Kirjailijan persoona?

 

Haruki Murakami on varsin suosittu ja taitava kirjailija. Hänen teoksiaan olen lukenut aina sitä mukaa kuin niitä on suomennettu. Nyt käsillä oleva Ensimmäinen persoona kiinnosti; lupauksena oli, että teos on Murakamin henkilökohtaisin. Lupaus ehkä täyttyi tai sitten ei. Vain niminovelli Ensimmäinen persoona oli hyvin taitava pieni helmi, mutta juuri se osoitti, totuudellisesti tai kierrellen, että Murakamin kirjojen alter egot ovat vieraita myös hänelle itselleen. 

Haruki Murakami tuntuu katsovan tekstin peilistä itseään, eikä tunnista, vaikka henkilön päällä on Paul Smithin tummansinininen puku, Ermenegildo Zegnan solmio ja jalassa cordovan-nahkakengät, kuka oikeastaan on kyseessä. Tuo henkilö kysyy, kuten kai useat meistä jossakin vaiheessa tai useamminkin: Ehkä olen jossakin elämäni risteyksessä kääntynyt väärään suuntaan. Vain häpeä on yhteistä kirjan henkilöiden ja hänen itsensä välillä.

Murakamin kirjat ovat usein hienoja kuvauksia kulutus-kapitalismiin syvälle uponneista, menestyvistä, mutta oman tilanteensa tiedostaneista, vierautuneista ihmisistä, joille avoimuus, itsetutkiskelu ja autenttisuuskin ovat vain naamioita, joiden taakse kätkeytyä.

Osa kirjan teksteistä ei innostanut. Murakamin kiinnostus baseballista ei ottanut tuulta alleen ja nuoruuden kirjoitukset, vaikkakin lyhennettyinä ja kriittisin kommentein varustettuina, olivat oikeasti aika vaatimattomia. Toden ja mielikuvituksen sekoittelu on kirjoittajalta sujunut varhaisista ajoista sujuvasti ja ilman tunnontuskia. Pohdinnnat "rumista" ja "kauniista" naisista, eivät nekään oikein napanneet.

Onneksi monet kirjat ovat kiinnostavampia kuin niiden kirjoittajat. Näin ainakin tällä kertaa.