Milan Kundera

Sillä koko ihmiselämä on vain taistelua vieraasta korvasta. (Kundera 1983, 97)

Milan Kundera (1929-2023) on kirjailija, kulttuuripersoona, poliitikko ja teoreetikko. Kundera on itsessään jo käsite ja hän onnistui luomaan teoksia, jotka jäävät kirjallisuuden historiaan. Näin Kundera itse halusikin. Kirjailija on hänen teoksensa, kaikki muu on turhaa.

Seuraavassa muutamia sanoja Kunderasta kirjailijana ja romaanin teorian kehittäjänä.  Poliittikko ja kulttuuripersoona Kunderan elämä jää toisaalle, jätän ne väistyväksi näkökulmaksi. Kunderan avulla yritän varastaa sinulta korvan ja silmän, hetkeksi tai toiseksi. Kirjoitan Kunderaa osaksi omaa tarinaani. Se ei ehkä käy aina selville tekstistä, ei sinulle lukijani, mutta ei minullekaan.

Mikä hänestä tekee kiinnostavan itseni kannalta? Hän on kirjailijana urbaani ateisti, individualisti, filosofisesti virittynyt maailmankansalainen, antinationalisti, voltairelaisen myrkyllisen älyllisyyden perillinen, eurooppalaisen romaanikirjallisuuden ja humanismin jälkeläinen, huumorintajuinen ja leikittelevä. Myöhäinen modernisti, joka elää mahdollisuuksien maailmassa. Hänen kirjoissaan miehet ja naiset valitsevat onnensa historian antamissa puitteissa, keveästi raskaissa oloissa. He eivät pakene vastuuta, vaan luovat oman onnensa maailmassa tragedian sankarin tai paremminkin modernin antisankarin tavoin. Saaret, meri, meitä viekottelevat seireenit ja palaamaan kutsuva Ithaka ovat nykyään sisimpämme ääniä. (Kundera 1983, 109) Haluamme palata kotiin jota ei ole, mutta jonka voimme luoda tai kuvitella.

Cervantesin perillinen

Kundera on kuvaillut itseään Cervantesin perilliseksi ja modernin eurooppalaisen ihmisen puolustajaksi. Hänen esikoisromaaninsa Pila ilmestyi vuonna 1967 Tšekkoslovakiassa, nyt jo historian hämärään vajoavassa sosialistisessa valtiossa. Suomeksi se julkaistiin alunperin vuonna 1974 nimellä Tšekkiläinen pila.  Myöhemmin nimi korjattiin alkuperäisen mukaiseksi (Žert - Pila). Nimen vaihdos on tärkeä. Kunderan ajatus romaanin taiteesta korostaa kirjallisuuden kykyä ylittää kansalliset rajat ja rajoitteneisuudet. Pila ei ole pila, jos se on tšekkiläinen tai vaikkapa suomalainen. Kansallinen taide on määrityksen ristiriita, oppineiden termein contradictio in adjecto. 

Korostamalla kirjan tai kirjailijan kansallisuutta pilataan hänen maineensa. Kundera ei ole ensisijaisesti tšekkiläinen tai ranskalainen kirjailija. Kirjailijana toimiminen on siirtymistä paperimaailmaan. Sinne voi hakea turvapaikkaa vain sillä edellytyksellä, että on mahdollisuus ja taito kirjoittaa romaaneja, kaunokirjallisuutta. Jos rajan ylitys ei onnistu kansallisvaltiossa, on vaihdettava maata ja kansallisuutta. Näin tapahtui Kunderalle. Kirjailijan on ylitettävä raja itsenäisesti ja katsottava selviääkö hän omin avuin. Lukijat ja kriitikot ratkaisevat, mutta joutuvat myös tekemään osansa päästäkseen tuohon maailmaan. Joskus myönnetään väliaikainen oleskelulupa, joskus pysyvä. Kirjailijalle tuon maailman jäsenyys on pysyvä niin kauan kuin hänen kirjansa on olemassa. Paperilla tai nyttemmin jossakin datamuodossa. Lukija on vapaa kulkemaan kirjailijan avaamasta portista tuohon maailmaan tai jäämällä ulkopuolelle.

Kaksoiskansalaisuus oli Kunderalle muutoinkin tuttua. Hän eli Tšekkoslovakiassa aikana jolloin kirjallisuus ei voinut siellä enää elää tai kukoistaa, siirtyi Ranskaan olojen pakottamana vuonna 1975, vaihtoi kirjoittamansa kielen tšekistä ranskaksi. Mutta yhtä kaikki. Juuret ovat syvällä Euroopassa, sen kirjallisuudessa, kansojen historiassa ja syvemmällä, ihmisyyden alkulähteille saakka. Kunderan kirjallinen puu ulottaa lehtensä ja latvansa kohti taivasta paperimaailmassa, jonka maisemassa se erottuu vehreänä tammena pilvistä taivasta vasten auringon painuessa jo mailleen. Jos Milan Kunderan taival tšekkiläisestä ranskalaiseksi kirjailijaksi oli haastava, kaksoiskansalaisuus reaalimaailman ja paperimaailman jäsenenä on hänelle drastinen. Lopultakin Kundera on eurooppalainen ei asuinpaikkansa vaan mielenlaatunsa mukaan.  Eurooppalainen: se joka kaipaa Eurooppaa. (Kundera 1987, 129)

Kirjallisen uransa Kundera aloitti runoilijana. Jo vuonna 1953 hän julkaisi runokokoelman Člověk zahrada širá (Ihminen: Laaja puutarha). Teoksessa hän käsitteli sosialistista realismia kommunistisesta näkökulmasta. Ennen esikoisromaaniaan Kundera oli julkaissut 1960-luvulla kolme novellikokoelmaa. Ne tunnetaan koottuna nimellä Naurettavien rakkauksien kirja (Kundera1988). Hänen runojaan en tunne, mutta kirjoissaan hän on hylännyt nuoruuteen kuuluvan lyyrisen asenteen ja siirtynyt novellistiksi tutkimaan arkipäivän proosallista elämää. ) (Ks. Kundera 2006) Novellistin eli kirjailijan on tuotettava jotakin uutta, valaistava ihmisen olemista uudella tapaa tai ainakin asetettava ihmisen olemisen tapa uusiin historiallisiin tai lokaalisiin puitteisiin.

Kunderan kirjat ovat syntyneet kansallisvaltioiden Euroopassa. Ne ovat matkaoppaita paperimaailmaan, jonka passin saa kirjoittamalla hyvin. Lukijana pääsemme niiden myötä katsomaan maahan jota ei ole, unelmien, tragedioiden ja draamojen pariin. Maihin joihin haluamme tutustua, ehkä muuttaa pysyvästikin, mutta johon meillä ei ole muulla tavalla pääsyä. Kirjoittamalla Kunderasta, toistaa ihmisten puheen tapaa, jossa toinen keskeytetään fraasilla Minulle kävi aivan samoin ... Tosiassa se on vain keino aloittaa oma kertomus ja miehittää vastustajan korva hyökkäyksellä. Mutta suosion salaisuus on kuunteleminen. Tamina kantaa kahvia ja omenaviinaa asiakkaille ja menee baaritiskin taakse. Hän osaa kuunnella, hän ei sano koskaan minulle kävi samoin. (Kundera 1987, 97)

Jotta tarinan voi kuulla tarvitaan hiljaisuutta. Thomas Manniin viitaten Kundera kuvittelee Taminan suuhun kultasormuksen. Hiljainen heleä metallinen ääni, kuin kultasormus putoaisi hopeapannuun. Äänen jälkeen on tyhjyys ja sen täyttää tarina. Mutta Tamina ei ymmärrä kuulemaansa. Hänelle kapakan miesten tarinat ovat strutsien kaakatusta. Ne kilpailevat keskenään kiivaan hyökkäävästi, sillä maailmassa ei ole mitään tärkeämpää kuin se minkä ne halusivat hänelle kertoa. Kirjoja kirjoittava luo maailmankaikkeuden ja asettaa itsensä alttiiksi kritiikille. Kirjoja kirjoittavat ovat ei mitään.

