Friday, December 27, 2013

1Q84 - Murakami

Haruki Murakami on minulle uusi tuttavuus. Löysin hänet sattumalta, vaikkakin tarkoituksella. Etsin luettavaa, joka olisi enemmän kuin Nesbön salapolisiiromantiikka, vaikkakin taitavasti kirjoitettua, juonenkäänteitä täynnä. Lukijaa harhauttavaa ja samalla viihdyttävää kerrontaa.

Murakamin 1Q84 täyttää hyvin erinomaisesti kirjalle asettuvia vaatimuksia. Se tutkii aikaamme monen henkilön kautta, yksilöt ovat poikkeuksellisia (kuten aikamme yksilöt ovat) massayhteiskunnan ja maailmallisen kulttuurin tuotteina "massamaisesti" yksilöllisiä. Teoksessa lukijaa viedään tarinankerronan ja kirjallisuuden maailmassa viittaillen maailmankirjallisuuden klassikoihin, mutta samalla myös hyvin muotitietoiset päähenkilöt nivotaan ajankuvaan hyperrealismia, mytolgiaa ja yliluonnollisia olentoja kiehtovalla tavalla yhdistäen. Kaunit, herkät ja aistivoimaiset kuvaukset yhdistyvät raakoihin yksityiskohtiin ilmeisen japanilaisella tavalla. On vaikea kuvitella tämänkaltaisen tekstin synnyinkehdoksi Yhdysvaltoja tai Eurooppaa.

Kirjan kerronta etenee kahden ensimmäisessä kirjassa Aomamen ja Tengon, päähenkilöiden, roolittamana. Kolmannessa osassa mukaan tulee Ushikawa, salapoliisi, joka selvittää päähenkilöiden taustoja ja koko kirjan tapahtumienkin taustaa. Tarina ei etene kovin sujuvasti ja jumittuu myös hieman viipyileväksi. Helsingin sanomien kriitikko Harri Römpötti tylyttikin kirjaa kunnolla. Römpötti ei jaksanut ponnistaa kirjan arviointiin ja analyysiin saakkaa, vaan lykkäsi ulos oman puuskahduksensa ja pettymyksensä. Ei siis kirja-raviointi lainkaan, vaan ainoastaan ala-arvoinen röyhtäisy.

Yltiöromanttinen rakkaustarina ei sävyillään loista, mutta antaa mahdollisuuden tarkastella tarinankerrontaa, erilaisia todellisuuksia, Japanin historiaa ja erilaisten uskonnollisten liikkeiden syntyä ja kehitystä.  Kirja ei ole realistinen tyyliltään, eikä siltä oikein siis voi odottaakaan uskottavuutta. Hieno saavutus on joka tapauksessa siinä, että lukijana jaksoin tarinan seurata alusta loppuun, yli 1200 sivua. Monet kuvaukset tuovat tarantinolaisittain esille hyperrealistisia ja taianomaisen epätodellisiä mielikuvia. Ei olisi ihme, jos tekstin pohjalta tehtäisiin elokuva.

Lukulistalle Murakami pääsee jatkossakin.

Wednesday, August 28, 2013

Taiteenvartija riisuu jouhipaidan

Hannu Väisäsen "Anteron" seikkailut jatkuvat nyt alttaritaiteeseen ja sieltä pois. "Taivaanvartijoissa" nöyryys kirkkoisien ja seurakuntaneuvosten edessä muuttuu itsevarmaksi ja paikoin jopa ylimielisyyteen taipuvaksi taiteilijuudeksi.

Havainnon fenomenologia on Väisäsen vahvuus. Menneitä mielikuvia täydentää nykyisyyden mielikuvitus ja taidehistoriallinen oppineisuus. Alun kirjallisesti häkellyttävätkin mielenliikkeiden kuvaukset ovat tyylillisesti selkeytyneet luettavammaksi kertomiseksi. Kuvat ja värit ovat monitulkintaisia, samoin tekstit.

Thursday, May 02, 2013

Komiikan lempeä kajo

Milan Kunderan Esirippu avaa maailman ja kirjallisuuden huumaavalla tavalla. Esirippu aukeaa ja tuntuu, kuin näkisi maailman näyttämöllä - kunnes taas huomaa, että näytelmässä esitetään näytelmää. Maailma on kuin Bunuelin elokuvan intohimon hämärä kohde.

