Wednesday, January 23, 2019

Elena lähtee, muut jäävät ...

Oli lähellä, että lähdin. Oli vaikea jäädä kuuntelemaan Ferranten Napoli-sarjan kolmannen osan päähenkilön kertomusta elämästään. Ei siksi, etteikö se ole vaikuttava ja tunteita herättävä. Päähenkilö, Elena Greco, yksinkertaisesti alkaa vaikuttaa tarinan edetessä entistä epämiellyttävämmältä ja omaan napaansa tujottavalta nousukkaalta, joka jatkuvasti toistaa samaa: ei ymmärrä itseään, valintojaan ja sitä mitä hänen ympärillään tapahtuu, aivan kuten hänen ystävänsä Lila häntä kritisoi. Samalla hän asettaa itsensä ylivertaiseksi muihin nähden, ei ota aidosti huomioon mahdollisuutta siitä, että erehtyy, on väärässä ja vain projisoi omat pelkonsa ympäristöönsä. Tuntuu, että Elena Grecon  on mahdotonta kohdata muita ihmisiä tasavertaisesti, tulivat nämä sitten lapsuudenystäviä korttelista, uusia tuttavuuksia yliopisto-opiskelun ajalta vanhasta sivistyneestä Airotan perheestä tai mafiapiireistä, olivatpa he naisia, miehiä, lapsia tai sukulaisia.

Voi tietysti olla, että Ferrante taitavana kertojana on tällaisiin tuntemuksiin pyrkinytkin, mutta en ole tästä kovin varma. Kertomus vie mukanaan. Suhteellisen helposti tunnistan omasta elämäntarinastani vastaavuuksia. Elena, Lila, Pietro ja Nino sekä muutama muukin henkilöhahmo on joskus kävellyt kadulla vastaan ja lähemmäskin. On kuitenkin vaikea ajatella, että Ferranten henkilöhahmot edustaisivat naisia ja miehiä yleensä tai toisaalta, että heidän käyttäytymisensä selittyisi jotenkin erityisesti  vain  ajan hengestä 1950-1970 -lukujen Napolissa, Pisassa, Milanossa ja Firenzessä. Jäljelle jää vain yksittäinen ihminen, fiktiivinen hahmo Elena Greco ja hänen maailmansa. Lukijana olin usein kyseenalaistamassa: miksi joku kertoo moista ja miksi kuuntelen? Olenko itse aina tai useasti erehtynyt naisten suhteen (toki olen joskus tehnyt niin), mutta olenko myös erehtynyt miesten, myös itseni, suhteen, aina tähän asti ja näin perusteellisesti? Ovatko ihmisten väliset suhteet aina vain tarkoitusperäistä, kaunaista, alistavaa valtapeliä tai ranking-teorian mukaista kamppailua talouden, sivistyksen tai politiikan saralla? Eikö aitoa kohtaamista, vuorovaikutusta ja (pyyteetöntä) rakkautta siis ole olemassakaan, ei ainakaan tässä maailmassa?

Henkilökuvaus on siis mielestäni melko kapeaa ja rajoittunutta, paikoin kliseistä. Yhteiskunnallinen kuvaus tahtoo peittyä tämän vehtaamisen alle. Tehokkaasti, vaikka varmaan tarkoituksella, Ferranten Elena siis kirjailija ja hänen päähenkilönsä jättävät lukijan arvuutelemaan, mikä on kertojan kuvitelmaa, mikä pyrkii kuvaamaan teoksen maailman yhteiskunnan todellisuutta ja mikä on sen suhde Italian ja Euroopan reaalitodellisuuteen noina aikoina.

Miksi en siis jätä Elena Grecoa vatvomaan oman elämänsä solmuja, miksi en jätä häntä oman onnensa ja kirjailija Ferranten huomaan? Ehkä siksi, että olen kiinnostunut miten käy kirjan IV osassa, Kadonneen lapsen tarinassa. Kypsyykö kertoja vihdoin, löytääkö hän itsensä, elämän ja maailman. Koska tarina on ensimmäisestä osasta asti kerrottu kertojan nykyisyydestä (vanhuudesta) lähtien, epäilen. Mutta kuten usein sanotaan, toivottavasti erehdyn. Hyvä tarina palkitsee lukijansa, joten go Elena, go.

Vai onko niin, että torjun kirjan feministisen (?) otteen, koska koen sen epätodellisena ja rajoittuneena? Ainakin kirja onnistuu virittämään ajatuksia, siitä on syytä olla tyytyväinen. Vai onko niin, että Ferrante onnistuu siinä, missä Elena Greco ei tunnu onnistuvan. Sympatiani kallistuu Lilan hahmoon ja antipatia Elena Grecoa kohtaan kasvaa? Samaistumisen ja identiteetin leikki on joka tapauksessa vahva ja virkistävä. Kommenttien kuuleminen muilta Ferranten lukijoilta olisi kiinnostavaa, joten ...

