Sanoja, sanontoja, lauseita - historiaa

 

Ei ole maailmassa parempaa kuomaa

kuin mies talo täynnä viisasten juomaa.

Natalia Ginzburgin Kieli jota puhuimme on monin tavoin viehättävä kirja. Ginzburg kertoo oman perheensä ja sen lähipiirin tavasta käyttää sanoja, sanontoja ja fraaseja ympäristönsä arviointiin. Kielen käyttö on suomalaisittain reipasta, varsinkin, kun Ginzburgin lapsuuden perhe on varsin oppinutta väkeä. Luonnontieteilijöitä, kustantajia, kirjailijoita, lääkäreitä. Monista ihmisistä todetaan suorasukaisesti heidän olevan aaseja, murjaaneja ja usein myös rumia tai pölvästejä. Joskus molempia. Varsinkin kirjailijan isä on kielenkäytössään ja käytöksessään aggresiivinen ja töykeä. Liekö kyseessä italiankielisten ilmaisujen la bella figura ja la brutta figura runsaasta käytöstä, en ole tarkastanut alkukielisestä tekstistä. 

Samalla Ginzburg kertoo Italian historian vaiheita pääasiassa 1920- ja 1930-luvulta ja jonkin verran myös II maailmansodan jälkeen 1940-luvulla. Asiat kerrotaan sammakkkoperspektiivistä, mutta nämä sammakot asustavat aika korkealla, joten niillä on näkymät lehtiin ja niiden toimittajiin, kirjoihin, niiden kirjoittajiin ja kustantajiin. He eivät aina muista oliko heillä palvelijoita ja miten he selvisivät ilman heitä omien mittapuidensa mukaisessa köyhyydessä. Italialaisen fasismin synty, nousu ja tuho, juutalaisten vainoaminen ja se, miten kirjailijoita estettiin käyttämästä sanoja vapaasti tulee hienosti esiin kaikessa karuudessaan, paisuttelematta ja liikaa tunteilematta. Antifasistinen liike ajautui vaikeuksiin ja fasistisen represession kohteeksi, monet perheen jäsenistä ja lähipiiristä pidätettiin, vangittiin tai he joutuivat lähtemään maanpakoon. Poliittisen murhan kohteeksikin osa. Monet juutalaiset muuttivat nimensä, hankkivat väärennetyt paperit selvitäkseen fasistien puhdistuksista ja kätyrien ilmiannoilta. Ginzburg onnistuu kertomaan tämän yhtenä tarinanan, ei perheensä tarinanana ja sen taustalla olleesta historiasta. Historia on tässä kerrottuna elävänä elämänä.

Italian ja Ranskan kulttuuriset erot ja vauorovaikuitus niiden välillä tulee myös kiinnostavasti esiin. Ranskalaisen kirjallisuuden, Proustin ja Bauderlainen sekä muiden kirjailijoiden arviointi suhteesssa perheen arkirunouteen ja italialaiseen sivistykseen luo erikoisen taikapiirin, jossa lapset ja vanhemmat kehittyvät ja kinastelevat, välillä myös taistelevat toisiaan vastaan. Miten tulee suhtautua Neuvostoliittoon, kommunismiin, vasemmistolaisuuteen ja mikä on niiden paikka antifasistisessa taistelussa idiootteja  ja aaseja vastaan? Mitä on hyvä käytös ja ennen kaikkea mikä tekee ihmisestä murjaanin? Ja samalla miten valita sopiva asu vierailuun tai kuka on oivallisin räätäli ompelemaan uuden leningin?

Ginzburgia lukiessa voi samalla muistella oman lapsuutensa ja nuoruutensa kielimaailmaa ja sitä minkälaisia sanoja ja sanontoja tulee viljelleeksi.  Se on sellaista. Mainiota! 

Ginzburg, Natalia, Kieli, jota puhuimme. Suom. Elina Melander. Aula & Co, Helsinki 2021. ISBN 978-952-364-140-2

Voi Teresaa, voi luontoa!

 Paolo Giordanon Jopa taivas on meidän on uskomaton teos, jopa epäuskottava. Kirjan kertojana on Teresa. Hän kertoo tarinansa nuoresta tytöstä ensimmäistä lastaan odottavaksi naiseksi. Keskiössä on Teresan rakastettu Bern, poika ja intomielinen nuorimies, joka fasinoituu permakulttuurista, lapsen saannista, oliivipuiden suojelusta terroritekoihin saakka ja lopulta päätyy uhrikuolemaan. Tapahtumien päänäyttämönä on italialainen kylä Speziale Apuliassa. Siellä joukko nuoria pyrkii ekologiseen elämäntapaan tuottamalla  luonnonmukaisesti oliiviöljyä, kasvattamalla mehiläisiä ja pyrkimällä mahdollisimman pieneen luonnonvarojen kulutukseen.

Kaiken oikeuttaa ja kruunaa rakkaus: Teresa uskoo tuntevansa ensikatseesta Bernin ja lopulta Bern välkehtii taivaalla ja sykkii elämää Teresassa. Symbioosi ei purkaudu erossa. Se kietoo henkilöt yhteen ei vain maan päällä vaan myös taivaissa!

Heidän muodostamansa kommuuni kuitenkin hajoaa ja vaiheiden kautta matkat suuntautuvat niin Saksaan, lumiseen ja kylmään (kliseisesti kuvattuun) Ukrainan Kiovaan kuin lopulta revontulien rikinkatkuiseen Islantiin. Giordanon ansioksi on pyrkimys kirjoittaa aikalaiskirjallisuutta, mutta nyt hän on haukannut aivan liian ison ja epäuskottavan palan: luonnonmukainen viljely, terrorismi, keinohedelmöitys, alkuperäinen luonto, etelän ja pohjoisen välinen ristiriita Italiassa, vanhempien ja lasten väliset jännitteet, tieteen ja perinteisten uskomusten suhde ja kamppailu, uskonnollisuuden ja maallisuuden jännitteet, rakkauden syvin olemus, toisen ihmisen tunteminen ... kaikki toki aiheita, jotka saattavat oudolla tavalla kietoutua yhdenkin ihmisten elämään. Mutta kuitenkin, liika on liikaa. 

En oikein tiedä miksi lopulta jaksoin kuunnella kirjan loppuun. Tarina hajosi liian moneen suuntaan, henkilöt eivät olleet uskottavia eivätkä lopulta herättäneet juuri myötätuntoakaan. Mutta joskus näin.

Keskipäivän maa

Eero Hämeeniemen Napolista etelään on virkistävä kirja. Hämeenniemi tarinoi elämästä, ruuasta, ihmisistä, yhteiskunnasta ja yhteisöistä, jonka elämänmuodon ymmärtäminen täältä pohjolasta on usein vaikeaa. Kirjan ansio on  kirjoittajan onnistunut tavassa yhdistää merkittävä määrä vakuuttavalta tuntuvaa kokemukseen perustuvaa tietoa ja tunnelmaa Il Mezzogiornon (Keskipäivän maa) alueen historiaan tarinoimalla omasta kokemuksestaan. 

Eero Hämeeniemi on viettänyt yhdeksän kevättä Palermon sydämmessä ja tehnyt sieltä retkiä Sisiliaan, Calabriaan, Basilicataan, Apuliaan ja Campaniaan. Kirjoittaja tunnetaan paitsi kirjailijana myös säveltäjänä ja pianistina - varsinainen renessannsipersoona. Jos tuo maailmankolkka hiukankin kiinnostaa tai Italia kokonaisuudessaan, kanttaa siihen tutustua myös tämän kirjan avustuksella.

Ihmemaa Italia

Italia on ihmemaa, jossa olen käynyt muutaman kerran: Milanossa, Venetsiassa, Triestessä ja Roomassa. Italiasta on tuttua ruuat,  pizza etunenässä, espresso, cappuccino, mutta myös hienot teolliset ja muodin tuotteet: Ferrari, Alfa Romeo, Sonus Faber. Puhumattakaan elokuvista ja niiden ohjaajista tai italialaisvaikutteisuudesta amerikkalaisessa elokuvassa. Kirjalijoista ja filosofeista puhumattakaan: Umberto Eco, Antonio Gramsci, Alberto Moravia, Italo Calvino, Claudio Magris, Elane Ferrante ...

Maan elämä ja tavat ihastuttavat, kummeksuttavat ja ihmetyttävät. Kieli kuulostaa kauniilta, käytöstavat meluisilta ja yhteiskunta eri tavoin sekavalta, rajattomalta ja korruptoituneelta. Katsomalla sisilialaista elämää komisario Salvo Montalbanon vinkkelistä ei voi kuin ihmetellä miten ihmiset yleensä voivat luottaa hetkeäkään viranomaisiin tai toisiinsa; eivät kai voikaan, on vain opittava selviytymään.

Italialaisilla on paljon serkkuja, jotka eivät suomalaisittain ole serkkuja. Firenzeläiset syövät suolatonta leipää, buona ja brutta figura on yleistermi hyvälle ja huonolle, alkoholia käytetään kohtuudella, elämä on syömistä varten, tavat ja pukeutuminen, kielen nyanssit erottelevat jne...

Kaikkeen tähän ja muuhun tutustuin kevyillä lukemistoilla kahdelta italialaistuneelta toimittajalta: Sirkku Salovaara on kirjoittanut kirjan La Mia Italia: Ihana, mahdoton Italiani ja Ella Kanniselta samalla nimellä suomeksi Minun Italiani. Molemmat kertovat omakohtaisin tarinoin Italiastaan. Kannisen kirjassa on enemmän yhteiskunnasta, politiikasta ja ajankohtaisista aiheista, mutta yhtä kaikki hänen teoksensa perkaa Italiaa kirjaimellisesti asia kerrallaan – A:sta Z:taan.

Näillä kahdella ja Elane Ferranten kirjoilla pääsee jyvälle italialaisuudesta, vaikka kuten usein, syntyy enemmän uusia kysymyksiä kuin kirjat kykenevät vastamaan.

Ja lopulta voi päätyä Firenzessä kokemaan Stendhalin syndroomaksi nimetyn huimaavan taidekokemuksen tai Goethen tavoin lausuu Napolin vierailun (1787) jälkeen: Sieh(e) Neapel und stirb.

Kenties! Ehkä. Jos matkustaminen mahdollistuu taas jonain päivänä ja elon päiviä riittää...

YmmärränköHän?

Claudio Magris on hämmentävä kirjailija ja YmmärrätteHän on hämmentävä kirja.  YmmärrätteHän on sivumäärältään suppea pienoisromaani, sivuja on isolla fontillakin painettuna vain 72 sivua. Teksti on teatterinomainen ja kirjasta tehtyä  teatterisovitusta onkin esitetty ympäri  Italiaa. Monologissa puhujana on entisen elämänsä taakse jättänyt nainen. Hän puhuu rakkaudesta, intohimosta, parisuhteen arjesta (näin kertoo kirjan kannen lieveteksti). Tyyli on erilainen Magris, vertailukohtana Tonava, Mikrokosmoksia ja Toinen meri. Tyyli on edelleen laveaa, puheen kaltaista, mutta nyt hyvin teemassaan pysyvää.

Kirjan lukee melkein yhdellä hengenvedolla ja siltä se tuntuukin: tarina kulkee ja soljuu kevyesti alusta loppuun. Teksti on raikasta ja kirkasta, mutta kuin vuolaassa purossa, muutamat tiukemmat käänteet ja pohjakosketukset ontavat veden kirkkaudelle, kuulaudelle ja kylmyydelle kirpaisevuutta. Viileästi käsitellään niin ylpeyteen, uhrautuvuuteen kuin kuumimpiin mustasukkaisuuden ja eroottisen intohimon syövereihinkin painuvia tuntemuksia. Myös ironisia sävyjäkin on aistittavissa. Mutta onko kyseessä rakkaus, kenties? Ymmäränköhän tuota naista tai Claudio Magrista?

Hieno suoritus, kuin makoisa kupponen täyteläistä espressoa.

