasta vaatimattomuudesta häntä ei voi syyttää. Mihin Martti ryhtyy, siinä hän on aina perusteellinen ja saavuttaa mestaruuden, oli kysymyksessä pizzan paistaminen, talonmiehen työt, näytteleminen, perheen isänä toimiminen, purjehtiminen tai yrittäminen. Suutari pysyköön lestissään, voisi olla hyvä ohje, mutta kun jotkut ovat hyviä kaikessa tai eivät ainakaan ryhdy puuhaan jota eivät hallitse. Mutta Martti Mainio ryhtyy kaikkeen ja onnistuu, myös vaatimattomuudessa ja tavallisuudessa.

Ja jos ei onnistu, niin silloin hyvä yhteistyökumppani on kullan arvoinen, näinpä kai. Se olisi tässäkin ollut hyväksi, mutta syystä tai toisesta nyt ei yhteistyön tulos ole mennyt maaliin. Toki joissain kohdin Suosalo huomaa oman päsmäriytensä lähimmäisille tuottaman rasituksen. Työtoverit ja vaimo kyllä todistavat Martin mainiomaisuutta, hänen itsensä lisäksi, myös ihmisenä ja saattaa se näin ollakin.

Onko Martti S. vienyt kirjailija Venhoa mennessään. Ainakin hön kertoo helposti vievänsä itseään mennessään kertoessaan itsestään ihmetarinoita. Toisteisuutta ja pitkästyttäviä kuvauksia epäolennaisesta karsimalla ja työstämällä tekstiin Suosalon elämää kontekstualisoivaa aineistoa, tulos olisi näistä aineksista voinut olla paljon parempi. Kiinteämpi, intensiivisempi ja kuvattavan henkilön ristiriitaisia piirteitä analysoivampi. Nyt ollaan liikaa kiinni toisaalta näin, toisaalta noin tarinoinnissa. Jos Martti Suosalo ei ole analyyttinen, kirjailija olisi sitä voinut olla. Hänen tehtävänsä olisi toimia ohjaajana, karsijana ja pelkistäjänä. Näin mainiosta miehestä olisi irronnut loistava ihminen, uskottava ja elävä.

Martti Suosalo on työnsä vanki, vaikka kokeekin olevansa vapaa omassa maailmassaan. Saamme toivottavasti nauttia pitkään hänen työstään näyttelijänä. Taitavalle elämänkerturille nyt kerrottu on hyvä pohja koota Suosalon tulevasta elämästä kirjallisestikin antoisa kokonaiskuva.

Wednesday, August 03, 2022

Eurooppa palaa, savuaa ja kytee

 

Robert Seethalerin Tuppakkakauppias (ap.2012) ei aivan yllä samalle tasolle kuin hänen aiemmin lukemani (mutta myöhempi) kirjansa Kokonainen elämä (ap.2014). Se on silti oivallinen.

Seethaaler käsittelee tässäkin natsismin ja juutalaisvihan aiheuttamaan traumaa 1900- ja 2000-luvun Euroopassa. Näkökulma avautuu Itävallasta ja Wienistä. Asioita ei katsota vuorelta tai kylpylästä, vaan kaupasta, joka myy haluja, nautintoa ja jonkin verran myös paheita.

Tupakkakaupan apulaiseksi  Itävallan maaseudulta saapuva nuori 17-vuotias Franz tutustuu historian kulkuun sanomalehtien, tupakkakaupan asiakkaan Sigmund Freudin, äitinsä ja böömiläisen nuoren naisen Anezkan opastuksella.

Kirjan käänteet ovat paikoin melko jyrkkiä eivätkä kaikilta osin aivan vakuuttavia. Franz kuitenkin tutustuu elämän ja maailman saloihin monella eri tavalla. Työpaikkana tupakkakauppa sanomalehtineen ja asiakkaineen on kurkistusluukku niin kaupan seinien ulkopuolelle kuin mielen ja miehen sisäiseen maailmaan. Molemmat, niin sisäinen kuin ulkoinen, kiehtovat, ovat salaperäisiä, käsittämättömiä ja hulluja. Vain unissa tuntuu olevan vapaus.   

Franz tutustuu kuubalaisiin Hoyo sikaareihin ihastuneeseen Sigmund Freudiin. Psykoanalyytikko väittää, että ihmiset maksavat hänen terapiastaan juuri siksi, etteivät he saa kuulla häneltä neuvoja. Kuitenkin Franz saa iäkkäältä Sigmundilta "oivia" oivalluksia aivan ilmaiseksi: Niinpä niin, Freud huokaisi, naiseuden karikoissa iskeytyvät sirpaleiksesi jopa parhaat meistä.

Saman ohjeen voisi muuntaa muuttamalla naiseuden paikalle, historian, politiikan tai jopa ihmisyyden pimeine puolineen. Kun Franz kohtaa oman Dulcineansa, Anezkan, tai yrittää ratkaista suhdettaan nousevaan ja valtaan pääsevään juutalaisvihaan, katastrofin ainekset ovat ilmassa.

Hitlerin nimeen liittyvä natsismi paloi kirkkaalla liekillä. Palo sammutettiin, mutta yhä vain se kytee ja savuaa nationalismina niin Venäjällä, Ukrainassa, Unkarissa, Suomessakin ja muualla. Nationalismi on yksi meidän aikamme perusvitsaus ja sen leviäminen sulkee ihmiset ja kansallisvaltiot poteroihinsa. 

Robert Seethalerin kirjat, nämä kaksi joihin olen tutustunut, ovat hienolla tavalla nykykirjallisuutta, joka on toteutettu aika perinteisellä tavalla. Ne jatkavat hyvää romaanitaiteen perinnettä, vaikka romaanin taide jossain merkityksessä olisikin kuollut.

Saturday, July 30, 2022

Eheä kirja


Robert Seethalerin Kokonainen elämä on hieno, eheä kertomus Andreas Eggerin elämästä Alppien laaksossa. Samalla kirja luo näkymän koko Euroopan muuttuvaan yhteiskuntaan maatalousyhteiskunnasta sotien kautta aina nykyiseen jälkiteolliseen palveluyhteiskuntaan.

Andreas Eggerin lähtökohdat ovat vaatimattomat, suru ja murhe tulevat häntä vastaan vuorilla, laaksossa ja historian käännekohdissa. Kaltoinkohtelu, lumivyöryyn menehtyvät ystävät ja läheiset, sota ja sotavankeus, fyysiset ja psyykkiset traumat, kaikista Egger selviää.  Murheellinen elämä, mutta elämä kuitenkin

Seethaler onnistuu kertomaan tarinan seesteisesti, mutta samalla intensiivisesti, sydämellä ja aidon oloisesti, kuoruttamatta tarinaa patetialla. Egger kulkee omaa polkuaan hätkähtämättä. Se mikä tulee, tulkoon, kaikki ajallaan. Kun sydän lyö viimeisen kerran, elämä päättyy.


Friday, July 29, 2022

Venezuela - toivon tuollapuolen?


Venezuelalaisen, sittemmin Madridiin emigroituneen, kirjailija-toimittaja Karina Sainz Borgon Kolmas maa on lohdullinen kuvaus lohduttomuudesta. Vai onko?

Muistinmenetystä aiheuttavan kulkutaudin ja köyhyyden pakottamana kirjan päähenkilö Angustias Salveiron päätyy pakomatkallaan rajaseuduille Mezquite-nimiseen kylään. Hän eroaa hulluuden partaalla häilyvästä miehestään ja hautaa kuolleet kaksosvauvansa laittomalle hautausmaalle.

Kylä kuhisee laittomia siirtolaisia ja naisia, jotka pyrkivät parempaan elämään, mutta joutuvat henkensä pitimiksi myymään hiustensa lisäksi lopulta myös itseään. Väkivalta, korruptio, juoppous, lasten hyväksikäyttö ja petos hallitsevat ihmisiä. Ulospääsyä ei näytä olevan, paitsi kuolema.

Osa pyrkii selviytymään taika- tai uskonnollisen uskon avulla, osa kyynistyy täysin. Hyväntekijät, Angustias yhtenä heistä, auttavat köyhiä hautaamaan vainajansa edes jonkinlaisin säällisin menoin. Pahimmistakin niljakkeista ja tappajista löytyy hädän hetkellä pieni inhimillinen pilkahdus, ainakin joistain heistä.

Aiemmin, vuonna 2019 kirjoitin Borgon kirjasta Caracasissa on vielä yö :

Tilanne Venezuelassa kirjan kuvaamana on yksiselitteisesti kauhea. Kyseessä ei ole dokumentti, mutta silti on helppo uskoa, että kirjoittaja on kuvannut olennaisen tarkasti maan vajoamisen barbariaan. Öljytulojen varassa elävän maan talous ja yhteiskunta ajettiin kaaokseen presidentti Hugo Chávezin aikana (vallassa 1999-2013). Hänen kunnianhimoiset sosiaaliset uudistuksensa saivat yhdessä öljyn hinnan halpenemisen kanssa aikaan pitkällisen ja syvenevän talouskriisin. Chávezin seuraajan Nicolás Maduron kaudella tilanne on vain pahentunut. Itsevaltaisista menetelmistä ja laajamittaisesta korruptiosta syytetyn Maduron syrjäyttämiseen pyrkivät Venezuelan protestit 2014–2019 ovat laukaisseet maassa myös vaikean poliittisen kriisin.

Tästä arviosta ei voi edelleenkään poiketa. Maduro jatkaa maan johdossa eikä ulospääsyä ole näkyvissä. Väkivallan kierre ja väkivallan kulttuuri on murskaava. Epäilys hiipii mieleen: "Toivo on meille annettu niiden vuoksi, joilla toivoa ei ole. Mitähän se oikastaan tarkoittaakaan?"

Monday, July 25, 2022

Toinen oman elämän sankarina

 

Daniel Kehlmannin Minä ja Kaminski on kelpo satiiri kuuluisuuden ja julkisuuden hausta. Pääsy "kansakunnan kaapinpäälle" tai jopa kansainväliseen kuuluisuuteen ajaa etsimään keinoja oman minän pönkittämiseen. Pitäisikö valita hyökkäyksen kohteeksi jo tunnettu henkilö ja provosoida oma tiensä julkisuuteen? Vai olisiko mahdollista ajoittaa elämäkerta ilmestymään sopivalla hetkellä kuolevasta taiteen suuruudesta?