Urbaani ateisti

Kundera on urbaani ja ateistinen kirjailija. Pila-kirjan alussa  päähenkilö Ludvìk tulee kotiin, rumaan kuvitteelliseen määriläiseen kaupunkiin Kosteleciin. Kaupungin esikuvaksi voi ajatella Brnon,  Kunderan syntymäkaupungin. Hänen henkilönsä katsoo menneisyyttä etäältä, välttää sentimentaalista nostalgiaa ja pyrkii tunnistamaan siitä tuttuja elementtejä. 

Elämisen keveyden tuntee parhaiten juuri kaupungissa. Yksittäisen ihmisen merkitys on siellä pienempi kuin harvaan asutulla seudulla. Väestöntiheyden kasvaessa keveys käy sietämättömäksi, niin globaalisesti kuin paikallisestikin. Yksilö ei ole suhteessa maailmaan ulkoisesti vaan osana maailmaa aistii sen painon itsessään. Suhde on siis kääntäen verrannollinen lokaalisti. Maailmanmitassa keveys lisääntyy absoluuttisesti. Keveyden teema on siis esillä alusta asti. Se nousee pääosaan Kunderan tunnetuimman teoksen nimessä Olemisen sietämätön keveys  (Kundera 1991)

Nuoruuteni hilpeä ja piikittelevä ateismi katosi yhdellä iskulla kuin teini-iän hullutus. (...) minun epäuskoni ja heidän uskonsa (kristittyjen ystävien - PK) olivat kummallisen lähellä toisiaan. (Kundera 2001, 17) Ehkä tämäkin on houkutellut Kunderan pariin. Taistelevan ateismin olen aina kokenut vieraaksi. Uskovaiset ovat veljiä ja siskoja filosofien rinnalla totuudenetsijöiden myrskyisällä merellä. He ovat tosin väärässä ja usein tunnen Nietzschen tavoin, että  kristinusko on ollut tuhoisinta ylimielisyyttä, mitä tähän mennessä on esiintynyt.

Kunderan maailmassa-oleminen

Näin olemmekin jo uppoamassa Kunderan kirjalliseen universumiin. Hän on hyvin tietoinen koodatessaan maailmaa valikoimiensa käsitteiden avulla. Romaani taide -teoksessa on luettelo keskeisimmistä sanoista. Ks.  Kuusikymmentä kolme sanaa (R.S.) (Kundera 1987, 123-156).

Näiden sanojen (termien) käsitteellinen perusta hahmottuu kuitenkin vasta, kun avaa Kunderan käsitteistön perustaa. Luettelossa ei ole olemista, mutta samassa kokoelmassa Kundera niittaa oman käsityksensä yhteen Martin Heideggerin perustuvaan analyysiin olemisesta (in-der-Welt-sein). ( Ks. Heidegger 2000 )

Ihminen on yhteydessä maailmaan niin kuin etana kotiloonsa. Hän on maailmaa, maailma on hänen ulottuvuutensa, ja sitä mukaa kuin maailma muuttuu myös hänen olemisensa (in-der-Welt-sein) muuttuu.  (Kundera, 1987,43)

Kundera välttää leimautumista teoreetikoksi professoreiden kritiikkiä välttääkseen. Eikä ole olennaista miten johdonmukaisesti tai päättäväisesti hän sitoutuu valitsemiensa käsitteiden koherenssiin. Kiinnostavaa on kuitenkin pohtia sitä, miten Kundera ajattelee puolustavansa eurooppalaista ihmistä vaikka hän tuntuu jatkuvasti todistavansa kirjoissaan miten yksilön asema muuttuu entistä kevyemmäksi suhteessa historian painoon. Kundera on tuulimyllyjä vastustava Don Quiote, mutta myös Josef K. Muuttuuko hänen individualistinen eksistentialisminsa romaanissa strukturalistisen pakkorakenteen rikkoutuneeksi kuvaksi?

 

Antropologinen ihmiskäsitys ja grafomania

Liisa Saariluoman käsityksen mukaan Kunderan ihmiskuva on antropologinen. Ihminen on sen mukaisesti muuttumaton tai häntä määrittää antropologiset vakiot. Historia on kuin maastossa raivokkaasti etenevä ratsu, joka talloo alleen, mikäli ei itse istu sen satulassa. Hegeliläinen järjen viekkaus on yli-inhimillinen ja vain nauru voi tavoittaa sen ironian, joka kuvaa ihmisen pyrkimyksiä historian ratsun taltuttamiseksi.

Kuulluksi tuleminen on Kunderan mukaan minuudelle keskeinen asia. Kirjallisuus ja kirjoittaminen syntyy siitä, että kukaan läheinen ei kuule. Kundera jopa määrittää elämän "taisteluksi vieraasta korvasta". Emme ole kiinnostuneita muiden tarinoista, haluamme kertoa omamme.

Tapa jolla kerromme tarinamme on kuitenkin kullekin ominainen. Kunderan tapa on kehitellä vaihtohetoisia ja kokeilevia minuuksia. Romaanin henkilöt ovat itsessään kokeiluja erilaisista mahdollisuuksista, eräänlaisia ideaalityyppejä. Ja itse romaanihenkilöt myös pyrkivät usein aktiivisesti muokkaamaan omaa tarinaansa muuttuvissa oloissa. Heidän muistinsa valikoi sopivia elementtejä menneisyydestä, sen lisäksi, että muisto jo itsessään rajaa menneisyydestä vain osia.  Muisto ei ole unohduksen vastakohta. Muisto on eräänlaista unohdusta. (Kundera 2001, 139)

Tyylillisesti Milan Kundera on poikkeuksetta korrekti, vaikka ironia onkin romaanin yksi keskeinen vaikuttava elementti. Hänen kirjansa käsittelevät aistivoimaisesti elämän eri puolia ja eroottinen viritys on hohkaa tekstistä. Paskasta puhutaan, muun muassa kitshin yhteydessä, mutta ihmisten ruumiillisissa toiminnoissa ei edetä aivan naturalistisiin kuvauksiin, toisin kuin vaikkapa Karl Ove Knausgårdin tekstissä. Siinä missä Milan Kundera antaa kirjojensa kautta vilkaista peiliin ja antaa häivähdyksiä ihmiselosta niin ruokapöydässä kuin sängyssä, esimerkiksi Karl-Ove Knausgård räväyttää lukijan eteen panoraaman. Knausgårdin kirjoissa lukija joutuu katsomaan elämää kameralla, jonka näkymä ei avaudu vain jääkaapin sisältä, kuten elokuvissa, vaan myös vessanpöntöstä johon päivittäisten tarpeiden lisäksi myös oksennetaan.

Kunderan näkemys grafomaniasta asettuu linjaan valistuksen dialektiikan kanssa. Järjen hallitsema maailma muuntuu maailman hallitsemaksi järjeksi. Theodor Adornon ryöpytys biografista roskakirjallisuutta vastaan osuu hyvin jo Kunderan aikaan 1900-luvun lopulle, mutta eritysesti 2000-luvun "kirjallisuuteen". Jonkin kertominen tarkoittaa, että on jotain erityistä sanottavaa, ja juuri tämä on estetty hallinnoidussa, ikuisesti samanlaisessa ja standardisoidussa maailmassa. [...] ikään kuin maailmanmenossa olisi vielä kysymys individuaatiosta, [...]ikään kuin yksityisen ihmisen sisin kykenisi vielä saamaan välittömästi aikaan jotakin: kaikkialle levinnyt elämänkerrallinen roskakirjallisuus on romaanimuodon hajoamistuote.  (lainattu, Saariluoma 2003, 314 mukaan) 

Naurun ja unohduksen kirjassa (Kundera 1983, 110) grafomanian (pinttymys kirjoittaa kirjoja) kehittyminen joukkoepidemiaksi selittyy kolmen perusehdon täyttymisellä:

(1)  yleisen hyvinvoinnin korkean tason suodessa ihmisille mahdollisuuden harjoittaa hyödytöntä toimintaa

(2) yhteiskunnallisen elämän atomisoituessa niin että seurauksena on yksilöiden yksinäistyneisyyden yleistyminen ja

(3) suurten radikaalien yhteiskunnallisten muutosten puuttuessa kansan sisäisestä elämästä

Kirjoittamisesta tulee ansa, jonka sisälle yksilöt asettuvat. Kunderan puolustama romaanitaide on selkeästi populaarikulttuurin massailmiöitä vastaan. Se on myös linjassa kirjoissa esiintyvän musiikin suhteen. Kunderan teoksien musiikki on klassista tai kansanmusiikkia.  Epäsuorasti Kundera torjuu Adornon ajattelun tavoin kulttuuriteollisuuden tuotteet unohtuneisuuden välineiksi. Naurun ja unohduksen kirjassa Kundera on laittanut filosofian professorin tupruttelemaan piippuaan ja kätkeytymään savuverhon taa ikään kuin ujostellen. Jo James Joyce on sanonut, hän sanoi, - että elämämme suurin seikkailu on seikkailun puute. (Kundera 1983, 109) Kirjoittaminen on kuitenkin tärkeää ja kirjoituksen sanoilla, kuten esimerkiksi Ludvikin Pilassa (Kundera 2003, 39) kirjoittaman postikortin tekstillä, on objektiivinen ulottuvuus. Tekstin merkitys ja tarkoitus karkaavat kirjoittajalta ja hänen on mahdotonta, ja erityisesti totalitaarisessa yhteiskunnassa, kontrolloida tai vaikuttaa siihen, miten kirjoitettua tekstiä tulkitaan tai käytetään alkuperäisestä kontekstista irroitettuna.

Kritisoitu essentialisti väsyy?

Kundera on pidetty, ihailtu, paljon luettu, runsaasti tutkittu, kritisoitu, mutta myös torjuttu, hyljeksitty ja kritisoitu. 

Kunderan ihmis-, historia- ja kirjallisuusnäkemykset ovat saaneet paljon kritiikkiä. Painavinta on ollut poliittinen "kritiikki” jonka perusteella hän ei kyennyt jatkamaan kirjailijana Tsekkoslovakiassa.  Hänet pyrittiin sulkemaan historian ulkopuolelle. Teoreettis-poliittisessa kritiikissä häntä on syytetty elitistismistä ja estetismistä, historiallisen ja poliittisen kontekstin vähättelystä ja trivialisoinnista, romaanin luonteen essentialisoinnista ja individualismista. Näin tietysti on, jos noita seikkoja pitää kritiikkinä. Kundera on myös erittäin Eurooppakeskeinen, eurosentrismin voi nähdä joko perusteltuna tai rajoitteneisuutena. Romaani on eurooppalainen synnyltään ja tyypiltään. Globalisaation ja kulttuuri-imperialismin myötä se on levittäytynyt maailmanlaajuiseksi. Kansalliset kirjallisuudet kiistelevät oman maansa kirjallisuuden rajoista ja omivat kirjailijoita itselleen. Kunderan antropologinen ihmiskäsitys kuitenkin korostaa päinvastaista samalla kun hän torjuu ajatuksen historian lopusta. Voiko  romaanien "uudellenkirjoittaminen" tuoda lisänsä romaanitaiteeseen? Ajattelen  tässä sellaisia kirjoja kuin Kamel Daoudin Tapaus Meursault (Daoud 2022), jossa Albert Camusin Sivullinen saa uuden valotuksen.

Vaikka Kundera eri tavoin väittää välttävänsä filosofista ja koukeroista, käsitteellistä kieltä, hän antaa monia hienoja esimerkkejä siitä, miten käsitteet mahdollistavat asioiden ymmärtämisen.

Tämä tulee erityisen selkeästi esiin yhden käsitteen teoksissa, joissa tarinaa avataan käsiteanalyysin ja sanojen etymologian keinoin.  Kirjailijanuransa loppuvaiheessa Kundera kirjoitti sarjan pienoisromaaneja Kiirettömyys (Kundera 1995), Tietämättömyys (Kundera 2002), Esirippu (Kundera 2005),  Merkityksettömyyden juhla (Kundera 2013) sekä esseekokoelman Petetyt testamentit (Kundera 1993). Pienoisromaanit muodostavat sarjan aiemman Identiteetti (Kundera 1988) -teoksen kanssa. Näiden välissä on kuitenkin vielä täysimittainen Kuolemattomuus (Kundera 1992). 

Kiirettömyys alkaa muutaman tapausesimerkin jälkeen hedonismin käsitteestä ja Choderos de Laclosin Vaarallisia suhteita saa ylistyksen yhtenä kaikkien aikojen suurimmista romaaneista. (Kundera 1995, 11)  Esiripussa on oivallisia käsitteellisiä erotteluja. Vaikkapa kirjallisuuden historian tarkastelu suppeassa ja laajassa kontekstissa. Niiden avulla voi helposti arvioida, minkälaisiin taide- ja kulttuuripoliittisiin umpikujiin ajaudumme, jos ryhdymme tarkastelemaan kultuuria kansallisista, suppeista konteksteista emmekä näe niitä ihmisyyden toteutumina. Keskustelu unkarilaisesta kansallisuuden korostamisesta tai perussuomalaisesta  taiteesta asettuu kerralla oikeisiin puitteisiin. Taide, tiede ja filosofia ylittävät kansalliset ja kielelliset rajat ja juuri siinä on niiden voima.

Tietämättömyyden alussa hän jälleen kerran ottaa esiin Odysseuksen ja hänen paluunsa ja paluun taian. Hän erittelee nostalgia sanan etymologiaa kreikan nostos (paluu) ja algos (kärsimys) sanojen kautta ja vertailee nostalgia-sanan käyttöä ja sanan sävyjä ja sivumerkityksiä euroopan eri kielissä. Kaipaamme johonkin josta meidät on karkoitettu, haaveilemme kotiinpaluusta, mutta tuo matka on ikuista. Muistomme kaipauksen kohteesta muuntuu, (koti)maa johon kaipaamme on landet som icke är.

Milan Kunderan Esirippu (Kundera 2013) avaa maailman ja kirjallisuuden huumaavalla tavalla. Esirippu aukeaa ja tuntuu, kuin näkisi maailman näyttämöllä - kunnes taas huomaa, että näytelmässä esitetään näytelmää. Maailma on kuin Bunuelin elokuvan intohimon hämärä kohde. Tai ehkä vielä enemmän. Maailmassa voi käydä kuin Lynchin Lost Highway elokuvassa. Kesken esitystä näyttelijät vaihtuvat, mutta tarina jatkuu. Epäjatkuvuus luo unenomaista tuttuutta, outo on tuttua ja tuttu outoa. 

Niin taitava kirjoittaja kuin Milan Kundera onkin, ei hän aina onnistu. Viimeiseksi jäänyt teos Merkityksettömyyden juhla (Kundera 2015) jää valjuksi vanhan miehen pilaksi. Kirja eri ole merkityksetön, mutta se jää vajaaksi: esseen, tarinan ja tarinoinnin kudelma on sujuva - nykypäivä ja historia lomittuvat sujuvasti. Näyttämönä on Pariisi ja "vitsin" kautta neuvostoaikainen Stalinin hovi Kremlissä.

