Sunday, February 28, 2021

Lennokkaasti Lennonnista

 


Lesley-Ann Jones on onnistunut kirjoittamaan pitkän, perusteellisen, osin juoruilevan ja paikoin erittäin ärsyttävän jaarituksen Lennonista ja hänen lähipiiristään. Alku on pitkitetty siten, ettei oikein edes ymmärrä, että ollaan vielä johdannossa kymmenien sivujen jälkeen, sitten paneudutaan Lennonin suvun taustaan aina keskiaikaan saakka (!). En jaksa uskoa, että tuo oikeastaan liittyy millään tavalla enään imiöön John Lennon, mutta kuvaa kyllä kiinnostavalla tavalla Liverpoolin perheiden elämää erityisesti 1700- ja 1800-luvulla. Kenen niin sanotun tavallisen elämän historiallista taustaa tutkittaisiin ja kuvailtaisiin näin tarkkaan?

Lesley-Ann Jones onnistuu lässyttämään Lennonin lähes jumalankaltaisesta luovuudesta, ristiriitaisesta luonteesta ja lapsuuden traumoista ällöttävyyteen asti. Hän tekee myös täysin kestämättömiä johtopäätöksiä omien rock-kontaktiensa ja tähtien traumojen ja heidän luovuuteensa välisistä suhteista, lapsuuden psykologisista ilmiöistä ja yksilön käyttäytymisen suhteista ja kuorruttaa pätelmänsä äitelällä säälinsekaisella ymmärryksellä idolinsa Lennonin niskaan. Kirja ei auta, mainostekstin lupauksen mukaisesti, paljastamaan henkilöä John Lennon, vaan kätkee hänet entistä syvemmälle fanituksen hämärään varjoon ja osin riistää häneltä oman voimansa.

Mutta toisaalta. Parhaimmilaan kirjasta saa kiinnostavia taustatietoja monien Beatles-kappaleiden synnyn taustalle. Lennon, McCartney, Harrison ja myös Ringo Starr kirjoittivat suoraan elämänsä tapahtumista, osin peitetysti ja monasti myös huuruisten lasien läpi nähtynä. Musiikin teknisen laadun takasi yhtyeen pitkähkö harjoittelukausi Hampurissa ja myöhemmin studiotyöhön paneutuva levyjen tuottaminen.

John Lennon on kiistatta kiinnostava henkilö. En ole hänen erityinen ihailijansa, eikä Beatleskaan ole aivan keskiössä "elämäni soundtrackissä". Muistan ensikohtaamisen Lennonin Girl -kappaleen kanssa 1960-luvun puolivälin jälkeen, olin tuolloin jonkin verran toisella vuosikymennellä. Naapurin levysoittimessa pyöri kappaleen singleversio, ilmeisesti vuosi oli 1966 tai 1967. Yritin lukea sitä levyn pyöriessä ja onnistuin arvaamaan kappaleen nimeksi Grill ja siitäkös hauskaa sisaruksilla riitti. Oh Girl soi siitä huolimatta hienosti edelleen päänsisöisesti, samoin kuin useimmat muutkin Beatlesien kappaleet.

Kirjaa lukiessa oli myös hienoa kerrata yhtyeen ja Lennonin musiikillista taivalta, pohtia sanoitusten yksinkertaisuutta, tarttuvuutta ja myös kryptisyyttä. Kuulla saundien muuttumista ja huomata eri kehityslinjojen siemenet musiikissa, kaipuun lapsuuden maisemiin, kaihon paluusta kotiin.

