Mennä, meni, mennyt

 

Richard, itäsaksalainen emeritusprofessori Humboldt-yliopiston klassisen filologian laitokselta, etsii uudenlaista asemaa ja identiteettiä muuttuneessa elämäntilanteessaan. Vaimo on kuollut jokin aikaa sitten, rakastajatarkaan ei ole enää näköpiirissä. Yksinäisen miehen elämä fokuksoituu uusiin asioihin. Maahanmuuttajat, näkyvimmin mustat pakolaiset, afrikkalaismiehet Berliinin Alexanderplatzilla ja myöhemmin Oranienplatzilla, saavat Richardin kiinnostumaan. Minkälaisia rajanylityksiä he ovat tehneet ja joutuvat tekemään. Samalla hän pohtii minkälaisia rajanylityksiä DDR:n entiset, nykyiset Saksan kansalaiset ovat tehneet ja joutuvat tekemään. Ja minkälaisen rajanylityksen Richard joutuu tekemään ymmärtääkseen, ei vain klassisen filologisen avaamia näkymiä antiikin mytologiaan, vaan myös kansalliset rajat ylittävään empatiaan.

Jenny Erpenbeckin Mennä, meni, mennyt on monessa mielessä oivallinen kirja. Erpenbeck punoo kirjassa taitavasti yhteen muistelun ja ajassa olevan havainnoinnin, DDR:n menneisyyden ja Saksan nykyisyyden maahanmuuttajien menneisyyteen ja sen mikä on mennyt peruttammattomasti, mutta joka on edelleen läsnä. Nykyisyys on menneisyyden tulevaisuutta ja tulevaisuuden menneisyytä. Erpenpeck  ei käsitele monimutakaisen maailman tilannetta mustavalkoisesti tai oio mutkia suoriksi. Sävyjä on paljon sekä Richardin pohtiessa sitä, mitä hän voi tilanteessa tehdä, mitä hänen ystävänsä ajattelevat ja mikä suhde hänen aiemmilla klassisen filologian tutkimuksillaan on nykymaailmassa. On opiskeltava uutta kieltä, mikä menee, mikä meni ja mikä on mennyt. Kirjassa avautuu inhimillinen tragedia, jonka perustana on niin ilmastonmuutos, poliittiset vainot kuin EU-lainsäädäntö, joka toisaalta sallii turvapaikan, mutta ei salli täysivaltaista maahanmuuttoa, mahdollisuutta tehdä työtä, asua ja oppia kieltä niille, jotka sitä haluavat. Ongelma on rakenteellinen, mutta inhimillinen hätä on yksilöllinen. Miten tulisi toimia? Ääripäät eivät kohtaa, vaikka ovat omalla tavallaan kohtuuttomia. Osa haluaisi sulkea rajat ja estää maahanmuuton sekä ajaa maahanmuuttajat pois omasta (!) maasta, osa taas haluaisi avata tai pitää rajat nykyisellään ja auttaa maahanmuuttajia kotoutumaan. Pakolaisten maahanmuuton vastustajat käyttävät  heitä populistisesti oman poliittisen agendansa ajamiseen, mutta toisessa ääressä myös heidän auttajansa saattavat käyttää heitä oman ohjelmansa tukipylväinä. Pakolaiset ovat lähtökohtaisesti vieraita, jotka voivat myös hyväksikäyttää auttajiaan, nousta taisteluun valtakoneistoa vastaan, varastaa ruokansa, jos muuta keinoa ei ole näkyvissä, valloittaa tyhjää kaupunkitilaa asumiseen. Hädänalaisten auttajatkin voivat joutua asettumaan valtaa vastaan - näin oli Saksassa 1930- ja 1940-luvun alussa, jos auttoi natsien vainoamia ihmisiä, juutalaisia, homoja, vammaisia. Näin on tänään jos majoittaa ihmisiä normienvastaisiin tiloihin. Juridiikan rinnalla on käynnissä hegemoniataistelu suvaitsevaisuudesta, ennakkoluuloista ja niiden voittamisesta.

Kirja avaa näkymän"arvopohjaiseen realismiin" pakolaispolitiikassa sen kääntyessä  "inhopohjaiseen arvorealativismiin". Niin Saksan kuin Suomenkin politiikka on kääntynyt suuntaan,  jossa sanat menevät ja ovat menneet aiemman merkityksensä tuolle puolen. Sopimuksia noudatetaan, jos ei "muuttunut tilanne" edellytä niiden rikkomista ja sääntöjä muutetaan kesken pelin. Kansanmurha tai rikos ihmisyyttä vastaan tuomitaan, jos sen tekee "vihollinen", mutta asiasta vaietaan tai sitä ymmärretään, jos sen tekee liittolainen.

Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin.

Erpenbeckin Richard kuvaa hienosti myös vanhenemista: Ikääntyessä taitaa olla vaikeinta oppia jättämään jäähyväiset toiveille. (...) mikäli sitä ei opi, silloin toiveet ovat kuin myllynkivet jotka vain kiihdyttävät matkaa alas hautaan.