Kirja on pitkähkö, poimuileva anekdootti - sen lukee kyllä, mutta syvällistä kokemusta siitä ei saa. Merkityksettömyyden juhla ei ole ranskalaisen keveä tai nokkela, mutta siinä ei ole alkutuotannon syvää  tsekkiläistä mustaa huumoriakaan. Se ei kohoa romaanin taiteen parnasson kirkkauteen. Kirjasta huokuu katkeruus, ei nauru. Katkeruus eurooppalaisuuden laskusta mailleen, unohdukseen. Kirjan alku, jossa kirjan henkilö Alain pohdiskelee naisellisen viehätysvoiman keskittymisen ulottuvuuksia (sääret, takamus, rinnat, napa) kuulostaa vanhan miehen tunkkaiselta jorinalta.

Romaanin ja romaaniteorian siirtymä psykologisista  selityksistä eksistentiaalisten tilanteiden kuvaamiseen auttaa ymmärtämään, miksi kysymys identiteetistä  ei palaudu yksilöön vaan yksilöön yhteiskunnallisessa tilanteessa, vuorovaikutuksessa aikaansa, historiaansa ja toisiin ihmisiin (myös omaan toiseuteensa). Identiteettityö ei merkitse vaipumista omaan sisäiseen, yksilölliseen minään, vaan oman itseyden tutkimusta historiallisessa ja yhteiskunnallisessa kontekstissa.

Faktuaalisen  muistin ohella eksistentiaalinen muisti määrittää sitä mitä olemme nyt ja mitä olemme olleet. Unohdus pyyhkii, muisti muuntaa. Kundera käsittelee hienosti byrokraattisen maailman eksistentiaalista tilannetta ja sen ilmentymistä niin kirjallisuudessa (Adalbert Stiftler) kuin sosiologiassa (Max Weber) aina Kafkaan ja meidän päiviimme saakka. Esiripun hieno havainto on myös se, että monet asiat nousevat tarkasteluun juuri silloin kuin ne ovat uusia ja vielä usein huomaamattomia, eivätkä silloin, kun ne ovat jo valloittaneet elämämme, mielemme.

Kunderan tekstissä näkyy myös itsekriittinen näkemys nuoruuden ja varttuneen iän eroista. Vasta varttuneemmalla iällä on mahdollista nähdä oma elämä ja ajan historia, ei oikein, mutta uudessa valossa: Tämän kokemuksen jälkeen ... tietää, ettei kukaan olekaan se, jona itseään pitää, että tämä väärinkäsitys on yleinen, perustuvanlaatuinen, ja että se heijastaa ihmisiin (...) komiikan lempeän kajon.  (Kundera 2013, 82)

Kundera asettuu päättävästi vastustamaan "storyn" ylivaltaa. Romaani ylittää monella tavalla yksinkertaisen tarinan. Tarinallisuus (narratiivisuus) kaikessa muodikkuudessaan johtaa narratuksi tulemiseen. Hyvät tarinat ovat edelleen intensiivisiä siksi, että ne ovat sekä kompleksisia että harmoonisia. Hetken päästä lukija on pyyhkinyt pois mielestään suuren osan lukemastaan.  Ja muistaa muunneltuna lukemansa. Emme voi hallita menneisyyttä tai tulevaisuutta, mutta voimme valita mitä luemme, kirjoitamme tai puhumme. Tai ainakin uskoa, että asia on näin, juuri nyt. Romaanin tulee asettaa peliin enemmän, aina uudestaan, miten voisi löytää uuden, kätketyn aspektin "ihmisluonnosta".  Koska tuollaista essentiaalista ihmisluontoa ei ole, sitä ei löydy. Onneksi. Mutta kenkiä voi etsiä kaapista, vaikka niitä ei siellä olisikaan, kuten Ludwig Wittgenstein nokkelasti on todennut.

Käytetetyt lähteet:

Kundera, Milan,

Esirippu. Tutkielma seitsemässä osassa. Ap. Le rideau. Essai en sept parties, suom. Ville Keynäs. Siltala, Helsinki 2013.

Identiteetti. Ap. L´identité 1998. Suom. Annikki Suni, WSOY, Helsinki 1998. ISBN 951-022772-2

Kiireettömyys. Ap. La lenteur 1995. Suom. Annikki Suni, WSOY 1995. ISBN 951-020527-3

Kuolemattomuus. Ap. Nesmrtelnost 1990. Suom. Kirsti Siraste, WSOY, Helsinki 1992. ISBN 951-0-17202-2

Merkityksettömyyden juhla. Ap. La fête de l´insignifiance,  2013, suom. Ville Keynäs. Siltala, Helsinki 2015. ISBN 978-952-234-277-5

Naurettavien rakkauksien kirja. Ap. Směšné lásky, 1970, suom. Kirsti Siraste, WSOY, Helsinki 1988.

Naurun ja unohduksen kirja. Ap. Kniha smíchu a zapomněni 1978, suom. Kirsti Siraste, WSOY, Helsinki 1983. ISBN 951-0-11711-0

Olemisen sietämätön keveys. Ap. Nesnesitelná Lehkost bytí,1983, suom. Kirsti Siraste. 7.p. WSOY, Helsinki 1991. ISBN 951-013075-3

Petetyt testamentit. Ap. Les testaments trahis, 1993, suom. Jan Blomstedt, WSOY, Helsinki 2001. ISBN 951-0-24879-7

Pila. Ap. Žert, ap. suomennos Maire Uusitalo (Tšekkiläinen pila (1974) tarkistettu ranskankielisen laitoksen La plaisanterie (1985) mukaan. WSOY, Helsinki 2003. ISBN 951-0-28199-9 

Romaanin taide. Ap. L´art du roman, 1986, suom. Jan Blomstedt ja Riikka Stewen, WSOY, Helsinki 1987. ISBN 951-0-14552-1; 2. p. 1993, ISBN 951-0-18651-1

Tietämättömyys. Ap. L´ignorance 2000. Suom. Annikki Suni, WSOY, Helsinki 2002

What is novelist? New York Times 9.10.2006. Lainattu 28.6.2024, http://www.newyorker.com/magazine/2006/10/09/what-is-a-novelist

Muut lähteet:

Bahtin, Mihail, Kirjallisuuden ja estetiikan ongelmia, suom. Kerttu Kyhälä,

-Juntunen ja Veikko Airola. Kustannusliike Progress, Moskova 1979

Daoud, Kamel, Tapaus Meursault, suom. Leena Rantanen, Aviador 2022. ISBN: 978-952-381-070-9

Heidegger, Martin, Oleminen ja aika. Ap. Sein und Zeit, suom. Reijo Kupiainen. Osuuskunta Vastapaino, Tampere 2000. ISBN 951-768-054-6

Nietzsche, Friedrich, Hyvän ja pahan tuolla puolen: Erään tulevaisuuden filosofian alkunäytös, suomentanut J. A. Hollo. 3. painos (1. painos 1966). Otava, Helsinki 2007. ISBN 978-951-1-22231-6

Saarenheimo, Marja, Muistamisen vimma. Vastapaino, Tampere 2012 ISBN978-951-768-401-9

Saariluoma, Liisa, Milan Kundera - viimeinen modernisti. Faros, Turku 2003. ISBN 952-99497-0-7

Prahan maisemissa keväällä 1979

Kylä, Kaupunki ja Kartano

William Faulknerin Snopes trilogia alkaa Kylä teoksella, sitä seuraavat Kaupunki ja Kartano. Olen nämä nuorena  lukenut, mutten muistanutkaan kuinka loistava kirjoittaja Faulkner on. Käänteentekevä lukukokemus lukiovuosina oli Ääni ja vimma. Moninäkökulma-tekniikka avasi maailman aivan eri tavalla kuin perinteiset, esimerkiksi John Steinbeckin sinänsä oivalliset teokset. Vasta paljon myöhemmin tutustuin Mihail Bahtinin dialogisuuden ja romaanin mooniäänisyyden ideoihin ja Milan Kunderan romaanin teoriaan.