Tarinan tuolle puolen - Toinen meri

 Claudio Magrisin Toinen meri pyrkii tarinan tuolle puolen. Kirjan päähenkilö, Enrico, sulkee silmänsä, hän haluaisi astua maailman havaitsemisen tuolle puolen kuin Buddha; sitä valaistuminen tarkoittaa, nukkumista. (108) Tämä pyrkimys tekee kirjasta aika haasteellisen luettavan: lukijan on vaikea pysyä mukana, varsinkin alusssa, siitä missä mennään, mihin tullaan ja kuka kulloinkin on lopulta äänessä.

Tapahtumat asettuvat merelle tai meren ääreen. Päähenkilö, äsken mainittu Enrico (Mreule) on syntynyt Rubbiassa 1. kesäkuuta 1886 ja kuole Umagossa 1959. Molemmat paikat ovat Adrianmeren äärellä, Triesten lahden eri puolilla, Istrian niemimaan pohjoisosissa. Triestestä Enricon matka alkaa Argentiinaan. Hän "seikkailee" Patagoniassa ja palaa myöhemmin synnyinseuduilleen. Patagonian kuvaus tuo mieleen aiemmin lukemani Bruce Chatwinin Patagonia, Patagonia -kirjan. 

Yhtymäkohtia tarinan runsaassa vuolaudessa on Magrisin pääteokseen, Tonava, vaikka nyt kyseessä onkin suppea teos. Ehkä tuo tarinan karkailevuus on peräisin juuri italian kielestä. Enricon opettajan, Nussbaumerin, mukaan kreikka ja saksa ovat ne kaksi välttämätöntä kieltä, joita tarvitaan, jotta voi kysyä, mistä kaikki saa alkunsa ja mihin kaikki häviää. Italia on eri asia, sillä ei nimetä eikä panna asioita järjestykseen eikä se huimaa valollaan ja tyhjyydellään, vaan sillä vain lykätään tuonnemmas kaikkea epämiellyttävää ja tehdään sen kanssa sopimus; sillä kelpaa poukkoilla sinne tänne ja ohjata kohtaloa hivenen harhaan siinä rupattelun tuoksinassa. (15)

Magrisin kirja on parhaimmillaan kuvaillessaan Triesten ja Istrian niemimaan monikielistä ja kulttuurista historiaa: Itävallan, Saksan, Italian, Jugoslavian, Serbian, Kroatian ja Slovenian historiat kietoutuvat alueella monin solmuin ja selkkauksin. Selkeintä historiallista ainesta onkin kirjan loppupuolella. Se saatoi maantieteellisesti yhteen aiemmat kokemukseni alueelle suuntautuneista matkoistani Venetsiaan,Triesteen, Belgradiin ja Splitiin. Alue tihkuu sekä vanhaakin vanhempaa kulttuurihistoriaa että viime vuosisatojen poliittista ja sotahistoriaa. Puristus alueella on ollut niin vahvaa, että se ei oikein taivu tarinaksi ja ehkä siksi kirjan Enricocin kaipaa tarinan tuolle puolen, valaistumiseen, uneen, kuolemaan, matkalle. Ja lukijankaan ei aina täydy ottaa kaikkea niin vakavasti. Enricon filosofiystävä ja -kuningas, Carlo Michelstaedler (1887-1910) on anataumuksen filosofiassaan ankara opettaja, joka näivettää oppilaansa. Näin ei soisi lukijalle käyvän. Ennemminkin Corto Maltese, onnensoturi, voi olla parempi esikuva Istrian retkiä viitoittamaan.

Tyttären varjo

Elena Ferranten Tyttären varjo on kirjallinen helmi. Se keskittyy teemaltaan päähenkilön, 48-vuotiaan yliopisto-opettaja Ledan oman kasvun ja äitiyden ristipaineeseen. Tästä kirjasta pidin varauksetta, toisin kuin Ferranten laajemmasta, moni tavoin ansiokkaasta, Napoli-sarjasta. Tyttären varjossa laajempi yhteiskunnallinen taustoitus jää vähemmälle, mutta päähenkilön tilitys on mielestäni johdonmukainen ja sävykäs. Pohdin, oliko Napoli-sarjan naisten aiheuttama ärtymykseni peräisin siitä, että kuvatut naiset eivät käyttäytyneet miehekkäästi. Miehekkyys on tässä termi, jota usein käytetään kuvaamaan oikeudenmukaista, johdonmukaista, päättäväistä ehkä urhoollistakin toimintaa, toimintaa jossa perusteena on jokin, usein ylevä tai moraalisesti oikeutettu periaate, jota noudattamalla toimitaan rohkeasti oikeaksi katsotulla tavalla riippumatta siitä tuottaako se tuskaa itselle.  Onko miehekkyys ja humaanisuus yhdistettävissä? Tai millä tavalla ne voitaisiin yhdistää? Miehenä on erittäin vaikea nähdä tai kokea eläytyen äitiyden vaativuutta ja haastetta Ferranten kuvaamalla tavalla. Se ei herätä kateutta, myötätuntoa kyllä, mutta myös ärtymystä siitä, että miesten ja naisten  tasa-arvon on edelleen kovin kaukana.

Ferranten kirjassa, ja elämässä yleensä, on harvoin tilanteita, jossa oikein tekeminen on oikein tekemistä kaikille. Sosiaalipolitiikkaa opiskellessani mieleeni iskostui vaatimus siitä, että puhuttaessa yhteiskunnallista ongelmista, on aina kysyttävä, kenen ongelma tai kenelle jokin asia on ongelma? Samalla tavalla mikä on oikein sitoutuu vahvasti siihen, kenelle asia on oikein. Ferranten kirjan päähenkilö toimii oikein oman kehityksessä kannalta, asettuu vastarintaan vallitsevia normeja ja odotuksia vastaan siitä huolimatta, että tietää joutuvansa vaikeaan tilanteeseen ei vain yleisten normien ja lähipiirinsä, perheensä, tyttäriensä ja sukunsa kanssa, vaan myös itsensä kanssa. Parta-Kalle aikoinaan määritteli hyvin ihmisen yhteiskunnallisten suhteiden ensembleksi, sosiaalinen kosmos taittuu ihmisen persoonan mikrokosmokseen, prismaan, jossa valon eri taajuudet näkyvät monina väreinä. Ihmiset tavoittelevat erilaisia asioita ja lopputulema on usein jotain, jota kukaan ei tavoitellut tai halunnut. Joskus tosin yhteistyöllä saadaan paljon parempi tulos kuin ainaisen kamppailun tuloksena.

Ferrante rajaa tapahtumat Ledan lomamatkaan, ja pään sisäiseen kuvaukseen. Hän käyttää selkeää ja hyvin osoitteleviakin vertauksia (nukke, hiusneula...), mutta onnistuu pitämään hienosyisen tarina näin onnistuneesti koossa. Ja kerronnan taito on mestarillisen runsasta. Hyvä Leda, voi hyvin, kaikesta huolimatta.

Omahyväinen ystävä - Kadonneen lapsen tarina : kypsyys - vanhuus

Onko sellaista sanaa kuin antipaattinen? Ei taida olla. Ferranten Napoli-sarjan päähenkilö, Elena Greco, ei ole sympaattinen, enkä tunne empatiaa häntä kohtaan, paremminkin antipatiaa. Päähenkilö on fiktiivinen, joten omapa on vikani, kun suostuin kuuntelemaan hänen omahyväistä, itsesääliä tihkuvaa tarinaansa. Vai olenko kykenemätön empatiaan kärsivää, ystävänsä, sukunsa ja miestensä kaltoin kohtelemaa naista kohtaan?

Ferranten neliosainen Napoli-sarja jää minulle arvoitukseksi. Kirjoja on ylistetty, mutta miksi, sitä en oikein hahmota. Kirjan kuvaus viime vuosisadan lopun Napolin köyhälistökorttelin ihmisistä, Italian poliittisesta todellisuudesta, korruptiosta, mafiasta, väkivallasta, terrorismista, erilaisista ajattelutavoista, sivistyksen, eliitin ja tavallisen kansan suhteista on rikas, monipuolinen, rosoinen ja vivahteikas. Kirjan kuvaus naisten asemasta ja ystävyydestä on raastava ja se yhdistyy feministiseen pohdiskeluun naiseudesta, lasten kasvatuksesta ja heidän suhteeseensa vanhempiinsa, isään ja äitiin. Kirja tuo myös hienosti esiin tapahtuman keskiössä olevan korttelin, Napolin, Italian ja maailman laajentumisen globaaliksi asuinpaikaksi sivistyksen, varallisuuden ja internetin mahdollistaman vuorovaikutuksen avulla, mutta silti se tapa jolla kirjailija Elena Ferrante (nimimerkki) sen tekee, ei avaudu. Maailmasta tulee kortteli.

En pidä itseäni erityisen eläytyvänä lukijana. Tämä kirja, erityisesti III ja IV osa, veivät kyllä mukanaan, mutta hyvin ristiriitaisesti. Tuntemukset olivat lähinnä myötähäpeä, kiukku ja ehkä säälikin kirjan päähenkilö Elena Grecoa kohtaan. Miten näin loistavasta ystävästä ei koko kirjan aikana kehity itsenäistä ihmistä, miten hän ei kykene irrottautumaan riippuvuussuhteista ensisijaisesti ystävästään Lilystä, mutta ei myös vanhemmistaan, suvustaan, miehistä. Miten hän ripustautuu lapsiinsa ja kiinnittyy vain ulkoa tulevaan arvonantoon, kirjailijana saamaansa maineeseen ja useissa tapauksissa ei kykene muodostamaan itsenäisesti omaa kantaansa, ei Italian politiikkaan, läheisiinsä tai itseensä. Kirja on, jos sitä tarkastelee kehitysromaanina, masentava, mutta myös poikkeuksellinen siinä, että päähenkilö onnistuu rimpuilemaan samassa epävarmuuden omahyväisessä hetteikössä koko elämänsä alusta loppuun, omista päinvastaisista vakuutteluistaan huolimatta. Loistava ystävä, onko se vain ironinen tapa kuvata omaa, siis Grecon, omahyväistä itsesäälistä suhdetta kanssaihmisiinsä? Elena Greco on hukannut itsensä jo lapsena, hän on itseltään kadonnut ja yrittää kirjoittaa itseään näkyväksi.

Elena Grecon on loistava ystävä Lilylle ainakin siinä, että hän pysyy tämän ystävänä läpi elämän, mitä ystävyys sitten tarkoittaakin tässä yhteydessä. Onko se vain epäitsenäisyyden ja riippuvuuden kieroutunut ilmaus? Voi myös ajatella, että Elena kokee heijastavansa valoa, joka Lilystä häneen loistaa. Ystävykset ovat toistensa peilikuvia, vastakuvia, jing ja jang, mutta myös päinvastoin. Mutta entäpä jos se valo, joka Lilystä loistaa, onkin pimeyttä, kuinka suuri onkaan pimeys.

Kirjan rakenne estää suorien päätelmien teon. Kirjan kirjoittaja on ottanut päähenkilönsä kertoja-äänen ainoaksi näkökulmaksi koko tarinaan. Kyseessä on fiktiivinen tarina, joten lukijana en voi vedota siihen, mitä oikeasti tapahtui, tai edes mitä kirjan todellisuudessa oikeasti tapahtuu. Minulla ei ole pääsyä kirjan muiden henkilöiden todistajalausuntoihin. En ymmärrä, miksi kirjan kirjoittaja tai kirjoittajat ( Elena Ferrante on nimimerkki) tekevät valintansa näin. Onko kyseessä inhorealistinen pyrkimys osoittaa, että ihmiset, miehet ja naiset, oikeasti toimivat kirjan esittämällä tavalla, poikkeuksetta? Kirjan nimidroppailussa esiintyy vaikkapa Foucault ja siksi voisi ajatella, että tarkoitus on esittää, miten ihmiset toimivat vallan rakenteissa marionetteina. Me emme puhu, meissä puhutaan, me emme toimi, me olemme toiminnan välineitä. Rakenteet, struktuurit, yliyksilöllinen ajan henki puhaltaa lävitsemme, olemme luonnenaamioita, joita ei niinkään Jumala, vaan jokin sisäinen tai sisäistetty demoni ohjaa. Toimimme, ystävyydestä tai rakkaudesta huolimatta niin, että tuloksena on jotan, jota kukaan ei halunnut tai halua.