Erpenbeck, Jenny,  Mennä, meni, mennyt. Suom. Jukka-Pekka Pajunen. Tammi, Helsinki 2019. ISBN 978-952-04-0478-7

W.G. Sebald

Peruuttamaton ulkopuolisuus antoi hänelle kyvyn ja kielen tarkastella ennen kaikkea menneisyyden maailmaa ja ihmisen sielun maailmaa suhteessa todellisuuteen, joka älyllisen ihmisen ympärillä tuntuu kaatuvan alas täydelliseen pimeyteen, jossa kaikki on menetetyn tuntuista, koskaan toteutumattoman huomisen kaltaista. 

( Rax Rinnekangas 2013,  W.G. Sebaldista)

Walter Benjamin väittää, että jokainen suuri kirjailija luo uuden genren.  W.G.Sebald (1944-2001) on oiva esimerkki tästä. Hänen kirjojaan on vaikea luokitella romaaneiksi, matkakirjoiksi, historiateoksiksi tai elämäkerroiksi.  Hänen luovuutensa on kyvyssä yhdistää erilaisia tapoja intensiivisiksi koosteiksi, jossa lukijalle jää paljon täytettävää. Sebald itse on kuvannut tekstejään "dokumentaariseksi fiktioksi" (O´Connell 2011). Teksti on kuin musiikkia, jossa tauot, kestot ja dynamiikka piano pianissimosta forte fortissimoon ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin kuultavat soinnut ja sävelet. Sanonta on lakonista ja sävyt hienovaraisia, poljento varmaa ja rauhallista. Teksti on sopusoinnussa sen lomassa olevien huolella valittujen harmaasävykuvien kanssa.

Tutkija Marja Saarenheimo tiivistää Sebaldin ydinajatuksen: kysymys on menneisyyden kipujäljistä. (Saarenheimo 2012, 110-142). Juutalaisuus, maanpako ja holokausti leimaavat Sebaldin henkilöiden elämää kauan sen jälkeen, kun keskitysleirien polttouunit kylmenivät. Kipujäljet ovat polttomerkkanneet niin kirjoittaja Sebaldin, hänen kirjojensa päähenkilöt, rakennetun ympäristön, muistomerkit ja historian. 

Austerliz (Sebald 2002) teoksessa kirjoittaja, päähenkilö ja yksintein myös lukija altistuu aluksi tarkastelemaan näitä jälkiä ja samalla repimään niitä auki. Lukijana kysyn, miksi minä, jolla ei muistaakseni ole kovinkaan traumaattisia lapsuuskokemuksia, olen kiinnostunut ja erikoisella tavalla viehättynyt Sebaldin tekstistä. Olenko torjunut joitain muistoja tai peräti kieltänyt itseäni näkemästä sitä mikä on ilmeistä historiassa, ympäristössäni ja itsessäni? Jacques Austerlitz, kirjan päähenkilö, on maaninen valokuvaaja. Asetanko hänen tavallaan kameran kilveksi ja suodattimeksi itseni ja ympäristöni välille. Miksi en ole tai halua koskaan olla osa ympäristöäni?

Ehkä häivähdys oikeaan suuntaan löytyy Aristoteleelta. Hän neuvoo tarkastelmaan asioita asiaankuuluvissa mitoissa. Kärpästä ei tule ampua, mikäli se ylipäänsä on mielekästä puuhaa, tykillä. Tai sitten on kysymys toivon prinsiipistä, jonka mukaan toivo on annettu meille niiden vuoksi, joilla toivoa ei ole. Maailman menoa on syytä tarkkailla sopivalta etäisyydeltä ja näkemäänsä on syytä puuttua epikuroolaisella tyyneydellä. Muutoin voi astua hämärän rajamailla kulkiessaan upottavaan ja synkään suonsilmään.

Kaikkea maailman melskettä ei yksinkertaisesti kestä. Georg Eliot sanoo sen hienosti:

If we have keen vision and feelings of all ordinary human life, it would be like hearing the grass grow and the squirrel´s heart beat, and we should die of that roar which lies on the other side of silence.

(Georg Elliot, Middlemarch, lainaus Angler 2021, 71)

Vaikka ei uskoisi kohtaloon ennalta annettuna, niin jälkikäteinen ahdistus ihmisen kokemasta elämänpolusta on epäilemättä jokaisen ihmisen kohtalo. Elettyä elämää ei muuksi saa, mutta menneisyytensä muistaa monin eri tavoin. Ihminen unohtaa sen mitä ei kykene, voi tai halua muistaa. Unohdus ei ole muistamisen vastakohta, vaan osa sitä. Ehkä on syytä armahtaa myös oma menneisyytensä viemällä kukkia sen haudalle?

Carole Angler (Anger 2021) on kirjoittanut seikkaperäisen tutkielman W.G.Sebaldista ja hänen tuotannostaan. On hämmentävää miten Sebald tarinoi häikäilemättä asioista, jotka sijoittuvat muistetun, väärin muistetun ja sepitettyjen ihmisten sekä reaalimaailman ihmisille tapahtuneisiin asioihin. Sebald käyttää kirjoisaan myös oikeita valokuvia, mutta tekstissä nimetyt henkilöt ovat kuvitteellisia. Tarinasta se tekee vakuuttavan, mutta vaarana on, että kaikki kuvat ja itse tekstit muuntuvat mielessä pelkäksi fabuloinniksi. Ehkä koko tarina juutalaisista ja heidän historiastaan onkin pääosin keksitty tai vahvasti liioiteltu? Näinhän varsinkin fasismiin taipuvilla äärioikeistolaisilla salaliittoteorioilla on taipumus väittää.

Vaikutus voi olla myös päinvastainen.  On syytä olla varuillaan ja hätkähtyä kysymään tekstien ja kuvien suhdetta todellisuuteen. Mikä on niiden referenssipohja ja millä tavalla ne toisaalta heijastavat tekstin/kuvan ulkopuolista todellisuutta ja missä määrin ja millä tavalla ne luovat todellisuutta. Sorsa/jänis-kuvion ekstrapolaatio. Merkityshorisonttien variaatiot.

Sebaldin käyttämät kuvat ovat oudolla tavalla myös ennalta tuttuja. Ikäiselleni ei olisi vaikea löytää omasta tai vanhempieni valokuvakansiosta kuvia, jotka vastaavat Sebaldin kirjoissa olevia  hää-, perhe-, koulu- ja hautajaiskuvia. Epäilys kuvien aitouteen hälvenee. Mikä tahansa (sopiva) kuva voi tuottaa halutun merkityksen ympärillä oleva kontekstin muuttuessa.

Sebaldin henkilö vie tunnetun Barthesin valokuvanäkemyksen askeleen pidemmälle. Barthesin ajatuksena on, että jokainen valokuva aina sisältää ...tulevan kuolemani väistämättömän merkin ( Barthes 1985, 103) Sebaldin minäkertoja Paul Bereyter -kertomuksessa  toteaa: ...albumin kuvia katsellessani minusta toden totta tuntui ja tuntuu yhä edelleen kuin vainajat palaisivat takaisin tai kuin me olisimme juuri liittymässä heidän joukkoonsa.  (Sebald 2004, 57-58)

Sebaldin kertojat ovat perheyhtäläisiä Walter Benjaminin flanöörin, todellisuutta etsivän ja sitä samalla pakenevan intellektuellin kanssa, Ludwig Wittgensteinin kirjallisia sisaruksia. Älä ajattele, katso! Yhtymäkohtia esseemäiseen elämäntapaan voi etsiä myös Robert Musilin suunnasta. Mutta siinä, missä Musilin teksti Mies vailla ominaisuuksia romantisoi mennen maailman, Sebald on armoton näkijä. Austerlitz -kirjan kertoja on Wittgensteinin tavoin onneton filosofi.  Hän on  omien loogisten pohdintojensa selkeyden ja tunteidensa sekasorron vanki.

Sebald kirjoitti myös, romaaniensa lisäksi, faktapohjaista aineistoa vakuuttavasti. Ilmasota ja kirjallisuus (Sebald 2014) on yksi vaikuttavimmista sotakuvauksista. Se on myös hyvää vastapainoa nykykulttuurimme natsien toimia popularisoiville kirjoille, elokuville ja sarjoille. Sebald kuvaa liittotuneiden pommitusten tuhoja ja sen aiheuttamia siviilien kärsimyksiä  II maailmansodan loppunäytöksissä. Kirja tuo mieleen Mihail Šiškinin kokoelmat kirjallisuudesta ja sen suhteesta sotaan ja autoritaarisiin hallintoihin (ks. Šiškinin 2023 ja 2024). Siviilien tappaminen, rikokset ihmisyyttä vastaan ja kansanmurhat eivät ole saksalaisten erityisomaisuutta ja kohteeksi joutuvat juutalaisten lisäksi myös muut etniset tai muulla tavalla valikoituneet ryhmät, niin ukrainalaiset, palestiinalaiset, afganistanilaiset kuin vaikkapa sudanilaiset.

Ja kun meillä ei enää ole muistoja ja edessämme on tulevaisuus, jota ainutkaan ihmismieli ei enää voi käsittää, me erkanemme elämästä haluamatta viipyä edes tuokion vertaa, emmekä liioin kaipaa pääsyä takaisin edes pieneksi hetkeksi. (Sebald 2015,  47)

Sebald, W.G., ( Ap. ilmestymisvuoden mukaisessa järjestyksessä): 

Luonnon mukaan. Perusruno. Ap. 1988.  Suom. Kari Aronpuro. Palladium & ntamo, Siuro & Helsinki 2022. ISBN 978-952-725-639-8

Huimaus. Ap. 1990. Suom. Oili Suominen, Tammi, Helsinki 2011. ISBN 978-951-31-5804-0

Vieraalla maalla. Neljä kertomusta. Ap. 1992.  Suom. Oili Suominen, Tammi, Helsinki 2004. ISBN 951-31-2679-X

Saturnuksen renkaat. Ap. 1995.  Suom. Oili Suominen, Tammi, Helsinki 2010. ISBN 978-951-31-5013-6 

Ilmasota ja kirjallisuus. Ap. 1999.  Suom. Oili Suominen, Tammi, Helsinki 2014. ISBN 978-951-31-7128-5

Austerlitz.  Ap. 2001. Suom. Oili Suominen, Tammi, Helsinki 2002. ISBN 951-31-2423-1

Merkintöjä Korsikasta. Ap. 2003.  Suom. Oili Suominen, Tammi, Helsinki 2015. ISBN 951-31-7129-2

Muu kirjallisuus ja aineisto:   

Angler, Carole, Speak, Silence. In Search of  W.G. Sebald. Great Britain 2021. ISBN 978-1-5266-3479-5 