Faulknerin  lauseet ovat nautittavia, poimuilevia, uskomattoman voimakkaita ja niitä riittää, ilman toisteisuuden tuntua. Lauseet virtaavat tarinan mukana, välillä verkkaisemmin, välillä ryöpsähtäen, pyörteeseen juuttuen ja joskus tekstissä on syviä uppoumia, joista noustaan viimetipassa, juuri hetkeä ennen hukkumista. Pintaan noustessa,  raikas ilma täyttää keuhkot, aamu valkenee, usva väistyy, päivän kirkkaus ja karkea valo paljastaa maan karun kamaran, kivet hiertävät askeleen alla, silmä kohtaa kauneuden keskellä rumuutta ja ruumis kaipaa kuumuuden keskellä lopulta varjoissa paikkaa, lepoa, villeyttä, mahdollisuutta palautua ankarasta ponnistuksesta, armoa. Tapahtumien kulku jää epämääräiseksi, ristiriitaiseksi, tekemisen motiivit epäselviksi. Joskus on helpompi unohtaa kuin muistaa tai ottaa selville kuka oli tai kenet kuvitteli syylliseksi. Elämä jatkuu, vaikka kirjasarja tällä kertaa päättyy väliaikaiseen suvantoon polveiltuaan vuolaan väkivaltaisesti.

Eipä ihme, että Faulkner oli myös etevä elokuvakäsikirjoittaja. Teksti on hyvin visuaalista, hevoset, ihmiset, karja, autotkin kieppuvat pölypilvessä. Ilma on sakeaa ja juuri kun luulee asioiden selkenevän, uusi pyörre tempaa ihmiset uuteen pyöritykseen. En muistanut lainkaan, että Faulknerin teksti on näin syväluotaavaa ja rankkaa, sen kuva Amerikasta on raastava ja monet luonnehdinnat rahan ja vallankäytön kytköksistä politiikkaan ovat entistä ajankohtaisempia.Ehdottomasti kirjallisuuden ykkösluokkaa.

Karl Ove opiskelee kirjailijakoulussa

Knausgårdin Taisteluni V keskittyy kirjailijaksi kasvamiseen. Bergenin Skriveakademi tarjoaa Karl Ovelle puitteet oman kirjoittamisen suhteuttamisessa perinteeseen ja oman aikansa kirjoittamiseen. Thomas Mannin Taikavuori ja Tohtori Faustus saavat Knusgårdilta lyhyen mutta kiinnostavan analyysin ja jälkimmäisen kirjan hahmojen (Leverkühn vs. Zeitblom) avulla hän asemoi myös itseään eurooppalaisen kirjallisuuden perinteen ja avantgarden taitekohdissa. (269-270 ja 336)

Suhde Kunderaan tulee myös esiin, sekä Karl Oven pitäytyminen realismissa. Mielikuvitus ei ole hänen vahvimpia puoliaan, ainakaan kirjoittaessa,  ja hän kieltäytyy metatekstien kirjoittamiesta. Toki niitä esiintyy tässäkin kirjassa jonkin verran, mutta melko niukasti. Kiinnostavana pikku yksityiskohta on Bob Dylanin mainitseminen ei-Nobelin saaneena kirjoittajana.

Elämänohjeitakin Karl Ove jakaa: Eikä sydän erehdy koskaan. Sydän ei koskaan, koskaan erehdy. Näin varmaan on, kohtaat toisen ihmisen ja tiedät, että kaikki on nyt toisin. Ja vaikka sydän erehtyy ja pettää, niin ajan kuluessa käy usein niin, että se sydän kuului aivan jollekin muulle, tai muuhun aikaan. Solujen lailla mielemme uudistuu. Ajan julma pyörä armahtaa. Ja hienosti hän kuvaa myös rakkauden ja kaipuun tunteita ja niiden puutetta (375-376). Karl Ove käy loputonta dialogia itsensä ja maailman sekä oman itsensä sisäisen puheen välillä - Daniel Kahnemanin termein nopea ja hidas ajattelu vuorottelevat harvinaisen nopeasti ja samalla yksinkertainen, moninkertainen ja monimutkainen kertautuvat. Vain vahva humala poistaa päähenkilömme refleksiivisen kontrollin ja vaikka se hankkijalleen tuo vapauden, sen seuraukset ovat melko tuhoisia.

Vielä on yksi Taisteluni sarjan osista lukematta. Jospa sen jälkeen on aika koota kokonaisuus yhteen. Knausgård on kuitenkin alkanut elää elämäänsä omassa mielessäni. Monessa yhteydessä tulee mieleen, miten tähän ja tuohon ilmiöön tai elämäntapahtumaan Karl Ove Knausgård viittasi. Harva kirja vaikuttaa näin. Ja samalla huomaa, miten rikas kudelma syntyy - on vaikea erottaa kirjan, kirjallisuuden ja muun elämän rajaa ja nostaa esiin olennaista. Olen suositellut kirjaa monille. Kirjasarja on niin laaja, että sen joko lukee innolla tai sitten luopuu jo viimeistään toisen tai kolmannen osan (näin oli itselleni käydä)  kohdalla.

Nyt kirjailija on syntynyt ja jatkaa elämäänsä itsenään ja julkisuuden henkilönä.

Nuoren opettajan muistelmat

Teossarjansa IV kirjassa Karl Ove aloittaa työ- ja kirjailijanuraansa. Hän pestautuu Norjan pohjoiseen sijaisopettajaksi 18-vuotiaana, heti lukion päätettyään. Meno jatkuu kuitenkin enemmän teinimeininkinä ainakin kirjan alussa. Samoin kuin edellisessä osassa, vuosikymmentä, siis 80-lukua,  kommentoidaan osuvasti siirtymäkautena. 70-luvun vakavuudesta 90-luvun keveyteen.

Ensimmäiset seksikokemukset, ainakin onnistuneet, antavat odottaa itseään. Karl Ove on turhautunut, menettää muistinsa juopotellessaan, mutta uskoo kirjoittamisensa tuovan tulosta lähitulevaisuudessa. Naiskuvaa vaivaa pahanlaatuinen huora-madonna -tyyppinen splittaus. Tytöt ja nuoret naiset ovat himoittavia ja pantavia tai sitten ihanteellisen rakkauden kohteita, saavuttamattomia. Ja kaiken kukkuraksi pohjoisen pienessä kylässä vaihtoehdot ovat vähissä, omat oppilaat aivan liian nuoria, vaikkakin nuoren opettajan halujen kohteena (etenkin ajatuksissa). Epäonnistumisen pelko, kiintymisen pelko, hylätyksi tulemisen pelko - tuttuja tuntemuksia: hylkää tai luovu ennen kuin petyt tai tulet hylätyksi. Myötäeläminen on helppoa ja mieli tekisi antaa päähenkilöille muutama kannustava ohje tai neuvo. Ja tuskin lukukokemusta haittaa - seuraa juonipaljastus -että poikuudestaan Karl Ove pääsee sentti sentiltä ja kirjan lopussa opettajan työvuoden päätyttyä lihalliset ilot avautuvat runsaasti Roskilden festivaaleilla. Teltassa tytön kanssa joka ei ole sen paremmin Karl Ove himon kuin ihastuksenkaan erityinen kohde, vain nuori nainen, joka sattuu olemaan oikeaan aikaan oikeassa paikassa Karl Ove kannalta.