Friday, January 11, 2019

Uuden nimen tarina

Elena Ferranten Uuden nimen tarina. Nuoruus on toinen osa neliosaisesta Napoli-sarjasta. Tässä osassa Lila ja Elena ovat irrottautumassa lapsuudesta, Lila epäonnisessa avioliitossa ja Elena opiskelun kautta. Köyhien ja rikkaiden vastakkaisuus, oppineiden ja oppimattomien eri maailmat ja 1960-luvun poliittisesti kihisevä Italia antaa tapahtumille välkehtivän perustan.

Elena julkaisee esikoisteoksensa, jossa hän kertoo tämän kirjan elämästään. Näin hän asettuu tarkkailijan asemaan, saa itsevarmuutta ja arvostusta omassa yhteisössään, vaikka korttelin ystävät ja sukulaiset eivät kirjaa juuri lue, saati kerro käsitystään siitä.

Teksti on edelleen hyvin luettavaa ja tarina vetää mukaansa. Paikoitellen kertomuksen käänteet ovat jyrkkiä ja etenevät niin nopeasti, että osa kirjan henkilöistä tuntuu vain seuraavan sivusta ohi kiitävää junaa. Paikoin kuvaus lähenee kioskikirjallisuuden kliseistä höttöä, paikoin taas Ferrante onnistuu tuomaan henkilöidensä elämänkäänteet koskettavasti ja ilmaisuvoimaisesti eteemme. Nyt nuoret naisemme ovat asettuneet osaksi yhteiskuntaa ja irrottautuneet lapsuudenkodistaan. Kiinnostuksella jää odottamaan seuraavien osien ratkaisuja.

Tuesday, January 08, 2019

Pohjoinen, ekosysteemi ja huippupedon itsekritiikki



Antti Haatajan kirja Pohjoinen. Jälkemme maailman laidalla Lapin luonnon taika sanoin ja kuvin (Tammi 2018), etsiytyi käsiini sopivaan aikaan. Kävin katsomassa Ailo -elokuvan ja se herätti taas kerran suunnittelemaan matkasta Pohjoiseen ja tutkimaan sen historiaa ja nykyisyyttä. Ailo-elokuva ei ollut. kummoinen - ei kunnollinen satu, mutta vielä vähemmän dokumentti, jonkinlainen romantsoitu tarina, jossa oli käytetty poroja ja susia sekä muita eläimiä kuvittamaan köykäinen tarina hyvistä ja pahoista - kuvat olivat kyllä kauniita ja komeita.

Toisin on Haatajan kirjan kanssa. Myö siinä on kauniita ja komeita kuvia, mutta sen antamaan kuva Pohjoisesta vakuuttaa ja vavahduttaa. Haatajan kirjaa ei ole helppo asettaa mihinkään genreen, eikä liene tarpeenkaan. Kaunokirjallisuutena sen maalaileva ja kuvaileva kieli on rajoilla sortua romantismiin, eikä ole aivan makuuni. Tietokirjalliset osuudet ovat vakuuttavia ja monipuolisia ja sen rinnalla parhainta antia ovat kirjan  kuvat. Haatajan kirjan vaikuttavuus on sen monipuolisuudessa ja moninäkökulmaisuudessa. Paljon työtä ja vaivaa hän on nähnyt sekä vaeltaessaan Pohjoisen maisemissa, kuvatessaan, kerätessään ja koostaessaan aineistoa monista erilaisista aineistoista.

Tunnen Lapia, Pohjoista ja saamelaisaluetta melko huonosti. Pikkupoikana 60-luvun loppupuolella olen käynyt siellä (Inarissa) parina kesänä ja kerran työmatkalla Rovaniemellä. Saamelaisista käytävää keskustelua olen seurannut muutaman radio-ohjelman verran ja tutustumalla Sanna Valkosen Poliittinen samelaisuus  (Vastapaino 2009) -kirjaan. En ole pätevä arvikoimaan Haatajan kirjan argumentoinnin pätevyyttä suhteessa faktaan tai eri näkemyksiä edustaviin tahoihin. Mutta siitä olen vakuuttunut, että Pohjoisen alueen haasteet ovat mittavia ja indikoivat murskaavasti globaalin ympäristökriisin nivoitumisen sosiaalisiin ja poliittisiin haasteisiin, jotka eivät ole rajattavissa paikallisesti tai vastattavissa kapeasti luonnonsuojelun keinoin.

