Wednesday, June 30, 2021

Ihmemaa Italia


Italia on ihmemaa, jossa olen käynyt muutaman kerran: Milanossa, Venetsiassa, Triestessä ja Roomassa. Italiasta on tuttua ruuat,  pizza etunenässä, espresso, cappuccino, mutta myös hienot teolliset ja muodin tuotteet: Ferrari, Alfa Romeo, Sonus Faber. Puhumattakaan elokuvista ja niiden ohjaajista tai italialaisvaikutteisuudesta amerikkalaisessa elokuvassa. Kirjalijoista ja filosofeista puhumattakaan: Umberto Eco, Antonio Gramsci, Alberto Moravia, Italo Calvino, Claudio Magris, Elane Ferrante ...

Maan elämä ja tavat ihastuttavat, kummeksuttavat ja ihmetyttävät. Kieli kuulostaa kauniilta, käytöstavat meluisilta ja yhteiskunta eri tavoin sekavalta, rajattomalta ja korruptoituneelta. Katsomalla sisilialaista elämää komisario Salvo Montalbanon vinkkelistä ei voi kuin ihmetellä miten ihmiset yleensä voivat luottaa hetkeäkään viranomaisiin tai toisiinsa; eivät kai voikaan, on vain opittava selviytymään.

Italialaisilla on paljon serkkuja, jotka eivät suomalaisittain ole serkkuja. Firenzeläiset syövät suolatonta leipää, buona ja brutta figura on yleistermi hyvälle ja huonolle, alkoholia käytetään kohtuudella, elämä on syömistä varten, tavat ja pukeutuminen, kielen nyanssit erottelevat jne...


Kaikkeen tähän ja muuhun tutustuin kevyillä lukemistoilla kahdelta italialaistuneelta toimittajalta: Sirkku Salovaara on kirjoittanut kirjan La Mia Italia: Ihana, mahdoton Italiani ja Ella Kanniselta samalla nimellä suomeksi Minun Italiani. Molemmat kertovat omakohtaisin tarinoin Italiastaan. Kannisen kirjassa on enemmän yhteiskunnasta, politiikasta ja ajankohtaisista aiheista, mutta yhtä kaikki hänen teoksensa perkaa Italiaa kirjaimellisesti asia kerrallaan – A:sta Z:taan.

Näillä kahdella ja Elane Ferranten kirjoilla pääsee jyvälle italialaisuudesta, vaikka kuten usein, syntyy enemmän uusia kysymyksiä kuin kirjat kykenevät vastamaan.

Ja lopulta voi päätyä Firenzessä kokemaan Stendhalin syndroomaksi nimetyn huimaavan taidekokemuksen tai Goethen tavoin lausuu Napolin vierailun (1787) jälkeen: Sieh(e) Neapel und stirb.

Kenties! Ehkä. Jos matkustaminen mahdollistuu taas jonain päivänä ja elon päiviä riittää...



Thursday, June 17, 2021

Painavat sanat keventävät mieltä



Koneet painavat sanoja, sanat mieltä. Ajatus kevenee.


Pascal Mercierin Yöjuna Lissaboniin on hieno kirja, samoin nyt luvussa ollut Sanojen paino. Otsikkokin on monimerkityksinen: sanoja painetaan, niillä on painoa ja sanapaino asettuu eri sanoissa ja kieleissä eri tavoin. Kaikista näistä on puhetta, mutta ennen kaikkea on kysymys identiteetin etsinnästä, muiden äänen kuulemisesta, eri kielien kääntymisestä toiseksi, rikoksesta, rangaistuksesta, sovittamisesta - muistoista, menneisyydestä, valinnoista ja ajasta.

Mercierin kerronnan tapa kirjassa on eräänlaista moninäkökulmatekniikkaa: tarinaa kerrotaan pääasiassa päähenkilön, Simon Leylandin näkökulmasta, mutta hän kertoo samaa tarinaa myös kirjeissään kuolleelle vaimolleen. Lopulta kääntäjänä ja kustantajana toiminut Leyland löytää oman äänensä ja ryhtyy kirjoittamaan kirjaa, jossa asioista kerrotaan taas omalla tavallaan.  Itse asiassa hän peittää itsensä kirja henkilön taakse eikä uskalla kohdat itseään ilman kirjallista välimatkaa. Leyland on välimeren kieliin erikoistunut kääntäjä, joka kulkee kahden kaupungin, syntymäkaupunkinsa Lontoon ja kotikaupunki Triesten, välillä. Hän kohtaa erilaisia ihmisiä: Toisinaan mietin: kohtaamiset, varsinkin ensimmäiset, ovat ennen kaikkea kohtaamisia itsemme kanssa, sillä itsestämme emme tiedä mitään.

Hyväosaisten, joihin Leyland epäilemättä kuuluu, identiteettikriisit ovat toki kiinnostavia, nekin, mutta aiheellinen on kysymys, jonka yksi kirjan henkilöistä, Andrei esittää: Voimmeko vakavissamme pohtia, sopisiko pilkku vai puolipiste paremmin, kun toiset eivät tiedä, missä nukkuisivat paleltumatta kuoliaaksi? Ja kuitenkin, myös vastaus (kääntäjälle ja kirjoittajalle) on ilmeinen: Ja sitten pohdin pilkkua. Esille nousee myös päätelmä: Nykyään ajattelen, ettei ole mitään merkityksellisyyden arvojärjestystä, jota vasten kärsimystä ja pilkkuja voisi verrata. Merkityksellisyys - ei se ole mitään yhtenäistä.

Mercier käsittelee laajasti myös vanhempien suhdetta lapsiinsa, samoin kuin Yöjuna Lissaboniin kirjassaan: Jätämme lapsiimme syviä jälkiä, väistämättä, ja toisinaan he saavat tehdä koko elämänsä töitä niiden löytämiseksi ja tulkitsemiseksi.

Kirja on lavea, 570 sivua painavia sanoja. Kerrontatekniikka luo kerroksellisuutta ja monipuolisuutta, mutta myös paljon toisteisuutta, pitkästymiseenkin saakka. Kirjan yksi teema, lähimmäisten auttaminen ja erityisesti rahallisten lahjoitusten tekeminen sekä siihen liittyvä ihmissuhteita rasittavaa kiitollisuuden kierrettä setvittään turhan pitkään ja ikävystättävästi. Jos syystä tai toisesta rikastuneet ihmiset haluavat todella auttaa yhteiskunnallisesti merkittävällä tavalla, eikö olisi mielekästä maksaa kiitollisesti veronsa tai lahjoittaa rahansa itse katsomilleen hyödyllisille yhteisöille. Yksilöllinen hyväntekeväisyys on useimmiten nöyryytyksen ja alistuksen peitelty muoto, josta ei lopultakaan usein hyvää seuraa.  

Pascal Mertcier tai oikeammin nimen taakse kätkeytyvä Peter Bier on kirjoittanut kirjan puutteista huolimatta hienosti ja paikoin oikein oivaltavasti. Kirjassa on myös kirjallisia viittauksia runsaasti, aina päähenkilön entisen tyyttöystävän nimeä myöten. Kannattaa siis lukea painettuja painavia sanoja, näin saatat keventää raskasmielisyyden taakkaa.


JK. HS:n kriitikko Jukka Koskelainen 29.8.2021 ei tavoita mielestäni lainkaan kirjan merkityksellistä tasoa.