Kirja onnistui kyllä muuttamaan kuvaani niin Lennonista kuin Beatleseistakin. Vaikka olen kokenutkin Beatlesit lähes reaaliaikaisesti aina 1960-luvun alkupuolelta asti, oma itsenäinen heräämiseni rock-kulttuuriin tapahtui sellaisessa ympäristössä jossa huudettiin we want Rolling Stones, Beatles go home. Kuva pehmo-beatlespojista on kuitenkin markkinoinnin tulosta ja John Lennoniltakin meni vuosia ymmärtää oman taustansa vahingolliset vaikutukset omaan persoonaansa. Työväenluokkaisuus ja jätkämaisuus voivat olla voimavara, mutta markkinointikoneiston myllyssä jauhautuminen ei suinkaan auttanut asiaa, vaan esti luovuutta. Aina voi spekuloida, mitä olisimmekaan kuulleet, jos tuota koneistoa ei olisi ollut. Ehkä John ja kumppanit olisivat saaneet aikaan hienoja teoksia, joista emme olisi koskaan kuulleet mitään? Nyt alan ymmärtää uudella tavalla myös sanontaa, että emme elä hyvässä maailmassa, mutta parhaassa mahdollisessa. Ainakin jos katsomme taaksepäin.

Friday, February 26, 2021

Tolstoista sanottua


Dostojevski vai Tolstoi? Näin usein kysytään ja itsellenikin vastaus on kutakuinkin selvä: ainakin kirjailijana Fedor Dostojevski on ylitse muiden, myös Leo Tolstoin. Tämä ei tietenkään vähennä Tolstoin merkitystä. Kirjailijan hänen Sota ja rauha on kiistatta merkittävä ja Anna Karenina  on hieno ja ikimuistettava teos. Itselläni on ainakin yli 40-vuotta siitä, kun ne luin, mutta ainakin Anna Kareninaan tekisi mieli tarttua nyt käsillä olevan teoksen jälkeen. 

Martti Anhava, Tintti Klapuri ja Mika Pysy ovat toimittaneet Mitä Tolstoi todella sanoi (Siltala 2021) nimisen kirjoituskokoelman. Ben Hellman on kirjoittanut nimikkoesseen ja sen lisäksi on 10 muuta tekstiä aina Matti Klingestä Antti Alaseen ja Juhani Niemeen. Tekstit käsittelevät Tolstoita monipuolisesti lähtien siitä, miksi hän ei ole vesimeloni siihen miten hänen tekstiensä suhteutuvat historiaan, fiktioon, elämän ja kuoleman kysymyksiin, väreihin, poikkeamaan, pakenemiseen, elokuvaan ja Järnefeltiin. Lisäksi on tekstien lähdekirjallisuus, Tolstoin teosten filmografia ja bibliografia sekä luettelo Tolstoi-suomennoksista.

Kirjan nimi ei mielestäni ole kovin onnistunut, se tuo mieleen aiemmin ilmestyneet Mitä xx todella sanoi ... kirjat, joista osa on ollut huonolaatuista. Tämän kirjan tekstitkin ovat erilaaatuisia, osa sopisi paremmin otsinko mitä Tolstoi minulle merkitsee tai kertoo -otsikoinnin alle. Mutta kaiken kaikkiaan hieno kokoelma. Avaa moneen suuntaan ja antaa varmaan innoitusta useille tutkijoille ja kirjoittajille laajentaa ja syventää tarkastelua.

Tolstoin ajatteluun kirja antaa hyvät perustiedot, Klingen ja Karosen tekstit valaisevat riittävästi historian ja fiktion suhdetta. Martti Anhava erittelee kiinnostavasti Tolstoita pakenijana, mutta muiden kirjoittajien teksteistä en oikein tiedä, ne tuntuvat olevan sittenkin vain kuriositeetteja ja kertovat kirjoittajistaan enemmän kuin Tolstoista. Antti Alanen avaa näkymän Tolstoin kirjojen elokuvallisuuteen ja hänen innoittamistaan elokuvista ensyklopedistisella tarkkuudella, mutta tekstin suppeus jättää paljon mahdollisuuksia laajemmalle esitykselle ja hiotumalle koonnalle. Kiinnostavia vinkkejä Tolstoin tarinoiden vaikutuksista myös ei ilmeisiin filmatisointeihin nousee esille.

