Lehmä synnyttää

 

Pajtim Statovci leikkaa suoraan tapahtumien keskelle samaan tapaan kuin Caravaggio tauluissaan. Lehmä synnyttää yöllä kirjan kuvaukset  ovat unenomaisen vahvoja, aistivoimaisia, väkivaltaisia ja usein myös kuvottavia. Todellisuus Suomessa ja Kosovossa on rankka, lukijaa ei päästetä pakoon; näin tapahtui, näin koin sen tapahtuvan, näin kuvittelin sen tapahtuvan. Pään sisäinen tapahtuma on ainoaa kiistatonta todellisuutta, kokijan näkökulmasta horisontti on vinossa, nurinpäin tai ylösalaisin. Tervetuloa ahdistukseen. Teksti on totta, halusipa tai ei.

Statovci on taitava. Pitkät, hengästyttävät lauseet kiemurtavat mieleen. Samalla, kun kuvaus pakottaa eläytymään kirjan päähenkilön, pienen pojan ja sittemmin menestyneen kirjailijan, mielen vihanhuuruiseen maisemaan, se myös pakottaa katsomaan maailmaa ja "ihmisen osaa" yksilön sisäisen maailman näkökulmasta. Lukiessa joutuu tekemään töitä sen suhteen, mikä on tämän kirjan todellisuutta. Statovci on painottanut, että kirja ei ole autofiktiota. Epäilemättä se on fiktiota, mutta miten se ankkuroituu todellisuuteen: kirjailijan, kirjan kertojan, Suomen ja Kosovon, maailman todellisuuteen? Kirjan maailmassa on myös ilmeisen epärealistinen maailma, joka skitsofreenisten kuvitelmien tavoin esittäytyy kokijalleen totena. Toden totta, on myös kuvitteellinen ja taiteellinen totuus, joka onnistuu puhkomaan lukijan toden maailman.

Päähenkilö, kirjailija, joka on kovasti Statovcin itsensä näköinen, on monessa mielessä vihansa vanki. Anteeksi ei annetta, ei haluta antaa tai ei kyetä antamaan, ei albaaneille, ei serbeille, ei isälle, ei äidille, ei Suomen hallitukselle tai kirjakustantamoille, ei koulukiusaajille. Moneen vihaan on helppo samaistua ja vaikka kirjan päähenkilökin katuu (?) nykyhallitukselle vuodattamaansa sapekasta tekstiään, lukijana se myös riemastuttaa. Joskus on kihelmöivää päästellä täysillä, tältä se tuntuu. Vaikka se ei ole sivistynyttä sanoa sitä ääneen tai kirjoittaa siitä edes somealustoilla, ei ainakaan omalla nimellä, ei ainakaan tällä tyylillä. Pahalla ololla on tekijänsä, se ei ole laskeutunut meidän keskuuteemme Jumalan armosta tai Saatanan synnyttämänä. Statovci on vanginnut vihan kirjallisesti taidokkaaseen maailmaan. Siellä se on katsottavissa, osin koettavissa. Sieltä sen ei soisi pääsevän irti kuin paha Pandoran lippaasta. 

Statovcia kannatta lukea päivänvalossa, kohti kevättä menessä. Yöllä on synkkää ja pimeää jo omasta takaa.

Statovci, Pajtim, Lehmä synyttää yöllä. Otava, Helsinki 2024. ISBN 978-951-1-49338-9

Taivaallinen vastaanotto

Arvellen, epäillen, aluksi takellellen. Tämä oli vastaanoton alku, mutta alun jälkeen polku oli hyvä: hieno, yllättävä, älykäs. Kirjallisesti nokkela, mutta ei kuitenkaan temppuileva. Toisaalta aika ärsyttävän sisäpiiriläinen, itsekeskeinen, jopa snobistinen. Finlandiansa ansainnut, vaikka Viikilän aiempaan verraten ei niin raikas, vaan hieman tunkkainen.

Kirjailija valmistautuu avaamaan sydämensä lukijalle, mutta jättää kuitenkin odottamaan kestääkö elossa tuon avauksen. Ja kestäisikö lukija kuitenkaan ”aidon” veren näkemistä. Kirjan sisäiset viittaukset itseensä avaavat monta tulkintamahdollisuutta ja kirja kestäisi uudelleenlukemisenkin. Mutta tällaisenaan on kauniimpaa tyytyä katsomaan himmelin kevyttä liikettä. Liika koskeminen ja analyysi rikkoo rakennelman ja jättäisi jäljelle vain kasan pahnoja.

Margarita

 

Anni Kytömäen Margarita on vaikuttava ja haastava teos. Se on erinomaisesti kirjoitettu, perusteellinen, sujuva, kielellisesti ja sisällöllisestikin kaunis teos. Teksti tuo mieleen Tommi Kinnusen selkeän ja soljuvan kielen. Kytömäki on vielä Kinnustakin monipuolisempi sanastoltaan ja kielen taipuisuudelta. Vertauskuvia on runsaasti ja ihmisen yhteiskuntaa kuvaillaan luonnon, biologian, metsän ja virtaavan joen sanastoin. Kytömäen kirja ei mene kuitenkaan päin honkia, vertaukset eivät ryöpsähtele vuolaina turhaan, tarina pitää lukijan kiinni helteisesti, vaikka kuvauksen kohteena on mieltä kylmäävät asiat: sota, kuolema, oman ruumiin myrkyttävä raskaus, polio, itsetuhoisuus, tunteen kylmyys.

Kirjaa voi lukea monesta kontekstista: kuvauksena sodan jälkeisestä jälleenrakentumisen Suomesta, ihmisen suhteesta luontoon tai yksilön kyvyttömyydestä löytää omaa identiteettiään yhteisön normipaineessa. Ja kaikkea tätä se onkin. Päähenkilöt, helmisimpukka ja aikuistuva Senni, hieroja, raskaana oleva nuori nainen, synnyttäjä, sittemmin poliosairaalan avustaja ja lääkintävoimistelijaopiskelija, luontoon samaistuva helmisimpukoiden pelastaja, äitinsä tytär, isänsä oppeja päässään kuuleva nuori nainen ei tahdo asettua 1950-luvun Suomeen. Hän kokee olevansa helmisimpukan tavoin kova ja herkkä, kuoreensa vetäytyvä ja tuhoon tuomittu (tehometsä)talouden uhri, valtion välineeksi alistuva koneiston osa. 

Kytömäen kirja on siis juuriaan myöten  yhteiskunnallinen ja siihen kiteytyy myös kirjan kipein haaste. Miten Sennin biologis-fysiologinen maailmankatsomus suhteutuu humanismiin ja miksi Kytömäki on typistänyt, rajannut ja sulkenut Sennin maailmankatsomuksen biologis-fysiologiseen kuoreen? Tämä on kirjailijan valinta. Sennille ei anneta kasvun tai vaihtoehdon mahdollisuutta. Kirjan yksi tärkeä sivuhenkilö, pasifistinen Mikko, uhrataan, mutta hänellä ja hänen isällään on poliittinen vaihtoehto - kieltäytyminen olemasta sotakoneiston osa. Myös metsänhoitaja Antti kipuilee työnsä tehokkuusvaatimusten ja luonnonsuojelun välillä, mutta Sennille ei avaudu tietä luonnonsuojeluliikkeeseen, vaikka se on tarjolla, puhumattakaan siitä, että metsäteollisuuden ja talouden poliittisia kytkentöjä avattaisiin edes tuon rakenteen kuorta raolleenkaan avaten.

Yksilön tasolla kuvaus on ihailtavan tarkkaa ja kaikessa karuudessaan uskottavaa, jopa inhorealistista. Empatia päähenkilöä kohtaan kyllä herää, mutta samalla näitä sekä fyysisten että henkisten haavojen kuvauksia jää pohtimaan. En tiedä miksi sitä kutsua, eräänlaista rakkautta kärsimyksen kuvausta kohtaan? Kirjailija Kytömäki ei anna tässä kirjassa ihmiselle mahdollisuutta muussa mielessä kuin kuoreensa vetäytymisen ja oman lajinsa tuhon yksilöllisenä ratkaisuna: älä jatka sukuasi. Tämän kyllä hyväksyn yksilötasolla, mutta esitetty ajatus ei avaa tarvetta toimia asioiden ratkaisemiseksi. Ahdistus vain kasvaa ja luonnon, yhteiskunnan ja ihmisen itsetuho kiihtyy. 

Margarita vertautuu kyllä jopa Mannin Taikavuoreen, mutta siinä, missä Mann antaa laajan henkilögalleriansa kautta moniäänisen keskustelun ja väittelyn mahdollisuuden Euroopan tulevaisuudesta, Kytömäen Senni ja hänen lähipiirinsä on huutava ääni korvessa. Mann kiipeää korkealle, mutta Kytömäki menee alas, ei kuitenkaan kylpylävieraaksi nautiskelemaan lämpimästä vedestä, kuten Herman Hesse Baden Badeniin, vaan kylmään, virtaavaan ja hyytävän veteen. Sennin ääni kuuluu ja kirjailijan luoma helmisimpukkakin puhuu meille, mutta se on yksinäisen kuiskaus korvessa. Ja metsä vastaa kuin huudetaan, mutta kuiskaus hukkuu huminaan. Vastausta ei löydy kaupungista tai yhteisöistä. Helmi simpukan sisällä jää hioutumatta, vaihtoehtona on vain hidas vetäytyminen ja uppoaminen yhä syvemmälle, kauemmas ja lopulta tuhoutuminen. Senni on kova kuori, jonka sisäiseen maailmaan ei ole tietä kuorta rikkomatta.

Margarita kuvaa aikaamme ajankohtaisesti ja aikalaiskirjana se on hätkähdyttävä hätähuuto ihmisen umpikujasta ja näköalattomuudesta. Luonto on ihmisen vallassa ja sen myötä ihminen luonnon.

Kuitenkin: Ihmiset voivat tehdä ratkaisuja, luonto ei. Ihminen on itsensä ja luonnon toivo. Muuta toivoa ei ole. 

Pohjoisen Hurmeinen Niemi

Selailin Juha Hurmeen  Niemi-kirjaa sen voitettua 2017 Finlandia palkinnon. Nyt tartuin siihen korvillani ja annoin tekstin iskeä tajuntaan Tomi Alatalon sujuvasti ja elävästi lukemana. Se oli myös tarpeen. Hurme on werraton sanan säilän ja sanomisen floretin käyttäjä. Hän tykittää historian ja vallihautojen hämäristä riemukkaasti nykyammuksilla sanoja ja sanontoja niin, että heikkopäistä pyörryttää.  Tehokeinot toistavat kuitenkin itseään ja paikoin wanhat tekstit ja historian käänteet saattaisivat luettuna jo puuduttaa. Revolverin sijaan paluu jousipyssyjen aikaan olisi ehkä ollut paikoitellen suotavaa. Mutta kaiken kaikkiaan: maukas, verenhurmeinen ja kitkerä keitos kieltä, maksaa ja sappea. Suurella sydämellä kerrottuna, omia kannanottoja kaihtamatta, herroja kumartamatta. Hurttia huumoria ja hienoja iskuja nykykielen kummallisia ilmaisuja käyttäen.

Hurme väittää, että Suomessa, joka on nykyisen Niemen tämänhetkinen nimi, ei ole mitään omaa. Kaikki on tuotu ja tuotettu alkuperäisiä raaka-aineita käyttäen muilta mailta mantereilta, meren takaa aiemmista sivistyksen kehdoista ja saostettu ainekset perinteen suuruksella. Mutta tässä ei ole mitään pahaa tai väheksyttävää, päinvastoin. Kaikki kulttuurit tai koko kulttuuri on sekametelisoppaa. Ihmiset sekoittuvat, sen osoittaa  nyt muodissa oleva genetiikan tutkimuskin. Tautien ja muodin lisäksi, ja vielä tarttuvammin leviää kieli, sen lainat, muunnokset ja väänteet. Kirjassa on paljon knoppitietoa ja aiemmin historiankirjoista tutut Hjortit ja Porthanit, Kaarlet ja Kristiinat saavat osaavan ja tarinallisesti nautittavan viitan hartioilleen. Puhumattakaan kansasta.  Se ei vaikene suomeksi, ruotsiksi, saameksi, venäjäksi tai saksaksi, vaan laulaa virsiä, rekilauluja, joiikaa - juo, elää, tanssii ja melskaa milloin minkäkin kruunun tai voudin alaisuudessa tai siitä piittaamatta.

Hurme on edustava renessanssi-ihminen, biologiaa opiskellut, kaikesta kiinnostunut, hyväntahtoinen kirjallisuus- ja teatterihumanisti, mutta sopivasti myös röyhkimys, joka ei kätke led-lamppuaan mikrokuvun alle.