Ferrante on haastatteluissan korostanut, että hän haluaa häivyttää tekijän kirjaa selittävänä osana. On vain kirja, joka itsessään puhuu puolestaan. Tällainen käsitys on kuitenkin fiktiota. Tämän kirjan kirjoittaja, kuka sitten oikeasti lieneekin, on osa samaa koneistoa, yhteiskuntaa ja kulttuuria, jota hän pyrkii kuvaamaan. Kirjan viestiä ei voi irrottaa keinotekoisesti kirjoittajasta. Tässä tapauksessa se tosin toimii kiinnostuksen herättäjänä ja luo kirjalle glooriaa.

Kirja on leimallisesti kertomus, tarina, romaani, fiktio. Se kuitenkin kiinnittyy aikaansa vahvasti, en tiedä kirjan taustoja riittävästi, jotta voisin arvioida miten tarkkaan se liittyy kirjan kirjoittajan tai kirjoittajien todellisuuteen. Karl Ove Knausgårdin Taisteluni sarjassa on siinäkin hyvin raadollinen tarina, mutta kirjoittaja on läsnä, tai ainakin onnistuu luomaan kuvan läsnäolostaan. Ferranten kirjassa taas kirjoittaja piiloutuu päähenkilönsä taakse. Tulee olo, että ei kukaan voi olla noin idiootti, arkikielisesti ilmaisuna, omahyväinen ja sokea oman toimintansa suhteen, ei ainakaan jos on niin oppinut ja monta pettymystä kokenut kuin päähenkilö itse itseriittoisuudessaan väittää. Kirjan lukijana tulee vahva tunne siitä, että kirjan muillekin henkilöille olisi pitänyt antaa oma äänensä, nyt kirjan kertoja, Elena Greco, ahtaa kaikkien muiden äänen oman päänsä sokkeloihin, selittää muiden ja omaa toimintaansa milloin yhteiskunnallisin milloin yksilöpsykologisin keksityin keinoin. Kertojan pää on ahtaampi ja sokkeloisempi  kuin hänen kuvaamansa kortteli konsanaan. Vaikka kirjan lopussa tämä ahtaus tuodaankin esiin, niin itse tarinan kerronnassa se ei näy. Kirjasarja alkaa, ensimmäisessä Loistava ystävä osassa,  kertojan nykyisyydestä, siis jo varttuneen yli 60-vuotiaan kirjailija Elena Grecon muistelmana, joten hän olisi voinut, siis jos kirjan kirjoittaja (tai kirjoittajat) Elena Ferrante, niin olisi päättänyt, kertoa tarinan kehityskertomuksena.

Kirjan mieskuva on yksioikoinen, mutta onneksi tai toivottavasti sen antama kuvan naisen tai naisten sielunmaisemasta on yhtä yksioikoinen, joskin paljon tarkemmin kuvattuna. Mieskuva on kapea eikä siitä ehkä kannata sen pahemmin pahastua tai ilahtua, mutta naiskuva on vähintäänkin epäuskottava. Ainakaan, näin uskon ja toivon, Elena Grecon kaltaisia henkilöitä en soisi kovin montaa elämässäni kohtaavan ja kirjallisena henkilöstäkin sain tarpeekseni. Ferrante taidossaan kirjoittaa, voisi käyttää taitoaan vielä paremmin.

Onko siis kyseessä pessimistinen kehitysromaani? Kirjan lopussa annetaan ymmärtää, että se maailma, josta kirjassa kerrotaan olisi mennyt maailma, jonka myötä myös päähenkilön kirjalliset ponnistelut vaipuvat unholaan. Jatkumo nykyiseen 2000-lukuun piirretään enemmänkin katkoksena kuin muuntumana tai jatkumona. Epäilemättä tärkeä kirja, ajatuksia ja ristiriitaisia tunteita synnyttävä, keskusteluun haastava.

Elena lähtee, muut jäävät ...

Oli lähellä, että lähdin. Oli vaikea jäädä kuuntelemaan Ferranten Napoli-sarjan kolmannen osan päähenkilön kertomusta elämästään. Ei siksi, etteikö se ole vaikuttava ja tunteita herättävä. Päähenkilö, Elena Greco, yksinkertaisesti alkaa vaikuttaa tarinan edetessä entistä epämiellyttävämmältä ja omaan napaansa tujottavalta nousukkaalta, joka jatkuvasti toistaa samaa: ei ymmärrä itseään, valintojaan ja sitä mitä hänen ympärillään tapahtuu, aivan kuten hänen ystävänsä Lila häntä kritisoi. Samalla hän asettaa itsensä ylivertaiseksi muihin nähden, ei ota aidosti huomioon mahdollisuutta siitä, että erehtyy, on väärässä ja vain projisoi omat pelkonsa ympäristöönsä. Tuntuu, että Elena Grecon  on mahdotonta kohdata muita ihmisiä tasavertaisesti, tulivat nämä sitten lapsuudenystäviä korttelista, uusia tuttavuuksia yliopisto-opiskelun ajalta vanhasta sivistyneestä Airotan perheestä tai mafiapiireistä, olivatpa he naisia, miehiä, lapsia tai sukulaisia.

