Paul Austerin Talvipäiväkirja
on häkellyttävän hienoa luettavaa – yksinkertaista, selkeää, lempeää ja
kovaakin, miten vain haluan.
Intohimoista, loppuun asti intensiivistä, mutta samalla hidasta
askellusta, koreografialtaan tilaa hienosti käyttävää, vain harvoihin nopeisiin
pyörähdyksiin intotuvaa, aina liikkeet hallitusti perille vievää sulavuutta.
Nilkka ei ojennu täyteen mittaan, horjahdus nostaa esiin elämän epätahdit,
korostaa askelten vaikeuden ja epäonnen mahdollisuuden. Näinhän se on, tätähän
minäkin.
Auster kirjoittaa kuin päiväkirjaa ja lukijana uskon kaiken
kirjoitetun, en oikeastaan edes kysy onko kirjoittaja Auster vai Austerin luoma
hahmo Paul Auster. Kirja on omaa identiteettiään pohtivan kirjoittajan
narratiivinen retki omaan itseen. Se sopii hyväksi esikuvaksi omasta elämästään
kirjoittavalle, antaa esimerkin ja keinovalikoiman jolla kirjoittaa, mutta
samalla haastaa esiin kysymyksen, miksi en kirjoita yhtä hyvin kuin Auster tai
ehkä myös: miten voisinkin kirjoittaa niin hyvin, kuin minä itse.
Edellä olevat kappaleet kirjoitin ennen kuin olin lukenut Austerin kirjan saamasta murskakritiikistä. The Guardian lehden mukaan kirja on terrible book - the kind of self-induldigent, ill-conceived and poorly editer disaster eli perin kehno tekele kuten Juhani Branderin kirja-arvioinnista (SK 17.11.2012) sen kääntää.
Olisiko Guardianin arvioijalle käynyt juuri niin, kuin edellä pelkäsin: hän on ottanut Austerin tekstin tosissaan, ei kaunokirjallisena tarinana kirjailija Paul Austerista. En myöskään ymmärrä, ehkä olen niin totinen, Branderin väitettä kirjan huumorintajuttomuudesta ja väitetystä Austerin jatkuvasta itsekorostuksesta.
Austerin kirjan ohjelmana on hengityksen fenomenologia. Uljaimpia kohtia on kirjoittamisen
asettaminen tanssin, kävelyn ja ruumiin liikkeiden yhteyteen. Puhuttu sana jää
jälkeen ruumiin liikkeestä, ruumiin liike, tanssi, herättää kirjailijan
henkiin. Ylösnousemus ei ole sanassa vaan ruumiissa. Kuitenkin kirjoittettu
sana on jotain, jossa kirjoittaja elää. Vain siksikö, ettei tanssi suju? Enää, tässä iässä, ei voi kysyä tanssijaksi vai kirjailijaksi, jopa kysymisen aika on ohi.
Kuoleman ajatuksellinen kokeminen, kiertämättömän
tulevaisuuden muistelu ja kuolemanläheisyyden kohtaaminen ovat kaksi eri asiaa,
ne eivät kohtaa. Voin vain toivoa itseltäni viisautta kohdata oma elämäni
katkeroitumatta, yrittää hyväksyä sitä, mikä olen ollut ja kertoa oma tarinani
itselleni siedettävästi. Auster lainaa Joubertilta pari lausetta: Elämän loppu on katkera (vuodelta 1814) ja vuotta myöhemmin (1815) On oltava rakastettava (jos pystyy). Auster kirjoittaa tässä tekstin kodassa itsestään kolmannesa persoonassa, meneenä minänään. Voi olla että nyt ja tulevaisuudessa Joubertin pohdinta tuntuu mairealta ja jonninjoutavalta, mutta jossain elämän vaiheessa se on sinua liikuttanut. Minkäs teet, voit unohtaa itsesi tai kertoa (harha)polkusi osaksi tarinaasi.
Minulle oli yllätys, että Austerin kirja Yksinäisyyden äärellä onkin hänen varhaistuotantoaan, vuodelta
1982. Luin sen jokin aika sitten suomennoksena, enkä pannut merkille kirjan varhaista alkuperäisvuotta. Siinä Auster kirjoitta suhteestaan isäänsä ja isän kuolemaan.
Talvipäiväkirjassa on enemmän äidin kuolemasta ja äidistä, mutta myös isästä,
isäpuolesta ja suhteesta vaimon sukuun.
Kouluvuosien kuvauksessa on myös hieno kuva
”integratiivisuuden” puolesta eksklusiivista kasvatusta vastaan. Sopisi
todistukseksi mihin tahansa erityispedagogiikan kirjaan. Meidän omasta
kasvustamme, siis meidän, jotka katsomme kuuluvamme ei-erityisryhmään, vaikka
globaalisti sitä olemmekin, yhdessä
kasvamisesta on kysymys, vaikka myös tasa-arvosta ja oikeudesta
ihmisarvoiseen elämään yleisemminkin.
En usko, että Auster henkilönä on kovin ”mukava”, mutta
kunnioietttavan hienosti hän osaa kertoa oman ”amerikkalaisen unelmansa”
toteutumisen, ilman ylpeyttä tai nousukasmaisuutta. New Yorkin kasvatti kertoo
ytimekkäästi myös surunsa 11.9. tornien tuhoiskuun, koruttomasti.
Näin siis koin Austerin tekstin, kovasti toisin kuin muutama muu lukija ja kirjallisuuskriitikko. Ymmärrän kyllä, ettei Talvipäiväkirja ole Austerin merkittävin kirja, se ei yllä Yksinäisyyden äärellä -kirjan tunnustuksellisuuden tasolle, ei vertaudu Austerin varsinaisiin kaunokirjallisiin teoksiin, mutta juuri siinä on sen viehätys: kuin tavanomainen elämäntarina, mutta hyvän kirjoittajan kirjoittamana. Ilman tuota taitoa ei Austerin kirjaa jaksaisi lukea, hänen elämäntarinansa ei sinällään ole kovin kiinnostava, huikea, ei edes poikkeuksellinen. Melko sivulliseksi itsensä kokevan miehen tarina, tarina lahjakkaasta kirjoittajasta, josta tuli myös tunnettu ja varakaskin. Hän olisi voinut kuitenkin valita toisin, mutta valitsi kirjallisuuden. Hyvä niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti