Pitkälle vaan ei perille ...

Taiteilija Klingsor pääsi taiteessaan pitkälle, mutta ei koskaan perille. Hän piti vain yhden näyttelyn purkutuomion saaneella kansakoululla, mutta antautui taiteelleen täydellisesti.

Kirjan kansitekstin mukaan (v)eijarimaisen kertojan käsissä keskinkertaisestakin elämästä syntyy suurta taidetta. Mutta mitähän tuo keskinkertainen elämä oikein mahtaa olla? Tai suuri taide? Ei ainakaan tämän kirjan kirjailijan elämä ole millään muotoa keskinkertaista, vaan hyvinkin äärimmäistä. Oliko se epäonnistunut elämä? Ja voiko elämä epäonnistua?

Onko taide, jota juuri kukaan ei ole nähnyt tai arvottanut, keskinkertaista?  Vai onko kansitekstin kirjoittaja tarkoittanut, että (kuva)taiteilija pääsee perille ja ylittää keskinkertaisuuden, kun hänet liitetään kuvataiteilijoiden kaanoniin, osaksi taidehistoriallista jatkumoa taiteilijaheerosten joukkoon, Cezannen, Picasson yms. seuraksi?

Näitä kysymyksiä Torgy Lindgrenin kirja herättää. Ymmärrettävästi vastauksia se ei anna. Joka tapauksessa kirja on nautittavaa luettavaa. Päähenkilö krummessaa koko ikänsä. Hän on keksinyt tuon sanan kuvamaan elämäänsä: Että etsii umpimähkään ... omaa alkuperäänsä kuten atomit ja molekyylit esineissä - ja kivissä ... etsivät muotoaan ja turvaa ... niin kuin hiukkaset minun maalauksissani.

Kirja on siis varsin viehättävä, vaikka on vaikea ymmärtää tarkalleen miksi. Ehkä ohjeeksi riittää Klingsorin ohje: Se minkä muut voivat ymmärtää on kestämätöntä ja arvotonta.

Lindgren oli itselleni uusi tuttavuus ja ilokseni huomasin, että tuotantoa on suomennettu ainakin yhdeksän muun kirjan verran, joten lukemista riittää.

Valomerkki

Anna-Leena Härkösen Valomerkki on sujuva, nopeasti luettavaa, dialogiin perustuvaa kerrontaa. Päähenkilö, viisikymppinen Anita, on kovin kirjan kirjalijana kirjoittajansa oloinen. Kirjassa on joko nimeltä mainiten tai riittävästi tunnusmerkkejä antaen myös muita tunnettuja suomalaisia kultuurijulkisuuksia. Tämä tuo oman tirkistelyekstransa kirjan lukijalle.

Kirja oli kyllä mieleen. Hyvin kirjoitettu. Aihepiiri, sisäpiiriläisyydestään huolimatta, on tuttu myös ei ammatikseen kirjoittavalle. Mielikuva kevyestä, kiinnostavasta ja luovasta kirjoittamisesta on useimmille kirjoittajille vain taiteilijaheeros ajattelun synnyttämä idealisoitu harhakuva. Luomisen prosessi on (myös) tuskaa. Jos ideointi usein on innostavaa, alkuun pääseminen on lähes aina vaikeaa. Jos tekstiä sattuu joskus syntymään intensiivisesti ja ilolla, usein ilo haihtuu muutamassa hetkessä kriittisen luennan jälkeen tai asiattoman (tai asiallisen) kritiikin lannistamana. Puhumattakaan tekstin huolellisesta loppuunsaattamisesta. Kirjoittaminen vie usein mennessään ja tähän prosessiin antautuminen vaatii enemmän rohkeutta kuin mitä tekijällä itsellään on voimia. Kuin koskimelonta vieraissa vesissä tuntemattomien kanssa.

Kirjan päähenkilö Anita ajattelee päivittäin ja lähes jatkuvasti kuolemaa, omaa eutanasiaansa, isänsä kuolemaa tai kuolemaansa kirjailijana. Läheiset, mies, äiti, tytär, ystävät, kollegat ja kustannustoimittajat, markkinointiväki - kaikki ovat toisaalta voimavara, toisaalta raskas taakka. Valintoja on tehtävä, jätettävä taakseen omaa itsetuntoa kalvavat ystävät, suoruuden ja totuuden nimissä puhuvat vähättelevät alistajat. Anita suuntautuu aina eteenpäin. Kohti loppua. Kohti kuolemaa.

Härkösen tekstin suuri ansio on osuva huumori, mustaksikin sitä voi kutsua. Häpeä on kirjailijan käyttövoima, häpeä siitä ettei tyydy olemaan ei-luova, vaan pyrkii kuolemattomaksi oman elämänsä kustannuksella. Kirjan pari viimeistä loppukohtausta ovat yllättäviä toiminnallisuudessaan. Päätös tuntuu jopa keinotekoiselta, joskin se vertautuu etsimättä kirjailijan työprosessin tukahduttavaan pyörteeseen, joka on hukuttaa tekijänsä. Mutta jollakin ihmeen kaupalla kirjailija selviää ja aloittaa taas alusta.

Valomerkki tavoittaa ihmisenä olemisen peruskysymyksiä, vaikka onkin hukkua ensimmäisen maailman pintakuohuihin. Se ei ehkä ole suurta romaanin taidetta, ei varmaan Härkösen paras, mutta oikein hyvä kuitenkin. Kirjojen arvottaminen on julmaa - oikein hyvä- se ei riitä fiktiiviselle Anitalle, tuskin Anna-Leena Härkösellekään. Lukija on kannibaali ja raatokärpänen. Kirjailija tulee toimeen ilman lukijaakin, mutta kirja ei. Ihminen kirjailijana on yksi meistä. Jos kirjailija ja ihminen tarkennetaan yhdeksi ja samaksi, kaikki muu samenee. Kirjat syntyvät tästä erosta.

JK.

Helsingin Sanomien  Katri Kallionpäältä (HS 14.6.2017)  on mennyt mielestäni ohi kirjan traaginen tai ironinen ulottuvuus: hän varoittaa juonipaljastuksesta: romaanin loppu on onnellinen aina amerikkalaisen elokuvan banaalisuuteen asti. Loppu on banaali ja juuri siksi se ei sovikaan kuvaan. Kirjalija aloittaa taas alusta - Sisyfos jatkaa työssään.