Austerlitz - selkeyden ja sekasorron vanki

Unenomainen retki muistin maailmaan

On helppo yhtyä Susan Sontagin arvioon siitä, että W.G. Sebaldin teos on osa kirjallisuuden suuruutta. Uskomattoman hienolla tavalla Sebald onnistuu kertomaan yli kolmesataasivuisen tarinan kuin yhdellä pitkällä kamera-ajolla läpi päähenkilön mielen ja euroopan 1900-luvun historian.

Sebald tarkkailee henkilönsä kautta niin historiaa kuin sen tuotoksia. Rakennusten koosta hän tekee oivaltavia havaintoja: pienet rakennukset, karjamaja, erakkomaja, leikkimökki ja näköalapaviljonki suovat meille edes jonkinlaisen rauhan heijastuksen. Suuret rakennukset, kuten entiselle hirsipuumäelle pystyttey Brysselin oikeuspalatsi ei miellytä täysissä järjissään olevaa. Parhaat suunnitelmat kääntyvät toteutuessaan vastakohdakseen.

Austerlitz muistuttaa kirjan kertojan mukaan Ludwig Wittgensteinia: kummankin kasvoilla on sama kauhistunut ilme. Myös Wittgenstein, ei ollut vain kiinnostunut, vaan myös suunnitteli ja piirisi itsekin rakennuksia - ankaran funktionalistisia luomuksia . Hän oli hylännyt vanhempiensa yltäkylläiset palatsit ja asui pienen pienessä asunnossaan tai erakkomajassa Norjan vuorilla. Yhteys Wittgensteiniin ulotuu monii muihinkin seikkoihin, vaikka itse elämäntarinat ovat kovin erilaiset. Austerlitz on Britanniaan sotalapsena tuotu tšekki, joka selvittää omien juutalaisvanhempiensa kohtaloa 1930-luvun Euroopassa. Austerlitz on Wittgensteinin tavoin onneton filosofi, joka on jäänyt omien loogisten pohdintojensa selkeyden ja tunteiden sekasorron vangiksi. Austerlitzilla ei ole kelloa, jota hän pitää naurettavana kapistuksena. Hän toivoisi, näin hän pohtii, että kaikki ajan hetket olisivat rinnatusten ja läsnä kaiken aikaa, että se mitä hänelle ja historiassa tapahtui, ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Austerlitz taistelee valheellista ajan valtaa vastaan.

Austerlitzin kirjalliset suunnitelmat ovat suurisuuntaisia ja monialaisia. Toisaalta systemaattisia, toisaalta ilman valmisteluja syntyviä esseemäisiä luonnoksia. Yhteistä niille on, että ne eivät valmistu. Kirjan kuvituksena on löyhästi ja samalla syvästi kiinnittyviä valokuvia ja kuvioita. Valokuvilla on ikäänkuin muisti - niistä kuuluu pieniä epätoivon huokauksia. Valokuvien avulla voimme sopia tapaamisia menneisyydessä, niiden kautta etsimme paikkoja ja ihmisiä, jotka ovat meihin yhteydessä tavallaan ajan ulkopuolella.

Leipzigin kirjaston lukusali. Kuva: Candida Höfer 1997

Jotain hienon surumielistä on myös Austerlitzin pohdinnassa kirjallisuudesta, kirjoista ja kirjastoista. Onko kirjallisuus ja kirjastotkin hyvä suunnitelma, joka kääntyy vastakohdakseen? Onko hyrinän, rapinan ja rykinän täyttämä kirjastosali autuaitten saari vaiko päinvastoin rangaistussiirtola?

Marta Minujín: El Partenón de libros. documanta14, 2017

Sebaldin kirja oli minulla matkalukemisena documenta14 näyttelyssä, jonka yhtenä vaikuttavimmista teoksista on brasilialaisen Marta Minujín  kirjoista koostuva El Partenón de libros -kirjojen Parthenon.
Teokseen sisään astuessaan voi miettiä kirjallisuuden sekä avaavan meille aivan uuden ja oman maailmansa, mutta sulkeeko se samalla "elävän elämän" ulkopuolelleen jollakin peruuttamattomalla tavalla - Elämä on toissaalla? Myös Frankfurtin Städel Museumin näyttelyn  Becherin koulukunnan monissa valokuvissa toistuvana teemana on rakennusten ja myös kirjastosalien valtaa korostava symmetria.

Austerlitz oivaltaa hienosti, miten kaikki täydellisyyteen pyrkivät järjestelmät ovat lähtökohta katstrofaalisille virheille. Kirjastojen monumentaalisuus hautaa kirjat ja dokumentit tai niitä ei ole varaa enää hankkia. Esimerkkejä on yllinkyllin: viime vuosisadan rautaiseen järjestykseen pyrkineet valtiojärjestelmät ,  EU:n paikkallisen järjestyksen yhtenäistämispyrkimykset, Suomen sosiaali- ja terveysjärjestelmän uudistaminen...

Aiemmin jätin kesken tämän Sebaldin kirjan, kun en päässyt ensiyrittämällä mukaan. Emmin aloittaa uudestaan. Kirja palkitsi yrityksen monin tavoin.