Voi tietysti olla, että Ferrante taitavana kertojana on tällaisiin tuntemuksiin pyrkinytkin, mutta en ole tästä kovin varma. Kertomus vie mukanaan. Suhteellisen helposti tunnistan omasta elämäntarinastani vastaavuuksia. Elena, Lila, Pietro ja Nino sekä muutama muukin henkilöhahmo on joskus kävellyt kadulla vastaan ja lähemmäskin. On kuitenkin vaikea ajatella, että Ferranten henkilöhahmot edustaisivat naisia ja miehiä yleensä tai toisaalta, että heidän käyttäytymisensä selittyisi jotenkin erityisesti  vain  ajan hengestä 1950-1970 -lukujen Napolissa, Pisassa, Milanossa ja Firenzessä. Jäljelle jää vain yksittäinen ihminen, fiktiivinen hahmo Elena Greco ja hänen maailmansa. Lukijana olin usein kyseenalaistamassa: miksi joku kertoo moista ja miksi kuuntelen? Olenko itse aina tai useasti erehtynyt naisten suhteen (toki olen joskus tehnyt niin), mutta olenko myös erehtynyt miesten, myös itseni, suhteen, aina tähän asti ja näin perusteellisesti? Ovatko ihmisten väliset suhteet aina vain tarkoitusperäistä, kaunaista, alistavaa valtapeliä tai ranking-teorian mukaista kamppailua talouden, sivistyksen tai politiikan saralla? Eikö aitoa kohtaamista, vuorovaikutusta ja (pyyteetöntä) rakkautta siis ole olemassakaan, ei ainakaan tässä maailmassa?

Henkilökuvaus on siis mielestäni melko kapeaa ja rajoittunutta, paikoin kliseistä. Yhteiskunnallinen kuvaus tahtoo peittyä tämän vehtaamisen alle. Tehokkaasti, vaikka varmaan tarkoituksella, Ferranten Elena siis kirjailija ja hänen päähenkilönsä jättävät lukijan arvuutelemaan, mikä on kertojan kuvitelmaa, mikä pyrkii kuvaamaan teoksen maailman yhteiskunnan todellisuutta ja mikä on sen suhde Italian ja Euroopan reaalitodellisuuteen noina aikoina.

Miksi en siis jätä Elena Grecoa vatvomaan oman elämänsä solmuja, miksi en jätä häntä oman onnensa ja kirjailija Ferranten huomaan? Ehkä siksi, että olen kiinnostunut miten käy kirjan IV osassa, Kadonneen lapsen tarinassa. Kypsyykö kertoja vihdoin, löytääkö hän itsensä, elämän ja maailman. Koska tarina on ensimmäisestä osasta asti kerrottu kertojan nykyisyydestä (vanhuudesta) lähtien, epäilen. Mutta kuten usein sanotaan, toivottavasti erehdyn. Hyvä tarina palkitsee lukijansa, joten go Elena, go.

Vai onko niin, että torjun kirjan feministisen (?) otteen, koska koen sen epätodellisena ja rajoittuneena? Ainakin kirja onnistuu virittämään ajatuksia, siitä on syytä olla tyytyväinen. Vai onko niin, että Ferrante onnistuu siinä, missä Elena Greco ei tunnu onnistuvan. Sympatiani kallistuu Lilan hahmoon ja antipatia Elena Grecoa kohtaan kasvaa? Samaistumisen ja identiteetin leikki on joka tapauksessa vahva ja virkistävä. Kommenttien kuuleminen muilta Ferranten lukijoilta olisi kiinnostavaa, joten ...

Uuden nimen tarina

Elena Ferranten Uuden nimen tarina. Nuoruus on toinen osa neliosaisesta Napoli-sarjasta. Tässä osassa Lila ja Elena ovat irrottautumassa lapsuudesta, Lila epäonnisessa avioliitossa ja Elena opiskelun kautta. Köyhien ja rikkaiden vastakkaisuus, oppineiden ja oppimattomien eri maailmat ja 1960-luvun poliittisesti kihisevä Italia antaa tapahtumille välkehtivän perustan.

Elena julkaisee esikoisteoksensa, jossa hän kertoo tämän kirjan elämästään. Näin hän asettuu tarkkailijan asemaan, saa itsevarmuutta ja arvostusta omassa yhteisössään, vaikka korttelin ystävät ja sukulaiset eivät kirjaa juuri lue, saati kerro käsitystään siitä.

Teksti on edelleen hyvin luettavaa ja tarina vetää mukaansa. Paikoitellen kertomuksen käänteet ovat jyrkkiä ja etenevät niin nopeasti, että osa kirjan henkilöistä tuntuu vain seuraavan sivusta ohi kiitävää junaa. Paikoin kuvaus lähenee kioskikirjallisuuden kliseistä höttöä, paikoin taas Ferrante onnistuu tuomaan henkilöidensä elämänkäänteet koskettavasti ja ilmaisuvoimaisesti eteemme. Nyt nuoret naisemme ovat asettuneet osaksi yhteiskuntaa ja irrottautuneet lapsuudenkodistaan. Kiinnostuksella jää odottamaan seuraavien osien ratkaisuja.

Loistavia pikku naisia

Elena Ferranten Loistava ystävä on hänen Napoli -sarjansa ensimmäinen osa. Suosittu ja paljon myönteisiä mainesanoja kerännyt kirja kertoo Napolin köyhässä kaupunkikorttelissa  nuoriksi naisiksi varttuvista tytöistä. Kertoja on Elane Greco, kaupungintalon vahtimestarin esikoistytär. Elane ihailee yli kaiken ystäväänsä Linaa, suutarin tytär Rafaella Cerulloa. Lina on loistava ystävä, vaikka myös hän kutsuu Elanea loistavaksi ystäväkseen.

Tarinan yhteiskunnallinen draama rakentuu perinteisen yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ja koulutuksen kautta naisille avatuvien uusien mahdollisuuksien välille.  Mahdollisuudet ja oikeudenmukaisuun ei jakautudu tasaisesti. Elane on lahjakas ja menestyy koulussa hyvin. Opettajat tukevat hänen mahdollisuuksiaan jatkaa koulua perusopetuksen jälkeen ja perhe taipuu vastahakoisesti opettajan päättäväiseen ohjaukseen. Lina on kuitenkin joka suhteessa ylivertainen, mutta hänen solidaarisuutensa omaa perhettään kohtaan ei mahdollista koulun jatkamista. Linan tie on viitotettu perinteisesti,  naimisiin varakkaan miehen kanssa ja sitä kautta sosiaalinen kohoaminen ja reitin avaaminen omalle perheelle suutarien käsityöammatista kenkätehtaan perustajiksi.

Ferrante kirjoittaa hyvin, selkeästi ja juoni kulkee jouhevasti. Teksti on helppolukuista ja sisältö on sosiaaliselta eetokseltaan humanistinen tarina tyttöjen ja nuorten naisten mahdollisuuksista kasvaa yhteiskunnan täysivaltaisiksi, itsenäisiksi ja vapaiksi toimijoiksi. Kertomus on huolella rakennettu, jopa näytelmänomaisesti pohjustettu alun henkilöluetteloilla ja perheiden statuksen esittelyllä.

Kerronnan elävä kuvaus etenee monasti kuitenkin saippuasarjoista tutuin kääntein,"tytöt tykkää, pojat kiusaa" -tyyppisten tilanteiden kautta. Ferrante käyttää näitä keinoja kuitenkin taiten ja varoitteleekin lukijaa niistä. Joskus Elanen ja Linan suhde on rajoiltaan niin häilyvä, että epäilee, onko kyseessä jonkinlainen persoonien liudentuma tai fuusio. Näin varsinkin kirjan alkuosissa. Arvoitukseksi jää myös Linan persoonan hämärtymisen luonne. Ferrante antaa täkyjä trilogian seuraavan osan lukemiseen, jotta nämä arvoitukset aukeaisivat lukijalle. Kiinnostuksen herättää myös tulevat opiskeluvuodet 1960-luvun poliittisesti kiehuvassa Italiassa.

Olen lukenut nyt rinnakkain Karl Ove Kanausgårdin laajaa ja aika vastaavilla kentillä liikkuvaa kirjaa. Knausgård varttuu Norjassa pari vuosikymmentä myöhemmin ja kyseessä on poikien maailma. Ei liene oikeudenmukaista verrata näitä kahta, mutta teen niin kuitenkin. Kanusgård voittaa 6-2, vaikka en oikein osaa kiteyttää miksi.

Arvostamani Lumiomenan blogissa on hienosti kerrottu kirjasta ja hänen tekstissään on myös linkkejä muihin blogeihin. Lumiomenakin kirjoittaa Ferranten suuntautuvan enemmän naislukijoille, mutta rohkeat miehetkin sattavat hänen teksteihinsä tarttua.  Vertaus Knausgårdiinkin sattuu kohdalleen: 

Viimeksi olen innostunut Karl-Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan tunnustuksellisuudesta ja pohjoismaisesta angstista. Ferranten romaanisarja ei ole miehisen angstinen tai rikkirevityllä tavalla paljas, mutta vahva ja väkevä se on, ja teki heti suuren vaikutuksen.

Tarinoiden sisältö ja kirjallisen kerronnan laatu ovat hyviä. Knausgårdin monitasoinen teksti tulee lähemmäs ja rikkoo ihon, viiltää syvältä, Ferranten tytöt hipaisevat kauempaa ja rutistavat harvoin  niin että sattuu. Vertailulta ei voi välttyä, mutta onneksi molemmille kirjoille on lukijakuntansa, niin rohkeissa naisissa kuin meissä miehissäkin.

Mennyttä miestä

Luigi Pirandellon Mennyttä miestä (ap.1904, suom. Liisa Ryömä, 3.p. 1993) mainostetaan etukannessa trendi-klassikoksi. Eihän siihen voinut olla tarttumatta, kun Häijään K-markitin mainio kirjojen vaihtokirjojen hylly tuon tarjoamian silmiini antoi. Trendi ja klassikko samassa paketissa lupaa karvaan-makeaa, pehmeän täyteläistä ja hellän voimakasta lukuelämystä ...

Kirja onkin kiinnostava ajatuskoe siitä, mitä tapahtuu, jos saisimme aikuisiällä valita ikään kuin vapaasti uuden identiteetin. Näin käy kirjan päähenkilö Mattia Pascalille, joka saa lehdestä lukea ruumiinsa löytyneen kuolleena. Näin hänelle avautuu vapauden tie. Mattialla on mahdollisuus kertoa uudelleen elämänsä tarina ajassa taaksepäin, mutta kantaako se eteenpäin myös tulevassa elämässä. Pirandello käsittelee ja paikoin pyöritteleekin turhankin kiemuraiosesti teemaa monella tavalla ja saattaa päähenkilönsä tilanteisiin joissa mennyt, monin tavoin "epäonnistunut" elämä, osoittautuukin ehkä sittenkin paremmaksi.

Trendikäs kirja on ainakin siinä mielessä, että kysymys oman identiteetin löytämisestä tai sen rakentamisesta ovat aikanamme hyvin ajankohtaisia. Miten lujasti olemme sidoksissa aikaamme ja paikkaamme, situaatioon ja faktisuuteen? Missä valintamme rajat kulkevat? Vai onko niin, että me emme valitse, vaan meissä valitaan, me emme puhu, meissä puhutaan, me emme ajattele, meissä ajatellaan?

Pirandellon kirja päättyy epätavalliseen pohdintaan kirjallisuuden ja todellisuuden suhteesta; jokainen meistä on oman itsensä marionetti, ja lopulta potku, joka lennättää koko tönön ilmaan. Pirandelleon kirjassa oleva metateksti ja itsereflektiivisyys antaa mahdollisuuden pohtia Matia Pascalin elämää monella tasolla, suhteuttaa sitä itse kirjaan ja lukijan omaan todellisuuteen ja todellisuuskäsitykseen. Ajatus tarinallisesta identiteetistä, niin kirjallisuudessa kuin niin sanotussa todellisuudessakin, asettuu kiinnostavaan kulmaan. Tarinan luoja luo tarinaa, mutta tarinallapa onkin oma logiikkansa, uskomattoman uskottava, uskottavan uskomaton.