Barthes, Roland, Valoisa huone. Suom.- Martti Lintunen, Kansankulttuuri/Suomen valokuvataiteen museo, Helsinki 1985. ISBN 951-615-365-8

O´Connell, Mark, Why You Should Read W. G. Sebald, New York Times 14.12.2011, luettu 21.4.2025 https://www.newyorker.com/books/page-turner/why-you-should-read-w-g-sebald

Rax Rinnekangas, Nocturama. Sebaldia lukiessa. LURRA Editions, Helsinki 2013. ISBN 978-952-5850-32-1

Saarenheimo, Marja, Muistamisen vimma. Osuuskunta Vastapaino, Tampere 2012. ISBN 978-951-768-401-9

Šiškinin, Mihail, Sota vai rauha : kirjoituksia Venäjästä ja lännestä. Suom. Sirpa Hietanen. WSOY, Helsinki 2023. ISBN 978-951-0-49185-0

Šiškinin, Mihail, Viha ja kauneus. Kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta. Suom. Vappu Orlov ja Sirpa Hietanen. WSOY, Helsnki 2024

Matkalainen käännytetään rajalta

 

Tätä kirjoittaessani huominen on 12.7.2024. Tuolloin Suomen eduskunta äänestää niin kutsutusta käännytyslaista. On selvää, että esitys on kansainvälisen oikeuden ja EU-oikeuden vastainen. Ennen äänestyspäätöksen tekemistä jokaisen edustajan olisi ollut hyvä lukea Ulrich Alexander Boschwitzin (1915-1942) kirja Matkalainen. 

Boschwitz on kirjoittanut kirjan alunperin 1930 luvun loppupuolella, kirjan ensimmäiset versiot ilmestyivät Englannissa 1939 ja Yhdysvalloissa 1940. Käsikirjoituksella on kiinnostavat vaiheet ja nyt Peter Grafin toimittava versio on ilmestynyt suomeksi 2024 Raija Nylanderin suomentamana. 

Kirja on todistusvoimainen kuvaus siitä, miten Saksa luisui 1930-luvulla vähä vähältä natsihallinnon syliin, juutalaisten ja muidenkin vähemmistöjen oikeudet poljettiin sekä lopulta suuri osa heistä tuhottiin keskitysleireillä. Sitä ennen oli kuitenkin vaiheita, joissa juutalaisten omaisuutta ryöstettiin, matkustusoikeuksia vaikeutettiin ja edes pakeneminen Saksasta ei ollut mahdollista. Boschwitz kuvaa taiturimaisesti kirjan päähenkilön, sotaveteraanin ja menestyneen liikemies Otto Silbermannin mielenliikkeitä ja toimia, kun hänelle vähä vähältä mutta vääjäämättömästi selkenee, että juutalaisvainot ja tuhoaminen ovat totisinta totta myös hänelle. Silbermannilla on arjalainen ulkonäkö, arjalainen vaimo ja arjalainen liikekumppani. Hänellä on myös arjalaisia liikekumppaneita, jotka osoittautuvat natsivallan myötäilijöiksi ja pyrkivät hyötymään talaoudellisesti "likaisista juutalaisista". Silbermannilta viedään hänen omaisuutensa, painostamalla ja huijaamalla, hänen kotinsa ryöstetään.

Kun Silbermann lähtee pakomatkalle, hän onnistuu pakenemaan Belgiaan, mutta sieltä hänet käännytetään takaisin Saksaan, kohti lopullista tuhoa. Hän reilaa junalla Saksaa ristiin rastiin eikä juuri tapaa kunnollisia tai oikeudentuntoisia saksalaisia saksalaisia  ja huomaa pian itsekin välttelevänsä muiden juutalaisten seuraa pelätessään paljastuvansa tai joutuvansa kiinni. Kirjan hienous piilee siinä, että sen henkilöt käyttäytyvät, toimivat ja ajattelevat vivahteikkaasti. Kirjassa pohditaan vastarinnan mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia Otto Silbermannin näkökulmasta.

Kirjan jälkisanoissa Peter Graf kertoo kirjoittajan Ulrich Alexander Boschwitzin elämänvaiheista ja hänen hukkumisestaan 27-vuotiaana saksalaisen sukellusveneen U-575 upotettua  torpeedolla matkustajalaiva M.V. Abossonin.  Matkalainen on hieno kirja riippumatta siitä, tunteeko käsikirjoituksen historian tai kirjoittajan traagiset elämänvaiheet. Mutta niiden tunteminen lisää kyllä ymmärrystä ja kunnioitusta tekstin tarkkanäköisyydestä. Toisin kuin Matkalaisen kirjoittaja, me tiedämme tai meidän pitäisi tietää, mitä tapahtui kirjailija Boschwitzin kuoleman (1942) jälkeen ja meidän pitää ymmärtää, että se ei ole vain unohdettavissa olevaa historiaa. Tämä tarina jatkuu ja näyttää siltä, että tänä vuonna 2024 Suomen hallitus ja suuri osa eduskunnan kansanedustajista ei osaa tai halua asettua oikeuden ja ihmisarvon puolelle muuttuneista oloista huolimatta.

Boschwitz, Ulrich Alexander, Matkalainen. Ap. Der Reisende 2018, suom. Raija Nylander. WSOY, Helsinki 2024. ISBN 978-951-0-50306-5

Ja nyt hiljaisuus

 

Ihminen ei voi valita vanhempiaan, mutta suhteensa vanhempiinsa ja heidän maailmaansa hän voi osaltaan ratkaista. Thomas, Klaus, Peter ja Marion Brasch syntyivät Itävallasta Lontoon kautta DDR:ään päätyneeseen perheeseen. Heidän vanhempansa pakenivat juutalaisvainoa Lontooseen ja II maailmansodan jälkeen siirtyivät Saksaan. Isä Horst Brasch, juutalainen, oli kääntynyt ensin katolilaiseksi ja sittemmin hylkäsi kommunistina uskonnon, oli lojaali uuden isänmaansa puolue-eliitin jäsen ja eteni poliittisella urallaan aina DDR:n apulaiskultuuriministeriksi saakka. Hänen lapsensa valitsivat suhtautumisensa isänmaahansa toisin.  Heille ei lojaalisuus vallanpitäjille ollut ensimmäinen ohje vaan kriittisyys ja pyrkimys rakentaa DDR:stä liberaali sosialistinen valtio. Thomas Brasch  (1945-2001), lapsista vanhin, joutui isänsä ilmiantamana vankilaan vuoden 1968 Tsekkoslovakian miehityksen vastustajana ja siirtyi sittemmin 1976 länteen, Länsi-Berliiniin. Hän menestyi elokuva- ja kirjailijan urallaan, mutta ei sopetunut myöskään kapitalistiseen järjestelmään. Nuoremmat veljet kipuilivat omilla tavoillaan DDR:ssä.

Isä Horst kuoli vuonna 1989 vain hieman ennen muurin murtumista. Lähimpänä isäänsä oli nuorin, 1961 syntynyt tytär Marion. Hän liittyi jopa puolueeseen, vaikkakin erosi siitä joitain kuukausia ennen valtion lopullista romahtamista.

Marion Brasch on kirjoittanut perheensä tarinan muisteluksi. Poliittisen eliitin lapsena hänellä oli mahdollisuuksia myös Itä-Saksassa. Hän matkusti 19-vuotiaana Unkariin, sittemmin myös tapaamaan isoäitinsä sukua Lontooseen ja aivan muurin murtumisen aikaan hän sai viisumin, jolla käydä Länsi-Berliinissä ja vierailipa hän Yhdysvalloissakin. Ensin tavallisen duunarin töissä, sitten radiotoimittajana ja nyttemmin kirjailijana hänellä oli näkymä DDR:n yhteiskuntaan. Kirjassaan hän ei kuitenkaan analysoi tai tee räväköitä paljastuksia elämänmenosta, hallinnosta tai kanssakulkijoistaan, vaan kertoo omista tuntemuksistaan ja valinnoistaa. Teksti on sujuvaa. Vaikka hänen elämänsä on edennyt värikkäästi, vaihtelevasti ja historian murroksissa, jollain tavalla kuva jää valjuksi kuin kirjan kannen kuvitus. Teksti on kyllä kiinnostava, mutta tuntuu, että kaikesta raadollisuudestaan huolimatta terävimmät kulmat ja käänteet on pyöristetty. Ja varmaan hänellä on ollut tarve nähdä omat valintansa hieman softattuna tai suodatettuna. Hän ei ripottele tuhkaa päälleen, mutta ei myöskään pyri valkopesuun. Konstailematon esitystapa on lopulta sympaattinen, vaikka kanokirjallisena esityksenä ei sen kummempi olekaan. Marion Braschin kirja ei ymmärrettävästi ole verratavissa Thomas Mannin Buddenbrookiin, mutta aineksia tämän perheen tarinassa on tai olisi kylliksi valaisemaan koko 1900-luvun historiaa. 

YLE areenassa on kiinnostava ja loistavasti toteutettu  draamadokumentti "Rakas Thomas"  Marionin veljen Thomas Braschin elämänvaiheista. Marion Braschin kirjassa on monin paikoin samoja yksityiskohtia kuin elokuvassakin. Näihin tutustumalla saa kiinnostavan näkökulman DDR:n tapahtumiin 1960-luvulta aina 1990-luvun alkuun.

Brasch, Marion, Ja nyt hiljaisuus, suom. Arja Rinnekangas, Lurra  Editions, Helsinki 2014. Ap. Ab jetzt ist Ruhe. Roman meiner fabelhaften Familie. Frankfurt am Main 2012

Hotel Cartagega

 

Simone Bucholzin Hotel Cartagena on jälleen laatuluokan tarina, aiheeltaa tärkeä, hyvin kerrottu ja myös intertekstuaalisesti nokkela. Ei aivan niin hieno kuin jotkut aiemmat, mutta kuitenkin. Pankkivankidraaman kautta on saatu tiivistetysti vuosien kehityskulut niin kaappajien kuin poliisienkin ja syyttäjä Rileyn elämäntuntemuksista. Kosto, kuolema, inhimillisyys raadollisimmillaan.

Kirja kertoo huumeiden salakuljetuksen armottomasta maailmasta, ihmisten haaveista ja niiden toteutumisen iduista ja romahtamisesta. Kirja on myös jännittävä - panttivankidraama, jonka loppukohtaukseen on rakennettu vaihtoehtoisia kuvauksia ja leikitelty lajityypin kliseillä.

Tarkkaa, hienovireistä ja yllättävääkin luettavaa. Syystäkin Buchholz on palkittu kirjoistaan niin Saksassa kuin Brittanniassa.

Eurooppa palaa, savuaa ja kytee

 

Robert Seethalerin Tuppakkakauppias (ap.2012) ei aivan yllä samalle tasolle kuin hänen aiemmin lukemani (mutta myöhempi) kirjansa Kokonainen elämä (ap.2014). Se on silti oivallinen.

Seethaaler käsittelee tässäkin natsismin ja juutalaisvihan aiheuttamaan traumaa 1900- ja 2000-luvun Euroopassa. Näkökulma avautuu Itävallasta ja Wienistä. Asioita ei katsota vuorelta tai kylpylästä, vaan kaupasta, joka myy haluja, nautintoa ja jonkin verran myös paheita.

Tupakkakaupan apulaiseksi  Itävallan maaseudulta saapuva nuori 17-vuotias Franz tutustuu historian kulkuun sanomalehtien, tupakkakaupan asiakkaan Sigmund Freudin, äitinsä ja böömiläisen nuoren naisen Anezkan opastuksella.

Kirjan käänteet ovat paikoin melko jyrkkiä eivätkä kaikilta osin aivan vakuuttavia. Franz kuitenkin tutustuu elämän ja maailman saloihin monella eri tavalla. Työpaikkana tupakkakauppa sanomalehtineen ja asiakkaineen on kurkistusluukku niin kaupan seinien ulkopuolelle kuin mielen ja miehen sisäiseen maailmaan. Molemmat, niin sisäinen kuin ulkoinen, kiehtovat, ovat salaperäisiä, käsittämättömiä ja hulluja. Vain unissa tuntuu olevan vapaus.   

Franz tutustuu kuubalaisiin Hoyo sikaareihin ihastuneeseen Sigmund Freudiin. Psykoanalyytikko väittää, että ihmiset maksavat hänen terapiastaan juuri siksi, etteivät he saa kuulla häneltä neuvoja. Kuitenkin Franz saa iäkkäältä Sigmundilta "oivia" oivalluksia aivan ilmaiseksi: Niinpä niin, Freud huokaisi, naiseuden karikoissa iskeytyvät sirpaleiksesi jopa parhaat meistä.

Saman ohjeen voisi muuntaa muuttamalla naiseuden paikalle, historian, politiikan tai jopa ihmisyyden pimeine puolineen. Kun Franz kohtaa oman Dulcineansa, Anezkan, tai yrittää ratkaista suhdettaan nousevaan ja valtaan pääsevään juutalaisvihaan, katastrofin ainekset ovat ilmassa.

Hitlerin nimeen liittyvä natsismi paloi kirkkaalla liekillä. Palo sammutettiin, mutta yhä vain se kytee ja savuaa nationalismina niin Venäjällä, Ukrainassa, Unkarissa, Suomessakin ja muualla. Nationalismi on yksi meidän aikamme perusvitsaus ja sen leviäminen sulkee ihmiset ja kansallisvaltiot poteroihinsa. 

Robert Seethalerin kirjat, nämä kaksi joihin olen tutustunut, ovat hienolla tavalla nykykirjallisuutta, joka on toteutettu aika perinteisellä tavalla. Ne jatkavat hyvää romaanitaiteen perinnettä, vaikka romaanin taide jossain merkityksessä olisikin kuollut.

Eheä kirja

Robert Seethalerin Kokonainen elämä on hieno, eheä kertomus Andreas Eggerin elämästä Alppien laaksossa. Samalla kirja luo näkymän koko Euroopan muuttuvaan yhteiskuntaan maatalousyhteiskunnasta sotien kautta aina nykyiseen jälkiteolliseen palveluyhteiskuntaan.

Andreas Eggerin lähtökohdat ovat vaatimattomat, suru ja murhe tulevat häntä vastaan vuorilla, laaksossa ja historian käännekohdissa. Kaltoinkohtelu, lumivyöryyn menehtyvät ystävät ja läheiset, sota ja sotavankeus, fyysiset ja psyykkiset traumat, kaikista Egger selviää.  Murheellinen elämä, mutta elämä kuitenkin

Seethaler onnistuu kertomaan tarinan seesteisesti, mutta samalla intensiivisesti, sydämellä ja aidon oloisesti, kuoruttamatta tarinaa patetialla. Egger kulkee omaa polkuaan hätkähtämättä. Se mikä tulee, tulkoon, kaikki ajallaan. Kun sydän lyö viimeisen kerran, elämä päättyy.

Toinen oman elämän sankarina

 

Daniel Kehlmannin Minä ja Kaminski on kelpo satiiri kuuluisuuden ja julkisuuden hausta. Pääsy "kansakunnan kaapinpäälle" tai jopa kansainväliseen kuuluisuuteen ajaa etsimään keinoja oman minän pönkittämiseen. Pitäisikö valita hyökkäyksen kohteeksi jo tunnettu henkilö ja provosoida oma tiensä julkisuuteen? Vai olisiko mahdollista ajoittaa elämäkerta ilmestymään sopivalla hetkellä kuolevasta taiteen suuruudesta?

