Lesley-Ann Jones on onnistunut kirjoittamaan pitkän, perusteellisen, osin juoruilevan ja paikoin erittäin ärsyttävän jaarituksen Lennonista ja hänen lähipiiristään. Alku on pitkitetty siten, ettei oikein edes ymmärrä, että ollaan vielä johdannossa kymmenien sivujen jälkeen, sitten paneudutaan Lennonin suvun taustaan aina keskiaikaan saakka (!). En jaksa uskoa, että tuo oikeastaan liittyy millään tavalla enään imiöön John Lennon, mutta kuvaa kyllä kiinnostavalla tavalla Liverpoolin perheiden elämää erityisesti 1700- ja 1800-luvulla. Kenen niin sanotun tavallisen elämän historiallista taustaa tutkittaisiin ja kuvailtaisiin näin tarkkaan?
Lesley-Ann Jones onnistuu lässyttämään Lennonin lähes jumalankaltaisesta luovuudesta, ristiriitaisesta luonteesta ja lapsuuden traumoista ällöttävyyteen asti. Hän tekee myös täysin kestämättömiä johtopäätöksiä omien rock-kontaktiensa ja tähtien traumojen ja heidän luovuuteensa välisistä suhteista, lapsuuden psykologisista ilmiöistä ja yksilön käyttäytymisen suhteista ja kuorruttaa pätelmänsä äitelällä säälinsekaisella ymmärryksellä idolinsa Lennonin niskaan. Kirja ei auta, mainostekstin lupauksen mukaisesti, paljastamaan henkilöä John Lennon, vaan kätkee hänet entistä syvemmälle fanituksen hämärään varjoon ja osin riistää häneltä oman voimansa.
Mutta toisaalta. Parhaimmilaan kirjasta saa kiinnostavia taustatietoja monien Beatles-kappaleiden synnyn taustalle. Lennon, McCartney, Harrison ja myös Ringo Starr kirjoittivat suoraan elämänsä tapahtumista, osin peitetysti ja monasti myös huuruisten lasien läpi nähtynä. Musiikin teknisen laadun takasi yhtyeen pitkähkö harjoittelukausi Hampurissa ja myöhemmin studiotyöhön paneutuva levyjen tuottaminen.
John Lennon on kiistatta kiinnostava henkilö. En ole hänen erityinen ihailijansa, eikä Beatleskaan ole aivan keskiössä "elämäni soundtrackissä". Muistan ensikohtaamisen Lennonin Girl -kappaleen kanssa 1960-luvun puolivälin jälkeen, olin tuolloin jonkin verran toisella vuosikymennellä. Naapurin levysoittimessa pyöri kappaleen singleversio, ilmeisesti vuosi oli 1966 tai 1967. Yritin lukea sitä levyn pyöriessä ja onnistuin arvaamaan kappaleen nimeksi Grill ja siitäkös hauskaa sisaruksilla riitti. Oh Girl soi siitä huolimatta hienosti edelleen päänsisöisesti, samoin kuin useimmat muutkin Beatlesien kappaleet.
Kirjaa lukiessa oli myös hienoa kerrata yhtyeen ja Lennonin musiikillista taivalta, pohtia sanoitusten yksinkertaisuutta, tarttuvuutta ja myös kryptisyyttä. Kuulla saundien muuttumista ja huomata eri kehityslinjojen siemenet musiikissa, kaipuun lapsuuden maisemiin, kaihon paluusta kotiin.
Kirja onnistui kyllä muuttamaan kuvaani niin Lennonista kuin Beatleseistakin. Vaikka olen kokenutkin Beatlesit lähes reaaliaikaisesti aina 1960-luvun alkupuolelta asti, oma itsenäinen heräämiseni rock-kulttuuriin tapahtui sellaisessa ympäristössä jossa huudettiin we want Rolling Stones, Beatles go home. Kuva pehmo-beatlespojista on kuitenkin markkinoinnin tulosta ja John Lennoniltakin meni vuosia ymmärtää oman taustansa vahingolliset vaikutukset omaan persoonaansa. Työväenluokkaisuus ja jätkämaisuus voivat olla voimavara, mutta markkinointikoneiston myllyssä jauhautuminen ei suinkaan auttanut asiaa, vaan esti luovuutta. Aina voi spekuloida, mitä olisimmekaan kuulleet, jos tuota koneistoa ei olisi ollut. Ehkä John ja kumppanit olisivat saaneet aikaan hienoja teoksia, joista emme olisi koskaan kuulleet mitään? Nyt alan ymmärtää uudella tavalla myös sanontaa, että emme elä hyvässä maailmassa, mutta parhaassa mahdollisessa. Ainakin jos katsomme taaksepäin.
No comments:
Post a Comment