Sebastian Zöllner, Kehlmannin kirja päähenkilö, ottaa kohteekseen tunnetun, mutta salaperäisen, kuvataiteen suuruuden, Manuel Kaminskin. Hän urkkii ja haastattelee keinoja kaihtamatta Kaminskia ja hänen läheisiään saadakseen aineistoa elämänkerralleen. Zöllner hahmottellee taiteilijan "koskettavan" tarinan mielessään ja järjestelee asioita ja tapahtumia tarinan mukaan. Mutta kuinkas sitten käykään?

Kehlmannin teksti ja tarina etenee sujuvasti. Kirja on helppo ja nopealukuinen, mutta ei jostain syystä kuitenkaan napannut erityisesti. En tiedä onko tarinalla yhtä suoranaista esikuvaa todellisuudessa, mutta kiinnostavaa olisi lukea joskus "behind-the-scenes" juttu elämänkertureiden työstä. 

Kuolemaa lähestyvistä merkkihenkilöistä ja julkkiksista kerätään aineistoa, sitä tarinallistetaan ja kehitellään. Näinä aikoina kuin itsensä brändäys on joillain aloilla lähes elinehto, kannattaa jo miettiä omaa elämänkertaansa ajoissa ja somitella siihen mukavia käänteitä, juonipaljastuksia ja loppuhuipennuksia. Eikö niin?

Elämänkerturille ongelmallista lienee pitää oma ego kurissa, pysyä oman elämänsä sankarina, päähenkilönä, joka vie tarinaa eteenpäin. Ja samalla kätkeä itsensä tarinan taa.


Tuesday, July 19, 2022

Nimet, asiat ja ihmisen sivullisuus


Hyvän kirjan yksi piirre on, että sen jälkeen näkee maailman (ja kirjallisuuden) uudella tavalla. Algerialaisen kirjailijan Kamel Daoudin Tapaus Meursault tekee niin. Hieno teos, eikä vain tuon näkemyksellisen siirtymän vuoksi, vaan myös kirjallisena tuotoksena.

Kokemukseni Albert Camus`n Sivullisesta on ollut hyvin vahva. Luin sen uudestaan lukiovuosien lukukokemuksen jälkeen reilut kymmenen vuotta sitten. Valokuvanäyttelyssäni Sivullisia kuvia (2011) pohdin sivullisuuden teemaa uudestaan ja yhden kuvan nimesinkin Sivullisesta lainaamallani lausella: Hän ei voinut olla edes varma edes siitä, oliko elossa, koska eli kuolleen tavoin.

Ironinen sävy on siinä, että olin nimennyt kuvan mersault nimikkeellä, vaikka kuvan (madeiralainen) mies muistuttanee ulkoisesti enemmän arabia, Camus´n Sivullisessa nimettömäksi jättämää tapettua miestä. Ja valokuvan kohteena tuo mies jäi minulle nimettömäksi.

Kamel Daoud antaa Sivullisen arabille nimen: Moussa. Hän kertoo Moussan tarinaa nuoremman veljen Haroun äänellä. Lopulta Haroun osoittauttuu sivulliseksi Meursaultin tavoin. Vaikuttavaa.

Helsingin Sanomissa Antti Majander asettaa arviossaan En voi enää kutsua ketään pelkäksi arabiksi teoksen hienosti puitteisiinsa. Kannattaa lukea Majanderin arvio. Se laajentaa Daoudin kirjan merkityksen laveammalle. Nyt luen kirjat uudella tavalla, kenelle nimi on annettu, kuka on jäänyt vaille. Ja kuka haluaa kuolla tuhansien katseiden alla vihattuna, kuka taas haluaa nimensä huuhtoutuvan rannalta kuin hiekkaan piirretty teksti.

Thursday, July 14, 2022

Heijastuksia trikkipeilissä


Jia Tolentino, The New Yorkerin toimittaja, käsittelee kiinnostavalla tavalla monia aikamme ilmiöitä leimallisesti amerikkalaisesta horisontista. Trikkipeili, kirjan nimi, kuvastaa ihmistä Instragamin aikaan, peili kaunistaa käyttäjäänsä (selfiet, lifestyle), mutta samalla asettaa normeja siitä, mikä on kaunista, hyväksyttävää, avointa ja sallittua. Tässä ja monessa muussa ajauu helposti itsepetokseen ja meidän on vaikea nähdä itseämme ja itsemme ulkopuolista muutoin kuin näiden presentaatioiden kautta.

Tolentinon pohdinnat ulottuvat moniin ilmiöihin ja paikoin tuntuu, että hän harhautuu aika kauskin ytimestä, mikä se sitten lieneekin. Markkinaystävällinen ihannenaiseus, kemiallinen ja uskonnollinen ekstaasi, barre harjoittelu, atleisure muoti, feminismi, powergirl johtajuus,  hääkultti jne. loputtomasti aikamme pintailmiöitä, joiden syvyyksiin Tolentino osuu väliin hyvin, väliin vain reflektoimalla omaa suhdettaan kyseiseen ilmiöön. 