Kirjaan luo myös kiinnostavan lisänsä kirjailijan oman elämänhistorian suhde kirjan syntyyn sekä Pirandellon suhde omaan aikaansa ja Mussolinin Italian poliittiseen liikehdintään. Hienon kuvauksen Pirandellon yksi henklöhahmo, Anselmo Paleari, antaa muun muassa Roomalle. Rooma on kuollut kaupunki - jokainen yritys herättää sitä henkiin on turha, uskokaa pois. Uljaan menneisyytensä uneen sulkeutuneena se ei ole tietääkseen tästä mitättömästä elämästä joka itsepintaisesti kuhisee sen ympärillä. (...) Paavit tekivät siitä - omalla tavallaan tietenkin - vihkivesiastian; me italialaiset olemme omalla tavallamme tehneet siitä tuhkakupin. (s. 144) Mene, näe ja koe - elämä kuoleman läheisyydessä on joskus melko elähdyttävää.

Tonava

Tonava, Belgrad

Luettuani hiljattain Tamas Matekovitsin hienon Budapest Metro -teoksen, tartuin Claudio Magrisin kirjaan  Tonava. Kirjoissa on yhtäläisyyksiä: molemmat ovat "road movien" tapaan rakennettuja, kuljetaan reittiä ja kerrotaan sen asemapaikojen tai kaupunkien historiasta, kulttuurista ja politiikasta. Matekovits matkustaa Budapestin metrolla M3, Magrisin reitti taas on pidempi, mutkittelevampi ja verkkaisempi.

Erotkin kirjojen välillä ovat toki  selvät. Magrisin teoksessa ei ole valokuvia ja sanalliset kuvailut ovat runsaita ja rönsyileviä. Magris on kotoisin Triestestä ja hänen tarkastelupisteensä on germanistiikan asiantuntemuksen tuomassa kirjallisuudessa, kun Matekovits ponnistaa nykyajan perspektiivistä. Ja jos vertaisi vain kirjojen luomaa kuvaa Unkarista, huomaisi sen, minkä Magriskin kertoo: Unkari ja unkarilaisen kulttuurin ymmärtämisessä on kielimuuri, jota on vaikea ylittää. Mutta tämänkaltainen vertailu on turhaa.

Tonavaa seurataan sen alkulähteiltä Donaushingenistä/Furtwangenista aina Mustalle merelle saakka. Magrisin tyyli on polveileva, pyörteinen, kiemurainen, leveä - kuin Tonava. Kirjan alussa oleva karttapiirros on nostalginen. Keskeisessä Euroopassa on maita, joita ei enää ole: Länsi- ja Itä-Saksa, jota jälkimmäisen itseymmärryksen mukaan ei koskaan ollutkaan, oli DDR, Saksan demokraattinen tasavalta ja se toinen "Saksa". Jugoslavia, Tsekkoslovakia. Magris siis kuvaaa nuoruuteni Eurooppaa (kirja on ilmestynyt alunperin 1986), Eurooppan suuria poliittisia muutoksia ja EU:n rajoja ruhjovaa integraatiota. Kriisieurooppa, joka on kuitenkin rauhanomaisempi kuin menneisyyden karkea, kuin rakeisena Tri-X:lle piirtyvä mustavalkoinen, muurin jakama, tulevaisuuden odotuksiin raukeava, mahdollisuuksien maailma.

Tonava virtaa läpi Euroopan, matkan varella on neljän maan pääkaupungit, Wien, Budapest, Belgrad ja Bratislava. Magris ei kuitenkaan anna pääkaupungeille erityistä painoa, vaan poikkeaa pienempiinkin kaupunkeihin ja kyliin, varsinkin kun niistä löytyy kulttuuri- tai kirjallisuushistoriallisesti kiinnostavia kohteita.

Vaikka matkustaminen on moraalitonta, se tuo pettymyksen, mutta on kuitenkin yksi lohtu elämän menossa: Silloin jokin liikahtaa ja lävistää ruumiin, ilma kahahtaa vaatteisiin, ja oma minä sykkii kuin meduusa, ... (11). Siitä pitäen, kun Herakleitos kysyi kysymyksensä, voiko samaan virtaan astua kahdesti, juuri joki on liittynyt identiteettikysymykseen. (20) Magris pohtii kiinnostavsti vaikkapa kysymystä "itävaltalaisuudesta". Hän päätyy ytimeen, joka on sen määrittelemättömyys. (28)

Keskiössä on Saksa: kun tänä päivänä miettii mieleän Eurooppaa, jutuu samalla miettimään omaa suhdettaan Saksaan. (30) Saksalaisen kulttuurin ja kultturialueen tuntijana Magris on erinomainen. Kafkan kuolintalossa Magris kykenee eläytymään hyvin Franzin yksinäisyyteen. (177-179) Mutta Magrisin rajoitteuneisuus tulee esiin kun hän tarkastelee Wittgensteinin talon muotokieltä. Sitä Magris ei ymmärrä, ei yhtään.(182-183) Niukkuuden estetiikka ei avaudu hänelle. Jos avautuisi hänen kirjansakaan ei varmaan olisi laajuudeltaan 439 sivua, vaan puristettuna, ehkäpä 200 sivua. Mutta moni tarina olisi silloin jäänyt kertomatta.

Magrisin kirja ei ole luontokirja, mutta hienosti hän kiinnittää huomion luonnon ja kulttuurin suhteeseen vaikkapa Konrad Lorenzin yhteydessä (Kaksoiskotka ja merikotka, s. 172-177) tai huomauttaessaan siitä, että György (Georg) Lukács tuskin paljon katsoi asuntonsa ikkunasta Budapestissa Tonavaa tutkiessaan kirjoja ja kirjoittaessaan.

Magrisin oppineessa ja tarinoivassa seurassa viihtyy, vaikka paikka paikoin, varsinkin liikuttaessa oman tuntemuksen kannalta vieraimmissa paikoissa, Unkarin, Bulgarian ja  Romanian rajamailla, kiinnekohdat alueen kirjallisuuteen ja kulttuurin tekevät juonteiden seuraamisesta haastavaa. Lähes joka sivulta löytyy hienoja lauseita ja osin oivaltavia tiivistyksiä eurooppalais-saksalaisesta hengenperinnöstä.

Mutta yksi Tonavan rantamailta puuttuu. Ja sitä kohti Tonava virtaa.
Tonavalta puuttuu meren sini - meren eeppisyys muistuttaa meitä siitä, että olimme kerran jumalia. (146-147)