Vaikka Kundera eri tavoin väittää välttävänsä filosofista ja koukeroista, käsitteellistä kieltä, hän antaa monia hienoja esimerkkejä siitä, miten käsitteet mahdollistavat asioiden ymmärtämisen. Esiripussa on oivallisia käsitteellisiä erotteluja. Vaikkapa kirjallisuuden historian tarkastelu suppeassa ja laajassa kontekstissa. Niiden avulla voi helposti arvioida, minkälaisiin taide- ja kulttuuripoliittisiin umpikujiin ajaudumme, jos ryhdymme tarkastelemaan kultuuria kansallisista, suppeista konteksteista emmekä näe niitä ihmisyyden toteutumina. Ajankohtainen keskustelu unkarilaisesta kansallisuuden korostamisesta tai perussuomalaisesta  taiteesta asettuu kerralla oikeisiin puitteisiinsa. Taide, tiede ja filosofia ylittävät kansalliset ja kielelliset rajat ja juuri siinä on niiden voima.

Romaanin ja romaaniteorian siirtymä psykologisista  selityksistä eksistentiaalisten tilanteiden kuvaamiseen auttaa ymmärtämään, miksi kysymys identiteetistä  ei palaudu yksilöön vaan yksilöön yhteiskunnallisessa tilanteessa, vuorovaikutuksessa aikaansa, historiaansa ja toisiin ihmisiin (myös omaan toiseuteensa). Identiteettityö jota paljon korostetaan ei siis merkitse vaipumista omaan sisäiseen, yksilölliseen minään, vaan se merkitsee oman itseyden tutkimusta historiallisessa ja yhteiskunnallisessa kontekstissa.

Faktuaalisen  muistin ohella eksistentiaalinen muisti määrittää sitä mitä olemme nyt ja mitä olemme olleet. Unohdus pyyhkii, muisti muuntaa. Kundera käsittelee hienosti byrokraattisen maailman eksistentiaalista tilannetta ja sen ilmentymistä niin kirjallisuudessa (Adalbert Stiftler) kuin sosiologiassa (Max Weber) aina Kafkaan ja meidän päiviimme saakka. Hyvä havainto on, että monet asiat nousevat tarkasteluun juuri silloin kuin ne ovat uusia ja vielä usein huomaamattomia, eivätkä silloin, kun ne ovat jo valloittaneet elämämme, mielemme.

Kunderan tekstissä näkyy myös hyvin itsekriittinen näkemys nuoruuden ja varttuneen iän eroista. Vasta varttuneemmalla iällä on mahdollista nähdä oma elämä ja ajan historia, ei oikein, mutta uudessa valossa: Tämän kokemuksen jälkeen ... tietää, ettei kukaan olekaan se, jona itseään pitää, että tämä väärinkäsitys on yleinen, perustuvanlaatuinen, ja että se heijastaa ihmisiin (...) komiikan lempeän kajon.  (s. 82)

On oikeastaan harmi, että Kundera ei juuri käsittele omia kirjojaan, vaikka lukijan on helppo nähdä, miten intensiivisesti hän on tekstejään tuottanut, miten laajasti ja syvällisesti hän on tutkinut romaanin historiaa ja asettanut kysymyksen omissa romaaneissaan siitä, miten voisi löytää uuden, kätketyn aspektin "ihmisluonnosta". Kundera asettuu päättävästi vastustamaan "storyn" ylivaltaa. Romaani ylittää monella tavalla yksinkertaisen tarinan. Tarinallisuus (narratiivisuus) kaikessa muodikkuudessaan voi johtaa myös narratuksi tulemiseen. Hyvät tarinat ovat edelleen intensiivisiä siksi, että ne ovat sekä kompleksisia että harmoonisia. Hetken päästä lukija on pyyhkinyt pois mielestään suuren osan lukemastaan.  Ja muistaa muunneltuna lukemansa. Emme voi hallita menneisyyttä tai tulevaisuutta, mutta voimme valita mitä luemme, kirjoitamme tai puhumme. Tai ainankin uskoa, että asia on näin, juuri nyt.

Tuesday, April 23, 2013

Luonto iskee

Philip Roth on yksi arvostetuimmista elävistä yhdysvaltalaisista kirjailijoista, eikä syyttä. Kirjassaan Nemesis hän tarkastelee ihmisen toiminnasta ja valinnoista kumpuavaa kiertämätöntä syyllisyyttä. Onko valinnoillamme merkitystä muiden ihmisten ja oman elämämme kannalta vai onko kaikki lähes puhdasta sattumaa? Kysymys asettuu samalla tavoin kuin Woody Allenin elokuvissa ja erityisesti Match Pointissa - siitä putoaako pallo osuessaan tenniskentän verkkoon omalle vai vastustajan puolellelle riippuu pelin voitto. Mutta voittaako parempi vai onnekkaampi? Ja edelleen onko onni olla voittaja?

Rothin kirjan päähenkilön vastustaja on luonto polion rampauttavassa ja tappavassa esiintymässä. Herra Cantor, kirjan keskushenkilo, nuori mies, on nuorista miehistä yksi parhainpia, vastuuntuntoinen, urheilullinen, vakava ihminen. Tahtomattaan ja vastoin omia toiveitaan ja ehkä syvintä omaatuntoaankin hän tulee toimimaan "pahana nuolena" elämässä ja vammauttaa sekä aiheuttaa toisten ihmisten kuoleman. Tai näin hän ainakin kokee. Vai onko niin, että elämä käyttää häntä välineenä? Onko elämän, luonnon ja ihmisten päätösten takana jumala, julma kaikkivaltias joka on mieltynyt erityisesti tappamaan lapsia ja nuoria taudeilla ja sodan julmuksilla?

Rothin kirja on armoton - keskushenkilö ei pyrkimyksistään huolimatta saa oikeutta tai onnea. Ainoa lohtu, jonka kirjasta saa, on tieto siitä, että tähänastisen elämän kulku on ollut suopea (mikäli on voimia kokea asia niin). Rikkomuksia luontoa, sekä ulkoista että omaa sisäistä, vastaan on jo kertynyt riittävästi. Hybristä seuraa nemesis. Iskeeekö luonto jo huomenna vai vasta päivän, viikon tai muutaman vuoden päästä takaisin, sitä ei voi tietää eikä siihen oikeastaan voi edes valmistautua. Voi myös olla, että luonto moukaroi meitä päivittäin, mutta onnistumme elämänmenolla peittämään tuskan ja lievittämään sen tarinoilla, joissa asiat kerrotaan parhain päin.

Sunday, April 14, 2013

Tonava

Tonava, Belgrad
Luettuani hiljattain Tamas Matekovitsin hienon Budapest Metro -teoksen, tartuin Claudio Magrisin kirjaan  Tonava. Kirjoissa on yhtäläisyyksiä: molemmat ovat "road movien" tapaan rakennettuja, kuljetaan reittiä ja kerrotaan sen asemapaikojen tai kaupunkien historiasta, kulttuurista ja politiikasta. Matekovits matkustaa Budapestin metrolla M3, Magrisin reitti taas on pidempi, mutkittelevampi ja verkkaisempi.

Erotkin kirjojen välillä ovat toki  selvät. Magrisin teoksessa ei ole valokuvia ja sanalliset kuvailut ovat runsaita ja rönsyileviä. Magris on kotoisin Triestestä ja hänen tarkastelupisteensä on germanistiikan asiantuntemuksen tuomassa kirjallisuudessa, kun Matekovits ponnistaa nykyajan perspektiivistä. Ja jos vertaisi vain kirjojen luomaa kuvaa Unkarista, huomaisi sen, minkä Magriskin kertoo: Unkari ja unkarilaisen kulttuurin ymmärtämisessä on kielimuuri, jota on vaikea ylittää. Mutta tämänkaltainen vertailu on turhaa.

Tonavaa seurataan sen alkulähteiltä Donaushingenistä/Furtwangenista aina Mustalle merelle saakka. Magrisin tyyli on polveileva, pyörteinen, kiemurainen, leveä - kuin Tonava. Kirjan alussa oleva karttapiirros on nostalginen. Keskeisessä Euroopassa on maita, joita ei enää ole: Länsi- ja Itä-Saksa, jota jälkimmäisen itseymmärryksen mukaan ei koskaan ollutkaan, oli DDR, Saksan demokraattinen tasavalta ja se toinen "Saksa". Jugoslavia, Tsekkoslovakia. Magris siis kuvaaa nuoruuteni Eurooppaa (kirja on ilmestynyt alunperin 1986), Eurooppan suuria poliittisia muutoksia ja EU:n rajoja ruhjovaa integraatiota. Kriisieurooppa, joka on kuitenkin rauhanomaisempi kuin menneisyyden karkea, kuin rakeisena Tri-X:lle piirtyvä mustavalkoinen, muurin jakama, tulevaisuuden odotuksiin raukeava, mahdollisuuksien maailma.

Tonava virtaa läpi Euroopan, matkan varella on neljän maan pääkaupungit, Wien, Budapest, Belgrad ja Bratislava. Magris ei kuitenkaan anna pääkaupungeille erityistä painoa, vaan poikkeaa pienempiinkin kaupunkeihin ja kyliin, varsinkin kun niistä löytyy kulttuuri- tai kirjallisuushistoriallisesti kiinnostavia kohteita.

Vaikka matkustaminen on moraalitonta, se tuo pettymyksen, mutta on kuitenkin yksi lohtu elämän menossa: Silloin jokin liikahtaa ja lävistää ruumiin, ilma kahahtaa vaatteisiin, ja oma minä sykkii kuin meduusa, ... (11). Siitä pitäen, kun Herakleitos kysyi kysymyksensä, voiko samaan virtaan astua kahdesti, juuri joki on liittynyt identiteettikysymykseen. (20) Magris pohtii kiinnostavsti vaikkapa kysymystä "itävaltalaisuudesta". Hän päätyy ytimeen, joka on sen määrittelemättömyys. (28)

Keskiössä on Saksa: kun tänä päivänä miettii mieleän Eurooppaa, jutuu samalla miettimään omaa suhdettaan Saksaan. (30) Saksalaisen kulttuurin ja kultturialueen tuntijana Magris on erinomainen. Kafkan kuolintalossa Magris kykenee eläytymään hyvin Franzin yksinäisyyteen. (177-179) Mutta Magrisin rajoitteuneisuus tulee esiin kun hän tarkastelee Wittgensteinin talon muotokieltä. Sitä Magris ei ymmärrä, ei yhtään.(182-183) Niukkuuden estetiikka ei avaudu hänelle. Jos avautuisi hänen kirjansakaan ei varmaan olisi laajuudeltaan 439 sivua, vaan puristettuna, ehkäpä 200 sivua. Mutta moni tarina olisi silloin jäänyt kertomatta.

Magrisin kirja ei ole luontokirja, mutta hienosti hän kiinnittää huomion luonnon ja kulttuurin suhteeseen vaikkapa Konrad Lorenzin yhteydessä (Kaksoiskotka ja merikotka, s. 172-177) tai huomauttaessaan siitä, että György (Georg) Lukács tuskin paljon katsoi asuntonsa ikkunasta Budapestissa Tonavaa tutkiessaan kirjoja ja kirjoittaessaan.

Magrisin oppineessa ja tarinoivassa seurassa viihtyy, vaikka paikka paikoin, varsinkin liikuttaessa oman tuntemuksen kannalta vieraimmissa paikoissa, Unkarin, Bulgarian ja  Romanian rajamailla, kiinnekohdat alueen kirjallisuuteen ja kulttuurin tekevät juonteiden seuraamisesta haastavaa. Lähes joka sivulta löytyy hienoja lauseita ja osin oivaltavia tiivistyksiä eurooppalais-saksalaisesta hengenperinnöstä.

Mutta yksi Tonavan rantamailta puuttuu. Ja sitä kohti Tonava virtaa.
Tonavalta puuttuu meren sini - meren eeppisyys muistuttaa meitä siitä, että olimme kerran jumalia. (146-147)










Monday, March 25, 2013

Huimaus


W.G. Sebaldin Huimaus avautuu helpommin kuin aiemmin lukemani Austerliz.
Nytkin liikutaan laajasti niin ajallisesti kuin maantieteellisesti. Sebaldin kieli, sanat, lauseet ja tarinan kuljetus on hiottua ja viimeisteltyä. Suuret linjat ja yksityiskohtaiset kuvat maisemasta ja mielen liikkeistä levittäytyvät rauhallisesti lukijalle. Sebald on esimerkki kertojasta, jonka verkkaisuus palkitsee (vain) kärsivällisen lukijan.

Kirjan alussa pohditaan muistamisen vaikeutta ja sitä, miten (piiros)kuvat tuhoavat muistikuvia ja siksi niitä pitäisi välttää. Itse asiassa muisti on paradoksi: jos siihen luottaa, se osoittautuu pettäväksi, jos muistin tukena on kuvia tai muistiinpanoja, elävät mielikuvat hajoavat ja niitä on mahdoton palauttaa mieleen.

Sebald asettuu taitavasti kokijaksi vieraaseen, vaikkapa Franz Kafkaksi matkalla Italiassa. Hallittua tekstiä, hienoja lauseita, intensiivistä seesteisyyttä. Mutta huimausta, kuitenkaan, kirja ei aiheuttanut.

Monday, March 18, 2013

Budapest, bassomusiikki, kulttuurin valo

On kirjoja, joita lukiessa ja katsoessa tulee olo: tästä pitää kirjoittaa, tämä on tärkeää ja oivaltavaa. Kun sitten aloittaa huomaa kin, mitä minulla onkaan tähän lisättävää?

