Taistelu jatkuu

Raskas on painava kantaa ja kauas on pitkä matka...

Romaanin VI osassa moniäänisyys hukkuu osin saarnaavaan monologiin ja yksioikoiseen yhteiskunta-analyysiin. Parhaimmillaan kirja on arjen ja päähenkilön sielunmaiseman konkreettisessa kuvauksessa.

Karl Ove Knausgårdin kirjasarja on oikeastaan yksi opus magna.  Taisteluni osat I-VI on ainutlaatuinen kirja läsnäolevuudessaan, laveudessaan ja polveilevuudessaan. Viimeisen osan alussa kirjasarjan kaksi ensimmäistä osaa on juuri ilmestymässä. Knausgård kuvaa tuntemaansa ristiriitaa itsensä, pienen ihmisen ja suuren kirjailijan välillä: Olin pieni ihminen. Minulla ei ollut suuria luuloja niinkään itsestäni kuin siitä mitä tein tai mitä kykenin tekemään. (122)

Kirja on kiehtova ja vie mukanaan. Silti, jos saisin päättää, tekisin kirjan olemattomaksi. Siinä ei ole mitään sellaista, mitä ilman en voisi elää, mutta paljon sellaista minkä kanssa monen ihmisen on vaikea elää. Kirja on kuitenkin olemassa, olen sen lukenut. Se on vaikuttava. Tuon kokemuksen kanssa minunkin on elettävä. Ihmettelen miksi Karl Ove K. jatkoi kirjan kirjoittamasta, vaikka näki ja koki sen tuhoisuuden? Ehkä samasta syystä, kuin tässä kirjoitan ja levitän "ilosanomaa" hänen kirjastaan: ajatus siitä, että totuudella on jokin ensiarvoinen asema maailmassamme, olkoonkin, että se on "minun" totuuteni tai tässä tapauksessa Karl Ove Knausgårdin totuus. Vaikka Knausgård on hyvin lukenut ja oppinut kirjailija hänen käsityksensä totuudesta sekoittuu "rehellisyyden" tai "aitouden" sekä "suorapuheisuuden" kanssa. Ihmisen on sosiaalinen olento ja sosiaalisuus on myös Knausgårdin keskeisiä käsitteitä. Totuuden ongelma on monisyisempi käsite eikä oikeastaan liity yksilöön vaan yhteiskunnan rakenteellista tapaa tuottaa tietoa - asia jota muun muassa Knausgårdinkin hyvin tuntema Michel Foucault niin mestarillisesti on analysoinut ja historiallisestikin kuvannut. Perusjako sisäiseen ja ulkoiseen todellisuuteen on kyllä hyvä käyttövoima itseanalyysille, mutta käsitys persoonallisuudesta, esimerkiksi vaikka ajatus persoonallisuuden lapsi-aikuinen-vanhempi tasoista, olisi ollut vivahteikkaampi monissa kohdin. Ja Knausgårdin yhteiskunta-analyysi on samalla tavalla osin psykologisoiva, osin kotikutoisesti koottu. Mutta kyseessähän onkin romaani, joten se ei alistu teoreettiselle kritiikille. Kirjailija on valinnut (?) teoreettisen viitekehyksen ja soveltanut sitä oman elämänsä analysoimiseen ja kuvaamiseen.

Kirjoittaessaan itsestään, suhteestaan isäänsä, sukuunsa ja ystäviinsä hän samalla kartoittaa suhdettaan romaaniin ja oman identiteettinsä rakentamiseen. Identiteettityön prosessia on tuskin koskaan kuvattu niin läheltä ja aidon tuntuisesti kuin tässä teoksessa. Niin Knausgård kuin osa hänen kriitikoistakin on kyseenalaistanut tämän kaltaisen egotrippailevan kirjallisuudenlajin itsesäälissä vellovien narsistis-egoististen ihmisten julkiseksi terapiaksi, julkisuushakuisuudeksi tai rahanhankintakeinoksi. Onko Knausgård itsensä vapauttava orja vai narri, jonka itsensäpaljastelu antaa meille voyeristisen nautinnon tarjoamalla avaimenreiän tai peräti avoimen oven Karl Oven salaisen mielen huoneeseen? Vai onnistuuko hän avaamaan lukijan mielen, kauneuden ja kauhun kammion, joka usein pysyy suljettuna myös itsellemme?