Hieno kirja joka tapauksessa.

Saturday, February 20, 2021

Villa Triste


 Patrick Modiano on luotettava kirjailija. Teokset ovat keskenään samanoloisia, hallittuja ja tyylillisesti eheitä. Hieno kirja on myös Villa Triste. Nimensä mukaisesti kirjassa eletään surujen ja melankolian huvilassa, elämässä, joka on toisaalla. Elämä on joko mennyttä suuruuden ja hienostuneisuuden aikaa tai tulevaa rikkauden ja menestyksen haavetta. 

Modianon sankari, juutalaissyntyinen kreivi Victor Chmara, haahuilee eteläisessä Ranskassa, lähellä Sveitsin rajaa, etsien kontaktia ihanaan naiseen, Yvonneen, jolle hän kuvittelee Marilyn Monroen kaltaista menestystä rinnallaan Yhdysvalloissa, poissa ahdistavasta Euroopasta ja Algerian sodan uhkaavista tapahtumista 1960-luvun Ranskassa. Tarina on kuin romanttisesta kioskikirjasta, mutta Modiano onnistuu jälleen kerran yhdistämään melko banaalin juonen, yksityiskohtia tihkuvaan kerrontaan, joka synnyttää vaikuutelman kaunista,  kuin usvaan pehmeästi kääriytyvästä välimeren rannasta. Rannan bulevardilla, sen kasinolla ja ravintola-hotelleissa kauniisti käyttäytyvät, shampanjaa nauttivat, hyvin pukeutuvat mondeemit ja  julmat ihmiset kätkevät menneisyytensä ja todellisen minänsä hämäräpuuhiin ja tyhjiin haaveisiin.

Elämä oli, on ja tulee olemaan toisaalla.

Saturday, February 06, 2021

Dora Bruder

 

Juutalaisvainoista kertovia kirjoja ja elokuvia julkaistaan edelleen runsaasti, niistä on muodostunut kirjallisuuteen oma genrensä. Natsismin nousu 1930-luvulla, keskitysleirit, joukkomurhat, paot, pelastukset ja pelastajat, vastarinta ja sen puute, valheet ja julmuus, syyllisyys - ne antavat lähes loputtoman mahdollisuuden kertoa tarinoita ja avata juutalaisuuden ja ihmisyyden tragediaa, joka koskettaa meitä kaikkia tavalla jos toisellakin. Lisänsä tuo edelleen jatkuva historiallinen konflikti Israelin ja Palestiinan alueella. Juutalaisuus eri muotoineen, antisemitismi, siionismi - teemoja joiden kanssa riittää haastetta.

Patrick Modianon pieni teos Dora Bruder on oivallisen hieno ja herkkävireinen dokumenttikirja 15-vuotiaasta pariisilaisesta juutalaistytöstä, joka karkasi koulustaan joulukuussa 1941. Modiano tutkii tapausta lähes viisikymmentä vuotta myöhemmin, kertoo tutkimuksensa etenemisestä, sujauttaa muistojen poimuista omaa elämäntarinaansa lomittaen niitä 1940-luvulta 1960-luvulle ja aina 1990-luvulle saakka. Modiano kulkee pitkin Pariisin katuja, muistoissa ja mielikuvissa, etsien ratkaisua, löytämättä. Mutta miten hienosti hän kertoo: ihmiset, saksalaismiehittäjä ja heidän yhteistyökumppaninsa tekevät julmia asioita, mutta kertojan ääni ei pysyy tyynenä. Viileän myötätuntoisesti Modiano kertoo tapahtuneesta ja tapahtuvasta, näin oli ja näin on, mutta miten tulee olemaan. Modiano ei pyri mestaroimaan, hän ei kiipeä vuorelle tähyämään tapahtunutta tai katsomaan maisemaa, ei kaivaudu maan alle. Hän kulkee samoilla kaduilla Doran, hänen vanhempiensa ja miehittäjien kanssa. Hän ottaa lukijan mukaansa vaikuttavalla tavalla.