Jia Tolentino kirjoittaa yhdeksässä esseessään sujuvasti, tulkitsee sitä oman elämänhistoriansa kontekstissa ja ymmärtää sijoittaa itsensä osaksi tätä ilmiöitä. Nyt Suomen sitoutuessa entistä tiiviimmin Yhdysvaltaltojen ja NATOn asein turvaamaan "arvoyhteisöön", on syytä tarkkaan huomata hujauksen ja petoksen perinne, johon talous ja polititiikka siellä nojaavat. Jia Tolentinon kirja on oiva ja havainnollinen kertomus ajastamme amerikkalaisuuden silmin. Hänen mukaansa vaihtoehdot ovat vähissä: huijaa jos haluat menestyä, syrjäydy jos haluat pitää kiinni eettisesti kestävistä periaatteista. Näiden välissä on vain ohut linja. Sitä pitkin Jia Tolentino onnistuu tasapainoilemaan taitavasti.


Tuesday, July 05, 2022

Voi Elizabeth ja Lucy!

 


Voi Elizabeth!

Kylläpä osasit taas asettaa sanat oikein, kirjoitaa hienon kirjan. Tarkan, luontevan, armollisen ja sentimentaalisuudessaan antisentimentaalisen.

Voi Willam! (ap. 2021) kirjassa Elizabeth Strout jatkaa Lucy Bartonin aiemmissa kirjoissa kertomaa Nimeni on Lucy Barton (ap. 2018) ja Kaikki on mahdollista (ap. 2017), tarinaa. Tarina ei etene ajallisesti, vaan syvyyssuunnassa. Lucyn mies David on kuollut ja Lucy palaa tekstissä muistelemaan ja arvioimaan Williamin, edellisen miehensä elämää ja edesottamuksia. Williamin suvusta paljastuu salaisuuksia. Niiden kautta Strout kuvaa hienosti amerikkalaisen unelman, kirjallisuuden, naisen ja miehen suhteen monia puolia hienosti, suoraan ja hienovaraisesti. Hän ei tylytä, mutta ei myöskään kaunistele.

 Oivallista.

Mutta kun ajattelin Voi William, enkö muka tarkoittanut myös Voi Lucy?

Enkö tarkoitakin Voi me kaikki, Voi kaikki rakkaat tässä maailmassa. Emmehän me tunne ketään, emme edes itseämme!

Ja se siitä.

Thursday, June 30, 2022

Davidin uni - sujuvaa saippuaoopperaa


On kirjoja, joista on vaikea kirjoittaa. Tämä on yksi niistä. Anthony Doerrin Davidin uni alkaa hienolla kuvauksella rakkaudesta ja lähes psykoottisesta rakkauden kokemuksesta. Päähenkilö, alaskalainen hydrologi David Winkler, kokee näkevänsä enneunia eli unia joiden tapahtumat toteutuvat lähitulevaisuudessa. Näitä unia hän on nähnyt lapsesta asti. David on omalla tavallaan herkkä, omaan maailmaansa vangittu mies. Unet toteutuvat, olivatpa ne painajaisia tai päiväunen kaltaisia toiveita. David on uniensa vanki. Ja tarina vie mukanaan siten, että siitä on vaikea irrottautua. Jollain tavalla sen lukeminen on unenomaista painajaista, se ei virkistä.

David Winklerille elämän hetkistä tulee lahjoja, jotka ovat kuin kohtauksia tarinasta, josta hän ei enää pääse pois. Hydrologina David tutkii lumikiteitä ja niiden muodostumista. Kirjan vertauskuvallisuus kiteiden ja ihmisen elämän välillä on ilmeinen ja suora. David joutuu pohtimaan, onko elämän tapahtumien muodostuminen samalla tavoin "kohtalonomaista", luonnon lakien tai säännönmukaisuuksien määrittämää, kuin lumikiteiden. Tuloksena on kuitenkin, ei ensisijaisesti samakaltaisuutta, vaan erilaisuutta. Jokainen lumikide/elämä on yksilöllinen, mutta samalla ennalta määrätty.

Kirjan filosofinen teema on muunnelma Aristoteleen kiteyttämästä ongelmasta: onko huominen meritaistelu totta jo tänään. David siis pyristelee elämän lumimyrskyssä eikä oikein onnistu ratkaisemaan dilemmaa. Ja tästä seuraa syvästi vastenmielinen piirre koko kirjan ajatusmaailmassa. (Vastenmielisyys" ei tietenkään ole argumentti, että kirjan maailmankuva olisi epätosi). Kirjan juoni kulkee vastustamattomasti kohti lopun suurta sovitusta, kuolemaa, anteeksiantoa, suurta vaikkakin kivuliasta kohtaamista. Ihmiset kohtaavat itsensä, toisensa ja oman tarinansa. David löytää tiensä takaisin kadotettuun perheeseen, kuin eksyksissä leijaillut lumikide. Oih, kuinka amerikkalaista (fundamentalistista) familismia. Perhe ja vain perhe on tärkeää.

Kirja on melko laaja, 426 sivua. Ja kun Davidin tytär Grace tekee tekstissä metakriittisen huomion, lukijana yhdyn siihen. Grace toteaa: Mitä tämä on oikein olevinaan. (...) Jotain saakelin saippuaoopperaa?