Tamas Matekovitsin BUDAPEST METRO - kaupunki ja vallankumous pinnan alta. maanalainen kuva-arkkitehtuuri, radikaali konstruktivistinen liike kaupungin rakenteissa, pinnan alta pääoman tuolle puolen bassomusiikin tahdissa - on kirja, jonka alaotsikon pituus voisi viitata siihen, että rajaus voisi olla tiukempi. Mutta kuvista, moniäänisestä tekstistä, netistä löytyvästä ääni- ja kuvaraidasta koostuu monenkirjava, värikäs ja runsas historian virtaan heittäytyvä pohdinta, joka antaa kouraisevan tunteen siitä, mitä Unkarissa ja Budapestissa on läsnä: myllerrys, jonka lopputulosta voi vain aavistella ja pelätä.

Radikaali konstruktivismi pyrkii valaisemaan pinnan tapahtumia maan alta ja luottamaan siihen, että maan alla, tarkemmin metrolinja M3:n reitillä, on tapahtunut paljon, mutta liike ei pysähdy. Matekovits pyrkii antamaan muodon rakenteelle ja sen prosessiluonteelle. Kirja on "teos". Sitä on mahdoton purkaa osiinsa: dokumentaarista kuvaa, teorian säikeitä, henkilöiden tarinoita, haastatteluja metron rytmillä kuulutuna. Eräänlainen, ei road movie, vaan underground multimedia, joka rakentuu lukijasta riippuen monella tavalla.

Kävin pikavierailulla Budapestissa ja saatoin todentaa M3:n semien tilanteita: Déak Tér asemalta Erzébetin aukiolle - Gödör oli saanut väistyä, tilalal oli Aquarium. Seinillä näkyi Jobbik -kirjoituksia ja etsimättä tapasin nuoren, joka väitti, että ulkomailla oleva käsitys puoleen rasistisuudesta on virheellinen. Argumentti oli klassinen: en ole rasisti, mutta asia on vain niin, että mustalaiset ovat rikollisia ja juutalaiset myyvät maamme. Sanoimme ennen ei Moskovalle, nyt emme ota neuvoja Brysselistä. Slavoj Žižekin ajatus siitä, että postpoliittisessa tilanteessa tai muunlaisissa umpikujissa nuoret miehet eivät löydä todellista konstruktiivista vaihtoehtoa - vallankumouksen ja muutoksen tarve on suuri, mutta muutostarpeen kanavoituminen saa helposti aivan satunnaisen tai historian painolastista johtuen alistavan luonteen. Unkarin historia ei tunnu antavan helposti aineksia monikulttuurisen, avoimen, demokraattisen ja ihmisten tarpeista lähtevälle politiikalle ja taloudelle. Sosialismin varjo on synkkä, uusliberalistin kapitalismi, ja markkinatalouden rynnistys lupaa paljon, mutta synnyttääkin sanoinkuvaamattoman kaaoksen, niin arjen elämään kuin ihmisten ajatteluun. Vihollinen on löydyttävä ja turva etsittävä, nyt taas nationalismista ja ylikansallisen pääoman vastaisista tunnuksista.
Unkarissa konstruktiivinen radikalismi ei ehkä onnistu nousemaan metron pimeydestä päivänvaloon. Uusi eliitti on voimansa tunnossa. Radikaali konstruktiopyrkimys nousee varmasti ja valaisee kirkaalla kiilalla sydänyössäkin. Se ei ehkä riitä, mutta valoa ei kannata sammuttaa. Jos tunnelin päässä oleva valo onkin vastaantulevan junan, se ei pysädy ainakaan, jos ei näe mihin on törmäämässä. Viisas pysähtyy valoissa, varsinkin jos valo on punainen.

Wednesday, March 13, 2013

Kirjeitä ystäviltä?

Edellisen Paul Austerin kirjan (Talvipäiväkirja) lukemisen yhteydessä jouduin jo pohtimaan sitä, mikä, lopultakin, Austerin teksteissä viehättää. Nyt lukiessani Austerin ja J.M. Coetzeen kirjeenvaightoa  Tässä ja nyt. Kirjeitä ystävyydestä samankaltainen hämmennys valloitaa mielen. Luenko heidän tekstejään kuin ystäviltä saamiani kirjeitä?

Tekstit kiinnostavat ja lukiessa on oivalluksen hetkiä ja pettymyksiä. Ensimmäinen pettymys liittyy Austerin luokattomaan perusteluun, jolla ystävykset luopuvat käsittelemästä 2008 alkaneen globaalin talouskriisin teemaa. Jo ennen kuin he aloittivat sen käsittelyn ymmärsin, että kirjeiden kirjoitusjänne 2008-2011 on poikkeuksellisen kiinnostava. Auster aloittaakin lupaavasti, Coetzee vastaa kiinnostavasti, mutta sitten he pääättävät luopua aiheesta. Miksi? Auster sanoo ilomielin jättävänsä taakse taloustieteellisen vatvonnan. Hänellä on siihen kuulemma huonot eväät.  Ja sitten tulee harvinaisen lattea, ehkäpä ironiseksi tarkoitettu, lausuma: kannatan kiihkeästi yleismaailmallista onnellisuutta. Haluaisin että jokainen maailman ihminen saisi tehdä tyydyttävää, henkisesti palkitsevaa työtä ... mutten osaa kuvitella alkuunkaan, miten niin yleviin päämääriin päästäisiin. Näin ollen sivuutan kyseiset aiheet vaikenemalla. (s. 43)

Latteaa tuo on siksi, että niin Auster ja Coetzee ovat hetkeä aiemmin virittäneet melko kiinnostan keskustelun "suurpääoman kriisistä" ja sen seurauksista ihmisten elämään maapallolla.

Toinen, mutta nyt ei pettymys, vaan oivallus syntyi Coetzeen shakkipelikokemuksista. Itse en ole innostunut mistään urheilusta, en intohimoisesti, en juuri lainkaan. Jalkapallon maailmanmestaruuskisat seurasin sattumalta ja joskus satunnaisesti Wimbledonin tennismatseja. Vuosi sitten vielä ajatelin, että voisin mennä katsomaan Ässien jääkiekkomatsien yleisön reaktioita, mutta nyt jääkiekon ympärillä käytävä keskustelu on kaiken kaikkiaan niin etovaa, että taidan sivuutta aiheen vaikenemalla :-).

Voittaminen urheilussa on aina tuntunut minusta, myös itse siihen osallistuessani, kiusalliselta. Riippumatta siitä olenko voitettu vai voittaja.

Auster ja Coetzee kirjoittavat jäntevästi ja väliin myös päästäen lukijan läheisen tuntuisesti omaan arkielämäänsä. Kiinnostavaa on lukea rinnakaisaikana syntyvistä Sunset Park  ja Talvipäiväkirja -kirjojen synnystä, vaikkakin kovin suppeasti. Auster on myötäilevämpi keskustelija, Coetzeesta löytyy ilmeisesti kovuutta enemmän, aivan samoin kuin heidän kirjoistaan. Ikääntyvät mestarit ovat joka tapauksessa hienoa luettavaa, "isoveljiä" joidan ajatusmaailmaa ei tarvitse jakaa kaikilta osin, mutta kuitenkin kuunnellen miltä maailma näyttää rapakkojen takaa katseltuna.

Tuesday, February 12, 2013

Louis-Ferdinand Céline ajattelijana ja kirjailijana

Louis-Ferdinad Célinen teosta Niin kauas kuin yötä riittää lukiessa tulee kiertämättä mieleen Matt. 6:23 : Mutta jos silmäsi on viallinen (pilveytynyt) koko ruumiisi on pimeä. Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, kuinka suuri onkaan pimeys!

Katse on maailman valo, jos se peittyy pilveen, synkkään, niin maailma on synkkä synkälle katsojalleen. Kirjailijana Céline on ilmeisen hieno ja oivallinen kirjoittaja. Hän onnistuu kirjoittamaan 533 sivua tekstiä, jossa synkkä yksinpuhelu saa runollisen muodon, hiertää esiin epäilyksen, josko Celine on oikeassa, vai onko sittenkin kyseessä sataprosenttinen musta huumori. Tekstiä lukiessa hymynkare nousee esiin, useasti. Vaikka myös niin, että tekstin inhorealismi yllättää,  hymy hyytyy. Céline kieli tarttuu mieleen kuin kieli metallitankoon pakkasella.