Friday, February 05, 2021

Elämän lyhyydestä


  Senecan (4 eaa. - 65 jaa.) tekstien lukeminen on suositeltavaa kaikille ja kaikenikäisille. Elämän lyhyydestä nimikkotekstin lisäksi, käännöskokoelmassa on kaksi muuta tekstiä: Joutilaisuudesta ja Johdatuksesta. Näistä ensimmäinen on puhuttelevin, kahden muun help-self -ohjeet voivat olla korkeintaan virikkeenä oman elämän pohdinnoille.

Mietiskelyä, nautintoa ja toimintaa -mikä näistä tulisi olla elämän keskiössä? Filosofiaa lukiessa niin tässä kuin useimmiten muutoinkin, vastauksen arvaa: mietiskely ja Senecan tapauksessa erityisesti menneisyyden mietiskely on arvokkain tapa käyttää arvokasta omaa aikaa. Omaa aikaa ei tule jakaa ja tuhlata muille. Menneisyys on ainoa varma asia, tulevaisuus epävarma ja hämärän peitossa, nykyisyys lyhyt ja ohikiitävä hetki.

Senecan pohdinnat urheudesta, koettelemuksista, kasvatuksesta voi monilta osilta jättää silleen, omaan arvoonsa. Ne saattavat lohduttaa koettelemuksen hetkellä tai sen jälkeen. Seneca nimittäin väittää, että jumalat kohtelevat meistä parhaita kuten ankarat isät tai opettajat, jotka kurittavat ja vaativat niiltä, joilta eniten voi odottaa. Ehkä kuitenkin olisi reilumpaa vain tunnustaa, että maailma ja elämä ei ole oikeudenmukainen, sattuma korjaa oikeassakin elämässä satoa kuin huonossa dekkarissa. Ihminen ei ole oman onnensa seppä eikä onnen tavoittelun uhri. Elämä on kuitenkin, sikäli kuin olen oikeassa, ihmisen parasta ja ainoaa aikaa; tuonpuoleisen varaan ei kannata rakentaa.

Juhana Torkki on kääntänyt tekstit sujuvasti ja kirjoittanut miellyttävät alkusanat sekä lyhyet tekstien luonnetta kuvailevat johdannot. Muutama hetki ajastaan kannattaa siis antaa Senecalle.

Tuesday, February 02, 2021

M.A. Nummisen tapauksittainen elämä I

 


M.A. Numminen on julkaissut teoksen  Muistelmat I Kaukana väijyy ystäviä (2020). Se on ajallisesti suoraa jatkoa romaanimuotoiselle Helsinkiin teokselle. Nyt edetään vuosi vuodelta ajanjakso 1965-1989. Jatkoa on tulossa.

Näyttää siltä, että Numminen on ottanut todesta Wittgensteinin Tractatuksen ensimmäisen lauseen. Nummiselle maailma on kaikkea, mitä se tapauksittain on. Maailma näyttäytyy fragmentaarisena, kieli sen kuvana. Elämän ja kielen leikillinen ja pelimäinen oleminen ei avaudu. Myöhemmän Wittgensteinin filosofia voisi olla tie jota kulkea - ehkä muistelmien II osa tuo sen tullessaan, mutta tuskin. Paradigman vaihdos olisi jo muuttanut näkymän myös aiempaan M.A. Nummiseen.

