Pylssy

Mutta kyllä opettajakin luultavasti voi kaikessa vaatimattomuudessaan elää mielekästä elämää, hän mutisi kirjoittaen vielä pari sanaa. Ainakin melkein. (s. 46)

Torgny Lindgrenin Pylssy (2002, suom. 2003) on erikoinen kirja. Siinä on erikoinen kehyskertomus, tavanomaisesti (siis Lindgrenin tapaan hienosti) tarinoitu kertomus, itseensä viittaava kerrontatekniikka ja juoni josta joutuu miettimään, mistä tässä oikein on kysymys. Aineksia siis hyvään kirjaan?

Ehkä Lindgreniä on tullut maistelluksi viime aikoina jo liikaa, kun tämä teos ei iskenyt makuhermoon samalla tavalla kuin aiemmat. Vai onko kyse siitä, että samoin kuin kirjan sankarit Lars Holmström ja Robert Maser etsiessään täydellistä pylssyä, he joutuvat matkoillaan tyytymään joskus vaatimattomampiin nautintoihin?

Mutta hienosti Lindgren kirjoittaa. Yksinkertaisesti, selkeästi ja karusti. Kiinnostavasti hän antaa kirjassaan vanhuudentutkijan tilittää ankaraa näkemystä elämän rajallisuudesta. Kuolema odottaa meitä, jopa siinä tapauksessa, että alkaisimme nuorentua, ikuista elämää ei ole ja jos olisi, toisiko se mukanaan mitään hyvää. Tai vaikka olisimme immuuneja kirjan kuvaaman ajan vitsaukselle, tuberkuloosille. Tässä Lindgren viitta Thomas Mannin Taikavuoreen, mutta hänen sankarinsa eivät etsi totuutta elämästä laajojen keskustelujen kautta, he tyytyvät etsimään maailman parasta pylssyä maan matalien joukossa.

Pylssyn kerrotaan olevan yksi Lindgrenin parhaista. Voi olla. Itselleni aiemmat olivat maittavampia, vaikka antoi tämäkin llievitystä talven pimeinä iltoina. Makuasioista voi kiistellä.

PS. Pylssy (myös pylsy), ruokalaji joka valmistetaan hienonnetuista ruhon osista, usein sisälmyksistä, kypsennetään omassa liemessään. Hakkelusta. Alun perin "bulscha" kreikan sanasta "balsamon", alkujaan seemiläinen sana, joka tarkoittaa sitkasta hartsin ja tuoksuvien juoksevien öljyjen sekoitusta (katso Balsamikuusi). Kuvaannollisessa mielessä lohtu, armo, lääkitys ja lievitys. (s. 221)

Torgny Lindgren muistissa

En minä totuutta ole etsimässä, sanoin. Totuuden voi sekä löytää että kadottaa. Jos minä alan kirjoittaa, niin kyseessä on jokin aivan muu kuin totuus. Kyse on siitä, siitä, minä sanoin juhlallisen vakavasti, että täyttää tietoisuuden tyhjät tilat. (Muistissa, s. 86)

Maistuu kyllä

Ruotsalainen kirjailija Torgny Lindgren väittää kirjassaan Muistissa (ap. 2010, suom. 2012), ettei hän voi kirjoittaa muistelmiaan, koska hänellä ei ole muistoja. Kuitenkin hän muistelee erilaisia episodeja elämässään, todellisia ja kuviteltuja, kuka tietää. Lindgren kuoli viime vuoden maaliskuussa (s. 1938) ja jo tämän kirjan lopussa hän varoittaa muistuttamasta kirjoittamatta jääneistä kirjoistaan. Hänet muistetaan ja tullaan muistamaan kirjoitetuista kirjoistaan. Suomennettujakin on tähän mennessä yhdeksän nyt käsillä olevan lisäksi. Muistissa teoksen jälkeen on suomennettu ainakin Taiteilija Klingsor  (ap.2014, suom. 2017).


Lindgrenin Muistissa on polveilevaa tarinointia. Se hyvä esimerkki episodisesta tavasta jäsentää omaa elämäänsä vastakohtana diakroniselle kertomukselle, jossa eri vaiheet asettuvat osaksi jatkumoa. Lindgren toteaakin ettei hänen elämänsä taivu romaaniksi, muistuttaa paremminkin novellikokoelmaa. En ole koskaan nähnyt elämässäni mitään yhteneväisyyksiä, sanoin. Syy-yhteydet puuttuvat. Elämästäni muodostuu novellikokoelma.