Antti Haataja vie keskelle Saamenmaata, sen luontoon ja elämään vuodenkierrossa. Kirja kertoo tarinan suurten vaellusten muovaamasta ekosysteemistä, jossa porolla, sopulilla, sääskellä, lohella, valailla, muuttolinnuilla ja suurpedoilla on suuri rooli maiseman muokkaajina. Alkuperäiskansalle pohjoinen merkitsee elettyä elämää, ja luonnon kauneus kytkeytyy paimentolais- ja luontaiselinkeinojen harjoittamiseen.

Ympäristön pirstaloituminen, ilmastonmuutos ja saamelaisen identiteetin muovautuminen eri tahojen paineessa muuttavat näkymiä. Saamenmaan faunassa näkyy muutos, joka on viimeisen 150 vuoden aikana ollut hyvin nopea. Kirja kertoo naalista, tunturipöllöstä ja muista eläimistä, joiden katoaminen maisemasta ilmentää niin modernin ihmisen kuin alkuperäiskansan muuttuneiden elintapojen ja luontosuhteen vaikutusta ympäristöön. Teos avaa näkymän pohjoiseen luontoon mutta myös vaikeuksiin ja parhaillaan käytäviin kiistoihin luonnonvaroista ja maan omistusoikeudesta. Haataja kritisoi niin romanttista lappimystiikkaa kuin käsitystä, jonka mukaan perimätietämys olisi jokin pysyvä ajan ja paikan ulkopuolelta ammennettavissa oleva aarreaitta. Moderni tehoporotalous on myös oiva osoitus siitä, että ajatus alkuperäiskansojen nykyiseen periytyvä elämäntapa olisi automaattisesti ekologisesti kestävä.

Haataja on perehtynyt aiheeseensa perusteellisesti sekä omien havaintojen että tieteellisen tutkimuksen perusteella. Hän on valokuvaaja-kirjoittaja ja siksi kirjan kuvitus on poikkeuksellisen hieno.

Suositeltava kirja jokaiselle ihmiselle, huippupedolle, joka tapaa enemmän kuin tarpeeksi ja kaivaa itselleen kuoppaa, sahaa istumaansa oksaa.

Wednesday, January 02, 2019

Etelä-Amerikan runoilijoita

Roberto Bolañon Kesyttömät etsivät asettuu jossain mielessä Knausgårdin omaelämänkerrallisen (Taisteluni I-VI) ja Murakamin fantasiakerronnan välimaastoon. Se on kyllä romaani, mutta tarina etenee päiväkirjamaisesti. On helppo uskoa sen perustuvan kirjailijan omiin kokemuksiin ja käsityksiin kirjallisuuden viimeisellä rannalla kohti tuhoavaa aavikkoa. Meksikoon, Espanjaan, Ranskaan ja vähän muuallekin sijoittuvat päähenkilöt, nykyajan Don Quiote ja Odysseus, Arturo Belano ja Ulises Lima, etsivät runouden syvintä olemusta niin menneisyydestä kuin mullistavasta tulevasta, he etisvät itseään ja kadonutta runolija Cesárea Tinajeroa, runoutta, elämää ja toisiaan. Kirja liikkuu sujuvasti arkirealismista naturalismiin, arjen syövereistä kirjallisuuden historiaan ja analyysiin, mutta sekoittaa niitä, ei niinkään metakommentteina, kuten Knausgård tekee, vaan upottamalla ne henkilöiden kertomuksiin, kommentteihin ja keskusteluihin. Kirjallinen asu ei ole  romaanimainen samalla tavalla kuin Murakamilla, jossa kirjallinen muoto on perinteinen päähenkilön ja tarinan etenemisen merkityksessä.

Tarkasti henkilöihin ja aikaan sidotut katkelmat ovat todistajalausuntoja 1970-1990 -luvun latinalaisen amerikan runoudesta ja eksyneiden, maailmaan heitettyjen ja heittäytyvien ihmiten maailmasta. Oikeat ja keksityt nimet sekä todennäköisesti oikeat ja todella tapahtuneet asiat sekoittuvat erikoiseksi, maukkaaksi ja tuliseksi keitokseksi. Se vie mukanaan, mutta samalla hämmentää, välillä pitkästyttää, mutta hetken päästä taas vie mukanaan pyörteen lailla. Ovatko tarinan henkilöt loistavia, lupaavia tulevaisuuden runoilijoita, runoudesta haaveilevia tyhjäntoimittajia vai yksinkertaisesti viina- ja huumepäissään hourivia huumediilereitä? Todennäköisesti kaikkea tätä ja enemmän.

Bolañon "arvoitus" ei ratkea, mutta kutkuttaa tartuttamaan hänen monumentaaliseksi mainittuun, keskeneräiseksi jääneeseen teokseensa 2666. Kesyttömät etsivät  -teoksen viimeiset kolme merkintää sivuilla 630-631 päivättyinä 13., 14. ja 15. Helmikuuta 1976 kysyvät Mitä on ikkunan takana? Tähti, levitetty lakana, ...