Tässäkin kirjassa Knausgård onnistuu herättämään empatian, sympatian, myötähäpeän ja osin kauhistuksenkin tuntemuksia. Myötäelämistä helpottaa oma elämänhistoriani. Tosin telttailin jo nuorempana kuin käsillä olevan kirjan sankari ja opettajana aloitin "vasta" 24-vuotiaana. Sopetuminen ikäisiini oppilaisiin ja nuoriin kollegoihin sujui hieman tyylikkäämin ja vähemmän tuskaisesti. Mutta monta tarinaa siitäkin voisi kertoa . Lisäksi itselläni ei ollut Knausgårdin kaltaisia suuruuskuvitelmia ja kunnianhimoisia tavoitteita kirjailijana.

Tekstissä on myös kirjallisen maun ilmauksia. Blogini nimikkokirjailija, Thomas Mann, saa kiitettävän, samoin García Marques. Mutta yksi omista arvoasteikolla hyvin korkealla olevista ja pitämistäni kirjailijoista, Milan Kundera, puolestaan on Karl Oloville vaistomaisen inhon kohde. Hän on keinotekoinen, ei riittävän post-moderni eikä riittävän moderni kirjailija. Kunderan viehätyshän  on kuitenkin juuri siinä, että hän liikkuu ja liukuu niin taiturimaisesti juuri tuolla rajalla. Ehkäpä kysymys on myös siitä, että Mann on kunnioitettavaa historiaa. Kirjan aloitteleva kirjailija ja Taisteluni -kirjan kirjoittaja, nyt jo menestynyt ja vakiintunut 2000-luvulla, ovat samalla kentälle Kunderan kanssa. Mann istuu jo katsomossa,  mutta Kunderalta on otettava pallo pois.

Tuomariksi en tuossa ottelussa halua asettua. En tunne Knausgårdin muuta tuotantoa, mutta nyt lukemani perusteella Kundera ja Knausgård pelaavat eri peliä. Siinä missä Kundera antaa kirjojensa kautta vilkaista peiliin ja antaa häivähdyksiä ihmiselosta, Knausgård päästää katsomaan elämää kameralla, jonka näkökulma on joskus ei vain jääkaapin sisältä (kuten elokuvissa joskus tehdään), vaan myös vessanpöntöstä johon perinteisten tarpeiden lisäksi myös oksennetaan.

On aika siirtyä kirjaan no 5. Sen liepeessä kriitikko vertaa Knausgårdin merkitystä Goetheen. Aika näyttää. Yritän arvioida tilannetta muutaman tuhannen sivun jälkeen.

Pieni elämä

Tiesin ennakkoon Hanya Yanagiharan Pieni elämä (suom. 2017, ap. 2015) kirjan olevan vaativa lukukokemus muutoinkin kuin mittavan sivumääränsä (939 s.) vuoksi. The New Yorkerin kriitikon mukaan (takakansi) kirja vie järjen, järkyttää sydäntä ja kaappaa elämän hallinnan. Ja, kuten useasti, takakannen teksti liioittelee. Mutta kuinka hienon kirjan Yanagihara onkaan kirjoittanut! Järkeni taitaa olla tallella, vaikka sydämeni sykki välillä kiivaasti ja kirjan asiat mietityttivät usein illalla nukkumaan mennessä, elämänhallinta ei kadonnut. Ei ainakaan vielä, ehkäpä päin vastoin.

Nyt kirjan luettuani en voi kuin, taas kerran, ihmetellä ja ihastella miten kukaan saattaa kirjoittaa näin hyvin. Tällä kertaa ei ole kysymys erityisestä kielellisestä taituruudesta tai kerronnallisesta akrobatiasta. Pieni elämä etenee pääasiassa kronologisesti noin neljänkymmenen vuoden jakson ja takautumina vielä tästä noin parikymmentä vuotta taaksepäin, poimuttuen ja lomittuen muistojen ja eri kertojaäänien kudelmana. Kieli on suhteellisen yksinkertaista, lauseet selkeitä, vieraita sanoja on suhteellisen vähän, vain joitakin juridisia ja lääketieteellisiä termejä. Tarina voisi olla nimeltään myös Juden tarina, kirjan keskushenkilön tarina, joka avataan vähä vähältä. Lukija viedään yhä syvemmälle, synkkiin vesiin ja äkkisyvään. On helppo ymmärtää, että tämä voi olla vaikeaa luettavaa, kuvaus on pikkurtarkkaa ja aistivoimaista. Jolla on kyky ja taipumus eläytyä voimallisesti, voi olla pitelemättömissä. Monet asiat, kuitenkin, vaikka eivät olisikaan osa omaa elämismaailmaa tai oman elämän käsikirjoitusta näin konkreettisesti, koskettavat jokaista.  Häpeä, läheisten hyväksyminen ja heiltä saatavan hyväksynnän ehdot tai ehdottomuus. Salaisuudet, ystävyyden, rehellisyyden, avoimuuden ja hienotunteisen vaikenemisen rajapinnat. Kyvyttömyys kertoa ja kyvyttömyys ottaa apua vastaan. Kyvyttömyys kuunnella ja kuulla. Hyväksikäyttö ja sen seuraukset, niistä toipuminen, parantumisen ja uuden elämän mahdollisuudet.

Ensimmäiset sata sivua ovat verryttelyä ja lukijan virittämistä kertomuksen syvärakenteeseen. Itse asiassa  näitä sivuja lukiessa, ajattelin, miksi ihmeessä luen, taas kerran, amerikkalaisten, New Yorkin Manhattanille muuttavien nuorten opiskelusta ja elämänuran komplikaatioista. John Irvingin kirjoista olen kuitenkin oppinut, että lukijaa on ensin valmisteltava ja vietävä tarinan sisälle, jotta hän malttaa myöhemmin ottaa vastaan tekstissä olevan raskaan aineiston. Näin tässäkin. Sata sivua vie tarinaan jota ei sen jälkeen malta jättää kesken, päin vastoin. Halu saada selville Juden salaisuudesta on lukijalle yhtä palava kuin hänen läheisille ystävilleen Willemille, JB:lle, Malcomille ja Haraldille.

Kirjan takakannessa kirjoitetaan kirjan olevan tummasävyinen tutkielma muistin tyranniasta. Jostain syystä vaihtaisin tuon muistin sanaksi muisto. En usko, että muisti sinänsä tyrannisoi meitä, mutta muistot kyllä. Muisti ja unohtaminen eivät ole toistensa vastakohdat. Niiden yhteistoiminnassa syntyy muistoja. Muistot ovat menneisyydestä nykyisyyteen asettuvia merkityskokonaisuuksia ja se millaiseksi ne muodostuvat, luo osaltaa meidät sellaisina kuin olemme ja itse itsemme koemme. Muistin ja unohduksen avulla voimme muokata muistoja ja elämämme muokkaa niitä joka tapauksessa. Mutta missä on sietokyvyn ja muokattavuuden raja? Ja onko joskus parempi kieltää itseltään jokin muisto ja koteloida se syvälle menneisyyteen ja muistin syvyyksiin, jotta elämä ylipäätään mahdollistuu ja jatkuu?

