Kirjoittaako vai ollako kirjoittamatta? Ainakin tuntuu uhkayritykseltä kirjoittaa siitä, mistä tämä merkkiteos kertoo. Jo kirjan kannen lieveteksti varoittaa: Älä koskaan yritä kuvailla, mistä jokin merkkiteos kertoo.
Elämän ja kirjallisuuden, miksei myös miesten, syvimmät salaisuudet, väikkyvät tekstissä: Emme lainkaan uskoneet, että kirjallisuus pelastaisi maailman, sen sijaan uskoimme, että kirjallisuus oli ainoa tapa pelastua siltä.
Alkuluvuissa on metakritiikkiä afrikkalaisesta kirjallisuudesta varsin länsimaiseen postmoderniin ja leikittelevään tyyliin. Loppua kohden, taitavasti eri tyylilajeja viljellen, tarina syvenee, vakavoituu ja muuttuu paikoin karuksi Senegelin kolonialistisen taakan purkautumisen kuvaukseksi. Kirjallisuuskritiikin purevuus vaihtuu veitsien ja aseiden tappaviksi iskuiksi.
Postkolonialistisen kirjallisuuden haaste on megaluokkaa. Onko entisten siirtomaiden asukkaiden tai emämaassa koulutuksensa saaneiden kirjallisuus, ranskalaista, portugalilaista tai brittiläistä kirjallisuutta? Tässä tapauksessakin kyseessä on ranskalainen kirjallisuus, vaikka kirjoittaja on senegalilainen. Voisi tietysti sanoa, että ketä kiinnostaa moinen luokitus, mutta kyllä se kiinnostaa ja vaikuttaa. Kirjallisuuden opetuksessa ja omaksumisessa on rajauduttava jollakin tavalla. Raja tieteelliseen tutkimuksen käsitteelliseen selkeyteen ja luokitteluun voi johtaa helposti nationalistisiin pyrkimyksiin ja kansallisiin kaanoneihin, lokerointiin. Romaanin taide piilee kuitenkin juuri siinä, että se ylittää kansalliset rajat, omii itseensä kaiken arvokkaan ja yleisinhimillisen.
Mbougar Sarrin teoksen alussa on lainaus Roberto Bolañon Kesyttömät etsivät teoksesta, se lupaa paljon. Sarr myös lunastaa lupauksen, vaikka ei aivan Bolañon mestarillisuuteen ylläkään. Mohamed Mbougar Sarrin Miesten syvimmät salaisuudet kuljettaa lukijaa labyrinttimaisessa rakenteessaan moneen: Pariisista Amsterdamiin, sieltä Argentiinaan ja muuanne Latinalaiseen Amerikkaan. Syvin kätkeytyy kuitenkin Senegaliin, sieltä kaikki alkaa ja päättyy. Poissaolevan isän -teeman kautta etsitään kadonnutta kirjailijaa, oman kulttuurin juuria ja sivistyneen maailman kirjallisuuden olennaisuuksia ja pikkumaisuuksia. Kirjallinen kritiikki palmikoituu murhamysteerin ja kansanmurhan kuvauksiin. Kirjoittaako todellisuudesta kun se välttämättä muuttuu kirjallisuudeksi. Sarr viittaa kirjassa suoraan Wittgensteinin mistä ei voi puhua lauseeseen ja siihen, että vaikeneminen ei tarkoita, etteikö voisi näyttää:
Siinä meille tehtävä: ei eheytyä, ei hoitaa eikä lohduttaa, rauhoittaa tai kouluttaa muita, vaan seisoa suorana keskellä pyhää haavaa, nähdä se ja osoittaa sitä vaiti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti