Lystillinen surumielisyys, Italo Calvino

Italo Calvinon kirjallisen testamentin teemoina on keveys, nopeus, täsmällisyys, näkyvyys ja moninaisuus. Näissä Amerikan luennoiksi kutsutuissa esseissä hän pohtii ja kertoo kirjoittamisen periaatteista. Kirjan otsikkona on Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle, mutta tekstejä on viisi. Calvino ei ennättänyt saada viimeistä luentoa valmiiksi ennen kuolemaansa.

Luennot ovat kiinostavia ja opettavaisia. Lukijana saan kurkistaa kirjailijan lukeneisuuteen perustuvaa oppineisuutta, käytännön kokemusta kirjailijana, kääntäjänä ja kustannustoimittajana. Etenkin nykykirjallisuuden suhde antiikin teksteihin on kiinnostava. Ensimmäinen luento Keveys on erityisen antoisa. Huomiot kaunokirjallisuuden, ajan tieteen ja muun kulttuurin suhteesta tulee kirkkaiden välähdyksien tavoin esille Calvinon pohtiessa keveyden ja raskauden suhdetta elämässä ja teksteissä.

Calvinoon itseensäkin sopii hyvin hänen Shakespearelta lainaamansa tekstikatkelma Miten haluatte näytelmän Jaquesilta:

... raskasmielisyyteni on minun omaani, monenmoisista aineksista valmisteltua, monenmoisista sekoituksista kiehitettyä, ja itse asiassa kokonaistutkistelemus matkoistani, joiden tuhkatiheä jauheleminen sotkee minut sangen lystilliseen surunvoittoisuuteen.

Taloustieteilijä humanismin oppimestarina

 

On hienoa, että talouden, politiikan, demokratian ja hyvinvointivaltion tilaa ja tehtäviä tarkastellaan humanismin prisman kautta. Sixten Korkman pyrkii valottamaan ja vahvistamaan hyvinvointivaltion taloudellista perustaa ja poliittista kivijalkaa markkinaliberalismin ja populistisen konservatismin  ristiaallokossa maltillisesti, kiihkottomasti ja korrektisti sosiaaliliberaalein äänenpainoin. Äärikiihkoilua nykymaailmassa on riittämiin, joten yritys on kiitettävä jo sinällään. Samalla se tekee kirjan käsittelytavasta jollain tavoin lattean ja oppimestarimaisen. En oikein tiedä kenelle se on tarkoitettu?

Humanisteille, joihin itsekin ilmeisesti kuulun, teksti on monin osin koulukirjamaista ja sivistysanakirjasta määritelmiä etsivää kertausta, syventävää tai uusia oivalluksia on vaikea tekstistä löytää. Talous-  tai yhteiskuntatieteiden perusteiden tuntijalle tai tekniikan asiantuntijalle teksti taas tuntuu nostavan oppimestarin sormen pystyyn: riennä taiteen piiriin, mieluusti oopperaan tai ainakin romaanitaiteen pariin, jotta ymmärrät kokonaisuudestakin jotain. Korkmanin tavoite on siis hyvä, poliittinen ohjelmiakin pääosin hyväksyttävä, vaikkakin liian pehmeä.  Hän tuntuu ymmärtävän lähes kaikkea ja kaikkia ja  uskovan, että valistamalla ei-humanisteja asiat korjautuvat. Humanisti joutunee kuitenkin tänä päivänä pitämään hyvinvointivaltion ”makeiskorista” kiinni paljon tukevammin, kuin saarnaamalla lähimmäisenrakkautta korulausein pohjoismaisen kolmannen tien nimiin. Korkmanin katu-uskottavuus ei ole kovin vakuuttava.

Parasta kirjassa ovat jaksot, jotka ilmeisesti ovat Korkmanin oman osaamisen ydintä. Tilastolliset ja kansantaloustieteellisin vertailut erilaisten valtioiden ja yhteiskuntien välillä.  Korkman perustelee ja osoittaa pohjoismaisen säätelyn onnistuneisuuden pahimpien kapitalismin tai markkinatalouden kielteisten ”ulkoisvaikutusten” loiventamisessa. Tasa-arvoon pyrkiminen, ihmisarvon ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen sekä ympäristön pelastamisen asettaminen etusijalle on hyvä arvopohja tarkastelulle. En kuitenkaan samastaisi ja käyttäisi synonyymina markkinataloutta ja kapitalismia. Kapitalismin ydin on pääoman arvonlisäyksen sisäisen logiikan ja kehityksen lainalaisuuksissa. Markkinat taas ovat laveampi alusta, joka historian kulussa on saanut ja voi saada jatkossakin kapitalismista erkaantuvia muotoja. Poliittinen kenttä on tämän päivän maailmassa jakautunut moneen eri tapaan, niin vasemmistoon kuin oikeistoon, mutta usein myös näitä halkovaan arvoliberaaliin ja arvokonservatiiviseen suuntaan.

Sixten Korkman poseeraa kirjansa kansikuvassa kirjastossa. Lukenut mies hän epäilemättä on, monessa mielessä sivistynytkin, mutta oppimestarimaisuus tekstissä ärsyttää.

2 x Jorge Luis Borges

 

Jorge Luis Borges (1899-1970), argentiinalainen tarinoitsija, ei ole kuka tahansa. Hänen kirjoissaan on aivan omanlaisensa swingi. Omaelämäkerrassaan hän kuvailee lyhyesti kirjallista elämäänsä ja hänen elämänsä onkin sidoksissa kirjoihin, nähtyihin, luettuihin, kirjoitettuihin ja kuviteltuihin. Toisin kuin esimerkiksi Ville-Juhani Sutinen (Vaivan arvoista), Borges korostaa iloa tuottavaa lukukokemusta. Sutiselle kirjan lukemisen, ainakin osan niistä, palkitsevuus syntyy lukemisen vaivannäöästä. Borgesille kirjan tulee tuottaan ensisijaisesti iloa. Kirjan ei tule vaatia ponnistelua, onnen ei tule vaatia ponnistelua. Tämä on myös kriteeri onnistuneelle kirjalle. 

Jos jotain on vaikea lukea, kirjoittaja on epäonnistunut. Sen vuoksi katson, että Joycen kaltainen kirjailija on oleellisesti epäonnistunut, koska hänen lukemisensa vaatii ponnistelua. 

Borgesin mukaan (k)irja luetaan muistamisen vuoksi.

Mutta ei Borgeskaan ole aivan helppo luettava. Erityisesti on suhteellisen haastavaa päästä jyvälle kaikista niistä koukuista, joita hänen tekstissään vilisee. Viittauksia, lainauksia ja kujeita moneen suuntaan. Borges on hyvin lukenut ja sulattanut lukemansa, mutta ei akateemiseen tapaan piittaa kovinkaan paljon tulkinnan kohdallisuudesta tai reflektoi pohdintojaan suhteessa muiden omien aikalaistensa kirjoituksiin.

Nyt hiljattain suomennetussa luentoihin perustuvissa kirjoituksissa Viisi aihetta Borges pohtii, otsikon mukaisesti, viittä aihetta: kirjaa, kuolemattomuutta, Emmanuel Swedenborgia, salapoliisikertomusta ja aikaa. Mikäli aiheita katsoo kokonaisuutena, ne ovat melkoisessa epätasapainossa: aika ja kuolemattomuus painavat tonneittain enemmän kuin kirja, salapoliisikertomus ja Swedenborg. Mutta kaikki tyyni; juuri tässä on Borgesin voima. Hän asettaa elämän moninaiset asiat yhteyteen toistensa kanssa, usein yllättävällä tavalla. Pohdinnat ovat omalla tavallaan viihdyttäviä, syvällisiä ja kokoavat monia keskeisiä teemoja yhteen. Kirja on maailman, ainakin Borgesin maailman, merkittävä fokus. Ajan pohdinnassa on varsin hyvin kerätty teemoja ajan luonteesta kokemuksen paradoksaalisena perustana. 

Mielen labyrinttiin ei tarvitse eksyä, siellä voi kulkea vapautuneesti kuin hyvin järjestyneessä kirjastossa tai sen hämärämmän ja sekavamman varaston viileässä hyväilyssä.

Vaikea pala

 Mihail Šiškinin Sota vai rauha. Kirjoituksia Venäjästä ja lännestä (WSOY, Helsinki 2023) on haastava ja raastava kirja. Sen luettuaan ymmärtää ja suree Venäjän tilannetta ja Venäjän ja Lännen suhteita entistä enemmän. Šiškinin kuvaus on armoton, synkkä ja monessa mielessä venäläinen. Lyhyesti: Šiškinin mukaan ei ole odotettavassa Venäjän demokratisoitumista näkyvässä olevassa tulevaisuudessa ilman, että tapahtuu ihme. Venäjän kansa ei kaipaa muutosta, koska muutos merkitsisi kaaosta. Kansa kaipaa vakautta ja vahvaa johtajaa, itsevaltias Putinia tai, mikäli Putin epäonnistuu (Ukrainan) sodassa, uutta "Putinia" nykyisen tilalle, häntä joka palauttaa Venäjän suuruuden. Uutta oikeaa tsaaria.

Länteen suuntautuneen sivistyneistön, potentiaalisen opposition ja nuoren sukupolven voima ei riitä muutokseen. Ei ole riittänyt ennen, eikä riitä nyt. Venäjällä on ollut vain kaksi lyhyttä muutoksen mahdollisuutta, heti vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen ja uudestaan 1990-luvun Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Molemmat kerrat päättyivät eliitin vaihtoon ja voittoon, mutta itse yhteiskunnan rakenne ei muuttunut. Tsaari kaatui, kommunistisen puolueen terroristinen hallinto kaatui, mutta eliitti säilytti tai vaihtoi osin edustajiaan, mutta säilytti rakenteellisen asemansa. Kansa alistuu orjan lailla isäntien alaisuuteen sillä jokaisen on elettävä ja perheiden on selviyttävä vallitsevissa oloissa. Normina on vahvemman valta, kaikkien tietämä valhe sekä korruptoitunut systeemi, jossa "mikään ei toimi, mutta kaikki järjestyy".

Šiškinin kuvaus Venäjästä on vielä synkempi kuin esimerkiksi Mark Galeottin Valta ja voima. Venäjän mafia Kremlin suojeluksessa teoksessa. Galeotti analysoi Kremlin valtakoneiston ja rikkollisjärjestöjen suhdetta ja yhteistoimintaa. Šiškinin menee paljon pidemmälle. Hänen mukaansa Venäjällä ei ole mafiaa, koska Venäjän valtio on mafia, kriminaalien joukko, joka pitää kansan ruodussa. Veriraha valuu Venäjältä länteen, koska sitä ei ole turvallista säilyttää muiden roistojen ulottuvilla ja lännen pankit ja myös valtiot ovat olleet polvillaan ja kuolanneet tuon rahan perään tai sitä ei ainakaan ole tähän mennessä kyetty torjumaan. 

Šiškinin teksti ei ole kovin analyyttinen. Se on humanistinen hätähuuto tilanteessa, jossa tunnelin päässä ei näy valoa tai valo tulee korkeintaan vastaan tulevasta junasta, joka murskaa taas kerran toivon paremmasta. Šiškin valjastaa kirjallisen kykynsä venäläisen patetian voimalla puolustamaan demokratiaa ja vastustamaan nykyistä menoa Venäjällä. Hän häpeää ja pyytää anteeksi. Vain täydellinen nykyisen Venäjän valtakoneiston tuhoaminen on vaihtoehto samaan tapaan, kuin Hitlerin Saksa tuhoaminen aiemmin. Saksa teki ja tekee edelleen pesäeroa omaan synkkään menneisyyteensä. Venäjällä on sama  edessä, mikäli mielii päästä mukaanlännen demokraattiseen kehitykseen.

Lopussa Šiškinin ylistää Eurooppaa ja EU:ta niin, että hirvittää. Ihme ja EU:n edustamat arvot voivat pelastaa Venäjän. Melko surutta Šiškinin yhdistää euroopan (kiistatta hienon) kulttuuriperinnön EUn ja länsimaiden nykyisiin arvoihin.

Ymmärrystä Venäjän tilanteeseen Šiškinin kirjoitukset tuovat. Pelkoa ja epäilystä se ei vähennä. On siis oltava valppaana, jotta hyvä usko parempaan ei estä näkemästä realiteetteja.