Friday, June 10, 2022

Liekkien viemät



  Mariana Enriquezin Mitä liekit meiltä veivät on kokoelma Argentiinaan sijoittuvia tarinoita. Tyylilajia on luonnehdittu goottikauhuksi. Realistinen, mystinen ja yliluonnollinen sekoittuvat keskenään. Keskiössä on kuitenkin yhteiskunnallisesti keskeiset teemat: naisiin kohdistuva väkivalta, rikollisuus, luonnon saastuminen, köyhyys, korruptio, ihmisten välinpitämättömyys ja kyvyttömyys tai voimattomuus saada asioihin muutosta. Tekstiä voi siis lukua monella eri tavalla.

Tyylilaji ei ole omin innostuksen lähteeni, eikä tämäkään kirja saa mieltäni taipumaan. Asiat ovat tärkeitä, Enriquez on epäilemättä taitava ja sujuva kertoja. Kauhu ei tartu, paikoin tuntemukset ovat kuvotus ja iljetys, mutta "katarttisia" kokemuksia se ei tuota. Realismin ja antirealismin suhde jää epäselväksi ja siksi kirja ei palvele oikein informatiivisena lähteenäkään. Tuntuma on enemmänkin "tulipa tällainenkin kuunnelluksi".
 



Wednesday, June 01, 2022

Mestarillista

 

Lydia Davisin Kafka valmistaa päivällistä. Valitut novellit on mestarillinen osoitus kokeellisesta ja uuttaluovasta ja samalla helppolukuisesta kirjallisuudesta. Novellit ovat lyhyitä, osa vain vajaan sivun mittaisia, aforistisia toteamuksia arjen sattumuksista ja kirjallisuuden ja ”todellisuuden” suhteesta. Lukija pidetään valppaana siitä, että kyse on kirjoittamisesta, lukemisesta ja tulkinnasta. 

Novellit ovat toisistaan erillisiä, mutta osa teemoista ja kirjoitustekniikoistakin toistuu. Kaikissa teksteissä kuulee kirjoittaja oman äänen, tyylin ja tavan kokea maailma. Näin fragmenteista muodostuu väistämättä kuva, joskin pirstaleinen. Arjen tapahtumat saavat kafkamaista piirteitä, kun niihin liittyy loputon kehämäinen ja tuskainen reflektointi tapahtumien merkityksistä itselle ja muille ihmisille.

Davis käyttää taitavasti ja napakasti sitä mitä hän sanoo, mutta jättää paljon tyhjää sen ympärille. Joskus on vain vastaukset, kysymykset jätetään lausumatta vähän samaan tapaan kuin joissain Maria Jotunin teksteissä. 

Wednesday, May 18, 2022

Tao Te Ching

 

Pyrkimys hahmottaa kokonaisuus, kaikki, ja halu toimia oikein kokonaisuuden kannalta on yksi perimmäisiä inhimillisiä pyrkimyksiä. Uskonnot ja ideologiat pyrkivät koodaamaan tämän tarpeen kirjalliseen muotoon, olipa kyseessä Raamattu, Hegelin Logiikan tiede, Marxin Pääoma tai nyt kyseessä oleva "kiinalaisen filosofian suuri ja pieni perusteos", Tao Te Ching.

Suomentaja kiinalainen TaoLin edustaa Taon käytännöllistä puolta Te:ta. Hän on opiskellut suomen kielen ja tehnyt pitkän matkan ymmärtääkseen ja kääntääkseen jo aiemmin suomeksi käännetyn teoksen entistä selkeämpään ja teoksen henkeä vastaavaan asuun. Tuloksena on sujuva, mutta samalla myös yksi, TaoLin tulkinta teoksesta. Tao ei ole ikuinen ja olematon on ainainen. Näin astumme mysteerien mysteerin ääreen, kaikkien salaisuuksien ovelle. Juuri tämän askeleen ottaminen on olennaista ja kohtalokasta.

Lähtökohta on aika lähellä Hegelin olemisen ja ei-olemisen vastakohtaisuutta, samuutta ja dialektiikkaa. Tai jos vielä venytetään ja historiallistetaan pääoman, ihmisten väliseksi abstraktis-konkreettiseksi suhteeksi ymmärrettynä, kaikialla läsnäolevuuteen ja näkymättömyyteen, saadaan vertauskohtia sille, mistä Tao Te Chingissä on kysymys. Paikoitellen tekstissä on varsin yksityiskohtaisiakin ohjeita: 

Kansaa on vaikea hallita, kun kansalla on liikaa tietoa. Siksi kun hallitaan valtiota tiedolla, valtio kärsii; kun valtiota ei hallita tiedolla, valtio menestyy. 

Tämä oppi saattaa päteä nykyiseenkin Kiinaan, mutta on ironiaa tai kriittistä kommentointia suhteessa länsimaisen valistuksen ja demokratian ihanteiden mukaisessa katsannossa. On siis oltava tarkkana, kenen tiedon perään kääntyy. Mutta äskeisen lausuman jälkeen heti onkin viisas ohje: jos haluaa olla kansan edellä, on itse oltava takana.

Tao Te Ching taipuu siis moneen ja siksi teoksen tulkinta onkin sen arvokkainta, kestävintä ja mehevintä antia.

Kun nykyään luovutaan lempeydestä ja ollaan vain rohkeita, luovutaan yksinkertaisuudesta ja ollaan vain laajoja, luovutaan olemisesta takana ja ollaan vain edessä, kuollaan.