Pieni elämä on hienolla tavalla elämänfilosofisesti myönteinen kirja. Se onnistuu hyvin synkästä perusvirityksestä huolimatta tai sen tähden antamaan myönteisen käsityksen siitä, miten ihmisten elämä, monista koetuista, lähes sietämättömistä vääryyksistä huolimatta, voi aina avautua myös hyvään suuntaan. Haavat eivät välttämättä parane, arpeutuminenkin voi olla pysyvästi vammauttavaa, joskus on luovuttava paljosta, ehkä kaikesta. Usein etsin ja löydän kirjasta joitain kaunokirjallisesti kuorrutettua filosofiaa tai tekstissä esitetään jokin filosofinen abstarakti ajatus tai teoria elämän kaapuun puettuna. Joskus se on kömpelöä tai parhaimmillaan se onnistuu hienosti. Aina tällaiset esitykset eivät ole, eikä niiden mielestäni tarvitsekaan olla, psykologisesti kovin uskottavia. (Ajattelen tässä vaikkapa Sarten, Beauvoirin tai Kunderan kirjoja.) Yanagiharan kirjasta en tällaista kätkettyä filosofiaa löydä. Hyvä niin. Kirja on psykologisesti uskottava ja voi vain ihailla, miten hienosti hän kuvaa henkilöidensä mielenliikkeitä, tunteita ja tuntemuksia.

Vaikka kirjassa kuvataan pitkä ajanjakso viime vuosisadan puolivälistä nykypäivään, historiallinen kuvaus on melko ohutta. Päähenkilöt elävät "amerikkalaisen unelman" köyhistä opiskelijapojista rikkaiksi menestyjiksi - näyttelijänä, kuvataiteilijoina ja asianajajana. Rahaa riittää matkusteluun, asuntojen ja taiteen ostoon - myös hyväntekeväisyyteen. Kirjassa eletään pääasiassa hyvin vauraassa ympäristössä, raha antaa kirjan henkilöille monia mahdollisuuksia. Myös ihmisten välinen ystävyys ja sen osoittaminen on monessa mielessä amerikkalaista, niin hyvässä, kuin täkäläisessä ilmastossa hieman oudossakin, mielessä. Kirjassa toki viitatataan rahan hankinnan ja kulutuksen eettisiin kysymyksiin, mutta lopulta menestys omalla uralla on onnistumisen kriteeri. Raha ei tuo onnea, mutta ei ole sen esteenäkään. Yanagihara ei upota tarinaansa kovin perusteellisesti Yhdysvaltojen talous- tai mentaalihistoriaan. Se olisi vaatinut lisää sivuja ja hajoittanut ehkä tarinaa liikaa. Nyt pysytään hyvin kertojaäänien sisäisessä maailmassa. Aina voi kysyä, miksi kirjailija on kertonut juuri tämän tarinan ja miksi juurit tällä tavaala.  Ja miksi lukijana olen päätynyt sen ääreen kuulemaan juuri näistä asioista. Mutta se on jo toinen tarina.

Hieno kirja. Tähän on hyvä päättää lukuvuosi 2017.

4321 - Auster

Mitä yhteistä on salamaniskulla, vasemmanpuoleisella liikenteellä, palavalla savukkeella ja kirjan kirjoittamisella? Yhteys selviää lukemalla Paul Austerin opus magnan, 1141 sivuisen järkäleen. Ensimmäiseksi kiinnittää huomion tarinan laajuuteen.  Laajuus ei ole kuitenkaan itsetarkoitus, kirjan rakenne on kerronnallisesti perusteltu. Päähenkilön Archie Fergusonin henkilöhistoriallisen tarinan polveilu ja niveltyminen kerronnan kerrostumiin ja Yhdysvaltojen historiaan 1950-luvulta 1970-luvun puoliväliin edellyttää sitä.

Paul Austerin tuotanto on laaja ja kirjojen tasokin vaihteleva. 4321 on joiltain osin rohkeampaa tekstiä kuin monet aiemmat ja ehkä myös kiinnittyy enemmän amerikanjuutalaiseen kirjallisuusperinteeseen. Ferguson tarina kietotuu monin sitein juutalaisten, afro-amerikkalaisten ja valkoisen amerikan rodulliseen moninaisuuteen; niin rotu- kuin luokkataisteluunkin. Mukana on myös sodat II maailmansodasta Vietnamiin. Teemat ovat monin osin samoja kuin toisen mestarikertojan John Irvingin teoksissa. Irvingin tarinat ovat monin osin kuitenkin draamallisesti leikkaavampia ja terävämpiä. En oikein osaa sanoa miksi, mutta tuntuu, että Irvingin teokset, esimerkiksi Ystäväni Owen Meany tai erityisesti Viimeinen yö Twisted Riverissä viiltävät syvemmältä.
Uskoakseni Auster on upottanut kirjaansa paljon omia kokemuksiaa kirjoittamisesta ja siitä, mitä hän on vuosien varrella kokenut ja oppinut., asioita joita hän on kuvannut myös selkeästi omaelämänkerrallisissa teoksissaan kuten Yksinäisyyden äärellä  tai Talvipäiväkirja.

Austerin kirja on kirjoittamisen oppikirja - Fergusonin oppivuosissa eritellään niin lehtitekstin erilaisia alalajeja (urheiluselostus, elokuvakritiikki, tapahtumaraportointi) kuin kaunokirjallisen esityksen kirjoittamisprosessin eri vaiheita aina kustantamisen kiemuroihin saakka. Yhdysvaltojen yliopistojen opiskelijoiden ongelmat tulevat myös hyvin kuvatuiksi aika monelta kannalta, etenkin opiskelun rahoituksen ja opinahjojen kytkennät, mutta myös akateemisen koulutuksen monipuolisuuden näkökulmasta.

Kirja on helppolukuinen vaikkakin pitkä. Osan baseball, koripallo ja amerikkalaisen jalkapallon pelikuvauksista voi toki lukea kjursorisesti, mutta osaan niistä on köteketty tarinan kannalta olennaisia sattumkisa tai vertauksia. Kyllä Auster tällä(kin) teoksellaan ansaitsee nimityksen kirjalilijoiden mestaruusluokkaan. Jokin sävy, syvyys tai tyyli siitä kuitenkin jää uupumaan. Vaikka kirjallisuus ei ole urheilua, niin sanon kuitenkin: Auster on hyvä, mutta ei kuitenkaan paini samassa sarjassa klassikkojen (esimerkiksi F.M.Dostojevski, Thomas Mann, Robert Musil tai W.G. Sebald) eikä astu palkintosijoille edes nykyklassikkojen Milan Kunderan, Mihail Šiškinin tai John Williamsin rinnalle, puhumattakaan J.M. Coetzeesta, John Irvingistä tai Philp Rothista. Listaa voisi jatkaa, mutta olennaista on: 4321 on hyvin kirjoitettu, tarttuu merkittäviin,vaikkakin melko paljon käsiteltyihin, teemoihin ihmisen identiteetin rakentamisessa ja tuo päähenkilönsä uskottavasti viime vuosisadan historian näyttämölle. Aina voi tietysti kysyä onko kirjailijan itsensä näköinen päähenkilö se kaikkein onnistunein valinta - ainakin hän on jollain tavalla tuttu ja ansainnut kirjailijan (itse)ihailun.

Merkityksettömyyden juhla

Niin taitava kirjoittaja kuin Milan Kundera onkin, niin valjuksi vanhan miehen pilaksi hänen tällä kertaa luettavakseni asettunut teoksensa jää. Kirja eri ole merkityksetön, mutta se jää vajaaksi: esseen, tarinan ja tarinoinnin kudelma on sujuva - nykypäivä ja historia lomittuvat sujuvasti. Näyttämönä on Pariisi ja "vitsin" kautta neuvostoaikainen Stalinin hovi Kremlissä.

Kirja jää pitkähköksi, poimuilevaksi anekdootiksi - sen lukee ja kuuntelee kyllä, mutta syvällistä kokemusta en siitä saa. Se ei ole oikein ranskalaisen keveä tai nokkelakaan, mutta ei tsekkiläisen mustan syvää huuomoriakaan, puhumattakaan, että kohoaisi romaanin taiteen korkeuksiin. Katkeruus, se kirjasta kyllä kaikuu. Ymmärrettävä katkeruus euroopplaisen historian kulusta, mutta se ei oikein johda mihinkään, vaan on merkityksettömyyden juhlaa. Paino on tällöin sanalla merkityksetön.

