Saturday, March 28, 2015

Stoner

Kylmääkin kylmempi on tunnelma John Williamsin teoksessa Stoner. Teos on loistava, ei kuitenkaan surua - kuten kirjailija Julian Barnes on todennut - vaan melankoliaa kaikuva romaani.
Kirja kertoon William Stonerin tarinan. Päähenkilömme aloitti opinnot yhdeksäntoistakesäisenä Missourin yliopistossa vuonna 1910. Valmistui filosofian tohtoriksi, opetti samassa oppilaitoksessa aina kuolemaansa saakka, vuoteen 1956.

Elämänsä viimeisinä hetkinä hän kysyy itseltään: Mitä sinä odotit? Ja vastaa itselleen hallunneensa olla opettaja ja opettaja hänestä oli tullut. Ja oikeastaan hänestä tuli vain ja ainoastaan opettaja - kaikki muu oli menneyt tavalla tai toisella ohi - kaksi maailmansotaa, avioliitto, vanhemmuus ja ainoasta rakkauden täyttämästä suhteestakin hän luopui tai hänen oli luovuttava "ajan hengen mukaisesti".

Stoner ei ole sankari, vaikka suuruuttakin hänestä löytyy - umpimielistä, jurnuttavaa itsenäisyyttä, pidättyvyyttä ja miehuullistakin alistumista elämän ja historian ankeuteen. Hän irrottautuu vanhempiensa maailmasta päättäväisesti, rakentaa omaa uraansa vastaoinkäymistä huolimatta. Nai rakastamansa naisen ja pysyy liitossaaan siitä huolimatta, että avioliitto on monilla mittapuilla mitattuna on katastrofi. Stoner pyrkii pitämään yhteyttä tyttäreensä kaikista vastoinkäymisistä huolimatta.

Maaseudun pölyisiltä ja kuivilta pelloilta Stoner ei siirry akateemisen maailman kirkkauteen vaan kirjojen pölyttyneeseen maailmaan. Molemmista pelloista sato on niukka, mutta kovan työn jälkeen ravitseva. Kun elämän rikkaus pilkistää hänelle varjojen takaa, Stoner tarttuu aluksi kiihkeästikin tilaisuuteen, mutta luopuu siitä mielentyyneytensä säilyttäen. Hän elää elämäänsä kuin se olisi hänelle ennalta annettu - opettajan ja tutkijan elämää, jonka yli pian käy vain tuuli ja jota kukaan ei  muista, ei ainakaan hyvällä. Mutta silti: Stoner eli oman elämänsä.

Vaikka kirja keskittyy yhteen ihmiseen, se on samalla sotaromaani. Kirja kertoo siitä, miten myös sotaan suoranaisesti osallistumattomat kärsivät. Menetetyt ystävät, yliopistoyhteisöstä rintamalle kadonneet lahjakkuudet, sotaan lähetemättömien väheksyntä syövyttävät Stonerin mieltä. Näin oli ja näin oli oltava.


Merkityksettömyyden juhla




Niin taitava kirjoittaja kuin Milan Kundera onkin, niin valjuksi vanhan miehen pilaksi hänen tälläkertaa luettavakseni asettunut teoksensa jää. Kirja eri ole merkityksetön, mutta se jää vajaaksi: esseen, tarinan ja tarinoinnin kudelma on sujuva - nykypäivä ja historia lomittuvat sujuvasti. Näyttämönä on Pariisi ja "vitsin" kautta neuvostoaikainen Stalinin hovi Kremlissä.

Kirja jää pitkähköksi, poimuilevaksi anekdootiksi - sen lukee ja kuuntelee kyllä, mutta syvällistä kokemusta en siitä saa. Se ei ole oikein ranskalaisen keveä tai nokkelakaan, mutta ei tsekkiläisen mustan syvää huuomoriakaan, puhumattakaan, että kohoaisi romaanin taiteen korkeuksiin. Katkeruus, se kirjasta kyllä kaikuu. Ymmärrettävä katkeruus euroopplaisen historian kulusta, mutta se ei oikein johda mihinkään, vaan on merkityksettömyyden juhlaa. Paino on tällöin sanalla merkityksetön.