Lempeydellä taisteleva voittaa ja sillä puolustautuva kestää. 


Tuesday, May 03, 2022

Kompromissi - vaikea tie faktoista totuuteen

 

Joiltain se käy: Sergei Dovlatovin Kompromissi onnistuu olemaan samalla hauska ja ilakoiva sysisynkistä tarinoistaan huolimatta tai sen tähden. Mustaa huumoria parhaimmillaan.

Dovlatov kursivoi tekstissä uutisia joita on kirjoittanut Tallinnan vuosinaan venäjänkieliselle Sovetskaja Estonian palstoille 1973-1976. Kunkin jutun jälkeen hän kertoo miten juttu oli syntynyt, miten se oli mennyt "pieleen" ja mitä pyyhkeitä tai rangaistuksia seurasi, kun juttu syystä tai toisesta tai aivan syyttäkin ei vastannut sille asetettuja tiukkoja ehtoja. Tarinat ovat uskottavia ja huumori syntyy myös siitä, että vainon ja kiusaamisen kohteeksi joutuvat toimittajat ja valokuvaajat, Dovlatov itse etunenässä, eivät ole mitään kirkasotsaisia vapauden puolesta taistelevia sankareita, vaan juopottelevia ja muutoinkin epämoraalisia veikkoja (ei tovereita), jotka yrittävät selvitä työelämän asettamista haasteita Neuvosto-Virossa.

Dovlatov saa kyllä kiitosta työssäänkin taitavana sanankäyttäjänä, mutta hänen nokkeluutensa tahtoo aina osua valtaapitäviin, tarkoituksella ja aivan luonnostaan, kuin sattumalta. Puolueen moraalinvartijoiden, lehtien linjasta vastuussa olevien ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen astettamiin tiukkoihin raameihin on mahdoton yhdistää totuuteen pyrkivää journalismia olipa sitten kiinnostavasta ihmisestä tai lehmän sankarilypsäjästä. "Luokkanäkökulma" on otettava kaikessa huomioon, esimerkiksi eri valtioiden nimiä ei jutussa saa esittää aakkosjärjestyksessä ja sosialististen maiden sisälläkin on tarkka sosialistinen sanajärjestys.

Karua luettavaa, laatukirjallisuutta. Nevostoliitto kaatui, neuvostososialismi oli ja meni. Putin kuitenkin jatkaa perinnettä: mustan huumorin kirjoittajille riittää tehtävää.

Thursday, April 28, 2022

Kissa ja hiiri


 Peltirumpu (1959) on parhaiten tunnettu osa Günter Grassin (1927 - 2015) Danzig-trilogiaa. Toinen osa Kissa ja hiiri kuljettaa kertomusta koulupoikien maailmassa. Kertomuksen keskiössä on erikoinen poika Mahlke, josta sittemmin kuoriutuu sotasankari kertojana toimivan pojan tarinassa. Kertomus rakentuu hienosti, toinen maailmansota, Saksa ja Puola, katolisuus ja poikien kasvu miehiksi kuvataan viittauksin ja vertauksin. Lukijan mielikuvitukselle ja arvauksille jää paljon tilaa.

Grass syntyi Danzigissa, siis nykynimeltään Gdanskissa, eli samassa kaupungissa mihin teoksen tapahtumat sijoittuvat. Grass oli ollut myös vapaaehtoisena rintamalla, Venäjällä kuten Mahlke. Omaelämänkerrallisessa ei ole kuitenkaan kyse. Tämän jälkeen ilmestyi trilogia päätös Koiran vuosia (1963).

Pienikokoinen kirja viehättää kirjallisten ansioidensa lisäksi myös harmaalla nostalgisella ulkoasullaan. Kuvallinen kansilehti on piilossa kovien kansien sisällä, kuin helmi simpukassa tai uponneen laivan uumenissa etsijäänsä odottava messinkiromu.

Friday, April 15, 2022

Muistiin piirtyvä Pietari

 Nyt kun Pietari on käytännössä suomalaisturisteiltakin sulkeutunut kaupunki, on kiinnostavaa lukea sen historiaa kaunokirjallisesti tyyliteltynä sukutarinana. Lajityyppi, sukukronikka tai perhetarina, sortuu usein sentimentaalisuuteen, paatokseen tai liialliseen yksityiskohtaisuuteen. Mutta ei tälläkertaa.

Pietarilaiskirjailija Jelena Tšižova (s. 1957) onnistuu romaanissaan Muistista piirretty kaupunki luomaan karun, mutta elämänmakuisen, useamman sukupolven tarinat koostavan kertomuksen. Se yhdistää tarinat kuteiden tavoin historian loimilankoihin ja tuloksena on värikäs räsymatto, joka yhdistää ihmisten elämän, kaupungin ja Venäjän historian käänteet toisiinsa. Tarina keskittyy 1900-lukuun ja siten pääosin Leningradiin. Teoksessa on neljä kertojapolvea: isomummo, mummo, äiti, tytär. Naisista nuorin, Tšižovaa muistuttava, kirjaa muistiin, artikuloi ja kontekstualisoi omia ja etenkin edeltäjiensä elämänmuistoja. Se mihin Venäjä sotatoimillaan nyt ajaa ihmisiä  Ukrainassa, erityisesti Mariupolissa ja Odessassa, on osin ja soveltaen Leningraadin historiasta tuttua. Synkkää, pimeää ja vaikeasti käsitettävää.