Hienosti Knausgård asettaa itsensä kirjallisuuden historiaan Shakespearesta Goetheen ja Hamsunin kautta itseensä. Ainakaan tässä teoksessa hän ei mainitse Montaignea, vaikka kiistatta tämä Hamletin hahmon pohdiskeluihin vaikuttanut esseisti voisi olla yksi Knausgårdin esikuvista. Samoin tulee mieleen Augustinuksen ja Rousseaun tunnustukset. Hän asettaa itsensä myös nykykirjailijoiden joukkoon: Thomas Bernard ja John Fosse ovat ylittämättömiä, mutta Franzenin ja Coetzeen tasoon hän mielestään kyllä yltää. (122)

Hyvin kiinnostavasti Knausgård analysoi Joycen Odysseusta, Shakespearen Hamletia, Kafkaa. Erityisen tarttuva oli myös teksti Faulknerin Ääni ja vimma -teoksesta. Se oli aikoinaan, 1970-luvun alussa, lukiovuosina Harjavallassa, teos, joka avasi ajatukseni, silmäni, korvani ja katseeni kirjallisuuteen. Pyrkimys katsoa maailmaa monesta näkökulmasta (moninäkökulmatekniikka) merkitsi oman näkemyksen monipuolistumista ja sen ymmärtämistä, että eri näkemykset voivat olla keskenään ristiriidassa ja samalla kuitenkin totta tietystä näkökulmasta katsottuna. Kaikki on suhteellista, mutta vain jossakin suhdejärjestelmässä. Knausgårdin sisäisessä maailmassa hänen kirjoituksensa on totta, sen ulkopuolisessa maailmassa on toisin. Se on vain Knausgårdsin minän näkemys tapahtumista. Ainutlaatuiseksi sen tekee juuri tuo kuvauksen viiltävä tarkuus, jossa yksityinen muuttuukin kirjoituksen kautta, kielen välityksellä yleiseksi. Kieli, katse, teot: maailma avautuu meille käsitteellisenä ja toiminnallisena. Sanamme ovat tekoja, tekomme kuvautuvat sanoina, tekomme saavat meistä riippumattomia merkityksiä ja merkitsevät meille maailmaa.

Yllättävästi kirjan sivuilla on lähes puhtaasti kirjallisuustieteellistä analyysia kielestä, sen rajoista ja ylittämisestä. Analyysin kohteena ovat Celanin runot  ja niistä Knausgård siirtyy fasismin ja narsismin analyysiiin ja kertoo myös käsityksensä Hitleristä Taisteluni teoksen ja siitä tehtyjen kirjoitusten perusteella. En tiedä, mitä Knausgårdin kustannustoimittaja hänelle on sanonut ja onko hän ottanut tai joutunut ottamaan sanomista huomioon, mutta reippaasti olisin karsinut ja jäsentänyt tätä viimeistä osaa. Kirjallisuusteoreettinen osa on toki kiinnostava, mutta Hitlerin ja fasismin arvioinnissa ja arvottamisessa Knausgårdin analyysi ei ole vakuuttava. Oikeastaan en ymmärrä mihin hän pyrkii. Yhdestä keskeisestä asiasta olen samalla kannalla. Hitleriä ja hänen persoonaansa ei tule demonisoida - hän oli ihminen, jonka toimintaa tulee arvioida hänen tekojensa perusteella. Knausgård osoittaa VI osassa lukeneisuutta ja kirjan lopussa on jopa lähdeluettelo. Monet teokset ovat tuttuja itsellenikin. Knausgård mainitsee Michel Foucaultin tekstissä, mutta lähdeluettelosta häntä ei löydy ja enemmän rakenteellista analyysia fasismin käsittelyssä olisinkin kaivannut, jos hän sen välttämättä halusi kirjaansa sisällyttää. Yhden lempiajatelmani (Claude Lévi-Strauss) mukaisesti kysyn kuitenkin, kuka Karl Ove Knausgårdin kirjassa puhuu, kenen hän antaa puhua kirjassaan? Miksi hän antaa Hitlerille paljon puhetilaa, vaikka suhtautuukin Adolfin tekoihin kriittisesti? Sananvapauden nimissä meillä toki tulee olla oikeus lukea ja kommentoida mitä haluamme ja romaanin puitteissa tuon sananvapauden on oltava vielä laveampi kuin asiateksteissä. Mutta siitä huolimatta en pidä mielekkäänä esittää ja levittää näin laveasti Taisteluni, siis Hitlerin tekstin, sanomaa, vaikka siihen lyhyet kriittiset kommentit liittyvätkin. Knusgårdin tapa on kyllä hyvä esimerkki siitä, että on hyvä koetella omia ajatuksia "helvetin tulessa" ja kaivaa itsestään nuo fasismin kurjimukseen johtaneet ajatukset. Mutta kovin moniääniseksi teksti ei avaudu ja varsinainen poleeminen vuoropuhelukin jää kaikesta laveudesta huolimatta aika yksipuoliseksi.

Ristiriitainen kokemus siis kaiken kaikkiaan. 

Karl Ove opiskelee kirjailijakoulussa

Knausgårdin Taisteluni V keskittyy kirjailijaksi kasvamiseen. Bergenin Skriveakademi tarjoaa Karl Ovelle puitteet oman kirjoittamisen suhteuttamisessa perinteeseen ja oman aikansa kirjoittamiseen. Thomas Mannin Taikavuori ja Tohtori Faustus saavat Knusgårdilta lyhyen mutta kiinnostavan analyysin ja jälkimmäisen kirjan hahmojen (Leverkühn vs. Zeitblom) avulla hän asemoi myös itseään eurooppalaisen kirjallisuuden perinteen ja avantgarden taitekohdissa. (269-270 ja 336)

Suhde Kunderaan tulee myös esiin, sekä Karl Oven pitäytyminen realismissa. Mielikuvitus ei ole hänen vahvimpia puoliaan, ainakaan kirjoittaessa,  ja hän kieltäytyy metatekstien kirjoittamiesta. Toki niitä esiintyy tässäkin kirjassa jonkin verran, mutta melko niukasti. Kiinnostavana pikku yksityiskohta on Bob Dylanin mainitseminen ei-Nobelin saaneena kirjoittajana.

Elämänohjeitakin Karl Ove jakaa: Eikä sydän erehdy koskaan. Sydän ei koskaan, koskaan erehdy. Näin varmaan on, kohtaat toisen ihmisen ja tiedät, että kaikki on nyt toisin. Ja vaikka sydän erehtyy ja pettää, niin ajan kuluessa käy usein niin, että se sydän kuului aivan jollekin muulle, tai muuhun aikaan. Solujen lailla mielemme uudistuu. Ajan julma pyörä armahtaa. Ja hienosti hän kuvaa myös rakkauden ja kaipuun tunteita ja niiden puutetta (375-376). Karl Ove käy loputonta dialogia itsensä ja maailman sekä oman itsensä sisäisen puheen välillä - Daniel Kahnemanin termein nopea ja hidas ajattelu vuorottelevat harvinaisen nopeasti ja samalla yksinkertainen, moninkertainen ja monimutkainen kertautuvat. Vain vahva humala poistaa päähenkilömme refleksiivisen kontrollin ja vaikka se hankkijalleen tuo vapauden, sen seuraukset ovat melko tuhoisia.

Vielä on yksi Taisteluni sarjan osista lukematta. Jospa sen jälkeen on aika koota kokonaisuus yhteen. Knausgård on kuitenkin alkanut elää elämäänsä omassa mielessäni. Monessa yhteydessä tulee mieleen, miten tähän ja tuohon ilmiöön tai elämäntapahtumaan Karl Ove Knausgård viittasi. Harva kirja vaikuttaa näin. Ja samalla huomaa, miten rikas kudelma syntyy - on vaikea erottaa kirjan, kirjallisuuden ja muun elämän rajaa ja nostaa esiin olennaista. Olen suositellut kirjaa monille. Kirjasarja on niin laaja, että sen joko lukee innolla tai sitten luopuu jo viimeistään toisen tai kolmannen osan (näin oli itselleni käydä)  kohdalla.

Nyt kirjailija on syntynyt ja jatkaa elämäänsä itsenään ja julkisuuden henkilönä.

Nuoren opettajan muistelmat

Teossarjansa IV kirjassa Karl Ove aloittaa työ- ja kirjailijanuraansa. Hän pestautuu Norjan pohjoiseen sijaisopettajaksi 18-vuotiaana, heti lukion päätettyään. Meno jatkuu kuitenkin enemmän teinimeininkinä ainakin kirjan alussa. Samoin kuin edellisessä osassa, vuosikymmentä, siis 80-lukua,  kommentoidaan osuvasti siirtymäkautena. 70-luvun vakavuudesta 90-luvun keveyteen.

Ensimmäiset seksikokemukset, ainakin onnistuneet, antavat odottaa itseään. Karl Ove on turhautunut, menettää muistinsa juopotellessaan, mutta uskoo kirjoittamisensa tuovan tulosta lähitulevaisuudessa. Naiskuvaa vaivaa pahanlaatuinen huora-madonna -tyyppinen splittaus. Tytöt ja nuoret naiset ovat himoittavia ja pantavia tai sitten ihanteellisen rakkauden kohteita, saavuttamattomia. Ja kaiken kukkuraksi pohjoisen pienessä kylässä vaihtoehdot ovat vähissä, omat oppilaat aivan liian nuoria, vaikkakin nuoren opettajan halujen kohteena (etenkin ajatuksissa). Epäonnistumisen pelko, kiintymisen pelko, hylätyksi tulemisen pelko - tuttuja tuntemuksia: hylkää tai luovu ennen kuin petyt tai tulet hylätyksi. Myötäeläminen on helppoa ja mieli tekisi antaa päähenkilöille muutama kannustava ohje tai neuvo. Ja tuskin lukukokemusta haittaa - seuraa juonipaljastus -että poikuudestaan Karl Ove pääsee sentti sentiltä ja kirjan lopussa opettajan työvuoden päätyttyä lihalliset ilot avautuvat runsaasti Roskilden festivaaleilla. Teltassa tytön kanssa joka ei ole sen paremmin Karl Ove himon kuin ihastuksenkaan erityinen kohde, vain nuori nainen, joka sattuu olemaan oikeaan aikaan oikeassa paikassa Karl Ove kannalta.

Tässäkin kirjassa Knausgård onnistuu herättämään empatian, sympatian, myötähäpeän ja osin kauhistuksenkin tuntemuksia. Myötäelämistä helpottaa oma elämänhistoriani. Tosin telttailin jo nuorempana kuin käsillä olevan kirjan sankari ja opettajana aloitin "vasta" 24-vuotiaana. Sopetuminen ikäisiini oppilaisiin ja nuoriin kollegoihin sujui hieman tyylikkäämin ja vähemmän tuskaisesti. Mutta monta tarinaa siitäkin voisi kertoa . Lisäksi itselläni ei ollut Knausgårdin kaltaisia suuruuskuvitelmia ja kunnianhimoisia tavoitteita kirjailijana.

Tekstissä on myös kirjallisen maun ilmauksia. Blogini nimikkokirjailija, Thomas Mann, saa kiitettävän, samoin García Marques. Mutta yksi omista arvoasteikolla hyvin korkealla olevista ja pitämistäni kirjailijoista, Milan Kundera, puolestaan on Karl Oloville vaistomaisen inhon kohde. Hän on keinotekoinen, ei riittävän post-moderni eikä riittävän moderni kirjailija. Kunderan viehätyshän  on kuitenkin juuri siinä, että hän liikkuu ja liukuu niin taiturimaisesti juuri tuolla rajalla. Ehkäpä kysymys on myös siitä, että Mann on kunnioitettavaa historiaa. Kirjan aloitteleva kirjailija ja Taisteluni -kirjan kirjoittaja, nyt jo menestynyt ja vakiintunut 2000-luvulla, ovat samalla kentälle Kunderan kanssa. Mann istuu jo katsomossa,  mutta Kunderalta on otettava pallo pois.

Tuomariksi en tuossa ottelussa halua asettua. En tunne Knausgårdin muuta tuotantoa, mutta nyt lukemani perusteella Kundera ja Knausgård pelaavat eri peliä. Siinä missä Kundera antaa kirjojensa kautta vilkaista peiliin ja antaa häivähdyksiä ihmiselosta, Knausgård päästää katsomaan elämää kameralla, jonka näkökulma on joskus ei vain jääkaapin sisältä (kuten elokuvissa joskus tehdään), vaan myös vessanpöntöstä johon perinteisten tarpeiden lisäksi myös oksennetaan.

On aika siirtyä kirjaan no 5. Sen liepeessä kriitikko vertaa Knausgårdin merkitystä Goetheen. Aika näyttää. Yritän arvioida tilannetta muutaman tuhannen sivun jälkeen.

Taisteluni 3: Lapsuudesta varhaisteiniksi

Kirjan kertojan, Karl Oven tarina jatkuu kolmannessa osassa lapsuuden kokemusten kuvauksella ja kuvittelulla. Kirjailija Karl Ove valmistelee lukijaa alussa huomautuksilla siitä, että tietenkään hän ei kykene muistamaan varhaislapsuudestaan varsinaisesti mitään. Kyseessä on rekonstruktio, muistelma, jota oma muisti täydentää, unohdus pyyhkii pois ja kirjallinen fantasia ja esitystapa rikastaa.

Aluksi pelkäsin, etten jaksa näin tarkkaa kuvausta kovin pitkälle. Kirjan tyyli poikkeaa aiemmista. Niissä aikatasot ja teemat vaihtelevat, mennyt, kirjan nykyisyys ja kirjallisen kerronan pohdinnat kutotuvat kiinnostavaksi kudelmaksi. Nyt kertomus etenee melkolailla kronologisesti alun pikkupojan varhaiskokemuksista koulupojan ja varhaisteinin maailmaan. Äiti on turva, isä herättää pelkoa (päin vastoiin kuin Elane Ferrantella hänen lapsuutensa kuvauksessa teoksessa Loistava ystävä). Isän pelko, josta kirjan ensimmäisen osan alussa monella tavalla vihjattiin ja lukija odotti, milloin jotain kauheaa tai todella kauheaa tapahtuu, puhkeaa nyt sanoiksi kolmannen osan puolessa välissä. Katkeriksi, koviksi ja kovin tosiksi sanoksi. Isä on jatkuva uhka, myös silloin kun hän ei ole välittömästi läsnä. kauhun kokemus ei ole yksittäisissä teoissa. Kauhu ja pelko on jatkuvaa, sisäistettyä.

Kolmannen osan lopussa keskeiseksi kiinnostuksen kohteeksi nousevat tytöt. Heistä ja heidän paremmuusluokittelustaan tulee pakkomielle, jossa pienen pojan maku on absoluuttinen. Deittailu- ja treffikokemukset päättyvät monin osin katkerin pettymyksiin, mutta palava halu ja himo ajavat pyrkimykseen kehittyä toisen sukupuolen tuntemuksessa. Kiusatuksi tuleminen ja oman sukupuolisen identiteetin etsiminen on ankara ja voimia vaativa prosessi.

Vain paikoitellen tekstissä pohditaan kokemuksen historiallista kontekstia:

Me olimme nykyaikaisia 1970-luvun ihmisiä, ja myös ympäristömme oli nykyaikainen 1970-luvun ympäristö. Ja tunteemme, ne jotka virtasivat meissä jokaisessa noina kevätiltoina, ne olivat nykyaikaisia tunteita, vailla muuta historiaa kuin omamme. Meillä lapsilla ei ollut historiaa. Kaikki  tapahtui ensimmäistä kertaa. Emme koskaan ajatelleet että myös tunteet olisivat vanhoja, ehkä eivät yhtä vanhoja kuin vesi ja maa mutta yhtä vanhoja kuin ihmiset. (s. 2013)

Kiinnostavaa. Miten tarina jatkuu IV osassa?

Taisteluni: Toinen kirja

Elävä kivi, uskoakseni.

Knausgårdin  Taisteluni kirjasarjan toinen osa vie mukanaan entistä laveammin Karl Oven maailmaan. Ilon, pelon, hilpeyden ja jopa kauhun tunteet vaihtelevat niin kirjassa kuin lukijassakin. Kolmen lapsen isänä ja perheen arjen pyörityksen kokeneena on kovin helppoa muistella ja verrata omia tuntemuksia. Knausgårdin pään ja ruumiin liikkeet oppii kirjassa tuntemaan tarkemmin kuin yhdenkään muun ihmisen, omaa päätä ja ruumista lukuunottamatta. Ja kun tähän arkipäivän "suttuiseen fasismiin" yhdistää pyrkimyksen kirjallisuuteen, kulttuuriin ja tietynlaiseen puhtauteen, keitto on maukas. Kovin tuttua on vaikkapa seuraavassa tiivistyksessä:

Niissä kysymyksissä jotka eivät liittyneet filosofiaan, kirjallisuuteen ja taiteeseen tai politiikkaan vaan elämään sellaisenaan, minussa ja ympärilläni, en koskaan ajatellut. Minä vain tunsin, ja tunteeni määräsivät teot.