Monday, March 09, 2015

Sebaldia lukiessa: Saturnuksen renkaat


G.W. Sebaldin Saturnuksen renkaat kirjan lukeminen on erikoinen kokemus. Kirja on lähes juoneton, päähenkilön identiteetistä ei oikein saa otetta, kerrottavat asiat etenevät toisaalta satunnaisen tuntuisesti, mutta kuitenkin selkeästi. Monet asiat ovat tavalla tai toisella tuttuja 1900-luvun historiankirjoituksesta, mutta asiat kerrotaan kuitenkin yhden henkilön perspektiivistä vaikkakin lainaten tunnettujakin lähteitä.


Tuntuu kuin selaisi oman päänsä sisältöä ja kokisi sen samalla kovin vieraaksi.
Siirtomaaherruuden historiallinen taakka on keskeistä aineistoa G.W. Sebaldin Saturnuksen renkaat kirjan päähenkilön pohdinnoissa. Ajatusten virta on kuin Belgian  Kongo-jokea kulkeva siipiratas-alus. Matkan kulku on verkkaista ja viipyilevää. Kuvauksen kohteena on asiat jotka vastaan tulevat, vastaansanomattomasti, lupaa kysymättä. Tunnelma on tosi, unen tuntuinen.

Sebaldin päähenkilö kuvaa sitä, miten sokerikaupalla rikastuneet hollantilaiset sijoittivat omaisuuttaan kaupunkeihin ja taiteeseen. Toisin tekivät britit, he rakensivat maaseudulle mahtavia kartanoita. Taiteeseen sijoittamalla rikkaat saivat erikoista valuttaa, usein kangaspaloja, joihin öljyväreillä oli tehty kuvia heistä itsestään, historian tai uskonnon merkkitapahtumista, myös maisemista, meritaisteluista ja nousevien kansakuntien suurmiehistä ja arkisemmistakin aihelmista.
Tämä historia seuraa meitä modernissa taiteessa. Muutama viikko sitten vierailin Lontoon Tate Modern -museossa.  Museon perustaja, Henry Tate, rikastui sokeripalojen avulla. Nyt hänen museossaan on esillä Kader Aittian teos Oil and Sugar #2, jossa sokerinpalat sulavat öljyyn, toiseen rikkauden ja energian lähteeseen (kuva).

Kader Aittia: Oil and Sugar #2, 2007 (kuvatallenne videoteoksesta)
Sebaldin tarinankertoja etääntyy kohteestaan. Mitä lähemmäs hän pääsee raunioita (s. 266) sitä selvemmin hän huomaa: ympärilläni olivat meidän oman, jonkin tulevan katastrofin tuhoaman sivilisaatiomme jäänteet.Sebald tuntuu vihjaavan, että meidän on ehkä sittenkin viisainta peittää silmämme tulevaisuudelta, koska sivilisaatiomme on jo kuollut: Hollannissa oli aikoinaan tapana peittää mustalla silkillä surutalon kaikki peilit ja maalaukset, joissa oli maisemia, ihmisiä tai maan antimia, jottei vainajan ruumista erkanevaa sielua sen viimeisellä matkalla häiritsisi mikään, ei oma peilikuva eivätkä kohta iäksi kadotetun kotiseudun näkymät.Vai onko niin, että kulttuurimme peittää meiltä mustan silkin tavoin näkemästä tapahtuvaa katastrofia?

Mutta ennen kuin suljemme silmämme lopullisesti, voimme vielä vilkaista muutaman kerran siihen, mikä on ollut - valokuvia, kirjoja, elokuvia, tarinaa menneestä ja mahdollisesta tulevasta.