Tšižova onnistuu sitomaan tekstiinsä sopivan kudoksen, jossa muistot, faktat, vaihtoehtoiset kertomukset ja keskenään ristiriitaiset sankari- ja kärsimystarinat punoutuvat eläväksi ja vakuuttavaksi, vuolaaksi ja paikoin unenomaiseksikin virraksi. Ihmiset ajelehtivat mukana, eivät tahdottomina, mutta kuitenkin aika ajoin ja usein voimattomina kuljettamaan oman elämänsä paattia. Pietari on saari ja saareke tuossa virrassa. Se elää ja sen asukkaat elävät omaa elämämäänsä tai ainakin yrittävät vähimmillään ja hyvin kovakouraisestikin selvitä pyörteissä, koskissa ja suvannoissa.

Tarina jatkuu. Ukrainan sota syöksee Venäjän ja sen myötä Pietarinkin taas uuteen kurimukseen, kuinka syvään sen vain aika näyttää. Olen vieraillut kaupungissa neljästi 2008-2019. Kiinnostava ja kiehtova kaupunki. Muisti on piirtänyt kaupungin omaankin mieleeni. Ei ole syytä unohtaa menneisyyttä, mutta tulevaisuuden rakentaminen on myös nykypietarilaisten vastuulla. Nyt näyttää siltä, että portti Pietariin avautuu vain muistin ja muiden lähteiden kautta. Voi olla, ettei sinne ole enää paluuta. 

Saturday, March 19, 2022

Taivaallinen vastaanotto


Arvellen, epäillen, aluksi takellellen. Tämä oli vastaanoton alku, mutta alun jälkeen polku oli hyvä: hieno, yllättävä, älykäs. Kirjallisesti nokkela, mutta ei kuitenkaan temppuileva. Toisaalta aika ärsyttävän sisäpiiriläinen, itsekeskeinen, jopa snobistinen. Finlandiansa ansainnut, vaikka Viikilän aiempaan verraten ei niin raikas, vaan hieman tunkkainen.

Kirjailija valmistautuu avaamaan sydämensä lukijalle, mutta jättää kuitenkin odottamaan kestääkö elossa tuon avauksen. Ja kestäisikö lukija kuitenkaan ”aidon” veren näkemistä. Kirjan sisäiset viittaukset itseensä avaavat monta tulkintamahdollisuutta ja kirja kestäisi uudelleenlukemisenkin. Mutta tällaisenaan on kauniimpaa tyytyä katsomaan himmelin kevyttä liikettä. Liika koskeminen ja analyysi rikkoo rakennelman ja jättäisi jäljelle vain kasan pahnoja.

Thursday, March 03, 2022

Ulkomuseo


Sergei Dovlatovin Ulkomuseo (ap. 1983, suom. 1980) on pieni helmi venäläisessä kirjallisuudessa. Se on surumielinen katsaus neuvostoajan ja venäläisyyden maisemaan, omalla erikoisella tavallaan viehättävä kuvaus umpikujasta pitkän (kirjallisen) historiallisen perinteen yhdestä vaiheesta. Venäjä, venäläisyys, Puškin, menneisyys, Neuvostoliitto, nykyisyys, Amerikka, viina, taide ja elämisen ehdot.

Kirjan kertoman Puškin museon alueella on nykyään myös Dovlatov-museo. Vakavaa mustaa huumoria sekin.

Tuesday, March 01, 2022

Vanessa, Lolita ja kirjallisuus


Epäilin tarttua tähän kirjaan - onko se vain ”kioskikirja” tai ratsastaako se halvasti #metoo liikehdinnän aallonharjalla? Aloitin, kuuntelin, tarina vei mukanaan. Hieno, psykologisesti tarkka, mieltä vavisuttava kertomus groomingista, nymfeteistä ja  seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Ei uuttaluovaa kirjallisuutta sinänsä, mutta hienosti kirjoittettu ja kerrottu tarina tärkeästä aiheesta.

Kertojana kirjassa on Vanessa, kertomahetkellä 32-vuotias hotellin vastaanotossa työskentelevä, kirjallisuutta opiskellut, traumatisoitunut nainen. Kirjan juonen voisi tiivistää lyhyeksi:  kirjallisuuden opettaja vietteli ja käytti Vanessaa hyväksi sisäoppilaitoksessa hänen ollessaan 15-vuotias 2000-luvun alussa. Kirjan kertomuksen hetkellä 2017 #metoon noustessa myös Vanessan odotetaan avautuvan ja kertovan julkisesti kokemuksensa. 