Sebastian Zöllner, Kehlmannin kirja päähenkilö, ottaa kohteekseen tunnetun, mutta salaperäisen, kuvataiteen suuruuden, Manuel Kaminskin. Hän urkkii ja haastattelee keinoja kaihtamatta Kaminskia ja hänen läheisiään saadakseen aineistoa elämänkerralleen. Zöllner hahmottellee taiteilijan "koskettavan" tarinan mielessään ja järjestelee asioita ja tapahtumia tarinan mukaan. Mutta kuinkas sitten käykään?

Kehlmannin teksti ja tarina etenee sujuvasti. Kirja on helppo ja nopealukuinen, mutta ei jostain syystä kuitenkaan napannut erityisesti. En tiedä onko tarinalla yhtä suoranaista esikuvaa todellisuudessa, mutta kiinnostavaa olisi lukea joskus "behind-the-scenes" juttu elämänkertureiden työstä. 

Kuolemaa lähestyvistä merkkihenkilöistä ja julkkiksista kerätään aineistoa, sitä tarinallistetaan ja kehitellään. Näinä aikoina kuin itsensä brändäys on joillain aloilla lähes elinehto, kannattaa jo miettiä omaa elämänkertaansa ajoissa ja somitella siihen mukavia käänteitä, juonipaljastuksia ja loppuhuipennuksia. Eikö niin?

Elämänkerturille ongelmallista lienee pitää oma ego kurissa, pysyä oman elämänsä sankarina, päähenkilönä, joka vie tarinaa eteenpäin. Ja samalla kätkeä itsensä tarinan taa.

Kissa ja hiiri

 Peltirumpu (1959) on parhaiten tunnettu osa Günter Grassin (1927 - 2015) Danzig-trilogiaa. Toinen osa Kissa ja hiiri kuljettaa kertomusta koulupoikien maailmassa. Kertomuksen keskiössä on erikoinen poika Mahlke, josta sittemmin kuoriutuu sotasankari kertojana toimivan pojan tarinassa. Kertomus rakentuu hienosti, toinen maailmansota, Saksa ja Puola, katolisuus ja poikien kasvu miehiksi kuvataan viittauksin ja vertauksin. Lukijan mielikuvitukselle ja arvauksille jää paljon tilaa.

Grass syntyi Danzigissa, siis nykynimeltään Gdanskissa, eli samassa kaupungissa mihin teoksen tapahtumat sijoittuvat. Grass oli ollut myös vapaaehtoisena rintamalla, Venäjällä kuten Mahlke. Omaelämänkerrallisessa ei ole kuitenkaan kyse. Tämän jälkeen ilmestyi trilogia päätös Koiran vuosia (1963).

Pienikokoinen kirja viehättää kirjallisten ansioidensa lisäksi myös harmaalla nostalgisella ulkoasullaan. Kuvallinen kansilehti on piilossa kovien kansien sisällä, kuin helmi simpukassa tai uponneen laivan uumenissa etsijäänsä odottava messinkiromu.

Verikuu ja Kroktiiliyö

Chastity Riley jatkaa elämäänsä ja tutkimuksiaan Simone Bucholzin oivissa rikosromaaneissa Verikuu ja Krokotiiliyö.

Kirjailija Simone Buchholzilla on toimittajan koulutus ja se myös näkyy kirjoissa. Pohjatyö on tehty hyvin, mietityttämään jää kuinka tosia kirjan kertoma on. Buchholzin ensimmäinen rikosromaani Revolverherz ilmestyi Saksassa vuonna 2008. Se aloitti Hampuriin sijoittuvan, syyttäjä Chastity Rileystä kertovan dekkarisarjan. Revolverherz on suomennettu nimellä Revolverisydän (suom. Anne Kilpi, Kustantamo Huippu 2019). Saksassa Chastity Riley -sarjassa on ilmestynyt toistaiseksi yhdeksän romaania ja 10. on tulossa. Suomennettuja on neljä, tässä edellä mainittujen lisäksi Mexikoring.

Luettavaa ja käännettävää siis riittää. Krokotiiliyö kertoo karua tarinaa eurooppalaisesta huumebisneksestä. Chastity matkaa työtoverinsa kanssa Hampurista itäiseen Saksaan Leipzigiin ja Dresdeniin ja siitä edelleen Tsekkeihin. He pyrkivät selvittämään huumekaupan lähteitä ja reittejä. Verikuussa puolestaan ollaan tekemisissä sisäoppilaitoksen kiusaamisen ja työpaikkojen hierarkisen rakenteen, tehostamisen ja epäihmillistämisen maailmassa. Kilpailu joukkotiedostuksessa, mediassa ja rikollisuudessa kiristyy, koston kierre on ankara. Poliisin ja oikeuslaitoksen tutkimustavat, oikeudenmukaisuus ja laillisuus synnyttävät tässä verkossa liikkuville kovia paineita.

Kirjan henkilöt eivät ole perinteiseen tapaan hyviä ja pahoja. Hyvän ja pahan kamppailu on heidän sisällään. Raja oikean ja väärän välillä on olemassa, mutta sen rajoilla liikkuva ei säästy repiviltä ristiriidoilta omassa itsessään.

Yhteisön säännöt ja käytös määrittävä hyvän ja oikean ajattelun rajoja ja sallittuja ylityksiä niin oikeuden ja lain tällä kuin tuolla puolella olevien.

Chastity Riley määrittää itsensä anarkistiksi, vaikka toimii oikeuslaitoksen ytimessä.

