Muisti ja kirjallisuus

Marja Saarenheimo on kirjoittanut kiinnostavan, luettavan ja jatkolukemiseen innostavan kirjan Muistamisen vimma  (Vastapaino 2012). Saarenheimo on psykologi ja muistitutkija. Hän tutkii tässä kaunokirjallisuuden kautta muistamista, unohtamista sekä yksilön että historian näkökulmasta. Kirjoina on Milan Kunderan, Marcel Proustin, Siri Hustvedtin, W.G. Sebaldin ja Lisa Genovan teokset sekä musititutkimuksen valittuja tekstejä viiteaineistona.

Itselleni Kundera, Proust ja Schlink ovat aiemmin tuttuja ja jonkinverran myös Hustvedt ja Sebald, vain Genova on kokonaan uusi tuttavuus. Genovan kirja Edelleen Alice käsittelee muistisairauksia ja pohtii ajatusta siitä, miten minuutemme rakentuu muistista. Ajallisen jatkumon kokemus on jossainmäärin välttämätön, jotta voimme kokea itsemme minäksi, emmekä vain toisistaan irrallisten kokemusten ja havaintojen pirstaleiseksi tapahtumapaikaksi. Kun tuo jatkuvuus häiriintyy riittävästi, käsitys minuudesta heikkenee ja kykymme ylläpitää itsemme muistiyhteisössä katoaa. Menetämme kontaktin ympäristöön ja läheisiimme ja myös läheisemme kokevat meidät vieraiksi.

Saarenheimon teksti on monessa suhteessa inspiroivaa; päälimmäiseksi anniksi itselleni jäi muistamisen ja unohtamisen dynaaminen yhteenkietotuminen. Ne eivät ole vastakohtia vaan muisti on unohtamisen yksi muoto. Myös ajatus siitä, että kuulluksi tuleminen on minuudelle aivan keskeinen asia (ja Kunderan sanoin kirjallisuus ja kirjoittaminen syntyy siitä, että kukaan läheinen ei kuule). Kundera jopa määrittää elämän "taisteluksi vieraasta korvasta". Emme ole kiinnostuneita muiden tarinoista, haluamme kertoa omamme.

Valokuvilla on oma asemansa muistamisessa tai ehkä sittenkin paremminkin unohtamisessa. Katsoessamme omia kuviamme voimme muistaa elämämme parhaita hetkiä ja kertoa tarinamme positiivisena kertomuksena. Erehdyksen ja epäonnistumisen episodit poistamme tarinasta, tuhoamalla kuvat tai repimällä epähenkilöt kuvasta. Näin tehdessämme retusoimme omaa elämänhistoriaamme ja saatamme pitää sitä aivan oikeutettuna. Samalla saatamme paheksua historiankirjoituksen esiintuomia "väärennöksiä", joissa epähenkilöt on poistettu kuvista. Tuleeko elämästämme näin väärennös vai hankimmeko vain itsellemme paremman menneisyyden?

En taistele pidempään lukijani silmistä. Suosittelen kääntämään silmät Saarenheimon kirjaan, hänen tarinaansa muistin vimmasta. Ehkä näin tehdessäni haluan olla rikastuttamassa (yleensä) anonyymin lukijani elämää tai ainakin luoda illuusion siitä, että tulen kuulluksi.