Toisaalta en koe olevani lainkaan samalla tavalla tunneihminen kuin Knausgård ja siksi on aika hienoa myös tunnistaa tunteettomuus tunteeksi: Niin, eipä silti että minusta tuntuisi miltään. Mutta onhan sekin tunne, luulisin. - On se.

Knausgårdin kyky yhdistää pintaa ja syvyyttä, arkea ja arjen ylittävää, on uskomattoman hieno: Se arki, joka painoi meidät maahan kuin jalka tallaa päätä maata vasten, olisi yhtä hyvin voinut nostaa meidät johonkin ilontäyteiseeen. Kaikki riippui silmästä joka näki esimerkiksi veden jota oli kaikkialla Tarkovskin elokuvissa, teki niiden maailmasta eräänlaisen terraarion ja sai kaiken tippumaan ja lirisemään, valumaan ja vuotamaan, ja ihmiset saattoivat poistua kuvasta niin että jäljelle jäivät vain kahvikupit, joita sade hitaasti täytti taustan uhkaavan vihreää kasvustoa vasten, niin, silloin silmä voisi nähdä saman hurjan, eksistentiaalisen syvyyden avautuvan myös arjessa.

Maailman merkityksen näkevä katse on koko ajan mahdollisuus, mutta kykenemättömyys tai voimattomuus, estää usein valitsemasta tuota katsetta.  Merkityskato turhauttaa, alistaa ja murskaa aina siihen asti, että pako vapauteen, kuten kuvittelemme, jää ainoaksi ratkaisuksi. Knausgårdille tuo vapaus on kirjoittamisessa ja juomisessa. Knausgård viihtyy selvästi klassissa kysymyksenasetteluissa paremmin, kuin modernia populaarikulttuuria käsitellessään ja viittaapa hän tässä toisessa osassa myös Thomas Manniin. Ei kylläkään Taikavuoreen vaan Buddenbrookiin.

Knausgård pyrkii pohdinnoisaan ratkaisemaan enten-eller ongelmia ja kas kummaa, päätyy aina joko-tai asetelmasta sekä-että ambivalensseihin. Objektiivisen-subjektiivisen, ulkoisen-sisäisen vastakkainasettelun ylittävä tarinallisuus johtaa valheeseen, introspektiivinen pohdiskelu, oman ja muiden ihmisten katseen kohtaaminen kuvataiteessa tai kirjallisuudessa johtaa psykologismiin ja maailman arvottomuuteen tai arvottomuuden kokemukseen.

Toisen kirjan lukeminen synnytti kyllä mukavaa väreilyä ja pohdittavaa, kuten ensimmäinenkin, joten jatkan kyllä (omaa) ja Knausgårdin Taistelun kuvausta. On sanottu, että teologit ja filosofit yrittävät purjehtia samalla totuuden merellä, vaikkakin eri suuntiin. Tähän joukkoon voi kai lisätä monia kirjailijoita ja taiteilijoita. Taidamme kuitenkin elää intersubjektiivisuuden maailmassa eräänlaisella lautalla joka kelluu pakolaisveneen tavoin kohti kuolemaa tai pelastusta. Naapuriveneistä kuuluu huutoja ja kuiskauksiakin (ainakin tyynellä), ja sumukin peittää näkymän kuin vappuna 2018.

Pyrimme valoon, vaikka pimeään päädymme.  Ennemmin tai myöhemmin.

Knausgårdin taistelu

Ihmettelen miten Karl Ove Knausgård, tai kuka tahansa muukaan, jaksaa ja pystyy kirjoittamaan sellaista tekstiä, jota teoksessa Taisteluni. Ensimmäinen kirja, on. Ja oikeastaan ihmettelen vielä enemmän, miten sitä jaksaa lukea. Teksti soljuu, vyöryy, poimuilee, draaman kaari on viipyilevä, verkkainen ja jännitteinen. Tarina on tunnustuksellista: lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden kipeää säröilevää sointia - tässä ensimmäisessä osassa aina isän kuolemaan saakka. Tarkan ja yksityiskohtaisen kuvauksen joukossa on pohdiskelevia esseitä ja mietteitä  - useimmiten oivaltavasti ja viiltävästi.