Mexikoring

 

Aloitan dekkarin usein silloin, kun kaipaan selkeästi etenevää tarinaa ja suhteellisen helppolukuista tekstiä. Simone Buchholzin Mexikoringin otin luettavaksi kuitenkin kritiikin perusteella ja mainesanalla ”vuoden 2019 saksan paras dekkari”. Teksti osoittautuikin vaativammaksi ja kunnianhimoisemmaksi kuin osasin odottaa. 

Juonen taustoitus oli tiheää: henkilöitä suhteellisen paljon ja selviteltäväksi otettava murhatapaus taustoitetaan melko perusteellisesti Lähi-idän etnisiin kiemuroihin ja Saksan maahanmuuttajien ja poliisin sekä oikeusvaltion välisiä suhteita kuvaavilla tapauksilla. 

En siis oikein aluksi päässyt mukaan siihen, kuka kukin on, miten kerronta etenee ja onko tarinassa sankareita, roistoja vai vain eri joukoissa ja jengeissä traumoistaan kärsiviä ihmisiä. Puolessavälissä teksti ja tarina vähitellen jäsentyi ja osoitti voimansa.

Buchholzin teksti pudottaa lukijan keskelle saksalaista, miksei eurooppalaistakin, todellisuutta. Poliisi ja oikeuslaitos on monien suurien haasteiden edessä ja keskellä. Aina muinaisista heimokulttuureista juontuva perheen ja suvun oikeuksien ja kunnian puolustaminen muuntuu maahanmuutoliikkeen myötä järjestäytyneeksi rikollisuudessa rikollinen järjestäytynyt rikolliudeksi ja kietoutuu ja sotkee uuden nousevan sukupolven mahdollisuudet tulla osaksi nykyistä saksalaista monikulttuurista todellisuutta. Ristiriidat ja halkeamat jakavat yhteisöjä, perheitä ja ihmisten mieliä. Tätä tilannetta Buchholz onnistuu kuvaamaan väkevästi. Kirja ei ole dekkariksi kovin helppo ja romaaniksikin kovin katkelmallinen, mutta lopultakin kuitenkin vaikuttava. 

Pieni vastaanotin

 

Ulla Lenzen romaanin saksankielininen nimi Der Empfänger tiivistää kirjan hyvin. Josef Klein, kirjan keskushenkilö, on vastaanotin, melko heikko sellainen, joka ottaa vastaan viestejä historian eri lähetysasemilta. Saksasta 1930-luvun lopulla New Yorkin Harlemiin muuttanut Josef kuuntelee viestejä Saksasta ja lähiympäristöstään, tulee värvätyksi radioamatöörinä natsien sanomia välittäväksi vakoojaksi, internoidaan Yhdysvalloissa, palaa Saksaan ja pakenee sieltä sodan jälkeen Buenos Airesiin ja sieltä edelleen Costa Ricaan.

Josef ottaa vastaan sanomia, mutta viestien tulkitseminen on hänelle ilmeisen vaikeaa. Hän ei osaa asettua selkeästi millekään puolelle, kaikki hänen elämässään on puolinaista tai vajaata, eikä kukaan oikein kuule tai ymmärrä myöskään hänen sanomaansa. Ja miten voisi, kun hän ei näytä ymmärtävän itsekään itseään.

Ulla Lenzen tarinalla on esikuvansa, kirjoittajan isosetä. Tuore, alunperinkin  vuonna 2020 saksaksi ilmestynyt kirja on yksi lisä natsismin ajan tulkintaa. Aiempaa enemmän on viimeaikaisissa esityksissä noustettu esiin erilaisia "pienempiä" ihmisiä, heitä, jotka eivät ole intohimoisia Hitlerin aatteen kannattajia tai sen sankarillisia vastustajiakaan. Tämä on hyvä, sillä on erehdys demonisoida fasismia ja nationalistisia pyrkimyksiä. Ne eivät ole hirvittäviä demonisuuden vuoksi, vaan siksi, että ovat inhimillisesti ymmärrettäviä. Syytä näiden aatevirtausten tuhotyöstä, terrorismista, vastustajien murskaamisesta, rasismista ja etnisistä puhdistuksista ei voi vierittää diktaattorille, dikatatuurille tai autoritaariselle järjestelmälle. On kannettava huolta siitä, että demokratia on ja on ollut helposti haavoittuva, kykenemätön puolustamaan omaa toimivuuttaan. "Josef Kleinin" on vaikea olla ottamatta vastaan "pahuuden ja vihan viestejä" ja olla välittämättä niitä eteenpäin, jos niitä on runsaasti tarjolla.

Ulla Lenze on kirjoitanut kelpo kirjan. Sen tarina lomittui itsellä hyvin Yle Areenasta katsomani Julia Navarron romaaniin perustuvan sarjan Kerro kuka olen ajatusmaailmaan.  Sarjassa kerrotaan nuoresta Ameliasta, joka ajautuu kommunistien ja brittitiedustelun vakoojaksi Euroopan kuohuessa toisen maailmansodan alla. Lopulta Amelia päätyy lopulta DDR:n byrokratian toimistotöihin ja naimisiin entisen lähes inhimillisen natsiupseerin, aristokraatin ja lääkärin kanssa. 

Monta tarinaa on vielä kertomatta. Jokainen niistä tuo oman lisänsä ihmisen historiaan.