Tuesday, December 29, 2020

Idän ja Lännen Berliini

Talot ovat minun kallioitani, ihmiset outoja puita, kadut itsepäisiä jokia.  (s. 66)


Nellja Veremej on kirjoittanut hienon ja kiinnostavan romaanin Berliini on idässä (ntamo, Helsinki 2020). Päähenkilö on itäinen osa Berliiniä ihmisineen, Alexanderplatz ja sen lähikadut. Moskovasta Berliiniin muuttanut, miehestään eronnut Lena elää ja asuu tyttärineen ajan murroksessa. Lena etsii identiteettiään post-neuvostoliiton aikaisessa post-DDR:lläisessä venäläis-monikansallisessa yhteisössä. Lenan lähipiirin kautta välittyy muistojen muuntama kuva menneestä Neuvostoliiton aikaisesta ajasta, Lenan vanha äiti asuu edelleen Moskovan lähellä, tytär puolestaan opiskelee ja elää jo uutta "läntistä" aikaa ja avaa näkymän tulevaan. Lena itse on vanhustyöntekijä. Hän ystävystyy asiaakkansa, entisen DDR:ssä menestyksellä lehtimiesuran tehneen, nyt jo kuoleman portteja kolkuttelevan Ulfin kanssa. Lisäsuolansa tarinaan heittävät, pinnallinen lääkäri Roman, joka liehittelee Lenaa, mutta onkin naimisissa omalla tahollaan. 

Ihmiset ovat elävän tuntuisia, erehtyväisiä, väärässäkin olevia. Kirjallisia viittauksia tehdään melko luontevasti niin Sebaldiin, Thomas Manniin kuin Alfred Döbliniinkin, siis länsimaiseen ja saksalaiseen, ei niinkään venäläiseen kirjallisuuteen. Kyseessä ei ole bildungs-roman, maailma muuttuu nopeasti, kirjan ihmiset hitaasti, sopeutuen, eivät maailmaa muuttaen. Ja tässä on juuri kirjan jännite, maailmaa muuttavat ihmiset eivät ole kirjan keskiössä, vain heidän toimintansa muuttaa myös tämän kirjan keskiössä olevien elämää.



Elokuvateatteri Babylon, Rosa-Luxemburg-Straße 23.10.2020



Kirja on helposti ymmärrettävissä, mutta oman kiinnostavuuteensa lukijalle tuottaa, kun tuntee sen kadut ja aukiot, teatterit ja näyttämöt. Satuin paikalle nyt syksyllä 2020, koronoviruksia väistellen, mutta samalla monien muiden tavoin Berliinin runsautta ihastellen.

Näkymä televisiotornille ja Alexsanderplatzille 20.10.2020


Kirja on hieno aikalaiskuvaus ja uudenlainen näkymä Berliiniin. Sitä ei ole syytä verrata esikuviinsa, niiden varjo on liian pitkä ja syvä. Tämä kirja riittää ihan itsessään.




















Tuesday, December 15, 2020

Aja aurasi vainajain luitten yli

 

Olga Tokarczukin aiemmin lukemani kirjat ovat erittäin hyviä, loistaviakin. Mutta Aja aurasi vainajain yli on täysosuma, hieno vaikuttava, kirjallinen mestarinäyte. Teos ei ole varsin laaja ja kerrontakin on vain yhdestä näkökulmasta. Juoni on yllättäen murhamysteeri. Lukijana tekstin ääressä viihtyy, se vetää mukanaan, kieli on selkeää, huumori on mustaa. Puolan ja Tšekin rajamailla tapahtuu outoja, astrologiset ennustukset käyvät toteen, paha saa palkkansa, varmaankin?

Samanaikaisesti William Blaken runot kääntyvät ja ovat kalmankalpeina vihjeinä kirjan luvuille. Tokarczukia lukiessa on helppoa ajatella kuten hänen henkilönsä, jolta kysytään, oletko uskonnollinen: Olen, hän vastasi ylpeänä. - Olen ateisti.