Komiikan lempeä kajo

Milan Kunderan Esirippu avaa maailman ja kirjallisuuden huumaavalla tavalla. Esirippu aukeaa ja tuntuu, kuin näkisi maailman näyttämöllä - kunnes taas huomaa, että näytelmässä esitetään näytelmää. Maailma on kuin Bunuelin elokuvan intohimon hämärä kohde.

Vaikka Kundera eri tavoin väittää välttävänsä filosofista ja koukeroista, käsitteellistä kieltä, hän antaa monia hienoja esimerkkejä siitä, miten käsitteet mahdollistavat asioiden ymmärtämisen. Esiripussa on oivallisia käsitteellisiä erotteluja. Vaikkapa kirjallisuuden historian tarkastelu suppeassa ja laajassa kontekstissa. Niiden avulla voi helposti arvioida, minkälaisiin taide- ja kulttuuripoliittisiin umpikujiin ajaudumme, jos ryhdymme tarkastelemaan kultuuria kansallisista, suppeista konteksteista emmekä näe niitä ihmisyyden toteutumina. Ajankohtainen keskustelu unkarilaisesta kansallisuuden korostamisesta tai perussuomalaisesta  taiteesta asettuu kerralla oikeisiin puitteisiinsa. Taide, tiede ja filosofia ylittävät kansalliset ja kielelliset rajat ja juuri siinä on niiden voima.

Romaanin ja romaaniteorian siirtymä psykologisista  selityksistä eksistentiaalisten tilanteiden kuvaamiseen auttaa ymmärtämään, miksi kysymys identiteetistä  ei palaudu yksilöön vaan yksilöön yhteiskunnallisessa tilanteessa, vuorovaikutuksessa aikaansa, historiaansa ja toisiin ihmisiin (myös omaan toiseuteensa). Identiteettityö jota paljon korostetaan ei siis merkitse vaipumista omaan sisäiseen, yksilölliseen minään, vaan se merkitsee oman itseyden tutkimusta historiallisessa ja yhteiskunnallisessa kontekstissa.

Faktuaalisen  muistin ohella eksistentiaalinen muisti määrittää sitä mitä olemme nyt ja mitä olemme olleet. Unohdus pyyhkii, muisti muuntaa. Kundera käsittelee hienosti byrokraattisen maailman eksistentiaalista tilannetta ja sen ilmentymistä niin kirjallisuudessa (Adalbert Stiftler) kuin sosiologiassa (Max Weber) aina Kafkaan ja meidän päiviimme saakka. Hyvä havainto on, että monet asiat nousevat tarkasteluun juuri silloin kuin ne ovat uusia ja vielä usein huomaamattomia, eivätkä silloin, kun ne ovat jo valloittaneet elämämme, mielemme.

Kunderan tekstissä näkyy myös hyvin itsekriittinen näkemys nuoruuden ja varttuneen iän eroista. Vasta varttuneemmalla iällä on mahdollista nähdä oma elämä ja ajan historia, ei oikein, mutta uudessa valossa: Tämän kokemuksen jälkeen ... tietää, ettei kukaan olekaan se, jona itseään pitää, että tämä väärinkäsitys on yleinen, perustuvanlaatuinen, ja että se heijastaa ihmisiin (...) komiikan lempeän kajon.  (s. 82)

On oikeastaan harmi, että Kundera ei juuri käsittele omia kirjojaan, vaikka lukijan on helppo nähdä, miten intensiivisesti hän on tekstejään tuottanut, miten laajasti ja syvällisesti hän on tutkinut romaanin historiaa ja asettanut kysymyksen omissa romaaneissaan siitä, miten voisi löytää uuden, kätketyn aspektin "ihmisluonnosta". Kundera asettuu päättävästi vastustamaan "storyn" ylivaltaa. Romaani ylittää monella tavalla yksinkertaisen tarinan. Tarinallisuus (narratiivisuus) kaikessa muodikkuudessaan voi johtaa myös narratuksi tulemiseen. Hyvät tarinat ovat edelleen intensiivisiä siksi, että ne ovat sekä kompleksisia että harmoonisia. Hetken päästä lukija on pyyhkinyt pois mielestään suuren osan lukemastaan.  Ja muistaa muunneltuna lukemansa. Emme voi hallita menneisyyttä tai tulevaisuutta, mutta voimme valita mitä luemme, kirjoitamme tai puhumme. Tai ainankin uskoa, että asia on näin, juuri nyt.

Muisti ja kirjallisuus

Marja Saarenheimo on kirjoittanut kiinnostavan, luettavan ja jatkolukemiseen innostavan kirjan Muistamisen vimma  (Vastapaino 2012). Saarenheimo on psykologi ja muistitutkija. Hän tutkii tässä kaunokirjallisuuden kautta muistamista, unohtamista sekä yksilön että historian näkökulmasta. Kirjoina on Milan Kunderan, Marcel Proustin, Siri Hustvedtin, W.G. Sebaldin ja Lisa Genovan teokset sekä musititutkimuksen valittuja tekstejä viiteaineistona.

Itselleni Kundera, Proust ja Schlink ovat aiemmin tuttuja ja jonkinverran myös Hustvedt ja Sebald, vain Genova on kokonaan uusi tuttavuus. Genovan kirja Edelleen Alice käsittelee muistisairauksia ja pohtii ajatusta siitä, miten minuutemme rakentuu muistista. Ajallisen jatkumon kokemus on jossainmäärin välttämätön, jotta voimme kokea itsemme minäksi, emmekä vain toisistaan irrallisten kokemusten ja havaintojen pirstaleiseksi tapahtumapaikaksi. Kun tuo jatkuvuus häiriintyy riittävästi, käsitys minuudesta heikkenee ja kykymme ylläpitää itsemme muistiyhteisössä katoaa. Menetämme kontaktin ympäristöön ja läheisiimme ja myös läheisemme kokevat meidät vieraiksi.

Saarenheimon teksti on monessa suhteessa inspiroivaa; päälimmäiseksi anniksi itselleni jäi muistamisen ja unohtamisen dynaaminen yhteenkietotuminen. Ne eivät ole vastakohtia vaan muisti on unohtamisen yksi muoto. Myös ajatus siitä, että kuulluksi tuleminen on minuudelle aivan keskeinen asia (ja Kunderan sanoin kirjallisuus ja kirjoittaminen syntyy siitä, että kukaan läheinen ei kuule). Kundera jopa määrittää elämän "taisteluksi vieraasta korvasta". Emme ole kiinnostuneita muiden tarinoista, haluamme kertoa omamme.

Valokuvilla on oma asemansa muistamisessa tai ehkä sittenkin paremminkin unohtamisessa. Katsoessamme omia kuviamme voimme muistaa elämämme parhaita hetkiä ja kertoa tarinamme positiivisena kertomuksena. Erehdyksen ja epäonnistumisen episodit poistamme tarinasta, tuhoamalla kuvat tai repimällä epähenkilöt kuvasta. Näin tehdessämme retusoimme omaa elämänhistoriaamme ja saatamme pitää sitä aivan oikeutettuna. Samalla saatamme paheksua historiankirjoituksen esiintuomia "väärennöksiä", joissa epähenkilöt on poistettu kuvista. Tuleeko elämästämme näin väärennös vai hankimmeko vain itsellemme paremman menneisyyden?

En taistele pidempään lukijani silmistä. Suosittelen kääntämään silmät Saarenheimon kirjaan, hänen tarinaansa muistin vimmasta. Ehkä näin tehdessäni haluan olla rikastuttamassa (yleensä) anonyymin lukijani elämää tai ainakin luoda illuusion siitä, että tulen kuulluksi.