Knausgårdin tapa kertoa uppoaa - se noudattaa hienosti aristoteelista oikean nautinnon mallia: päähenkilöön on helppo samaistua ja toivoa, että hänen tuskaansa ja ahdistukseensa löytyisi jotakin helpotusta, muustakin kuin viinan juonnin autuaalisuudesta. Tarina etenee, jännite nousee ja laskee kuin meren hitaasti rullaavat mainingit.

Tarinaan on helppo samaistua, vaikka itse asiat ovat monasti vaativia ja haasteellisia. Knausgårdin lukioaikaiset "seikkailut" ovat jopa siinä määrin samankaltaisia kuin omani, että ne tuntuvat jopa kliseisiltä ja ovat pääosin jopa tylsän tuntuisia (siis luettuina, elettynä kyllä varsin jännittäviä aikoja). Suhde isään on taas huomattavasti kompleksisempi, jännittyneempi, ahdistavampi ja emotionaalisti latautuneempi, kuin mitä itselläni, mutta antaa kyllä hienon pohjan omienkin lähisuhteiden pohdintaan, myös sen pohdintaan, miten omat lapseni mahtavat kokea minut isänään. Itsellänikin on myös isoveli, kuten kirjan Karl Ovella omansa, Yngve. Ja vaikka Knausgård on 14-vuotta itseäni nuorempi ja tapahtumat sijoittuvat Norjaan, hänen maailmansa on kovin tuttu niin musiikkia, bändejä kuin jouluruokiakin myöten.

Knausgård kuvaa siis yksityiskohtaisesti ja kirjaa sellaista, mitä yleensä ei kirjata. Pohtii vaikka sitä, miten on on lapsenomaista jättää auto tyhjäkäynnille, kun käy ostamassa itselleen jäätelöä. Tai kertoo, automatkustajan näkökulmasta katua ylittävistä ihmisistä ja heidän ulkonäöstään yksityikohtia. Mutta samalla kirjan Knausgård saattaa nähdä näkemissään ihmisissä yhteyden italialaisen maalaustaiteen mestareihin ja maalaustaiteen ja katseen välisen suhteen muutokseen. Pilvet eivät ole vain pilviä, ne ovat oiva esimerkki muodosta, jolla ei ole merkitystä: pilvet olivat merkki ainoastaan kaikkein puhtaimmasta ja täydellisemmästä turhuudesta.

Kirjan alku, kuolemaa pohdiskeleva, fysiologis-biologis-sosiaalis-psykologinen kuvaus ja pohdinta, on tehokas kuin sinfonian voimakkaat alkutahdit. Ja kirjan lopussa isän sydän on pysähtynyt lopullisesti, suru yllättää ja bakteerit alkavat levittäytyä isän ruumiiseen. Mutta välillä Knausgård onnistuu kuvaamaan aikatasoissa loikkien myös omaa elämäänsä perheenisänä - jälleen tunnistettavasti, mutta samalla riittävän eri tavalla kuin omat kokemukset ja muistin peili kertoo. Yksityiskohtainen ulkoisen todellisuuden kuvaus houkuttelee uskomaan, että myös sisäisen maailman kuvaus, tunteet ja tyhjyys, on kuvattu yhtä rehellisesti, aidosti ja autenttisesti. Lukijana en kuitenkaan voi tietää, kuinka luotettava kertoja Knausgård on, niin kirjailijana kuin kirjan henkilönäkään. Myös tästä syntyy erityinen viehätys ja arvausleikki. Tunnetusti kirja herätti ilmestyessään kohun ja kirjoittajan suku reagoi voimallisesti. Ainakin Karl Ove siis osui kohteeseen - niin omaan lähipiiriinsä kuin "suureen lukevaan yleisöön" ja varmaan myös itseensä.

Kirjan nimi viittaa tunnettuun saksalaiseen teokseen, mutta voisihan se olla myös Augustinuksen, Rousseaun tai Tolstoin tapaan Tunnustuksia. Kyse ei ole paljastuksista tai katumuksesta, ainakaan vielä. Kyse on elämästä, kuolemasta, rakkaudesta, merkityksestä ja kaipuusta, tyhjyydestä ja täyteydestä.