Blaken rinnalle kääntyy ja soljahtaa hienosti myös vähemmän korkeakulttuuriset säkeet Riders on the storm ja hieno käännös suomentaja Tapani Kärkkäiseltä Nousevan auringon talosta:

Der iiis ö hauuus in Njuuuu Orliiin

Dei kool dö Raaaaaisin Saaan...

Olga T. havahduttaa huomaamaan hehkuvalla tavalla luonnon ja ihmisluonnon raakuuden ja hellyyden, totuuden, oikeudenmukaisuuden, rikoksen ja rangaistuksen kieppuvan, kosmiseen kehän. Hän opettaa ja havainnollistaa runouden kääntämisen monisyisyyden. Jos ei tiede, uskonto, hallinnollinen komentokieli, ehkäpä ei filosofiakaan tai astrologinen hämäryys, avaa maailmaa ihmiselle, ehkä vielä jää runous, tihentymä, jossa maailma hyvä ja paha kirkastuu ja sokaisee. Astumme ovesta, jonka tuolla puolella näemme, mutta jota muut eivät näe.

Thursday, December 03, 2020

Palava kehä

 



Aiemmin minulle tuntematon Flannery O`Connor yllätti positiivisesti. Palava kehä on tiukkaakin tiukempi, mustan huumorin tiivistämä, kokoelma lyhyitä kertomuksia syvästä etelästä. Hyväntahtoiset, usein tekopyhät, valkoihoiset päähenkilöt säätävät elämäänsä valkoisen roskasakin, neekereiden, maahanmuuttajien ja liberaalien tuulahdusten ristipaineissa.  Poliittisesti korrekti kielenkäyttö, puhumattakaan korrektisti käytöksestä on vielä kaukana edessä.

Armollista auttajaa ei armahdeta, proteesit viedään jalasta, saarnaajat huijaavat, groteskit tilanteet pyörittävät ihmisiä kuumassa paahteessa.

Kuvaus politiikasta, ihmisten pyrkimyksestä elää ja sopeutua sosiaalisessa muutoksessa saa säälimättömän kuvauksen. Palava kehä tuntuu noilla main, Yhdysvaltojen rajussa Etelässä, vain kiertävän edelleen, vaikka novellit on alunperin julkaistu jo 1940-luvun puolivälissä ja sen jälkeen.

Mutta hitaasti, kuolettavan hitaasti, maailma muuttuu.

Wednesday, December 02, 2020

Rajamaa

Terhi Kokkosen Rajamaa oli siinä rajalla - jätänkö kesken vai en. Luin, tai oikeastaan kuuntelin, kuitenkin loppuun.

Kelpo kirja, sujuva, selkeää ja hyvää kieltä. Ei ehkä ollut paras vaihtoehto, että kirjailija itse lukee kirjansa. Ääni Kokkosella on kyllä selkeä, mutta lauseiden nuotti yksitotinen. Yksitotisuus kyllä tukee kirjan melko yksitotista esitystapaa ja henkilöiden, Karon ja Riston, tyhjyyttä kumisevaa elämäntapaa ja parisuhdetta.

Asioita katsotaan pääasiassa Karon näkökulmasta ja muut henkilöt jäävät monin osin kovin ohuiksi. Kokkonen malttaa kyllä avata kertomuksensa tasoja huolella, mutta silti kovin suurta intensiteettiä tarinaan ja sen henkilöiden keskinäisiin jännitteisiin ei synny.

Valitettavasti kirja ei siis erityistä kiitosta ansaitseva ei ollut, mutta kirjoittajana Kokkosella on varmaan tulevaisuutta, jos hän kirjailijan uralle heittäytyy. Voi tietysti olla niinkin, että jo lähtökohtaisesti olen väärä lukija tälle kirjalle - tartuin siihen siksi ja vain siksi, että se voitti HS:n kirjoituskilpailun ja halusin nähdä millaisella teoksella sen saattoi saada.