Hämmentävä opus. Kyseessä on ennemminkin muistelmia kuin muistelmat. Ja missä M.A. Nummisen ystävät väijyvät? Kirjan lähes 500 sivua jättävät tekijänsä aika kauas. Voisin olla yksi noista väijyjistä, mutta aika kauas jään, enkä kirjan luettuani ole varma, haluanko tulla väijytyksestäni pois. M.A. on syvällä punkkerissaan,  toimestaan ja touhustaan huolimatta hän vaikuttaa melko umpimieliseltä veikolta, omien ajatustensa lumoamalta jäärältä, mekaaniselta lelulta, joka etenee, törmäilee seiniin ja muuttaa liikerataansa aina sen verran, että pääsee taas uuteen suuntaan.

M.A. Numminen on epäilemättä monilahjakkuus ja erikoistapaus kaikinpuolin. Hänen kylvönsä vuosien mittaan niin musiikin, runouden, teatterin, radion kuin tapahtumataiteenkin sekä kaikkien näiden yhdistelmien saralla on tuottanut runsasta satoa. Hän on tullut tutuksi suomalaiselle, ruotsalaiselle, saksalaiselle ja osittain myös muillekin yleisölle provokatiivisista ja/tai muutoin piristävistä rajoja ylittävistä hankkeistaan. Ja on tietysti niinkin, että kyseessä on taiteilija M.A. Nummisen (brändi) muistelmia, ei henkilön "avautumiskirja".

M.A. siis vyöryttää toimintansa yksityiskohtaisesti ja kronologisesti lukijan tarkasteltavaksi. Kiinnostavaa luettavaa riittää, hänen ystävänsä ja työtoverinsa ovat pääasiassa julkisuuden estraadilta hyvinkin tuttuja musiikkoja, runoilijoita ja tieteenharjoittajia tai muita kulttuurin ja politiikan vaikuttajia. Yhdistelmä sosiologia, filosofia ja jazz-rock on itsellenikin kovin tuttu, elektroninen avantgarde ja ooppera ei niinkään. Yllättävää on, että M.A. ei ole kirjallisuusihminen, lukuunottamatta runoutta. Viittauksia kaunokirjallisuuteen, romaaneihin, on niukasti jos ollenkaan.

Tarmokkaasti M.A.N. on käyttänyt aikaansa tutustuakseen niihin ihmisiin, jotka ovat kiinnostavia, ihmisiin jotaka ovat jotain. Tosin hän kyllä keskustelee myös kansanihmisten kanssa, niin baareissa kuin omien esiintymistensä yhteydessä tapaamiensakin. Onko niin, että M.A.N. onkin itse väijyvä ystävä, joka kaukaisuudesta tekee itsensä tykö?

Numminen kirjoittaa kyllä selkeästi, mutta kirjassa ei ole juonta, rakennetta tai draaman kaarta. Kaikki vain tapahtuu M.A.N:n toimesta ja onnistuu pääasiassa valtavan hienosti. Uskomatonta, kuinka hän jaksaa tuoda itseään esiin, uskoo itseensä kuin härkä sarviinsa. Selkeyden lisäksi muita kirjallisia arvoja on kovin vähän. On harmi, että aineistoa ei ole kirjoitettu paremmin auki, karsittu epäollennaisuuksia ja asetettu tapahtumia ja niiden merkitystä oman aikansa ja nykyisyyden yhteyksiin. Monet asiat jäävät maininnan varaan, todistajana kaikessa on tekijä itse, luoja, arvioija ja vain niukasti itsekriittinen M.A. Numminen. Käsillä on kyllä hieno ja avoin aineisto, jonka pohjalta riittää selvitettävää kulttuurin monelta saralta, ennen kaikkea Suomen undergroundin historiasta etenkin 1960-1970-luvuilla. Ystävien kannattaa siis tulla esiin väijystä  ja ottaa aineisto haltuun temaattisesti. 


JK. Oikeastaan on myös piristävää, että M.A. Numminen ei tarinallista omaa elämäänsä sankarikertomukseksi.  Hän esittää itse valitsemansa tapaukset, lukijalle ja hänen teostensa tuntijalle jää arvottaminen ja tarinallistamisen taakka.