Ajattelijana Céline on yhden ajatuksen mies, mutta taitava sellainen. Hänen individualistinen katseensa, jonka kantajana teoksessa on Ferdinand Badamu, suodattaa maailmasta usein hienoja kuvia. Teollisen yhteiskunnan synty piirtyy verkkokalvolle tikarinterävänä pistona:

Niin pieni kuin Topo onkin, sinne mahtui siis kaksi sivilisaatiojärjestelmää, luutnatti Grappan lähinnä roomalainen järjestelmä, jossa ruoskittiin alamaisia verojen kiskomiseksi joista Alcide väitti Grappan pidättävän itselleen häpeällistä osinkoa, ja toisaalta Alciden monimutkaisempi järjestelmä jossa näkyi jo merkkejä sivistyksen toisesta kehityskaudesta, asiakkaan syntymisesta jokaisessa sotamiehessä, siis kaupan ja sotalaitoksen yhteistoiminnasta, joka oli edellistä paljon nykyaikaisempi ja tekopyhempi järjestelmä; meidän sivilisaatiomme. (Mt. 173)

Célinen tekstissä loistokasta onkin juuri sen kerroksisuus - samaan aikaan yhden henkilön kautta juoksutetaan julmaa sotakuvausta, siirtomaakurjuutta, teollisuuskapitalismin brutaaliutta, köyhälistön kurimusta, miesten ja naisten pari- ja monisuhteiden röyhkeyttä. Ja kaikki tämä esitetään hengästyttävän runollisena jatkumona.

Miksi Céline kirjoittaa? Pyrkiikö hän kirjoittamaan pelkonsa pois?

Näin häviävät meidän salaisuutemme kun ne tuodaan julki ja päivänvaloon. Meissä ja maan päällä ja taivaassa saattaa olla kauheaa vain se mitä ei vielä ole sanottu. Vasta sitten päästään rauhaan kun kaikki on sanottu, lopullisesti, silloin vihdoin vaietaan eikä kukaan enää pelkää vaikenemista. Silloin on hyvä.  (Mt. 349)

Mutta ennen vaikenemista vaihtoehtoina on (epätoivoinen) lohdun ja tuen etsiminen kirjoittamisesta ja sanomisesta, toisesta ihmisestä. Jos se ei onnistu vaihtoehtona on hulluus:

Ei mitään apua vaikka avaisi silmänsä selko selälleen pimeään. Kaikki on pelkkää kadotetun kauhua, siinä koko juttu. Yö on kahmaissut kaiken, myös katseet. Se on imenyt meidät tyhjiin. Silti täytyy pitää toisiaan kädestä, muuten kompastuu. (Mt. 363)

Kun elää yksin, oma elämä musertaa alleen. Silloin tylsistyy. (...) Yksinäisyys on harjoittelua kuolemaa varten. (Mt., 403)

Sanojen, katseen ja kumppanuuden pettäessä musertunut ihminen ajatuu hulluuteen.

Hullu on tyyppi jolla on tavallisen ihmisen ajatukset, mutta visusti suljettuina pääkopan sisään. (...) Suljetusta päästä tulee kuin laskuojaton järvi, mätäpesäke. (Mt., 439)

Céline kuvaa myös hyvin "sivistystarvetta":

Olemassaolon valtava väsyttävyys johtuu ehkä vain ponnisteluistamme pysytellä järjissämme 20 vuotta, 40 vuotta, kauemminkin, jotta olisimme vähän enemmän kuin yksinkertaisesti ja syvästi oma itsemme, toisin sanoen iljetys, hirviö ja hullu. Painajainen on sitä että alkuperäinen ali-ihmisemme on voitava esittää aamusta iltaan yli-ihmisenä, maailmankaikkeuden ihanneolentona. (Mt., 441)

Tasapainon etsiminen ruumiin ja ravinnon välillä on perustehtävä. Mutta mielemme vaivaa meitä kaikista tukahdutusyrityksistä huolimatta ja saa meidät unettomiksi. Älkää koskaan uskoko suoraan, jos joku väittää olevansa onneton. Kysykää, voiko hän vielä nukkua? ... Jos voi, kaikki on hyvin. Se riittää. (Mt., 453)

Vaikeneminen on tavoite.  Sanoja ei osaa ikinä varoa tarpeeksi, sanat eivät tunnu miltään, eivät ainakaan vaarallisilta, ...(...) Sanoja on piilossa toisten sanpjen takana kuin pikkukiviä. (...) ne vavisuttavat koko sitä elämää, joka ihmisessä asuu, ytimiä myöten, sen heikkouksia ja vahvuuksia ... Ja silloin puhkeaa paniikki ... Todellinen maanvyöry ... (Mt., 515)

on edelleen mahdollisimman epäkorrekti teos, kuten kirjan kääntäjä Jukka Mannerkorpi kirjoittaa jälkisanoissaan. Se on raju individualismissaan, luokittelemattomuudessaan ja ihmisen häilyvyyden kuvauksessa, se pistää ajattelemaan. Céline on kirjalijana oivallinen, ajattelijana, ainakin tässä kirjassa, yhden ajatuksen mies. Tästä yhdestä ajatuksesta valottuu koko ihmisenä olemisen kurjuus, ei niinkään ihanuus. Kamppailu sanojen, katseiden ja toisten ihmisten kanssa jatkuu. Elämykset korvautuvat verbeillä, katsoa, kirjoitaa, sanoa, puhua, kohdata.