Torgny Lindgren ei ole Taikavuoren Hans Castorp, vankkumatta läpikoettu kohtalo, joka pyrkiii uteliaasti ja innokaasti peilaaman omaa kehitystään suhteessa ympäristöönsä. Lindgrenin kirjassa on kiinnostavaa pohdintaa Thomas Mannin ylivoimaisuudesta, mutta samalla hienon ironinen kuvaus Mannin hautajaisista ja hänen ylistyksensä saamasta megalomaanisesta irvokuudesta. 

Torgny Lindgrenin elämänkatsomus on monella tapaa kiinnostava kaleidoskooppi. Wikipediassa ja tässä kirjassa hänestä tiedetään kertoa herännäisyyden kyllästämästä lapsuudesta, sen vaihtumisesta ateismin julistukseen, sosialidemokraattisen maailmankatsomuksen ristiriidoista suhteesta taiteelliseen työhön ja hänen kääntymisestään katolilaisuuteen vanhuuden päivinä. Kirjassa Lindgren kirjoittaakin: Se jolla ei ole maailmankatsomusta voi korkeintaan kirjoittaa romaaneja. Niin sanoin. Romaani on meidän viimeinen pakopaikkamme.

Mutta eikö tässä juuri ole maailmankatsomusta kylliksi? Romaanissa pyritään ylittämään eri tavoin yksilöllinen tai kansallinen näkemys ihmisestä, yhteiskunnasta ja kulttuurista. Tätä pyrkimystä voi toteuttaa massiivisella kerronnalla, jossa tarinan virtaa hiljaa kuin Don, moninäkökulmakerronnalla Faulknerin tapaan, maagisesti realistisen kerronnan ylittävällä "tarinoinnilla"  (Márquezin tapaan) tai Lindgrenin tavoin poikkeusyksilön elämän kuvauksella, jossa historiallinen ja yksilöllisesti kuviteltu yhdistyy lukijan kokemukseen maailmasta ja sen kulusta.

Lindgrenin Muistumien lukemisen tekee nautinnolliseksi itseironinen ja humoristinen kuvaus hänen elämänsä ja kirjallisen maailman sattumuksista. Usein vain lukemalla toiseen kertaan huomaa, jos sittenkään, onko hän tosisaan vai laskeeko leikkiä itsensä, muiden kirjailijoiden ja lukijan kustannuksella. Miettii kuinka tosissaan ja tosikkomaisesti yleensäkin lukee kirjoja ja elämän kirjoa.

Kuva ja ja Sana

Kaikki elämästä?... Taivas ja maa, järki ja ruumis, vanhemmat, ystävät ja viholliset, omaisuus ja köyhyys, menestys ja onnettomuus, terveys ja sairaus. Ja halveksunta. Ja Jumala.

Noin Torgny Lindgrenin Dorén raamattu -kirjan kertoja vastaa lääkärilleen. Tätä ennen on kerrottu, että hän ei osaa lukea, ei ole koskaan oppinutkaan lukemaan. Omasta mielestään hän on kuitenkin lukenut Dorén raamattua vuosikaudet, se ei ole hänelle kuvakirja, se ei sisällä yhtään kirjainta, mutta siinä on silti kaikki mitä tarvitsee tietää. Kaikki ihmisen elämästä maan päällä.

Lindgren onnistuu virittämään päähenkilönsä kautta kirjassaan hienon jännitteen koetun, kirjoitetun, puhutun ja kuvatun todellisuuden ja totuuden välille. Tässäkin kirjassa taustapiruna (sic!) vilahtelee filosofi Baruch Spinoza, kuten hiljattain lukemassani Tabuccion Taivaanranta -kirjassa, mutta myös Blaise Pascal mainitaan useasti. Pascaliin viitaten kirjassa myös määritellään Jumala siten, ettei siihen juuri ole lisättävää: luonnontieteilijä Pascal, joka oli aikansa etevin tutkija tyhjyyden alueella, oli teologina onnistunut täyttämään tyhjyyden Jumalalla, toisin sanoen osoittanut että nämä kaksi ovat yksi ja sama: tyhjyys, eli siis ikuisuuden tyhjiö, on Isä Jumala. Tuosta on vielä askel otettavana,  tyhjyys on myös kaikkeus ja niin todellisuus avautuu meille, käsillä kosketeltavana, nähtävänä, koettavana, puhuttavana, kirjoitettavana ja samalla ikuisesti kadotettuna, suljettuna salaisuutena.

Lindgrenillä on hieno taito kirjoittaa tarinaansa ajatuksia herättäväsi, älykkäästi ja samalla viattoman oloisesti. Päähenkilö uskoo viattomisti maailman hyvyyteen, lähimmäistensä ja myös isänsä rakkauteen. Hänet lähetetään laitokseen (jota hän pitää kotinaan), mutta toisin kuin useissa kriittisissä laitoskuvauksissa, Lindgren onnistuu kuvaamaan laitoksen kauheudet päähenkilön myönteisyyden kautta ja siten tekee kuvauksesta koskettavan ja päähenkilön kokemuksen traagisuuden myötäelettäväksi. Hän ei myöskään kerro kaikkea päähenkilönsä elämästä ja arvattavaksi jää monelta osin miten hän oman kokemuksensa ulkopuolelta kuvattuna elämänsä eli (ei tietenkään mitenkään, koska on fiktiivinen hahmo, mutta juuri tämä tekee kuvauksesta uskottavan kaikessa uskomattomuudessaan).

Erikoisena voi pitää myös toistuvia viittauksia Erwin Strittmatteriin, yhteen DDR:n tunnetuimpaan kirjailijaan. Kirjan kertojaan (k)ukaan muu kirjailija ... ei ole herättänyt ... yhtä syvää kiitollisuutta. Kirjassa toistetaan Strittmatterin ohjeet kirjoittajalle:

• Käytä vaihdellen pitkiä ja lyhyitä lauseita!
• Sekoita puhdas, ylevä virrenveisuu arkiseen lörpöttelyyn!
• Anna filosofisen ajatuksen silloin tällöin vilahdella jokapäiväisen kömpelön tarinan takaa!
• Vältä tiukkaa varmaa rytmiä!
• Pane ihmiset puhumaan milloin hätäisesti, miltei hajamielisesti, milloin syvällisesti ja seikkaperäisesti!
• Vaihda usein näkökulmaa makrokosmoksen ja mikrokosmoksen välillä!

Näitä ohjeita Lindgrenkin taitavasti soveltaa omassa tekstissään.

Kirja on monessa mielessä samanoloinen kuin aiemmin lukemani Taiteilija Klingsor. Molemmat ovat hyvää tekoa, joten pitänee tarttua seuraaviinkin Lindgrenin teoksiin tulevina aikoina.

Pitkälle vaan ei perille ...

Taiteilija Klingsor pääsi taiteessaan pitkälle, mutta ei koskaan perille. Hän piti vain yhden näyttelyn purkutuomion saaneella kansakoululla, mutta antautui taiteelleen täydellisesti.

Kirjan kansitekstin mukaan (v)eijarimaisen kertojan käsissä keskinkertaisestakin elämästä syntyy suurta taidetta. Mutta mitähän tuo keskinkertainen elämä oikein mahtaa olla? Tai suuri taide? Ei ainakaan tämän kirjan kirjailijan elämä ole millään muotoa keskinkertaista, vaan hyvinkin äärimmäistä. Oliko se epäonnistunut elämä? Ja voiko elämä epäonnistua?

Onko taide, jota juuri kukaan ei ole nähnyt tai arvottanut, keskinkertaista?  Vai onko kansitekstin kirjoittaja tarkoittanut, että (kuva)taiteilija pääsee perille ja ylittää keskinkertaisuuden, kun hänet liitetään kuvataiteilijoiden kaanoniin, osaksi taidehistoriallista jatkumoa taiteilijaheerosten joukkoon, Cezannen, Picasson yms. seuraksi?

Näitä kysymyksiä Torgy Lindgrenin kirja herättää. Ymmärrettävästi vastauksia se ei anna. Joka tapauksessa kirja on nautittavaa luettavaa. Päähenkilö krummessaa koko ikänsä. Hän on keksinyt tuon sanan kuvamaan elämäänsä: Että etsii umpimähkään ... omaa alkuperäänsä kuten atomit ja molekyylit esineissä - ja kivissä ... etsivät muotoaan ja turvaa ... niin kuin hiukkaset minun maalauksissani.

Kirja on siis varsin viehättävä, vaikka on vaikea ymmärtää tarkalleen miksi. Ehkä ohjeeksi riittää Klingsorin ohje: Se minkä muut voivat ymmärtää on kestämätöntä ja arvotonta.

Lindgren oli itselleni uusi tuttavuus ja ilokseni huomasin, että tuotantoa on suomennettu ainakin yhdeksän muun kirjan verran, joten lukemista riittää.