Juoni on yksinkertainen, tarinan kulku on monilta osin ennalta arvattavissa, mutta kuinka  taitavasti  kirjailija Kate Elizabeth Russell tarinan  kertookaan. Hän tavoittaa hienosti groomingin, henkisen  manipuloinnin  ja rankan itsetutkiskelun ja julkisuuden/yksityisen vaikeuden.  Kertomuksen sijoittaminen kirjallisuuden, sisäoppilaitoksen ja nykykeskustelun kontekstiin mahdollistaa Nabokovin ”Lolitan”  mukaanottamisen luontevasti ydinkertomukseksi. Samoin on mahdollista tuoda monitasoisesti pohdittavaksi kertojen luotettavuus, kuka manipuloi, miten, kuka pettää itseään ja miten kirjailija houkuttelee lukijan tarinansa henkilöiden pään sisään. Kirja on myös hieno kuvaus siitä, miten tarinallistamme elämäämme ja haluamme uskoa itse kertomaamme elämäntarinaan, vaikka monet kontrafaktuaaliset seikat osoittaisivat tarinan vahingollisiksi, valheelliseksi ja hätävalheen kaltaiseksi psyykkiseksi puolustusmekanismiksi. 

Vaikka itsellä ei olisi omia hyväksikäytön tai hyväksikäyttäjän rankkoja kokemuksia omassa elämässä, kirja antaa hyvänä pohjan pohtia niitä elämän kohtia jolloin on  suostutellut  tai tullut suostutelluksi asioihin, jotka eivät sittemmin ole tuntuneet eettisesti oikeilta tai kestäviltä valinnoilta. 

Lukija ei voi tietää kuinka luottettava kertoja kirjailija on esipuheessa tai jälkisanoissa, mutta ne kannattaa lukea.Varsinkin kirjan lopussa oleva synnyn tarina on itsessään koskettava.


Tuesday, February 22, 2022

Virkistävää vikkelöintiä




Patrik Ouředníkin Europeana: 20. vuosisadan lyhyt historia on poikkeuksellisen virkistävä lukukokemus. Kirja ei asetu selvästi mihinkään lajiin. Ouředník on syntyjään tšekki, mutta asuu nykyään Ranskassa. Kirjasta henkii kyseisten maiden älyllis-humoristinen perinne, muistuttaa jossain määrin vaikkapa Kunderan tai Menzelin synkkiä iloitteluja.


Tietopohjainen, kaunokirjallinen, jutusteleva, paikoin shokeeraava ja provosoiva. Ouředník käy 20. vuosisadan kimpuun kertomalla monista asioista poukkoillen ja toisteisuutta tehokeinona käyttäen. Viime vuosisata näyttää melkoiselta sopalta, jossa koomiset, traagiset ja tragi-koomiset tapahtumat, ajatukset, ideologiat ja tieteelliset keksinnöt ja harha-askelet kieppuvat ja muodostavat välillä kiehtovan, välillä karmivan keitoksen. Englanninkielisessä esittelyssä asia sanotaan jotenkin siten, että kyseessä on Euroopan historiallisen muistin mieto dekonstruktio.


Hyvää ajatusjumppaa. Maukasta bouillabaissea tumman oluen kera.


Tuesday, February 15, 2022

Verikuu ja Kroktiiliyö


Chastity Riley jatkaa elämäänsä ja tutkimuksiaan Simone Bucholzin oivissa rikosromaaneissa Verikuu ja Krokotiiliyö.

Kirjailija Simone Buchholzilla on toimittajan koulutus ja se myös näkyy kirjoissa. Pohjatyö on tehty hyvin, mietityttämään jää kuinka tosia kirjan kertoma on. Buchholzin ensimmäinen rikosromaani Revolverherz ilmestyi Saksassa vuonna 2008. Se aloitti Hampuriin sijoittuvan, syyttäjä Chastity Rileystä kertovan dekkarisarjan. Revolverherz on suomennettu nimellä Revolverisydän (suom. Anne Kilpi, Kustantamo Huippu 2019). Saksassa Chastity Riley -sarjassa on ilmestynyt toistaiseksi yhdeksän romaania ja 10. on tulossa. Suomennettuja on neljä, tässä edellä mainittujen lisäksi Mexikoring.

Luettavaa ja käännettävää siis riittää. Krokotiiliyö kertoo karua tarinaa eurooppalaisesta huumebisneksestä. Chastity matkaa työtoverinsa kanssa Hampurista itäiseen Saksaan Leipzigiin ja Dresdeniin ja siitä edelleen Tsekkeihin. He pyrkivät selvittämään huumekaupan lähteitä ja reittejä. Verikuussa puolestaan ollaan tekemisissä sisäoppilaitoksen kiusaamisen ja työpaikkojen hierarkisen rakenteen, tehostamisen ja epäihmillistämisen maailmassa. Kilpailu joukkotiedostuksessa, mediassa ja rikollisuudessa kiristyy, koston kierre on ankara. Poliisin ja oikeuslaitoksen tutkimustavat, oikeudenmukaisuus ja laillisuus synnyttävät tässä verkossa liikkuville kovia paineita.

Kirjan henkilöt eivät ole perinteiseen tapaan hyviä ja pahoja. Hyvän ja pahan kamppailu on heidän sisällään. Raja oikean ja väärän välillä on olemassa, mutta sen rajoilla liikkuva ei säästy repiviltä ristiriidoilta omassa itsessään.

Yhteisön säännöt ja käytös määrittävä hyvän ja oikean ajattelun rajoja ja sallittuja ylityksiä niin oikeuden ja lain tällä kuin tuolla puolella olevien.

Chastity Riley määrittää itsensä anarkistiksi, vaikka toimii oikeuslaitoksen ytimessä.