Wednesday, February 06, 2013

Poliittisen taloustieteen kritiikkiä

Kuin pisteenä i:n päälle Porin taidemuseossa avatui helmikuun 1. päivänä useita hienoja taidenäyttelyitä. Merkittävin niistä on It´s the Political Economy, Stupid.  The Global Financial Crisis in Art and Theory. Tähän näyttelyyn liittyy saman niminen kirja. sen ovat toimittaneet  Greggory Sholette & Oliver Ressler (Pluto Press, London 2013). Näyttely enteilee poliittista ja toiminnallista käännettä niin kansallisessa kuin kansainvälisessä kulttuurellis-taloudellisessa muutoksessa. Ja tälle enteelle tämä näyttely on piste, ei loppu vaan piste vanhalle menolle, josta alkaa uusi tarina, ehkäpä jopa kertomus. Minkälainen draama siitä rakentuu jää nähtäväksi.

Kesällä 2012 elin muutaman kuuman kesäpäivän Kasselin dOCUMENTA13 näyttelyssä ja Frankfurtin pilvenpiirtäjien ja Euroopan keskuspankin varjostoissa. OccypyFrankfurt (http://www.occupyfrankfurt.de/) oli pystyttänyt telttansa sekä Euroopan keskuspankin eteen että Kasselin näyttelyn keskusaukiolle. Liike näyttäytyi banderolleineen esteettisesti surkeana, posthippiliikeen näköisenä ja vallankumousliikkeen rappeutuneena irvikuvana, vaikka joissain sen esittämissä lauseissa oli iskevyyttä.

En tiedä miten kiinteästi It´s the Political ...  liitty Occupai-liikkeeseen tai sen kriitikoihin, mutta  viittauksia siihen kuitenkin on. Slavoj Žižekiltä peräisin oleva Bill Clinton (It´s the Economy, Stupid) parafraasi ja kirjan toimittajien alkusanat viittaavat Occupy Wall Street -liikkeeseen ja kytkevät näyttelyn kiinnostavaan ja elintärkeään keskusteluun nykyisen kapitalismin voittokulusta, talouden kriisistä ja mahdollisuuksista ja vaihtoehdoista nykyiselle talouden kriisistä toiseen kulkevalle vuoristoradalle.

Näyttelyn esittelyssä sen taiteilijoista sanotaan, että (h)e eivät luovu toivosta käsillä olevan katastrofin edessä, vaan kysyvät, eikö nyt olisi aika ryhtyä vastustamaan kapitalistisen logiikan kurinpitovaatimuksia taiteen ja teorian kautta, ja lähettää retkikunta pelastamaan yhteiskunnallisuuden käsitettä.

En ole ennättänyt riittävästi perehtyä tähän keskusteluun, mutta alustava horisonttini keskustelulle on: miksi poliittinen taloustiede, eikö kyseessä ole kuitenkin poliittisen taloustieteen kritiikki (Kritik der Politischen  Ökonomie)? Josko lukijoissani on  Žižek-tuntijoita, voitte oikaista horisonttiani tai näkökulmaani, en tunne kohdetta (Žižek) juurikaan. Joka tapauksessa, jostakin on tässäkin lähdettävä liikkeelle.

Toinen esillä oleva hieno näyttely on Felice Varinin abstraktien muotojen visuaalinen iloittelu. Näyttelyn visuaalinen juju (ks. alla) sopii hyvin myös tuohon talous, poliittinen taloustiede ja sen kritiikki asetelmaan: mistä perspektiivipisteestä voimme nähdä globaalin talouden ja suomalaisen yhteiskunnan tilan "oikein". Kaikki katsojan positiot ovat tietysti oikeita, mutta vain yhdestä kohtaa palaset asettuvat kohdalleen. Muista positioista osa kuvioista vaikuttaa vain roiskeilta, joiden keskinäistä yhteyttä ei voi hahmottaa.

Varinin teos pysyy paikallaan, katsoja ....
...vaihtaa paikkaa. Onko kyseessä sama teos?